Kunnas & Majaluoma: Albi käy hammaslääkärissä

Lumiukko Albi lienee tuttu useimmissa lapsiperheissä, kiitos Pikku Kakkosen ja siinä pyörineen (pyörivän?) ihastuttavan animaation. Mikko Kunnaksen ja Markus Majaluoman luoma lumiukko lukee lumisessa nojatuolissaan kuvakirjaa, ja sen perusteella piirtää lumeen erilaisia asioita, jotka sitten muuttuvat todellisiksi. Toki tähän liittyy aina mitä mielikuvituksellisimia kommelluksia ja sekaannuksia, jotka saattavat hymähdyttää jopa televisiossa pyöriviä pätkiä puoliunessa seuraavaa äitihenkilöä.

Viime vuoden lopulla julkaistiin Albi käy hammaslääkärissä (Kvaliti, 2017), jonka kotiutin taannoin kirjastosta ihan vain ammatillisesta mielenkiinnosta: kyllähän sitä hammashoitajan täytyy tietää, mitä lapsipotilaat tuoliin kiivetessään ajattelevat. ("Pipsa Possusta" voisin tässä yhteydessä saarnata tovin jos toisenkin, mutta jätetään se toisille kanaville.)

Kirjan juoni on simppeli: Albi nukahtaa nojatuoliinsa, uneksii menevänsä hammaslääkäriin, jossa hammaslääkäri vaihtaa hänen hiilihampaansa valkoisiin helmiin. Kukaan ei kuitenkaan sen jälkeen näe Albin hymyilevän, joten Albi vaihtaa helmet hiiliin torilla, mistä sekä Albi että torikauppias "tulevat hyvin iloisiksi". Herättyään Albi piirtelee jäätikulla lumeen ja rakentaa oman hammaslääkäriaseman, jossa hän suorittaa ystävilleen tarkastuksen ja tekee näille jäästä uudet, hienot, kiiltävän valkoiset hampaat.

Martti suostui kuuntelemaan kirjaa enää pitkin hampain, vaikka televisiosarjaa onkin satunnaisesti katsellut. Kirja on hänen mukaansa "ihan kiva, mutta varmaan enemmän pienemmille tehty". Martti kiinnitti huomiota myös siihen, että joku lapsi voi vaikka pelästyä sitä, että hammaslääkäri ottaa kaikki hampaat pois ja laittaa uudet, jos pelkää jo valmiiksikin hammaslääkärikäyntiä.

Aino luki kirjan itse ja on sittemmin ilmestynyt kuuntelemaan sitä silloinkin, kun sitä Maijalle on luettu. Molemmat tytöt ovat olleet vakaasti sitä mieltä, että kirja on sopiva Maijan ikäisille tai pienemmille -- eli 4-vuotiaille ja sitä nuoremmille. Molemmista kirjassa parasta oli se, kun Albin kavereilla oli lopulta ihan hassut hampaat, ja tyhmintä se, että Albin hammasharja ei ollut oikeasti yhtään hieno, vaikka Albi niin väitti, vaan musta ja "tosi yäk", eikä lumiukkoparka edes hammaslääkäristä saanut uutta, puhdasta mukaan!

Äitilukija piti kovasti kirjan kuvituksista, jotka visuaalisesti muistuttavat vähän muovailuvaha-animaatiota. Yksityiskohtia piisasi, ja joka aukeamalta löytyi Albin lisäksi valas- ja rapukaverit, jotka kyllä olisivat voineet olla vähän paremmissakin piiloissa välillä (huomautti Maija). 

Vaikka kirja sinänsä tasaisen laadukas lastenkirja onkin, myönnän odottaneeni jotain enemmän. Itse hammaslääkärikäynti on vain parin aukeaman mittainen, eikä se ole juuri sovellettavissa tosielämään sen enempää kuin jäästä tai helmistä tehdyt uudet hampaatkaan. Pettymyksen lähtökohtana on tietty vain oma, virheellinen ennakko-oletukseni kirjan sisällöstä, mutta asian tiedostaminen ei sitä juuri helpota. En myöskään koskaan kieltäytyisi valistavasta ja suun terveyttä edistävästä otteesta tällä saralla, mutta kaikkea ei kai voi saada. Riemuitkaamme siis siitä, että hammaslääkäri on (epäkonventionaalisista hoitomenetelmistään huolimatta) kiltti ja ystävällinen ja että kirjassa hammashoito esitetään hauskana asiana (vaikka tällaiset kaltaiseni ryppyotsat eivät sitä hanki ymmärtääkään).

Tiivistettynä:

Kuka: Mikko Kunnas & Markus Majaluoma

Mitä: Albi käy hammaslääkärissä (Kvaliti, 2017)

Tuomio: Kaikin puolin kelpo kuvakirja, jolle löytyy varmasti sija yhdestä jos toisestakin hammashoitolan odotushuoneesta.

Sendak: Hassut hurjat hirviöt

Maurice Sendakin lastenkirjaklassikko Hassut hurjat hirviöt päätyi luettavaksemme yrittäessämme saada Marttia innostumaan koulunsa lukudiplomiprojektista. Vaikka lukudiplomi taitaa jäädä haaveeksi lukuajan puutteen vuoksi (diplomista tiedotettiin vasta kevätlukukauden puolella), olemme silti yrittäneet lueskella ahkerasti. Martin lukunopeus onkin kasvanut huimasti siitä lähtien, kun lukuhomma alkoi joulun aikoihin sujua, mutta paljon on vielä treenattavaa. 

Hassut hurjat hirviöt upposi triooni yllättävänkin hyvin. Olimme lukeneet kirjaa joskus muinaishistoriallisena aikana, jolloin olin vielä kotiäitinä, mutta lapset eivät sitä enää muistaneet. Äidin suureksi iloksi kirja oli niitä nykyään harvinaisen sorttisia, joita pystyy lukemaan koko kolmikolle samaan aikaan ilman, että kukaan tylsistyy tai tyystin putoaa kärryiltä: lasten ikähaarukka on tällä hetkellä hankalahko 4-(melkein )8 vuotta, jonka ääripäitä tuntuu ajoittain yhdistävän vain kertakaikkisen lapsellinen huumorintaju ja erityisesti rakkaus vessavitseihin. (Tähän kohtaa syvä huokaus äidin yleiseltä suunnalta.)

Juuri neljä vuotta täyttänyt Maija piti kirjaa vähän pelottavana ja pohti, ettei hän ainakaan tahdo hirviöiden kuninkaaksi tai edes edes kuningattareksi, vaikka joskus olisikin ollut tuhma kirjan Max-pojan tapaan. Eihän hän osaa purjehtiakaan, raukka, vaan eksyisi matkalla hirviöiden maahan! Sitä paitsi hirviöiden hurja tanssikin olisi varmasti vaikea, eikä Maija hallitsijattarena moista mölyä sietäisi. Lapsille ei saisi kuulemma kirjoittaa kirjoja, joissa on näin hirmuisia juttuja, koska lapset näkevät helposti painajaisia, ja sitä paitsi ne hirviöt eivät lopulta edes olleet pelottavia, vain hirmuisia. Kirja olisi Maijan mielestä ollut selvästi parempi, jos päähenkilö olisi ollut tyttö ja mielellään samanniminen kuin Maija itse, ja jos hirviöt olisivat olleet vaikka yksisarvisia. "Sitten sille olisi pitänyt keksiä kokonaan uusi nimi." Äitihenkilön oli vaikea löytää tähän enää lisättävää. 

Kuuden vuoden rajapyykin hiljan ylittänyt ja itsekin pääsiäisen pyhinä lukemaan oppineen Ainon mielestä Hassut hurjat hirviöt oli hyvä satu siitä, miten lapset voivat kuvitella kaikenlaisia mielikuvitusasioita ja tehdä itsestään vaikka hirviöiden kuninkaan, vaikka sitten vain unessa. Maxin seikkailun täytyy kuulemma olla unta, sillä ensinnäkään hirviöitä ei ole olemassa ja toisekseen Maxin iltaruoka ei enää olisi lämmintä, jos hän olisi purjehtinut "ainakin melkein kaksi vuotta ja ollut siellä hirviöidenkin luona jonkun aikaa". (Tätä tyttöä ei niin vain enää jymäytetäkään, pohti äiti-ihminen.) Katraan keskimmäinen jäi pohtimaan Maxin seikkailua eikä lopulta ollut lainkaan varma, olisiko koti-ikävä oikeasti tarpeaksi hyvä syy palata takaisin kotiin: "Sitten se joutuu kumminkin johonkin eskariin tai päikkyyn, kun hirviöiden kuninkaana se saisi vain tehdä kaikkia hauskoja juttuja kaikki päivät, eikä kukaan komentaisi koskaan." Aino arvosti myös kirjan upeita kuvituksia ja toivoikin hirviötanssista (kts. yllä) taulua huoneensa seinälle. 

Kahdeksanvuotissynttäreitään vartoileva Martti luki kirjan Ihan Kokonaan Itse (isoilla alkukirjaimilla!) yhden illan aikana ja aikoo vakaasti ostaa kirjan omakseen ja lukea sen monta kertaa uudestaan. Sopivan pelottavat hirviöt olivat kuitenkin lopulta aika avuttomia, kun eivät saaneet edes yhtä pikkupoikaa tottelemaan ja jäämään luokseen. Siinä missä Aino mietti itse seikkailua, Martti jäi pohtimaan Maxin motiiveja: Max kuvitteli itsensä hirviöiden saarelle, koska oli varmaan vihainen äidilleen, joka lähetti pojan tämän omaan huoneeseen, mutta miksi hän sitten palasi kotiin? Koti-ikävä oli lopulta Martinkin mielestä painavin syy, mutta lisäksi se, että hirviöt eivät ehkä lopulta rakastaneet Maxia, ellei tämä ollut jotenkin erityisen hirmuinen. Kotona Maxista tykättiin, vaikka hän joskus olisikin kiltti. (Äiti yritti ehdottaa fraaseja kuten "häntä rakastettiin omana itsenään", mutta se ei kuulemma ole ihan sama asia.) Martistakin kirjan kuvat olivat erityisen hienoja, ja kun kerroin hänelle kyseessä olevan lastenkirjallisuuden klassikon, hän ei lainkaan ihmetellyt asiaa: "On ne niin hienoja kuvia, ja niihin on selvästi nähty tosi paljon vaivaa. Hyvä vaan, että ihmiset lukee sitä, vaikka se on aika vanha. Eikä se edes ole mitenkään vanhanaikainen, vaikka uudet lastenkirjat on sellaisia erilaisempia."

Minä itse pidin kirjasta kovin, siksipä sen taisin kirjastosta kotiin kantaakin. Löysin kirjan itse analysoidessani sitä jossain vaiheessa yliopisto-opintojani, ja olin silmittömän mielissäni nähdessäni jälkikasvuni eläytyvän siihen juuri niin antaumuksella, kuin lapsettomana opiskelijana sieluni silmin näinkin. Sendak ei selittele liikoja eikä myöskään edes yritä moralisoida lapsen käytöstä tai vähätellä tämän negatiivisia tunteita. Max käyttäytyy huonosti, joutuu huoneeseensa ilman iltaruokaa, kuvittelee tai uneksii mielettömän hienon seikkailun, jossa hän ei ole vain hirviömäisen tuhma lapsi vaan suorastaan hirviöiden kruunupää, mutta palaa lopulta kotiin, jossa häntä rakastetaan hirviömäisyydestä huolimatta, eikä siinä sitten mitään sen kummempaa.

"Tonttujoukon huomioita" on ollut hävettävän hiljainen koko olemassaolonsa ajan. Voisin toki kirjoittaa tähän kilometrisen nyyhkytarinan työstressistä, muuttostressistä, terveysstressistä, stressistä, joka tulee siitä, että yhtäkkiä hoksaa, ettei juuri sillä ajanhetkellä stressaa mitään ja ties mistä muusta. Sormeni on monesti ollut jo blogin poistonapilla, välillä taas olen pohtinut paluuta menneeseen ja "Hyllytontun höpinöihin". Päivän pidentyessä, ruuhkavuosielämän alkaessa asettua omiin uomiinsa ja stressikäyrän punaisella pysymisen hyväksymisen myötä olen kuitenkin päätynyt siihen, että yritän vielä kerran saada blogihomman taas pyörimään, vaikka sitten harvat hampaani irvessä ja vanhoista kirjoista lasten kommentteja keräten. Uranvaihtosuunnitelmat ja jatko-opintojuonet ovat kevättalven mittaan maturoituneet, vaikkakin ovat samalla menneet kaikella tapaa lapsellisempaan suuntaan. Tämän kevään yhteishaun missasin, mutta ehkäpä sijoitan lomarahani avoimen yliopiston tarjontaan ja kulutan vapaa-aikaani (mitä lie se sitten onkaan) ensi syystalvena itseäni sivistäen. Nähtäväksi jää! Siihen asti voi vaikka kirjablogailla.

(Tämä merkintä on tuotu lyhytikäiseksi jääneestä lastenkirjallisuusblogistani.)

Daynes et al: Tutki! Kakkaa

Ei liene parempaa tapaa aloittaa lastenkirjallisuutta käsittelevää blogia kuin kakkajutuilla. Tai ehkä olisi, mutta asetetaan rima tätä myötä sopivalle korkeudelle.

Taannoin Helsingin Kirjamessuille suunnatessani tiedustelin tonttujoukolta, millaisia tuliaisia he toivoisivat saavansa, ja kolmevuotias Maija pyysi kakkakirjaa, jossa on luukkuja. Sen tarkempia tuntomerkkejä hänellä ei ollut tarjota, enkä elätellyt kovin suuria toiveita kuvaillun kaltaisen kirjan löytämisestä. Lopulta ehdin koluta Messukeskusta ehkä puolisen tuntia, kun satuin Oppi&Ilon ständille, jossa ihanan asiantunteva myyjä esitteli minulle ensin muita tuotteita ja ihan sattumalta Tutki! Kakkaa -nimisen luukkukirjan. Paljon paremmin ei olisi voinut mennä!

Kuten kaikki leikki-ikäisten, taaperoiden ja kouluikäisten - siis ylipäätään lasten kanssa tekemisissä olleet tietävät, vessajutut ovat ihan mielettömän hauskoja ja mielenkiintoisia. Tunnustan olevani yksi niistä vanhemmista, jotka turhautuneena räkätyksen säestämiin pissa-kakka-pieru-juttuihin yrittävät hillitä niitä mitä epätoivoisimmin keinoin ja lähes poikkeuksetta olemattomin tuloksin. Tutki! Kakkaa ei onneksi ole turhan ryppyotsainen, jotta lapsilta menisi lukemisen ilo, mutta ei lähde liikaa hölmöilemäänkään aiheella, mikä taas on tämän aikuisen mieleen. Lisäksi äitinä arvostan pahvisivuja ja tukevasta kartongista tehtyjä luukkuja, jotka kestävät innokkaan kolmevuotiaan tutkijanalun käsissä ilmeisen hyvin!

Maija, 3,5 vuotta, on kirjan ylin fani huushollissamme ja jää kaipailemaan lisää kakkakirjoja:

"Kaikki ihmiset ja eläimet kakkaa. Paitsi prinsessat ei ehkä oikeasti kakkaa. Kaikkein paras juttu kirjassa on se, että elefantti kakkaa kottikärryt ihan täyteen ja se haisee niiiiin pahalta. Mä osaan mennä kottikärrykävelyä vessaan päiväkodissa ihan itse, kun aikuinen auttaa! Ja sitten se kakka menee pöntöstä pois viemäriin, eikä jää sinne asumaan onneksi. Lapset ei mene viemäriin, koska ne ei mahdu. Eikä vauvat, niillä on vaippa. Muuten ne voisivat pudota viemäriin varmaan ja sitten ne itkisivät kamalasti. Mä olin joskus vauva ja itkin varmaan. Kakkakirja on mun kaikkein rakkain lempparikirja ikinä tänään. Kakkakirjoja pitää kirjoittaa lapsille enemmän, että ne tietää, minkä eläimen kakkaa on maassa ja että toukka voi näyttää kakalta. Myös Puluboi on kakannut, mutta onko Tatun ja Patun kakkakirjaa olemassa? Pitää olla. Kakkakirja on hyvä vain kolmevuotiaille, ei lainkaan viisivuotiaille, koska mä olen kolme vanha ja kohta mä olen neljä, kun tulee synttärit."

Aino, 5,5 vuotta, oli kirjan suhteen vähän ennakkoluuloinen, mutta piti siitä kuitenkin lopulta niin, että suunnittelee jo aiheen tiimoilta yhden tytön ihmiskoetta (jonka ilkiöäiti aikoo kyllä torpata): 

"Minun mielestä kakasta on aika helppo kertoa hassuja juttuja lapsille, koska yleensä ne nauraa jo silloin, kun sanoo minkä tahansa vessasanan. Siksi tämän kirjan olisi pitänyt olla vähän hassumpi. Nyt se on vähän sellainen aikuisten tylsä välillä, vaikka joskus pidetään nenästä kiinni ja joskus lintu kakkaa päähän. Se oli aika hauskaa. Mielenkiintoisinta oli sinivalaan vaaleanpunainen kakka ja hanhen vihreä kakka, koska se on eri väristä kuin ihmisellä, koska ne syö eri ruokia. Jos mä söisin pelkkiä katkarapuja ja planktoneita, mun kakkani olisi pinkkiä. Täytyy ehkä kokeilla. Ja sitten en kyllä enää ikinä tykkää kaneista, koska ne syö kakkaa. Siis oikeesti, yäk! Ihan hyvä kirja se on, ja varmaan tuollaisille Maijan ikäisille ja isommille sitä voi lukea, mutta ei enää koululaisille, niille on ihan omat kirjat."

Ilmeisesti Aino tietää, mistä puhuu, sillä ekaluokkalainen Martti ei kirjasta juuri innostunut. Mitä ilmeisimmin kirjan kohderyhmäksi nimetty 3-6 ikävuoden haarukka pitää kutinsa sangen hyvin. Kakkakirja on kuulemma lapsellinen (!) ja siinä on "lällyt kuvat ja vauvojen sivut". 

"Sitä paitsi kaikki tuollaiset kakkajutut ja muut on ihan päikkyläisten juttuja. Kyllä kaikki nyt tietää, että kaikki kakkaa ja kakka on erilaista ja mihin se menee. Pikku Kakkosessakin on ollut. Hohhoi. Mutta varmaan noille päikkyläisille se on hyvä kirja, mä en vain jaksa."

Äitihenkilö näkee kuitenkin aiheelliseksi huomauttaa, että kyllä herra seitsemänvuotiaskin kirjaa mielellään kuunteli, vaikka nyt eri ääni kellossa onkin. Onhan kirja selvästi vähän pienemmille suunnattu. Marta Alvarez Migúensin kuvitus on sopivan simppeliä ja selkeää, ettei se vie liikaa huomiota, mutta toisaalta kuitenkin tarpeeksi yksityiskohtaista, jotta olennaiset nenännyrpistykset ja muut tarttuvat pienemmänkin lukijan verkkokalvoille.



Ei millään muotoa kakka kirja siis tämä kakkakirja!

Kuka: Katie Daynes (teksti), Marta Alvarez Miguéns (kuvitus), Suzie Harrison (suunnittelu)

Mitä: Tutki! Kakkaa (Oppi&ilo, 2017)

Alkuteos: Very First Questions and Answers: What is poo? (2016)

Suomennos: Tero Valkonen

(Tämä merkintä on tuotu lyhytikäiseksi jääneestä lastenkirjablogistani.)

Sommer & Grotzner: Eetu ja paha patti

En ole erityisemmin salaillut sitä, että esikoiseni, joka blogissa on aina kulkenut nimellä Martti, sairasti reilu vuosi sitten aivosyövän. Vaikka meidän syöpätarinamme on lyhyt ja loppuu (ainakin näillä näkymin) onnellisesti, ependymooman nimellä kulkeva peikko varjostaa elämäämme jollain tapaa ihan hamaan loppuun saakka. Monesti olen pohtinut, miten asiaa tuoda blogissa ilmi. Satunnaisesti olenkin Martin sairauteen viitannut suoraan, kuten vaikka Henry Marshin Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta -teosta puidessani, mutta kovin vaikeaa tämä jotenkin tuntuu olevan. Koko kokemus on jotenkin niin henkilökohtainen, että sen jakaminen tuntuu yhtä kiusalliselta kuin vaikkapa synnytyskertomuksen jakaminen kirjablogissa ehkä olisi, ja toisaalta taas koen vahvasti, etten saisi kirjoittaa asiasta, koska meillä on kaikki niin hyvin: Martti on tavallinen ekaluokkalainen tavallisessa koulussa, mitä nyt korvan takana on kalju läntti ja hevosenkengän muotoinen arpi ja työmuisti ei ihan pelitä samalla tavalla kuin luokkakavereilla.

Lokakuu on jo pitkään ollut rintasyöpätietoisuuden levittämisen teemakuukausi: roosa nauha tulee vastaan joka kaupassa, kadunkulmassa ja mainostauolla. Syyskuussa vietettävä kultaisen nauhan kuukausi, lasten syöpiin keskittyvä kuukausi, on siihen verrattuna aika pienen porukan piperrystä, eikä (ainakin jenkkien) somessa toukokuussa pyörivää harmaata, aivosyöpien nauhaa ole tullut Suomessa vastaan vielä koskaan. Tämä blogimerkintä on ollut minulla yli kuukauden luonnoksena, mutta en saanut patistettua itseäni viimeistelemään sitä syyskuun aikana osin yllä mainitsemistani syistä. Eilen vietin kuitenkin harvinaisen pitkät pätkät aikaa Martin kanssa keskustellen, koska automatkalle ei ollut sattunut mukaan tablettia, kirjaa tai muuta viihdykettä, ja tulin siihen tulokseen, että en voi olla julkaisemattakaan tätä tekstiä. Vaikka meillä on kaikki nyt niin hyvin kuin aivosyöpäveteraanin perheessä ylipäätään voi olla, on meille langetettu elinkautinen tuomio yhtäkaikki. Leikkauksen ja hoitojen pitkäaikaisvaikutukset alkavat näkyä osin vasta nyt, ja suuri osa on vasta tulossa, ja viimeksi tänään sometellessani jouduin taas miettimään sitä, millainen esikoiseni elämänlaatu tulee olemaan, törmätessäni Erika Gunnin aihetta käsittelevän väitöksen uutisointiin.

Seuraa siis epätyypillinen blogiavautuminen, jossa ajoittain sivutaan erästä lastenkirjaa,

Anna Sommerin ja Michael Grotzerin (Edition Moderne, 2005) Eetu ja paha patti on ollut kuin perheenjäsen huushollissamme aina viime heinäkuusta lähtien, jolloin eräs TAYS:n ihana kuntoutusohjaaja kirjan anestesiasta ja päivän säteilyannoksesta toipuilevalle Martille ojensi. Alkuun Martti itse ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta kirjaa kohtaan: kun koko elämä on yhtä keskuslaskimokatetria, sädehoitoa ja "aivosyöpätyhmälikaa" (Martin oma termi), on iltasatukirjallisuuden ja kaiken muunkin suotavaa käsitellä jotain ihan muuta. Martin tuolloin 2- ja 4-vuotiaat pikkusiskot kuitenkin takertuivat kirjaan kuin kaksi hukkuvaa kelluvaan objektiin, ja jossain vaiheessa jokailtaisia Eetu ja paha patti -lukuhetkiämme Marttikin alkoi liittyä seuraan. Tytöt saivat ikätasolleen sopivaa tietoa veljen sairaudesta, kun väsyneet vanhemmat eivät sitä ilmeisesti olleet ihan tarpeeksi tarjoilleet, ja veliveikkonen sai käydä läpi kesän kokemuksia.

Kirjan juoni on sinänsä simppeli. Eetu on väsynyt, huonovointinen ja kärsii päänsärystä. Äiti vie Eetun lääkäriin, joka tekee tutkimuksia ja otetaan koneella magneettikuvat, joilla nähdään Eetun pään sisälle ja saadaan selville, miksi sitä särkee. Aivoista löytyy patti, joka leikataan pois. Eetun toipuessa leikkauksessa pattia tutkitaan tarkemmin, mutta voi kurjuus! Patista on jäänyt pieni palanen eetun pään sisään, joten Eetulle on annettava sädehoitoa.  Sädehoito on kurjaa, mutta sen loputtua Eetulle järjestetään juhlat. Pian Eetu tuntee itsensä vahvaksi ja tahtoo taas leikkiä! Eetun tarinan ohessa käydään läpi aivojen rakennetta samaten kuin fysioterapiat, keskuslaskimokatetrit, sytostaattihoidot, sairaalakoulut ja muut oleelliset asiat, jotka hoitopolun aikana usein tulevat vastaan.

Vaikka yleensä lapseni ovat kovin kärkkäitä kommentoimaan kirjoja pyydettäessä, Eetu ja paha patti muodostaa selvän poikkeuksen tähän sääntöön. Kakaratrio saattaa leikkiä tuntikausia keskenään tai omillaan neurokirurgeja ja poistaa Legoja pehmolelujen päänupeista, mutta yksikään ei tahdo aihetta sen kummemmin käsitellä. "Kyllä sä, äiti, tiiät, että se on meistä ihan mielenkiintoinen kirja ja että Eetulle tehdään kaikki aika samat jutut kuin Martille tehtiin silloin, kun sillä oli se aivojuttu. Ei siitä tartte sanoa sen enempää." (Ennen kuin joku huolestuu niin mainittakoon, että lasten kanssa on kyllä keskusteltu aiheesta paljon ja Martti on käynyt psykologinkin kanssa purkamassa toissakesän tapahtumia.) 

Äidin vinkkelistä Eetu ja paha patti on ehkä paras lastenkirja ikinä. Vaikka soisinkin, ettei minun olisi tarvinnut lukea tätä lapsilleni koskaan (jos silloinkaan), on Eetu helpottanut kaikkien perheenjäsenten elämää tällä saralla huomattavasti. Tytöt, jotka jäivät väkisinkin vähän sairaala-arjen ulkopuolelle, saivat tietoa, jonka perään eivät ehkä osanneet kysyäkään. Vanhemmat saivat hyvän apuvälineen, jonka kautta avata keskustelua aiheesta, josta kukaan ei halunnut puhua, mutta joka silti painoi kaikkien mieliä. Eskarissa opettaja sai työkalun, jolla selittää muulle ryhmälle, miksi Martti aloittaa muita myöhemmin, miksi hänellä on kalju läikkä päässään ja mikä ihme on se letku, joka hänen rinnastaan roikkuu. Listaa voisi jatkaa äärettömyyksiin saakka ja vähän ylikin.

Lapsen vakava sairaus vaikuttaa ymmärrettävästi koko perheen elämään. Toiset tapaavat sanoa, että syövän kaltainen koettelemus joko lähentää perhettä tai hajoittaa sen. Me olemme kai siitäkin onnellisessa asemassa, että me elelemme oikeastaan ihan samalla tavalla kuin pari syksyä sitten, mitä nyt minun opintoni ovat vaihtuneet (pätkä)töihin ja Martti käy koulua. Vaikka Martti tällä hetkellä on terve, kunnes toisin todistetaan, kasvaimen uusimisen riski hönkii koko ajan niskaamme: ependymoomista uusii joka toinen. Peli ei silloinkaan ole vielä (täysin) menetetty, mutta kyllä yksikin kierros tässä nimenomaisessa helvetissä piisaisi, olkoonkin, että sekin jäi lyhyeksi. Yritämme nauttia tästä ihan tavallisesta ruuhkavuosiarjesta, vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että raivokas carpediemauskin on aika ankeaa. Vaikka emme tiedä, oppiiko Martti koskaan lukemaan, pystyykö hän tekemään palkkatöitä tai voiko asua omillaan, tällä hetkellä hän osaa aamulla nousta kellon soidessa, ottaa epilepsialääkkeensä, tehdä aamupalaa, pukea päälleen ja lähteä kouluun.

Martin kuupan kontrollikuvausten väliä on harvennettu kolmesta neljään kuukauteen, mikä tulkittakoon viestiksi siitä, että relapsin riskin katsotaan olevan pienempi. Martin opettajakaarti on tietoinen Martin sairaushistoriasta ja siitä, että on pienimuotoinen ihme, että kanttiinsa kuusisenttisen kasvaimen puolivuorokautisen poiston ja hirmuisen säteilyannoksen jälkeen tyyppi on ekaluokalla, siellä niiden ihan tavallisten lasten joukossa, joilla ei ole kaljua länttiä tai hevosenkengänmuotoista arpea. Nyt, lokakuun alussa, yksi vuosi ja kolme viikkoa hoidonlopetustutkimusten jälkeen olemme siinä tilanteessa, etten ole ainakaan kuukauteen, ehkä jopa kahteen lukenut tai tavannut ketään lapsista lehteilemästä Eetua ja pahaa pattia. Jouduin ensimmäistä kertaa yli vuoteen etsimään kirjan käsiini hyllystä sen sijaan, että se olisi löytynyt jonkun lapsen sängystä tai yöpöydältä. Elinkautinen ehkä, mutta voin minä tämän kanssa elää. Yläpeukku tälle arjelle.

David Walliamsin ja Tony Rossin lastenkirjoista

Voiko se olla tottakaan? Lähes vuoden tauon jälkeen tonttuileva kirjabloggarittaremme saa aikaiseksi kirjoittaa lastenkirjallisuudesta! Mahtaakohan se oikeasti edes lukea lapsilleen, mokoma, kun ei blogissa mitään sen suuntaista ole näkynyt sitten viime joulukuun, ja kaikkihan tietävät, että jos se ei ole somessa, sitä ei ole tapahtunut. No niin, luetaanhan meillä lapsille, vaikkakaan ei ehkä niin paljon, kuin "pitäisi", ja vaikka kuinka toistuvasti uhoan, että nyt alan panostaa lastenkirjallisuuteen sekä blogissa että lastenkammarissa, uhoaminen jää aina juuri sellaiseksi, silkaksi uhoksi. En lupaa parantaa tapojani, mutta lupaan taas kerran yrittää. Heh.

Johdantomonologit sikseen.

David Walliams on minulle tuttu ensisijaisesti muutaman vuoden lähes vuosikymmenen takaisesta Pikku-Britannia-sketsisarjasta ja sen räävittömänpuoleisesta huumorista. Voitte ehkä kuvitella kukkahattutätimäistä hipovan reaktioni, kun taannoin bongasin herran kynäilemiä lastenkirjoja lähikirjastomme hyllystä. Kuvittaja Tony Ross on puolestaan tuttu Pikku prinsessa -sarjasta, joka on uponnut lapsiini (erityisesti tyttäriini) kiitettävissä määrin. Uteliaisuuteni vei lopulta uupumustani pidemmän korren, ja kannoin kotiin kolme parivaljakon työstämää kirjaa: Lievästi ärsyttävä norsu (Kustannus-Mäkelä, 2015), Ensimmäinen virtahepo kuussa (Kustannus-Mäkelä, 2016) ja Karhu joka sanoi pöö! (Kustannus-Mäkelä, 2017).

Luimme lasten kanssa kirjat lopulta muutamaan otteeseen niin, että jokainen lapsitriostani luki jokaisen kirjan vähintään kerran. 

Seitsemänvuotias Martti ei osaa nimetä kirjatriosta suosikkiaan helpolla, vaikka toisaalta ei enää tämäntyylisistä kuvakirjoista enää hirveästi perusta.

Niin, ne kirjat on ihan hauskoja. Kaikissa on hassuja juttuja. Niitä voisi olla hyvä lukea, jos olisi vasta itse oppinut lukemaan, koska niissä on vain vähän tekstiä ja se on yleensä aika isolla kirjoitettu. Kuvat on vähän sellaisia telkkariohjelman näköisiä, mutta ihan kivoja kuitenkin. Mä tykkään enemmän sellaisista vähän hienommista silti. [Tässä kohtaa esitettiin tarkentava kysymys "hienommista" kuvista.] Sellaisista hienommista, mitkä on vähän niin kuin oikeamman näköisiä ja niissä on ehkä kaikkia sellaisia pieniä juttuja, mitä voi etsiä. 

Norsukirja oli vähän sellainen outo. Siinä on poika, jonka tuo tulee norsu, joka tekee kaikkia ärsyttäviä ja tuhmia juttuja. Sitten tulee kaikki muutkin norsut, koska se poika on tehnyt sopimuksen tai jotain. Pöö-karhukirja oli aika hauska, siinä oli opetus lopussa. Se on varmaan hyvä kirja kaikille lapsille, jos niitä ei pelota ne kaikki pööt. Virtahepo kuussa -kirja oli aika hauska, koska siinä oli se pyllyvitsi ja pierujuttu ja ne kaikki eläimet, mutta sitten voi kyllä olla vaikea mennä nukkumaan, kun on vain kaikki pierujutut mielessä. Mutta on nämä silti sellaisia pienempien lasten kirjoja vähän.  

Viisivuotias Aino taitaa osua parhaiten kirjojen kohdeyleisöön: isoveli piti kirjoja vähän liian lällyinä ja pikkusiskolta meni aika moni juttu vähän ohi.

Nämä kirjat on vähän niin kuin samaa sarjaa, vaikka niissä onkin aina eri eläimet seikkailemassa. Oon lukenut ne jo liian monta kertaa silti, mutta kyllä ne on ihan hauskoja. En osaa sanoa lempparia, mutta se ei kyllä todellakaan ole se, missä se norsu tulee ilman lupaa kylään! Tyhmä norsu. Niissä ihan kaikissa on silti tosi hauskoja juttuja, ja mä tykkään niistä, kun ne naurattaa mua aina. Eläimet tekee niissä semmoisia ihmisjuttuja niin kuin saduissa varmaan aina. Haluaisin mieluummin lukea sellaisia oikeita kirjoja, missä ne on vaan eläimiä. Sitten kyllä varmaan vaikka kissakirjassa lukisi vaan: "Miau miau miau. MIAAAAU!" Kun ei eläimet oikeesti osaa silleen puhua. Haha, sitä olisi hauska lukea. (Mä en kyllä vieläkään osaa lukea, vaikka oon jo viisi!) 

Se pieni pelotteleva jääkarhu on vähän semmoinen tuhma eikä lainkaan ajattele toisia, pelottelee vaan ja pilaa kaikki jutut. Tosi ärsyttävää. Sitten ne eläimet pelottaa sen takaisin, että se oppisi käyttäytymään edes vähän. Niin pitää lapsia aina opettaa, kun ei me muuten opita! Ei silti saa olla lapsille ilkeä ja se oli oikeesti vähän ilkeää pelottaa se pieni jääkarhu niin kovin. Sitten se hippo meni kuuhun, ne rakensi sille raketin ja se meni rikki! Avaruudessa! Mitä se muka hengitti siellä sitten?! Ja sitten se varasti sen toisen hipon raketin, se oli ihan kamalan rumasti tehty ja se joutuu varmaan vankilaan ikuisiksi ajoiksi. Norsukirjasta mä kerroin hei jo, mutta se nyt oli ihan hullu kirja, varmaan joku aikuisten juttu, kun en mää tajunnut sitä silleen.

Kolmevuotias Maija piti selvästi eniten Karhusta joka sanoi pöö! 

(Karhusta joka sanoi pöö!) Se sanoi pöö näin: "PÖÖ!" Vähän se oli tuhma pikkukarhu, koska se pelotteli kaikki, se sanoi: "PÖÖ!" Ne muut tollai huusi ja pelkäsi ja sitte se... Kaikkia eläimiä se pikkukarhu pelotti ja telkkarisedän ja se suuttui ja muuttui jääksi. Sitten lopuksi kaikki muut eläimet antoi sille opetuksen, että ei saa pööttää ja pelotti sen tosi pahasti! Tiiätkö, äiti, mitä siinä kirjassa lukee? Siinä lukee: "Ei saa yhtään pelästyttää!" 

(Ensimmäisestä virtahevosta kuussa) Ihan outo kirja. Ei virtahevot osaa mennä kuuhun, ei mikään eläin osaa. Ihminen vaan. Onko ihminenkin eläin? No ei ole, kun ihminen on erikoiseläin. Siellä kuussa olikin toinen hippo kuitenkin jo valmiiksi ja se unohtui sinne. Toivottavasti se pääsi kotiin. Tyttöhipon pylly palaa ja siltä tulee pieru, hahahaa! On se silti vähän outoa. 

(Lievästi ärsyttävästä norsusta) Mä en kyllä tajunnut tätä kirjaa lainkaan. Se norsu tuli sinne kotiin ja oli tuhmasti. Miksei sen isi ja äiti komentanut ja laittanut jäähylle?

Äitihenkilö on varsin pitkälti samoilla linjoilla jälkikasvunsa kanssa. Lievästi ärsyttävä norsu jäi mieleen jotenkin vähän outona ja irtonaisena kirjana, jonka opetus tuntui olevan, että sopimuksen pieni präntti täytyy aina lukea ennen allekirjoitusta. Ei oikein osunut kohdeyleisöön, vaikka äitiä vähän hymyilyttikin. Karhu joka sanoi pöö! oli ehkä kolmikon kirkkain tähti, ja olen melko varmasti lukenut sitä kaikkein eniten. Pieni, vallaton jääkarhunpentu on aika sympaattinen hahmo, jonka huonosta käytöksestä osaa pienempikin lukija keskustella, ja kirjaa on erityisen helppo lukea eläytyen typografian ansiosta. Ensimminen virtahepo kuussa on hauska tarina, mutta ainakin meillä lapset vähän järkyttyivät siitä, että Marjo-virtahepo jätti nopeamman kollegansa kuuhun varastettuaan tämän raketin ja sitten vielä esitti ehtineensä itse ensin. Sitä paitsi kirjan alapäähuumori tekee siitä vähän huonon iltasatukirjan, kuten Martti pohti itsekin, sillä kuten kaikki lasten kanssa tekemisissä olevat ehkä tietävät, pieruvitsit jäävät päälle. 

Kirjakolmikko on kuitenkin varsin laadukas lajissaan! Walliamsin mielikuvitus yhdistettynä Rossin taidokkaisiin ja ainakin minun silmääni oikein onnistuneisiin kuvituksiin on yhdistelmänä äärimmäisen toimiva, ja lapset nauttivat kirjoista selvästi.

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 1. luukku

Tip tap, kuulkaahan, se on taas joulukuun ensimmäinen päivä ja sitä myötä polkaistaan näin juhlallisesti käyntiin kirjablogistanian jo perinteiseksi muotoutunut joulukalenteri, jonka ensimmäistä luukkua tällä hetkellä arvon lukija katselee. Kaikki osallistuvat blogit löytyvät tämän merkinnän lopusta, kunhan sinne saakka päästään.

Jonkinlainen joulukalenteriprojekti alkaa olla omassa blogissanikin jo jonkin sortin perinne. Kuopukseni vauvavuonna (joka tuntuu muinaishistorialta, mutta ei siitä nyt niin kauan taida ollakaan) pidin ihan kokonaisen oman kalenterin Wordpressin puolella. Viime vuonna osallistuin yhteiskalenteriin yhdellä luukulla, ja tänä vuonna saan, kuten sanottua, aloittaa koko kalenterin. Mietin pitkään ja hartaasti, kirjoitanko tähän kuopukseni runojoulukalenterista vai annanko epätoivosta tekohengitystä Kääpiökirjabloggarin karjahduksien nimellä kulkeneelle lasteni sanelemille kirjabloggauksille. Lopullinen valinta oli kuitenkin helponpuoleinen ja sen myötä saan karistaa harteiltani hereetikon viitan: nyt meilläkin luetaan Tatuja ja Patuja, vaikka taannoin päädyin outojen tyyppien elokuvaa katsomaan ilman, että olin ainottakaan kirjaa lukenut. Samalla päivitettäköön lastenkirjaosion nimeä, sillä nykyään karjahtelevia kääpiökirjabloggareita on yhden sijasta kolme: toivottavasti Tonttujoukon huomioita piisaa siis tasaiseen tahtiin jatkossakin!

Kuusivuotias Martti on perheemme Tatu ja Patu -konkari: hänen viimevuotisessa päiväkotiryhmässään luettiin outolalaispoikien seikkailuja ahkerasti, myös jouluaiheinen Tatun ja Patun ihmeellinen joulu. Onpa eskarissakin luettu kuulemma ainakin Tatun ja Patun avaruusseikkailua. Martti ei vielä lue itse, mutta nauttii suunnattomasti sanaleikittelyistä, joita tatupatuissa vilisee.

Tässä kirjassa parasta oli kaikki. Se on tosi hauska kirja. Tatu ja Patu menee Veeran luo, mutta vahingossa naapuriin. Sitten niillä menee joulupukki ja joulukuusi ihan sekaisin, ja ne yrittää tehdä kaikki kuusijutut ja koristelut ihan oikeaan ihmisjoulupukkiin! Sitten ne vahingossa varastaa sen tonttulakin ja luulee naapuria tontuksi. Sen jälkeen ne tekee kaikki joulujutut ihan hassusti väärin kovalla kiireellä. Kirja on hyvän pituinen iltasaduksi, jos ei ole ollut kovin rankka päivä eskarissa, mutta muuten se pitää ehkä lukea vaikka puoliksi kahtena iltana. Hyvä kirja viisaille neljän vanhoille ja siitä vanhemmille. Kahden vanhoille ei kannata lukea lainkaan, kun ne ei kumminkaan tajua, vaan häiritsee muita.

Neljävuotiaalle Ainolle Tatut ja Patut ovat vähän uudempi tuttavuus: hän kävi kanssamme elokuvissa ja tunnisti sitä ennenkin hahmot kuvista, mutta (tietääkseni) hän ei ennen ole itse kirjoja lukenut. Kuten elokuvaa katsottaessakin, osa sanaleikeistä meni Ainolta vähän ohi: osan selitin ja osan jätin sikseen, koska rautalangasta vääntämään pysähtyminen on aina vähän tylsää kaikille asianosaisille.

Tatun ja Patun joulukirja on aika pitkä, mutta siinä on paljon kuvia. Eniten hauskaa oli, kun se pinkki tyyppi heilutti käsiä niin-niin-niin nopeasti ja kun ne teki hassusti. Ne kiusasi joulupukkia ja se on tuhmaa. Onneksi ei vartija vienyt niitä ihan putkaan! Emmää enää muista oikein muuta. Kivoja kuvia oli varmaan, monta kuvaa aina sivulla silleen. Lopussa kaikki meni hyvin ja ne söi jouluruokaa ja laittoi yökkärit päälle. 

2,5-vuotias kuopuksemme Maija jaksoi kuunnella Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta pätkän sieltä ja toisen täältä. Kuvien tutkimiseen hänkin osallistui innolla, mutta kirja tuntui selvästi olevan vähän haastava. Joko näin tai sitten äitilukija oli liikkeellä epäsuotuisaan aikaan, sillä Mauri Kunnaksista Maija selviää leikiten.

Tossa meidän äiti luki meille kaikille kirjaa. Minä oon kaksi vuotta vanha, en minä jaksa kuunnella isoja kirjoja. Patu ja Patu [sic!] meni kauppaan ja kotiin. Paljon sotkua tuli, voi voi. Äiti varmaan siivoaa. Joulu tuli. Sen pituinen se ja sitten ne meni etelään kaikki.

Heti kättelyssä on äitihenkilön kai myönnettävä, että joo, kyllähän minäkin Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta pidin enkä lainkaan vähän. En osannut odottaa kirjan olevan noinkin sarjakuvamainen ja kuvituspainotteinen, vaan odotin jotain maurikunnasmaista tekstiseinää. (Meillä luetaan paljon Kunnasta, mutta aina välillä äiti ja isä vähän hyppivät kerronnassa...) En ole ollenkaan pahoillani siitä, että olin väärässä: lukemaan opettelevalle ja vasta oppineelle lapselle tämäntyyppinen kirjallisuus on silkkaa parhautta, kuten ensinmainittuun kategoriaan sujahtava eskarilaisesikoisemme osoittaa. Kuvitukseen sinne tänne donrosamaisesti sijoitellut humoristiset yksityiskohdat olivat ääneen luettaessa vähän haastavia: tekstuaalisten hauskuuksien osoittaminen tuntui vähän teennäiseltä, joten jätin osan niistä sinne odottamaan ne itse bongaavia lukijoita. Mainittakoon kuitenkin nyt tässä, että aion vakaasti hankkia keittiöömme purkit, joissa lukee: "TEE" ja "ÄLÄ TEE". Seuraava outolalaispoikien seikkailuista odottava kirja odottaakin kaapin perällä joulupaketointia...

Tiivistettynä
Kuka: Havukainen, Aino & Toivonen, Sami
Mitä: Tatun ja Patun ihmeellinen joulu (Otava, 2015)
Tuomio: Erinomaisen hienoa kotimaista lastenkirjallisuutta, jota olin tähän saakka jostain syystä karttanut luullen sen olevan "isommille" tarkoitettua. Jokaiselle lukijalle löytyi jotain.

Kirjabloggaajien joulukalenteriin osallistuvat tänä vuonna seuraavat blogit. Pyrin päivittämään tai suorastaan korjaamaan listan linkit viemään suoraan kyseisiin luukkuihin kalenterin edetessä.

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Luetaanko tämä?
3. Limalepakon kirjablogi
4. Lukuhumua
5. Aarrekirjasto
6. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
7. Pieni kirjasto
8. Tuntematon lukija
9. Kirja hyllyssä
10. Hurja Hassu Lukija
11. Dysphoria
12. Annelin kirjoissa
13. Lukutoukan kulttuuriblogi
14. Aina joku kesken
15. Satun luetut
16. Kirjaluotsi
17. Tuulevin lukublogi
18. Hannan kirjokansi
19. Kirjakaapin avain
20. Pauline von Dahl
21. Unelmien aika
22. Luettua elämää
23. Karvakasan alta löytyi kirja
24. Pikun kirjablogi

Topeliuksen joulu (Kirjabloggaajien joulukalenterin 22. luukku)

"Ja niin joulu joutui jo taas Blogistaniaan," saattaisi Zachris-Zacharias-Sakari Topelius tänä päivänä kynäillä. Tuskin, mutta ei sitä varmaksi kuitenkaan koskaan voi tietää. Minulle Topelius on aina edustanut kertakaikkisen upeaa ja klassista suomalaista kerrontaa, joka varmasti iskee tähän lukijaan. Rudolf Koivu puolestaan on vähän vastaava heppu kuvataiteen puolelta. Kun yhdistetään herrat Topelius ja Koivu ja määritetään aiheeksi joulu, saadaan aikaiseksi kirja, jonka minä varsin varmasti ostan. 

Topeliuksen joulu: Satuja ja runoja koostuu Kirsti Mäkisen modernisoimista Topeliuksen jouluaiheisista teksteistä. Oma ensireaktioni tämän tiedon äärellä oli kiekaista jotain epämääräistä pyhäinhäväistyksestä, mutta Mäkinenpä onnistuu kääntämään pääni esipuheessaan: 

"Sadun kaipuu on ajatonta ja täyttä nykyaikaa. Ja parasta on, kun äiti tai isä lukee ääneen satuja ja lapset saavat koko satumaailman ihanuudet omakseen. Topeliuksen satujen vanhoja käännöksiä on tässä teoksessa muokattu nykykielelle myös sen vuoksi, että niitä olisi helppo lukea lapsille ääneen. Iltasatua kaipaavat isotkin lapset, samoin koululaiset opettajan satutuokioita." (s. 13)

Topeliuksen tekstit ovat minulle rakkaita, ja vaikka varsin nopeasti pääsin tolpilleni uusien käännösten aiheuttaman järkytyksen jäljiltä, huomasin järkytyksekseni, etten oikein osaa lukea niitä lapsilleni. Mitä enemmän pohdin asiaa, sitä varmemmaksi tulin siitä, ettei näitä topeliaanisia tarinoita ole oikeastaan koskaan minullekaan luettu: olen aina lukenut niitä itse! Isoisäni vanhoista koulukirjoista, internetistä ja myöhemmin yliopiston kurssikirjallisuuden seassa Topelius menee, mutta sitä on olevinaan hirveän vaikea lukea ääneen, vaikka minäkin moista toimintaa varsin paljon harjoitan. Jokin osa minusta yrittää nimetä syylliseksi Topeliuksen kertomusten uskonnollissävytteisyyttä, joka yleisessä viehättävyydessään ja vanhahtavuudessaan on toisaalta kovin söpöä, mutta silti jotenkin niin epätyypillistä minulle. 

Lapsiraatini otti Topeliuksen turinat vastaan varsin ristiriitaisesti. Viisivuotias Martti ei edes yrittänyt peitellä haukotuksiaan ja keksi varsin nopeasti erinäisiä erinomaisen mielikuvituksellisia syitä siirtyä selaamaan itsekseen jotain aivan muita iltasatukirjoja. Kolmevuotias Aino ja melkein kaksivuotias Maija sen sijaan olivat aivan innoissaan ja laittoivat vanhan äitiparkansa lukemaan, kunnes ääni oli mennä. Mieheni ei suostu koskemaan kirjaan pitkällä tikullakaan, joten lienee aiheellista epäillä, että modernisoitunakin vanhahtavahko kerronta iskee vain tämän sukuhaaran naiseläjiin. Tai sitten kyse on periaatteesta ja/tai elämänkatsomuksellisista epäkohdista. Tiedä häntä.

Oli niin tai näin, modernisoitunakin Topelius tuo juuri tarpeeksi lapsuusjoulujen taikaa tähän päivään. Eräs nimeltämainitsematon kyynisenpuoleinen ja opiskelusyksyn jäljiltä sangen uupunut kirjabloggari T.T. huomasi kirjaa (mehu)glögikupposen äärellä selatessaan sielunsa siirtyvän jouluvaihteelle kuin varkain, vaikka joulumieli onkin ollut kadoksissa (tämä talvisäässä käynyt lämmin henkäys oli se viimeinen naula joulumielen arkkuun!). Rudolf Koivun inhottavan ihanat kuvitukset yhdistettynä tähän äkisti herkistyneeseen mielenlaatuun saattavat jopa ärsyttää kyynelkanavia. Ei mikään pöllömpi kirja siis sinänsä.

Eilinen Kirjabloggareiden joulukalenterin luukku aukesi Kirjan jos toisenkin -blogissa ja huominen, toiseksi viimeinen luukku aukeaa Reader, why did I marry him? -blogissa. Topeliusta oli myös viimevuotisessa joulukalenterissani.https://hyllytonttu.wordpress.com/2014/12/07/7-luukku-jouluevankeliumi-lapsille-topelius/