Oikea Joulu™ (Kirjabloggareiden joulukalenterin 17. luukku)

Omista lapsuusjouluistani muistan kiireettömän tunnelman, Joulupukin kuuman linjan, roppakaupalla tuoksuja ja odottamisen. Kahdeksan vuotta sitten, Marttia odottaessani, vietimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa joulua kahdestaan omia perinteitä aloitellen ja molemmat uhosimme sillä kirkasotsaisella ja naiivilla tavalla, joka vain lapsettomilla lapsiperhe-elämästä on, miten meidän joulumme olisivat juuri sellaisia tunnelmallisia, kiireettömiä, kiiltokuvamaisia, ruoantäytteisiä elämyksiä alusta loppuun.

Jokainen varmaan arvaa, miten siinä sitten lopulta kävi.

Joulua haukutaan joskus kulutusjuhlaksi eikä aivan aiheetta. Itse koen sen kuitenkin vielä selkeämmin suoritusjuhlaksi. Täytyy siivota, kuurata ja kiillottaa, ommella, neuloa ja virkata, paketoida, piilottaa ja kuljettaa, kuoria, viipaloida ja muussata, paistaa, keittää ja imeltää, laulaa, lausua ja veisata, kyläillä, vierailla ja sosialisoida. Siinä sivussa lapset imuroivat koulusta, päiväkodista ja harrastuksista kaikki mahdolliset taudit. Kun viimeinenkin antibioottiannos supersitkeän flunssan jälkitautikorvatulehdukseen on nautittu, tulee päiväkodista tuliaisena mahatauti. "Hei! Ryhmässämme on nyt mahatautia, vesirokkoa, sitkeää flunssaa ja täitä. Naapuriryhmässä, jossa vietämme välillä aikaa, on enterorokkoa ja kihomatoja. Kiitos!" No olepa hiton hyvä.

On työstressiä, ei ole aikaa kavereille, lasten harrastusten joulujuhlat ja lopputurnaukset osuvat kaikki samalle iltapäivälle (ja siihen kahden lapsen parhaiden ystävien synttärijuhlat vielä päälle), posti hukkaa esikoisen odotetuimman (ja kalleimman) joululahjan, sukulaiset ihmettelevät Facebookissa katoamistamme maan pinnalta, parisuhde pysyy pystyssä silkalla laiskuudella (kaikki romahtamiseen liittyvät asiat vaativat liikaa paperitöitä), normaalisti ongelmitta sujuneet jouluruokavalmistelut leviävät käsiin (piparitaikina menee pipariksi, pullat palavat uuniin ja laatikot lipsahtavat lattialle metrin matkalla pöydältä uuniin) ja mitähän vielä. Oikea Joulu™ on jossain kamalan kaukana.

Isotädin luona vanhainkodissa vieraillessani törmäsin
tähän tyyppiin, jonka kuvan tahdoin jakaa
kanssanne, vaikka se ei tekstiin varsinaisesti istukaan.

Oikea Joulu™ vaatii paljon ja antaa takaisin parhaimmillaankin jonkin verran. Lasten riemun näkeminen on toki ihanaa sikäli, mikäli tiskivuoren takaa sitä ehtii nähdä. Oikean Joulun™ vaatima rentoutuminenkin on suorittamista: jos joululahjakirjan lukemisesta villasukat jalassa sohvannurkassa ei ole kuvaa Instagramissa, onko sitä tapahtunutkaan?

Oikea Joulu™ ei ole mikään vähäpätöinen asia. Saarioisten äitien sapuskat saattavat vaikkapa vääristää lasteni joulukäsityksiä niin, että heistä aikuisina itkevät terapiassa sitä, miten se äidinpentele ei edes räätikäslooraa itse vääntänyt! (Uskon näemmä vakaasti, että kotiseutuni murteellisen ilmaisun lanttulaatikolle he kuitenkin sisäistävät Tampereellakin, vaikken itsekään sitä käytä, ja että lapset ylipäätään traumatisoituvat ruoasta, jota eivät suostu edes maistamaan.) Maksalaatikko on ehkä ainoa, jonka saa ostaa ilman pelkoa lastensuojeluviranomaisten ilmestymisestä aattoiltana oven taakse joulupukin vanavedessä. (Ja se punanuttukin! Seitsemänkymmentä euroa kahdestakymmenestä minuutista! Pyydän kuitin mokomalta veronkiertäjältä!)

Oikea Joulu™ on jokaisen äidin (ja isänkin) tulikoe. Sillä mitataan vakaumuksen voimakkuus - enkä puhu nyt uskonnollisesta vakaumuksesta, vaan silkasta tahdosta tuottaa jälkikasvustaan kelvollisia suomalaisia, jotka syövät kummallisia (joskin herkullisia) ruokia aikuisena ja lukevat kerran vuodessa ruokarukouksen ja pätkän Raamattua, vaikka eivät ole enää vuosikausiin kuuluneet kirkkoon. (Minä kuulun, rauhoitu, äiti.)

Oikea Joulu™ ei ole oikea joulu. Minulta meni valitettavan kauan ymmärtää mokoma, kaivaa muistikuvistani koko yön kinkkua paistaneen isän silmänalusten tarkka mustan sävy tai aamuyöllä keittiöstä ruoanlaiton kilinöiden ja kolinoiden keskeltä kantautuva lahjapaperin rapina.

Oppiikohan sitä koskaan olemaan itselleen ihan aidosti armollinen? Malttaisiko sitä näin, viikko (!) ennen jouluaattoa, istua pehvalleen alas sohvalle glögilasi toisessa ja joku sopivan helppo kirja toisessa kädessä? Onko mahdollista laittaa joululaulut soimaan ja sammuttaa telkkari ja valot, ihan olla ja rentoutua kesken kaiken suorittamisen, vaikka onkin vasta kolmas adventti?`

Moni ruuhkavuosien tai pikkulapsiajan keskellä räpiköivä äitikollegani on huokaillut kateissa olevan joulumielensä perään. Onko olemassa joulumielialalääkkeitä, joilla kaiken stressin ja suorittamisen keskeltä oppisi ottamaan hengähdystauon - vaikka sitten niiden sohvalle kasaantuneiden, viikkaamista odottavien puhtaiden pyykkien keskellä - ja jollain tapaa saavuttaa edes ripaus lapsuusjoulujen tunnelmasta, odotuksesta ja jännityksestä?

Tämä teksti ei ole millään muotoa perinteinen kirjablogiteksti, mutta koska blogitauko on venähtänyt niin pitkäksi, että jatkaminen on mielettömän vaikeaa, julkaisen sen kuitenkin. Tämä toimikoon myös kirjabloggaajien joulukalenterin 17. luukkuna. 16. luukku löytyy Aarrekirjastosta, ja huominen 18. luukku aukeaa Hemulin kirjahyllyssä.

(Tämä merkintä on tuotu lyhytikäiseksi jääneestä lastenkirjallisuusblogistani.)

Valentin: Ruma Elsa

Yle juhlistaa armaan kotimaamme juhlavuotta muun muassa Kirjojen Suomi -ohjelmasarjalla, jossa itsenäistä vuosisataa käydään läpi lukemalla kirja joka vuodelta. Joukkoon mahtuu niitä Suuria Klassikoita isoilla alkukirjaimilla, mutta kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat rohkeasti valinneet mukaan teoksia myös kaanonin ulkopuolelta. Kirjojen Suomen eräänä osasena kirjabloggarit käyvät läpi listalle valikoituneita teoksia: minulle arvottiin Valentinin, ts. Ensio Rislakin näytelmä Ruma Elsa vuodelta 1949.

Myönnän avoimesti olleeni vähintäänkin epäluuloinen tarttuessani teokseen lykättyäni sen lukemista ensin niin pitkään kuin mahdollista. Odotin Ylen kirjasta kertovan sivun perusteella joko jonkinlaista köyhän miehen tai naisen "Piukkoja paikkoja" tai ehkä kirjoitusajankohtaan nähden modernia näkökulmaa naiseuteen ja naisellisuuteen, joka kuitenkin nykymittapuulla olisi taantumuksellista sekin. Etukäteen harjoittelin silmien pyörittelyä ja dramaattisen tylsistyneitä huokauksia, joita voisin sitten viljellä Rumaa Elsaa tahkotessani, ja mietinpä joitain nasevia sanankäänteitäkin, joita viljellä bloggauksessa, jotta kuulostaisin sopivan sarkastiselta.

Kävi kuitenkin niin, että vahingossa innostuin kertomuksesta jo alkumetreillä kuvitellessani Vivin puoliautomaattisesti Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tutuksi rouva Bennetiksi, koska kuvaus osui niin kohdilleen: "Tyttäriinsä hän suhtautuu kuin kanaemo poikasiinsa ja hänen suurimpana huolenaan on heidän edullinen naittamisensa, koska hänen käsityksensä mukaan naisen korkein onni on päästä naimisiin." Jep, jep, peli menetetty, en minä tätä näytelmää täysin voi teilata, vaikka myöhemmin aihetta ilmaantuisikin.

Näytelmän juoni tiivistettynä kuuluu jotakuinkin näin: professorinleski Vivi Kassel kihlautuu miesvainaansa manttelinperijän, kuivakan professori Taavi Harjulan kanssa. Kasselin siskosparven kaksi vanhinta tytärtä, Paula ja Irma, ovat lähes yhtä kanamaisia kuin äitinsä. Paula on menossa naimisiin harvinaisen tyhmäksi mieheksi luonnehditun agronomikihlattunsa nro kolme kanssa, Irma on balettitanssijatar. Kolmas tytär, Elsa eli Santtu, on ulkomuodoltaan vähintäänkin huolittelematon ja luonteeltaan ja suultaan vähemmän mukavasta päästä. Erinäisten tapahtumien jälkeen Elsa päättää antaa äitinsä ja siskojensa maistaa omaa lääkettään, käy kauneushoitolassa, kuinkas muuten, ja käytännössä vikittelee ja vokottelee viattoman ylioppilaanklopin, niin äitinsä ja sisarensa sulhot kuin Irman kuvanveistäjänkin: "Mutta viime viikolla tapahtui jotakin erikoista. Silloin kerääntyi myrkkyä sydämeeni yhdellä kertaa niin paljon, että minun täytyi se tyhjentää. Minä suoritin kokeen. -- Minä kokeilin, onko minussa sitä samaa viehätysvoimaa kuin teissäkin on. Sitä, josta te olette aina ylpeilleet." Olihan sitä, mutta lopulta kaikki kääntyy hyväksi, kukin kihlapareista päätyy takaisin yhteen ja Elsakin löytää miehen, joka tahtoo hänet omana, pahasuisena ja homssuisena itsenään, vaikka Elsa näytelmän alkupuolella vielä vannookin pysyvänsä kaukana "tyhmistä koiraksista" ja omistavansa elämänsä tieteelle.

Niin, eihän tämä nyt mikään varsinainen feministinen manifesti ollut. Toki Elsa hahmona on herkullinen ja leikittely sukupuolirooleilla ja ylinaisellisuudella on osuvaa ja hauskaa vielä näin lähes seitsemänkymmentä vuotta myöhemminkin. Myönnän olevani vähän pettynyt siihen, että "ruma Elsa" ei kuitenkaan lopulta ollut ruma laisinkaan (tai sitten melkein seitsemän vuosikymmen takaisissa kauneushoitoloissa tehtiin todellisia ihmeitä yhden iltapäivän aikana!), ja siihen, että miehelään hänkin lopulta lähti suuntaamaan. Olkoonkin, että lopulta hän miekkonen hurmaantuu, kuten jo mainitsin, Elsasta omana itsenään.

Ruma Elsa oli kaikkiaan varsin leppoisa ja viihtyisä lukukokemus. Henkilöhahmot ovat mainioita Suomi-Filmi-henkisesti ja luinkin mielessäni jotakuinkin kaikki repliikit samaa henkeä kunnioittaen. Tiedättehän, sellaisella vähän liioitellun selkeällä ääntämyksellä ja epäluonnollisilla intonaatioilla, naisten repliikit falsettia lähestyen. (Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset, sanovat.) En pidä lainkaan mahdottomana ajatuksena etsiä näytelmän Suomi-Filmi versiota katsottavakseni jonain sopivana flunssapäivänä, vaikka vielä muutama viikko sitten ajatuskin kirjaan tarttumisesta oli likipitäen luotaantyötävä.

Paljonkohan lukemisen ja tutustumisen väärttejä teoksia sitä ihmiseltä meneekään sivu suun ja silmien typerien ennakkoluulojen vuoksi? Varsinkin nämä vanhemmat ja klassikkokirjallisuuden kaanonin ulkopuolelle jääneet teokset vaikuttavat usein vähän luotaantyöntäviltä ja, noh, tylsiltä, mutta yllättävät kuitenkin positiivisesti.

Hoppu: Sisällissodan naiskaartit

Tuomas Hopun Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 kiinnitti huomioni selatessani Aamulehteä eräällä keväisellä kahvitauolla töissä. Olen aiemmin lukenut maarialaisista ja tamperelaisista naispunakaartilaisista, mutta jäänyt kaipailemaan jotain kattavampaa ja neutraalimpaa. Suurin odotuksin tartuin kirjaan (jota jouduin jonottamaan yllättävän lyhyen ajan, vaikka varausjonot tämän aihepiirin kirjoihin tuppaavat Tampereella olemaan pitkänpuoleisia), enkä joutunut pettymään.

Hoppu käsittelee aihettaan hienosti ja hartaudella. Hän aloittaa naisten roolista sadan vuoden takaisessa Suomessa (ja vähän muuallakin) ja jatkaa naiskaartien perustamisesta ja siihen liittyneistä motiiveista, koulutuksesta ja muusta olennaisesta itse sotatoimiin ja sieltä perääntymisen ja vankileirien kautta jälkipyykille. Kirjan lopussa on erinomaisesti tiivistettynä listattuna naiskaartit johtajineen ja jäsenineen sekä niiden olennaisimmat vaiheet sodan tiimellyksessä. Myös valkoisen puolen naisten rooleja ja vaiheita ehditään pohtia. Vajaaseen kolmeensataan varsinaiseen sisältösivuun on saatu tungettua hillitön määrä tietoa, pohdintaa ja selvitystyötä, eikä tiedonahne ("tiedonjanoinen" ei ehkä riitä kuvaamaan tätä lukijaa tämän nimenomaisen aiheen äärellä) lukija voi muuta kuin noistaa karvalakkiaan.

Kirjasta on kovin vaikea kirjoittaa blogitekstiä, jos totta puhutaan.Voisin vaahdota sujuvasta kielestä, jolla kirjailija kirjaansa eteenpäin vie, tai hehkuttaa havainnollistavia ja määrässään huumaavia kuvia, mutta tämä tuntuu jotenkin vähän itsestäänselvyyksien jauhamiselta. Hoppu kirjoittaa kiihkottomasti mutta empaattisesti, enkä yksin tämän teoksen perusteella uskaltaisi alkaa arvailla, kallistuvatko hänen sympatiansa oikealle vai vasemmalle. Puolueettomuus ja objektiivisuus on tämän aihepiirin äärellä on rajallisen lukukokemukseni mukaan äärimmäisen harvinainen hyve, jonka perään kuuluttaisin jatkossakin.

Moninimisestä sisällissodastamme tulee pian (kuten kaikki varmasti osaavat tykönään räknäillä) kuluneeksi kokonainen vuosisata. Aika tuntuu monellakin tapaa pitkältä, ja maailma on muuttunut lukemattomilla tavoilla sen aikana, eikä vähiten Suomi sen mukana kohotessaan kehitysmaasta kärkikolmikkoon. Vaivainen vuosisata on kuitenkin lyhyt aika. Minä ja puolisoni olemme syntyneet lähes seitsemänkymmentä vuotta sodan loppumisen jälkeen, mutta sen kai'ut ja varjot ovat näkyneet meidänkin elämässämme, vaikka talvisodan henkikin oli puhallellut melkein puoli vuosisataa ennen meidän marssimistamme maneesille. Omille 2010-luvulla syntyneille lapsillemme olemme niin ikään jo siirtäneet omia asenteitamme asian tiimoilta puolihuolimattomasti, vaikka vuoden 1918 tapahtumia pystyy nyky-Tampereella(kin) melko helposti välttelemään niin tahtoessaan. 

Tältä pohjalta ei liene ihme, että Sisällissodan naiskaartien ehdottomasti suurin anti minulle olikin juuri vuosisadan takaisiin suomalaisnaisiin tutustuminen. Heidän motiivinsa, heidän lähtökohtansa ja valitettavan monen kohdalla myös maallisen vaelluksen päätepistekin saavat miettimään vielä kertaalleen vuosisadan pituutta ja lyhyyttä.

Kaikkiaan Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 onnistuu täyttämään hillittömän suuren aukon tiedonjanoisessa sielussani. Enemmänkin olisin voinut lukea.

Tiivistettynä
Kuka: Hoppu, Tuomas

Mitä: Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 (Gummerus, 2017)

Tuomio: 4/5 – Kiihkottomasti ja taitaen koottu tehopakkaus, joka jättää lukijan pohtimaan, mitä itse olisi tehnyt, mikäli olisi sattunut vuosisata sitten elelemään.

1918-haaste

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu polkaisi taannoin käyntiin lukuhaasteen vuoden 1918 moninimisen sodan tiimoilta. Koska tuo nimenomainen sota vaivaa mieltäni ja jollain tapaa kiehtookin minua, en voi olla osallistumatta. Olen käsitellyt useita aihepiiriin liittyviä tai vähintään sitä liippaavia kirjoja blogissani ja siinä sivussa käsitellyt omia ajatuksiani ja muistojanikin – ei tietenkään varsinaisia sotamuistoja vaan sotaan liittyviin muistomerkkeihin ja muisteloihin liittyviä mokomia. Haluankin aloittaa omalta osaltani haasteen muistelemalla ja kaivelemalla blogimenneisyyttäni kuvin, sanoin ja linkein ennen kuin alan urakalla syventyä uusiin kirjoihin, näyttelyihin ja muihin teemaan liittyviin materiaaleihin.

Jukka I. Mattilan ja Jarkko Kempin Suomen vapaussota 1918 on tiiviydessään tehokas perustietopaketti vuoden 1918 sodasta. Se on myös tarpeeksi selkeä upotakseen imetyshuuruisiin äidinaivoihin, kuten itse tulin todistaneeksi. Kirjasta kirjoitellessani pohdin myös henkilökohtaista kosketuspintaan sisällissotaan, ja totesin sitä löytyvän yllättävänkin paljon.

Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918 herätteli minut huomioimaan, millainen perustavanlainen murros on vuosisadassa tapahtunut eikä vähiten lapsuuden ja lapseuden käsitteiden kohdalla. Isoisovanhempani ja omat lapseni viettivät ja viettävät lapsuutensa kuin aivan eri planeetoilla.

Punakaartien naiskomppaniat ovat kiehtoneet minua käsitteenä siitä asti, kun tajusin niiden radikaaliuden vuosisadan takaisessa Suomessa ja maailmassa. Anu Hakalan Housukaartilaiset lähestyi aihetta nimenomaan Maarian punakaartin naiskomppanjan varsin kapeasta näkökulmasta, enkä saanut teoksesta oikein kiinni. Lauri Lepolan Rohkeat punatytöt Tampereella lähti minua miellyttävän manselaisista näkökohdista, mutta kirjan käytännön toteutuksen ontumisen ja kirjailijan erityisen puolueellisen asenteen vuoksi en pystynyt keskittymään kirjassa siihen olennaisimpaan sisältöön.

Punaisia naissotilaita fiktion keinoin käsittelee harvinaisen menestyksekkäästi Anneli Kanto romaanissaan Veriruusut. Kirjan sisarromaani Lahtarit käsittelee samaa sotaa valkoisesta näkökulmasta. Tämä romaanipari kuuluu eittämättä suurien suosikkieni joukkoon ja soisinkin ensi vuonna ilmestyvän uuden painoksen Veriruusuista.

Vuoden 1918 tapahtumiin viitataan ehkäpä itsestäänselvästi myös monissa 1900-luvun alkupuoliskolle sijoittuvissa kotimaisissa romaaneissa: J. P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään ja Sirpa Kähkösen Graniittimies erinomaisina esimerkkeinä mainittakoon.

Kaksituhattaseitsemäntoista.

Tämä merkintä on tyylikkäästi myöhässä noin niin kuin muihin kirjablogeihin verrattuna, mutta ehkäpä parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Lienee aiheellista aloittaa tämä merkintä onnittelemalla blogiani viisivuotissyntymäpäivän johdosta. Varsinainen juhlapäivä oli oikeastaan jo kuun alussa, mutta ei kai se niin päivälleen nuukaa enää tässä vaiheessa ole. Aika paljon on elämä ja maailma muuttunut siitä, mitä se oli ensimmäistä merkintääni kirjoitellessani, ja blogikin on vuosien varrella ehtinyt hakea muotoaan: 2,5-vuotiaana sen nimi vaihtui nykyiseksi (alkuperäinenhän oli "Hys, äiti lukee nyt!") ja blogialusta Wordpressiin, josta palasin maitojunalla puolisentoista vuotta sitten tänne Bloggeriin. Lukuinto on silti säilynyt, vaikkakin se ajoittain yrittääkin kätkeytyä kaiken muun alle, eikä blogiharrastuksen mielekkyyskään ole missään vaiheessa kadonnut.

Nyt, kun se tuli sanottua, voimme kai hypätä itse asiaan.

Alkanut vuosi on monellakin tapaa juhlava: blogini täyttää puoli vuosikymmentä, blogin kirjoittaja täyttää tasakymmeniä (ja valmistuu ammattiin kuukautta myöhemmin) ja tietenkin armas Suomemme juhlii satavuotispäiviään. Kaikenlaista jännittävää on siis luvassa. 

Ylellä selvitetään alkavana vuonna sitä, millainen Suomi välittyy itsenäisyyden ajan kaunokirjallisuudesta: millainen maamme oli ennen ja nyt ja miten asiat ovat muuttuneet vuosien saatossa. Kirjojen Suomi -kirjallisuushankkeen yhtenä osana esitellään 101 suomalaista kirjaa, ja tässä me kirjabloggaritkin olemme saaneet oman roolimme: minä tosin saan odottaa tovin omaani, sillä minun kirjakseni valikoitunutta Valentinin (eli Ensio Rislakin) Rumaa Elsaa käsitellään vasta elokuun viimeisenä päivänä. Saanpa ihailla bloggarikollegoiden panostuksia ja tutustua Kirjojen Suomi -sivustoon rauhassa.

Sen kummemmin en ole tänä vuonna ajatellut haasteisiin panostaa: lukumaratoneihin osallistun, mikäli työtilanne (ja mahdolliset muut odottamattomat seikat) ne sallivat, ja ainakin tammikuun lopun klassikkohaasteeseen aion osallistua. Aviomieheni kuuli taannoin, etten ole lukenut Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä ja järkyttyi ehkä jopa pahemmin kuin kuullessaan, etten ole lukenut Tuntematonta sotilasta. Muuten lueskelen, mitä kirjasto eteen heittää varaten kuitenkin oikeuden kääntää kelkkani, mikäli joku täydellinen haaste vastaan tuleekin.

No niin, eihän se koskaan noin yksinkertaista ole oikeasti.

Minä tahtoisin lukea yhä edelleen mahdollisimman paljon ruotsiksi. Sarjakuvat ja runous saisivat myös näkyä blogissani ja yöpöydälläni nykyistä enemmän. Näitä samoja teemoja toistan vuosi toisensa jälkeen vähintäänkin vaihtelevalla menestyksellä, mutta yrittää voi kuitenkin. Sen sijaan lastenkirjallisuutta aion blogissa käsitellä nykyistä enemmän vaikka sitten väkisin: Tonttujoukon huomiot -sarjaan on jo pari tekstiä aloiteltuna, josko edes kerran, kaksi kuukaudessa onnistuisin lasten pähkäilyjä blogissa tuomaan esille. Ylipäätään vienona toiveenani on, että päivittäisin blogia vähintään kerran viikossa, mutta yritän olla ottamatta tästä silmitöntä stressiä: vuoden ensimmäiset neljä kuukautta yritän pyhittää opiskelulle niin, että paitsi valmistuisin hyvin arvosanoin myös pääsisin (edes) kesätöihin kevättalven työssäoppimispaikkaani. Luetaan sitten työttömänä, heh.

Tavoitteekseni asetin sen, joka viime vuonna jäi saavuttamatta, kuusikymmentä luettua kirjaa poisluettuna lasten kuvakirjat (lastenromaanit lasken mukaan) ja ammattikirjallisuus, joka tuskin suuria intohimoja teissä lukijoissa herättää. Olen jo piirtänyt kalenterini väliin kuusikymmentä kirja-aihiota (ja yhden hyllytontun), joten pakkohan niihin on täytettä saada!

Tuttuun tapaan päivittelen lyhyemmin kuulumisia blogin Facebook-sivulla ja Instagramissa. Toivottavasti törmäilemme tänä vuonna ahkerasti!