Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa, ja minäkin ajattelin kerrankin osallistua vaikka vain yhden postauksen verran. Olen kirjoitellut Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjasta blogissani verrattain tiheään tahtiin viimeisten parin vuoden aikana ahmiessani sarjaa eteenpäin. Peppi Pitkätossua, neiti Etsivää ja klassikkosalapoliiseja 1950-luvun englantilaisella maaseudulla yhdistelevä tarina rakkaaksi käyneine hahmoineen tempaa minut toistuvasti mukaansa niin, että ajatuskin sarjan vääjäämättä lähenevästä loppumisesta ahdistaa hirmuisesti, mutta en malta olla lukemattakaan. Aika dilemma!

Normaalisti yritän olla tekemättä suuria juonipaljastuksia, mutta kun kyseessä on kirjasarja ja sen kuudes osa, se alkaa käydä varsin hankalaksi. Tuoreimman osan juonesta en tee takakansitekstiä suurempia paljastuksia, mutta jos aiemmat osat ovat joltakulta, joka tahtoo jännityksen säilyttää, vielä lukematta, kannattaa ehkä jättää tämän blogimerkinnän lukeminen jotakuinkin tähän hetkeen, jolloin totean, että Kuolleet linnut eivät laula on kenties suosikkini (tähänastisesta) Flavia de Luce -kirjasarjasta.

Kuolleet linnut eivät laula eroaa sarjan aiemmista osista monellakin tavalla, joista silmiinpistävin lienee se, että varsinainen rikos on tavallaan pienemmässä roolissa, ikään kuin sivujuonena. Toisaalta kun rikoksen uhri on mystinen ja myytillinen Harriet, Himalajalla kadonnut äiti, jonka läsnäolemattomuuden ympärillä iso osa Flaviaa tuntuu pyörivän ja joka nyt makaa vanhassa huoneessaan ruumisarkussaan, lienee selvää, että vähän jotain muutakin käsiteltävää löytyy.

Oma isäni menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen muutamia vuosia sitten. Olin kyllä tukevasti aikuinen, mutta silti löysin paljon tuttua Bradleyn kuvauksesta lapsen surusta. Flavia, tuo pikkuvanha ja sangen nerokas lapsi, tuntuu jollain tapaa taantuvan oikeaan ikäänsä, vaikka onnistuukin muissa kirjoissa vaikuttamaan kolmikymppistä bloggariakin aikuisemmalta. Flavian projekti, jonka vaatimattomana taivoitteena on herättää Harrietin henkiin, mitäpä muutakaan, sai ahdistusmittarini punaiselle. Bradleyn hahmot kehittyvätkin Kuolleissa linnuissa ehkä jopa enemmän kuin koko aiemmassa sarjassa, olipa kyse sitten yksinomaan päähenkilö Flaviasta, tämän sisaruksista, muista lähisukulaisista tai näiden välisistä suhteista. 

Ei Bradley lukijaa vankinaan pidä "vain" upean henkilökuvauksen ja -kehityksen avulla, vaan onhan kirjan juonikin jokseenkin priimaa. Tilkkanen Winston Churchilliä, ripaus 007:a, tilkka lukijan omakohtaisten ahdistuksentunteiden manipulointia – kaikkiaan Kuolleet linnut eivät laula on selkeä suosikkini koko Flavia de Luce -sarjasta, enkä usko hetkeäkään, että sarjan seuraavat osat onnistuisivat tätä kirjaa ylittämään. (Varaan kuitenkin oikeuden olla väärässä.)

Niin, sarjan päätösosa. Sarjan loppu lähestyy vääjäämättä, ja yksi jättimäinen kuvainnollinen ovi sulkeutuukin Kuolleissa linnuissa, kun Harriet pääsee haudan lepoon. Ei ehkä hiljaisesti ja arvokkaasti vaan pikemminkin päinvastoin, mutta sen perusteella, mitä varsinkin tässä kirjassa hahmosta opimme, kuitenkin itsensä näköisellä tavalla.

Tiivistettynä
Kuka: Bradley, Alan
Mitä: Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017)
Alkuteos: The Dead in Their Vaulted Arches (2014)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno kesädekkari, joka saattaa hyvinkin olla koko kirjasarjan huipentuma.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:

Piiraan maku makea (Bazar, 2014)

Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)

Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)

Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)

Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)

Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017)

Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Ei mennyt montaakaan viikkoa siitä, kun sain Flavia de Luce -sarjan neljännen osan luettua, kun viides jo huhuili nimeäni kirjastossa. Koska itsehillintäni on lähes olematonta, raahasin kirjan mukanani kotiin, vaikka tiesin, että samalla viikolla alkavat Helsingin Kirjamessut sotkisivat lukusuunnitelmani täysin. Ikioptimistina kuvittelin pysyväni messuille määräämässäni kahden (2!) kirjan ostossuunnitelmassa ja otin siksi Loppusoinnun kaiun kalmistossa matkalukemiseksi yhdessä Pajtim Statovcin hienon Tiranan sydämen lisäksi. Kyllähän minä Flavian uusimpia seikkailuja reissussa sitten luinkin. Kotimatkalla yhdeksäntoista messuostoksen kuumotellessa erinäisissä kantovälineissä.

Alan Bradley on Flaviansa kanssa vienyt minua lukukokemuksesta ja -tunnelmista toisiin ja kolmansiinkin. Tartuin sarjaan sen toisesta osasta ja olin lopettaa sen seuraamisen kolmanteen osaan, joka ei kerta kaikkiaan vain onnistunut viemään minua mukanaan samalla tavalla kuin edellinen. Neljäs osa joulu- ja Hollywood-teemoinen sen sijaan kiehtoi minua silmittömästi ja Loppusoinnun kaiku kalmistossa jopa ylitti sen. Johtuneeko bloggarin muinaisista suunnitelmista ryhtyä kanttoriksi vai yleisestä kirkkofiksaatiosta, mutta tämä taitaa olla Flavia-kirjoista suosikkini!

Jollain tapaa Loppusoinnun kaiku kalmistossa on aivan erilainen kirja kuin sarjan edeltävät osat. Ensinnäkin kalmo löytyy jo sivulla 45, kun yleensä rikoksen tapahtumista (tai vainajan löytymistä) on saanut varrota kolminkertaiselle sivuluvulle saakka. Toisekseen ilmassa on lopullisuuden, jonkinlaisen tuomion varjo: de Lucen perheen taloudelliset vaikeudet ylittävät tietynlaisen lakipisteen, mistä seuraa omat kommervenkkinsä. Flavia siskoineen joutuu pohtimaan suhteitaan paitsi toisiinsa myös ympäristöönsä. Kaukaisuudessa kumuavat hääkellotkin (joskin ne peittyvät sanomakellojen alle), vaan kenelle?

On muuten aika vaikeaa kirjoittaa dekkarisarjasta spoilaamatta sen tapahtumia.

Kirjan cliffhanger-lopetus oli hurja ja sai minut kananlihalle. Enpä osannut moista odottaa! Uumoilin edellistä osaa lukiessani, että tähän hahmoon ja juonenkäänteeseen ylipäätään liittyisi jotain enemmänkin, ja nyt en millään malttaisi olla googlaamatta, mitä seuraavassa osassa tapahtuu!

Yritän kuitenkin hillitä itseni, sillä Bradley on taas kietonut minut Flavian lumoihin niin, että aloin jo raivata sarjalle tilaa omasta hyllystäni. Flavian negatiivisien puolien ilmaantuminen kirjoihin on mielenkiintoinen seikka, sillä kertojanahan on Flavia itse! Jos minä kirjoittaisin omista seikkailuistani (jos minulla siis ylipäätään olisi seikkailuja), en ehkä ihan hirveän isoa numeroa tekisi vaikkapa omasta potentiaalisesta ylemmyydentunnostani ja aristokraattisesta mielenmaisemastani tai siitä, miten löin vanhaa naista kasvoihin (vaikkakin perustellusti). Flavian omin sanoin: "Voi olla, etten ole ihmisenä niin miellyttävä kuin haluaisin ajatella, sillä minun on myönnettävä, että sain yllättäen [tästä sensuroin nimen pois] lyömisestä runsaasti mielihyvää." (s. 364) Minusta on aika aikuismaista esiteini-ikäiseltä salapoliisittarelta myöntää moinen.

Jäin kirjan loputtua pohtimaan taas sitä, onko Harriet ehkä sittenkin lavastanut kuolemansa ja marssii seuraavassa kirjassa Buckshaw'iin ja laittaa kaiken järjestykseen Flavian hahmon viehätyksen takana sen kertakaikkinen absurdius ja epärealistisuus. Tietenkään tavallisista alakoulun yläluokkalaisista ei ehkä saisi kovin jännittäviä dekkareita aikaan. Itse olin ainakin sen sortin uuvatti Flavian iässä, ettei hiljaa tosikaan! Puhutteleeko Flavia sitä osaa lukijasta, johon Neiti Etsivä vähintäänkin mielikuvituksellisine seikkailuineenkin tarttui? Minä luin Nancy Drew'n seikkailuista alle kymmenvuotiaana, ja kaikesta naiiviudestani ja uuvattiudestani huolimatta olin koko ajan hyvin selvillä siitä, miten mielikuvituksellisia seikkailut olivat. (Tässä kohtaa "mielikuvituksellinen" on "realistisen" vastakohta. Blogg. huom.)

Ei, kuulkaa, sillä ei ole lopulta mitään väliä. Bradley kirjoittaa niin miellyttävää ja viihdyttävää rikoskikkailukirjallisuutta, että en ryhdy analysoimaan lukunautintoa itseltäni pilalle. Tyydyn vain toteamaan, että tässä on hieno dekkarisarja ja hieno salapoliisitar, joka tuo jollain tasolla mieleeni vanhemman tyttäreni, joskin toivon, että hänestä kasvaa vähän ns. kiltimpi ja vähemmän seikkailunhaluinen lapsi kuin Flaviasta.

Tiivistettynä
Kuka: Bradley, Alan
Mitä: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)
Alkuteos: Speaking from Among the Bones (2013)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Flavia on ehkä uusi lempidekkarihahmoni, ei sille mitään voi. Aikuisten Neiti Etsivä -kirjallisuus iskee, viihdyttää ja kiehtoo, vaikka aivojen rationaalinen puoli välillä vastalauseita huuteleekin. Ei siitä aina tarvitse välittää.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:
Piiraan maku makea (Bazar, 2014)
Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)
Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)

P.S. Vieläkö kehtaa postata Kirjamessu-tunnelmiaan, vaikka messuista on melkein kuukausi...? Vähän on blogi jäänyt vähälle huomiolle, juu.

Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Minä hyppäsin Flavia de Lucen mukaan aivan sattumalta ja kesken sarjan, sen toisesta osasta, ja rakastuin silmittömästi. Kolmas osa tuntui siihen verrattuna vähintäänkin lattealta, ja olin jo jättää neljännen osan lukematta, kunnes Filminauha kohtalon käsissä kerran sitten odotti minua kauniine kansineen kirjaston vippihyllyssä. Elämä kiilasi taas kerran lukijan ja kirjan väliin, tällä kertaa työssäoppimisjakson muodossa. Miten ne aina ovatkin olevinaan niin rankkoja? Päädyin ahmimaan kirjan viikonloppuna, viimeisenä lainapäivänä.

Tekstissä ei muuten ole juonipaljastuksia tästä tai sarjan aiemmistakaan osista, joten sen uskaltaa lukea kuka tahansa.

Ilokseni pääsin tällä kertaa samalla tavalla mukaan Flavian maailmaan kuin ensimmäisessä lukemassani kirjassa, eikä kirjan käsistä laskeminen oikeastaan edes ollut vaihtoehto. Jo sarjan edellisissä osissa hurmanneet tekijät, siis pikkuvanha myrkkyjä harrastava etsivä ja sodanjälkeinen brittimaaseutumiljöö, olivat tässäkin osassa tietty suuresti esillä, mutta kun keitokseen lisätään vielä joulunalusaika, tuo tonttuisan bloggarin suosikkiajankohta, ja Hollywood-hömppää, ei minua saa kirjasta eroon kirveelläkään. (Lasten nukkumaanmenohärdellilläkin vain väliaikaisesti.)

Kuten aiemmissakin osissa, Alan Bradley luo tunnelmaa niin pitkään ja hartaasti, että jossain vaiheessa lukija saattaa unohtaa lukevansa dekkaria ja siten yllättyä vilpittömästi, kun joku pääsee hengestään. Ei sillä, että minulle olisi niin käynyt. (Jep, kävi juuri niin.) Filminauhassa kohtalon käsissä murha tapahtuu (tai havaitaan) sivulla 153, kun koko kirjassa on sivuja vähän yli kolmesataa! Bradleyn kieli on viihdyttävää, kuten aiemminkin, ja sopii kirjan henkeen. Irvistelin ehkä ajoittain vähän Maija Heikinheimon suomennokselle, sillä vierastan ilmaisuja, kuten "kolmas serkku". Samaten Flavia pitää maitopulloa "aakkosjärjestyksen mukaisesti mangaanin ja morfiinin välissä", mutta eihän maito siihen kuulu, vaikka milk sopiikin. Toisaalta tällaiset pikkuongelmat eivät koko lukukokemuksen kautta ole kovinkaan merkittäviä, ja ymmärrän (tai ainakin luulen ymmärtäväni), miksi suomentaja on näihin ratkaisuihin päätynyt. Kolmansista serkuista puhuminen nyt on varsin brittiläistä, ja maitopullon paikan muuttaminen hyllyllä olisi voinut kajota vähän liiaksi alkuperäistekstiin. Sitä paitsi muilta osin suomennos on niin sujuva, ettei tästä näin julkisesti ehkä olisi pitänyt nillittää laisinkaan.

Flavian hahmo ei tunnu ihan määrättömästi kasvavan ja kehittyvän tämän kirjan aikana. Tai no, en ehkä voi aivan niinkään kirjoittaa. En muista aiemmissa kirjoissa kauhistelleeni Flavian itsetietoisen aristokraattista ja ylemmyydentuntoista käytöstä. Filminauhassa Flavia kuitenkin fantasioi häntä epäkunnioittavasti puhutelleen miehen myrkyttämisestä syanidilla ja läksyttämisestä vastalääkettä ojentaessaan: "[T]ulevaisuudessa sinun on opeteltava puhuttelemaan parempiasi niin kuin kuuluu." (s. 121) Tällaiseksi en ainakaan aiemmin ole tyttöetsivää mieltänyt! Jos Flaviasta paljastuu synkempiä puoli, alkavat hänen aiemmissa kirjoissa erityisen inhottavina esitetyt isosisarensa inhimillistyä hitaasti mutta varmasti. Koska kirjojen kertoja on harvinaisen epäluotettava (ts. Flavia yksikön ensimmäisessä persoonassa), olen yrittänyt suhtautua kuvauksiin sisaruksista hieman varauksellisesti, mutta vähän vaikeaahan tuo tuppaa olemaan.

Kirjan päätyttyä jäin pohtimaan erinäisiä asioita sen maailmasta. Ensinnäkään en tahdo uskoa, että Flavian siskossarjan äidin, Harrietin, kuolemassa ei olisi ollut mitään mätää. Ehkä hän ei kuollutkaan kiipeilyonnettomuudessa, vaan lavasti kuolemansa tai yksinkertaisesti karkasi. Motiiveista minulla ei ole hajuakaan, mutta se ehkä jollain tapaa sopisi Bradleyn luoman maailman henkeen. Toinen asia, jota jäin pähkäilemään, on de Lucen perheen ainainen rahapula, joka toistuu toistumasta päästyäänkin kirjasarjassa. Toki se tuo ripauksen realismia, antaa perheen isälle syyn pysytellä poissa Flavian (usein varsin sekopäistenkin) tempausten tieltä ja tietty mahdollistaa Flavian oman siiven laboratorioineen, mutta jollain tapaa tuo kaikki tuntuu vähän turhalta. Tai ei nyt ehkä niinkään, mutta ehkä sittenkin. Viimeisenä muttei vähäisimpänä kummastukseni aiheena oli se, että suuri etsivä Flavia de Luce, pikkuvanhojen esiteinien kruunaamaton kuningatar, uskoo Joulupukkiin!

Filminauha kohtalon käsissä on erinomaisen viihdyttävä suljetun huoneen mysteeri, joka sopii luettavaksi mainiosti tällä hetkellä elämällämme esijoulunalusaikana. Ja kyllä, esijoulunalusaika on aivan validi termi tälle ajanjaksolle, joka koittaa ennen joulunalusaikaa, ettäs sen tiedätte.

Tiivistettynä
Kuka: Bradley, Alan
Mitä: Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
Alkuteos: I Am Half-Sick of Shadows (2011)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Mukaansatempaava ja omalla kierolla tavallaan kertakaikkisen hurmaava murhamysteeri jouluisella vivahteella ja ripauksella vanhan Hollywoodin taikaa. Ah!

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:
Piiraan maku makea (Bazar, 2014)
Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)
Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
sekä
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)

Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Reilu vuosi sitten, joskus syksyn synkkyydessä, ihastuin silmittömästi Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan toiseen osaan, Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014). Olin syksyn aikana jollain tapaa rekisteröinyt, että sarjan kolmas osa, Hopeisen hummerihaarukan tapaus, on ilmestynyt, mutta en ollut jaksanut/ehtinyt tehdä minkään sortin toimenpiteitä sen näppeihini saadakseni, kun jo bongasin sen kirjaston Vippi-hyllystä. Vielä samana iltana vetäydyin sohvannurkkaan kirjan ja teekupin kanssa aikeinani hotkaista koko opus kerralla, mutta tällä kertaa jokin ei natsannutkaan.

Viimeksi olin silmittömän riemuissani Flaviasta kaikessa eksentrisyydessään. Vaikka koinkin hahmon jokseenkin mustavalkoiseksi ja muutenkin epäluotettavanpuoleiseksi kaikkien minäkertojien tapaan, oli loppuvaikutelma yhtä kaikki äärimmäisen positiivinen. Hopeisen hummerihaarukan tapauksen parissa huomasin kuitenkin ärsyyntyväni silmittömästi juuri samoista seikoista, jotka edellisessä osassa olivat ihastuttaneet minua. Flavian näsäviisaus ja pikkuvanhuus, eksentrisyys ja myrkkyintoilu, huvittavalla tavalla mukavan puolueellinen kuvaus perhesuhteista ja pikkukylän dynamiikasta - nyt vain haukotutti, eikä edes mitenkään kovin vähän. Kirjan ensimmäisen kolmanneksen läpi kahlaaminen oli silkkaa tuskaa. Jupisin puoliääneen toistokelvottomia manauksia kirjalle, henkilöille ja aivan kaikelle.

En tähän päivään mennessäkään vielä tiedä, miksi reaktioni oli moinen. Ensimmäinen arvaukseni olisi, että olen tullut entistäkin vanhemmaksi ja kyynisemmäksi tosikoksi sitten edellisen tapaamiseni neiti de Lucen kanssa. Toinen arvaukseni olisi kaiketi syyttää kirjojen samankaltaisuutta ja kaavamaisuutta, jonka havaitsin, vaikka lukuajankohtien välillä on kulunut pieni ikuisuus (siltä kulunut vajaa puolitoistavuotinen ainakin minusta tuntuu!). Kolmas arvaukseni olisi jonkinlaisen äidillisen kiukustumisen lisääntyminen ja helikopterivanhemmuusmoodin aktivoituminen psyykkeeni vastauksena lapsitrioni itkettävän pitkille päiväkotipäiville ja muulle mokomalle. Miten ne kylän aikuiset voivat antaa tuollaisen toiminnan jatkua? Poliisitkin!

Todennäköisesti yksikään arvauksistani ei kata täysin koko totuutta, mutta ehkä niitä yhdistelemällä voisi päästä vähän edes jäljille. Se ei kuitenkaan tässä kohtaa ole olennaista.

Vaikka Flavia hiersikin lukijan aivoja, ei Hopeisen hummerihaarukan tapaus ole mikään pöllömpi dekkari, kunhan malttaa heittää liian järkeilyn ja äiteilyn roskakoriin. Brittiläinen, viime vuosisadan puolivälin maalaismiljöö on edelleen yksi heikoista kohdistani, ja sitähän tässä kirjassa piisaa. Itse rikosmysteeritapaus oli vähän turhan sekava minun makuuni (enkä sano tätä vain siksi, ettei minulla ollut hajuakaan syyllisestä ennen kuin vähän ennen paljastusta), mutta toisaalta sekin meni ikään kuin menneen maailman viehätyksen piikkiin. 

Kovin vauhdikkaiden dekkareiden ystäville Bradleyn kirjoja ei kyllä voi suositella. Esiteinisalapoliisin esiteiniangstaaminen vie sivuista mielestäni suuremman osan kuin aiemmin, ja Bradley luo tunnelmaa ja kuvailee maisemia sellaisella paatoksella, että en edes tiedä, miten sitä tässä muka-nasevasti kuvailisin. Ehkäpä suurin ongelma tiivistyikin juuri tässä. Olisin kaivannut jotain nopeatempoisempaa kirjaa, vaikkakin ehkä tiedostamattani, ja sitä Bradley ei todellakaan tarjonnut.

Tiivistettynä
Kuka: Bradley, Alan

Mitä: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)

Alkuteos: A Red Herring Without Mustard (2011)

Suomennos: Maija Heikinheimo

Tuomio: 3/5 – Kelpo dekkari, joskin kalpenee selvästi edeltävän osan rinnalla.

Flavia de Luce -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Piiraan maku makea (Bazar, 2014 – tätä en ole ehtinyt vielä lukea!) ja Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)

P.S. Tietääkö joku/kukaan mitään järjellistä tapaa (ts. tapaa, joka ei vaadi jokaisen merkinnän manuaalista kopioimista ja liittämistä) tuoda merkintöjä Wordpressistä Blogspotiin? Tahtoisin saada kaikki tekstini samaan paikkaan, mutta blogin muuttaminen taas tuntuu vähintäänkin epämukavalta ajatukselta, enkä kuitenkaan millään jaksaisi alkaa manuaalisesti tuoda kaikkia merkintöjä Bloggeriin, laiskimus kun olen...