9.4.2018

Sendak: Hassut hurjat hirviöt


Maurice Sendakin lastenkirjaklassikko Hassut hurjat hirviöt päätyi luettavaksemme yrittäessämme saada Marttia innostumaan koulunsa lukudiplomiprojektista. Vaikka lukudiplomi taitaa jäädä haaveeksi lukuajan puutteen vuoksi (diplomista tiedotettiin vasta kevätlukukauden puolella), olemme silti yrittäneet lueskella ahkerasti. Martin lukunopeus onkin kasvanut huimasti siitä lähtien, kun lukuhomma alkoi joulun aikoihin sujua, mutta paljon on vielä treenattavaa. 

Hassut hurjat hirviöt upposi triooni yllättävänkin hyvin. Olimme lukeneet kirjaa joskus muinaishistoriallisena aikana, jolloin olin vielä kotiäitinä, mutta lapset eivät sitä enää muistaneet. Äidin suureksi iloksi kirja oli niitä nykyään harvinaisen sorttisia, joita pystyy lukemaan koko kolmikolle samaan aikaan ilman, että kukaan tylsistyy tai tyystin putoaa kärryiltä: lasten ikähaarukka on tällä hetkellä hankalahko 4-(melkein )8 vuotta, jonka ääripäitä tuntuu ajoittain yhdistävän vain kertakaikkisen lapsellinen huumorintaju ja erityisesti rakkaus vessavitseihin. (Tähän kohtaa syvä huokaus äidin yleiseltä suunnalta.)

Juuri neljä vuotta täyttänyt Maija piti kirjaa vähän pelottavana ja pohti, ettei hän ainakaan tahdo hirviöiden kuninkaaksi tai edes edes kuningattareksi, vaikka joskus olisikin ollut tuhma kirjan Max-pojan tapaan. Eihän hän osaa purjehtiakaan, raukka, vaan eksyisi matkalla hirviöiden maahan! Sitä paitsi hirviöiden hurja tanssikin olisi varmasti vaikea, eikä Maija hallitsijattarena moista mölyä sietäisi. Lapsille ei saisi kuulemma kirjoittaa kirjoja, joissa on näin hirmuisia juttuja, koska lapset näkevät helposti painajaisia, ja sitä paitsi ne hirviöt eivät lopulta edes olleet pelottavia, vain hirmuisia. Kirja olisi Maijan mielestä ollut selvästi parempi, jos päähenkilö olisi ollut tyttö ja mielellään samanniminen kuin Maija itse, ja jos hirviöt olisivat olleet vaikka yksisarvisia. "Sitten sille olisi pitänyt keksiä kokonaan uusi nimi." Äitihenkilön oli vaikea löytää tähän enää lisättävää. 


Kuuden vuoden rajapyykin hiljan ylittänyt ja itsekin pääsiäisen pyhinä lukemaan oppineen Ainon mielestä Hassut hurjat hirviöt oli hyvä satu siitä, miten lapset voivat kuvitella kaikenlaisia mielikuvitusasioita ja tehdä itsestään vaikka hirviöiden kuninkaan, vaikka sitten vain unessa. Maxin seikkailun täytyy kuulemma olla unta, sillä ensinnäkään hirviöitä ei ole olemassa ja toisekseen Maxin iltaruoka ei enää olisi lämmintä, jos hän olisi purjehtinut "ainakin melkein kaksi vuotta ja ollut siellä hirviöidenkin luona jonkun aikaa". (Tätä tyttöä ei niin vain enää jymäytetäkään, pohti äiti-ihminen.) Katraan keskimmäinen jäi pohtimaan Maxin seikkailua eikä lopulta ollut lainkaan varma, olisiko koti-ikävä oikeasti tarpeaksi hyvä syy palata takaisin kotiin: "Sitten se joutuu kumminkin johonkin eskariin tai päikkyyn, kun hirviöiden kuninkaana se saisi vain tehdä kaikkia hauskoja juttuja kaikki päivät, eikä kukaan komentaisi koskaan." Aino arvosti myös kirjan upeita kuvituksia ja toivoikin hirviötanssista (kts. yllä) taulua huoneensa seinälle. 

Kahdeksanvuotissynttäreitään vartoileva Martti luki kirjan Ihan Kokonaan Itse (isoilla alkukirjaimilla!) yhden illan aikana ja aikoo vakaasti ostaa kirjan omakseen ja lukea sen monta kertaa uudestaan. Sopivan pelottavat hirviöt olivat kuitenkin lopulta aika avuttomia, kun eivät saaneet edes yhtä pikkupoikaa tottelemaan ja jäämään luokseen. Siinä missä Aino mietti itse seikkailua, Martti jäi pohtimaan Maxin motiiveja: Max kuvitteli itsensä hirviöiden saarelle, koska oli varmaan vihainen äidilleen, joka lähetti pojan tämän omaan huoneeseen, mutta miksi hän sitten palasi kotiin? Koti-ikävä oli lopulta Martinkin mielestä painavin syy, mutta lisäksi se, että hirviöt eivät ehkä lopulta rakastaneet Maxia, ellei tämä ollut jotenkin erityisen hirmuinen. Kotona Maxista tykättiin, vaikka hän joskus olisikin kiltti. (Äiti yritti ehdottaa fraaseja kuten "häntä rakastettiin omana itsenään", mutta se ei kuulemma ole ihan sama asia.) Martistakin kirjan kuvat olivat erityisen hienoja, ja kun kerroin hänelle kyseessä olevan lastenkirjallisuuden klassikon, hän ei lainkaan ihmetellyt asiaa: "On ne niin hienoja kuvia, ja niihin on selvästi nähty tosi paljon vaivaa. Hyvä vaan, että ihmiset lukee sitä, vaikka se on aika vanha. Eikä se edes ole mitenkään vanhanaikainen, vaikka uudet lastenkirjat on sellaisia erilaisempia."

Minä itse pidin kirjasta kovin, siksipä sen taisin kirjastosta kotiin kantaakin. Löysin kirjan itse analysoidessani sitä jossain vaiheessa yliopisto-opintojani, ja olin silmittömän mielissäni nähdessäni jälkikasvuni eläytyvän siihen juuri niin antaumuksella, kuin lapsettomana opiskelijana sieluni silmin näinkin. Sendak ei selittele liikoja eikä myöskään edes yritä moralisoida lapsen käytöstä tai vähätellä tämän negatiivisia tunteita. Max käyttäytyy huonosti, joutuu huoneeseensa ilman iltaruokaa, kuvittelee tai uneksii mielettömän hienon seikkailun, jossa hän ei ole vain hirviömäisen tuhma lapsi vaan suorastaan hirviöiden kruunupää, mutta palaa lopulta kotiin, jossa häntä rakastetaan hirviömäisyydestä huolimatta, eikä siinä sitten mitään sen kummempaa.


"Tonttujoukon huomioita" on ollut hävettävän hiljainen koko olemassaolonsa ajan. Voisin toki kirjoittaa tähän kilometrisen nyyhkytarinan työstressistä, muuttostressistä, terveysstressistä, stressistä, joka tulee siitä, että yhtäkkiä hoksaa, ettei juuri sillä ajanhetkellä stressaa mitään ja ties mistä muusta. Sormeni on monesti ollut jo blogin poistonapilla, välillä taas olen pohtinut paluuta menneeseen ja "Hyllytontun höpinöihin". Päivän pidentyessä, ruuhkavuosielämän alkaessa asettua omiin uomiinsa ja stressikäyrän punaisella pysymisen hyväksymisen myötä olen kuitenkin päätynyt siihen, että yritän vielä kerran saada blogihomman taas pyörimään, vaikka sitten harvat hampaani irvessä ja vanhoista kirjoista lasten kommentteja keräten. Uranvaihtosuunnitelmat ja jatko-opintojuonet ovat kevättalven mittaan maturoituneet, vaikkakin ovat samalla menneet kaikella tapaa lapsellisempaan suuntaan. Tämän kevään yhteishaun missasin, mutta ehkäpä sijoitan lomarahani avoimen yliopiston tarjontaan ja kulutan vapaa-aikaani (mitä lie se sitten onkaan) ensi syystalvena itseäni sivistäen. Nähtäväksi jää! Siihen asti voi vaikka kirjablogailla.

(Tämä merkintä on tuotu lyhytikäiseksi jääneestä lastenkirjallisuusblogistani.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti