Turtschaninoff: Naondel

Taannoin Helsingin Kirjamessuilla kirosin äkisti köyhtyvässä sielussani sitä, etten ollut ehtinyt tahi jaksanut ennen messuja lukea Maria Turtschaninoffin uusinta, Naondelia. Spoiler-kammoisena päädyin suorastaan välttelemään Turtschaninoffin esiintymisiä, vaikka hän alkuperäisellä vainoamislistallani ohjelmalehtiselläni olikin tukevasti edustettuna. Messujen jälkeen klikkailin itseni jupisten kohti kirjaston varauslehtistä ja edelläni olleiden varaajien määrä masensi minut totaalisesti – kunnes sattumalta muistin käydä erään koulupäivän jälkeen vilkaisemassa pääkirjaston ruotsinkielistä nuorisohyllyä. Siellähän se olla mötkötti, ilman sekuntiakaan jonotusta! Luinhan minä sitä paitsi Maresinkin sillä germaanisemmalla kotimaisella kielellä, joten miksi valitsisin suomennosta tälläkään kertaa.

Naondel tuntui syksyllä karvan verran pelottavalta luettavalta lähinnä siitä syystä, etten muistanut Maresista juuri mitään muuta kuin naisluostarin jollain syrjäisellä saarella, jotain yliluonnollista siinä oli ja kunniamurhahommeleita. Olisinpa tiennyt (tai malttanut selvittää asioita) sen verran, että olisin hoksannut kyseessä olevan Maresin esiosan! Naondel kertoo tarinan Punaisen luostarin perustamisesta ja siitä, miten syrjäiselle ja kallioiselle saarelle ylipäätään perustettiin Maresin sivuilla tutuksi tullut sisarkunta, kuten kirjan takakansikin kertoo. Mikään Luostarinrakennus For Dummies kirja ei kuitenkaan ole, vaan luostarisaarelle päädytään vasta kirjan loppumetreillä: kun kirjan loppuratkaisu on selvillä jo ennen kuin sitä varsinaisesti alkaa lukeakaan (se nimittäin tulee ilmi myös alkusanoista, blogg. huom.) ja alkuasetelma on mikä on, tulee lukukokemuksesta vähän dekkarimainen. Naondelissa mysteerinä ei kuitenkaan ole murhaajan henkilöllisyys, murha-ase ja/tai veriteon motiivi, vaan se, miten ystävällisesti sanottuna erikoinen naislauma päätyy tekemään yhteistyötä ja perustamaan luostarin ja miten tuo ylipäätään logistisesti onnistuu.

Kirjan naisista voisin kirjoittaa sanan jos toisenkin, mutta en tahdo paljastaa juonta liiaksi. Sen sijaan mainittakoon, että harvoin törmää yhtä herkullisen hirveään pahikseen kuin tässä kirjassa! Kahden pienen tyttären äitinä vietän surullisen paljon elämästäni jokin Disney-elokuva taustalla pyörien, niin myös Naondelia lukiessani. Tältä pohjalta ehkä ymmärrette, kun selitän Iskanin olevan vähän niin kuin "Frozenin" Hans, pilaantunut Prinssi Rohkea, "Aladdinin" Agrabahiin nakattuna. Lähi-Idän kulttuurit ja mytologia ovat vahvasti läsnä Naondelissa, samoin kuin tiettyjä samojen kulttuurien elementtejä vilahteli myös Maresissa. 

Naondelissa on edeltäjäänsä huomattavasti enemmän yliluonnollisia elementtejä. Tekisi mieleni sanoa, että kirja on fantastisempi. Huonot vitsit sinänsä, Naondel oli minun silmääni jos ei nyt aikuisempaa niin ainakin synkempää fantasiaa. Jos Maresissa oli synkkiä hetkiä ja vivahteita, mutta yleistunnelma oli hatarien muistikuvieni mukaan ei välttämättä aivan valoisa mutta kuitenkin optimistinen, saa Naondelissa valonpilkahduksia etsiä pitkään ja odottaa hartaasti. Tämä ei sinänsä ole millään tapaa huono asia. Reaalimaailmassa asiat aika harvoin menevät niin kuin Strömsössä tai nuorten naisten naiiveissa kuvitelmissa, joten miksi fantasiamaailma olisi tässä suhteessa millään tapaa erilainen?

En tiedä, etenikö Naondelin lukeminen hitaasti sen synkkyyden vuoksi, joka pakotti muutenkin neljännesvuosittain murenemaan taipuvaisen psyykeeni laittamaan lukemiselle stopin muutaman luvun välein, tai ehkäpä joulua edeltäneen monella tapaa stressaavan ja ryhmätyöprojektien täyttämän opiskelurupeaman johdosta. Saattaa syy löytyä Turtschaninoffin kielestäkin. Hänen ruotsinsa ei ole sitä simppeleintä kaltaiselleni lukijalle, jonka äidinkieli on sieltä suomalais-ugrilaisemmasta päästä ja joka pääsee ruotsiksi haastamaan valitettavan harvoin. Ei sillä, etteivätkö monimutkaiset ja usein arkaaisetkin rakenteet kauniine maskuliini- ja akkusatiivitaivutuksineen (noin muutamia esimerkkejä mainitakseni) silti ansaitsisikin arvoistansa kunnioitusta ja tekstin hiljaista ihastelua. "Hiljaista" viittaa siis tässä yhteydessä sekä lukijan hiljaisiin, ihaileviin huokauksiin että lukuvauhtiin. 

Luen liian vähän kotimaista nuortenkirjallisuutta ja fantasiaa tehdäkseni suuria julistuksia ja ollakseni asiassa minkään sortin auktoriteetti, mutta rohkenen silti väittää, että Maria Turtschaninoff on ehdottomasti parhaita nykyfantasiakirjailijoitamme.

Tiivistettynä

Kuka: Turtschaninoff, Maria

Mitä: Naondel: Krönikor från Röda Klostret (Förlaget Berghs, 2016)

Kansi: Laura Lyytinen

Tuomio: 5/5 – Kaikessa ahdistavuudessaan ja synkkyydessään (tai ehkä juuri niiden vuoksi!) vaikuttava ja vangitseva lukukokemus, joka jää mieleeni yhtenä vuoden 2016 parhaista.

P.S. Tekstin kuvituskuvassa kuopukseni lukee Naondelia iltasaduksi kissallemme. Äidin korvaan tarina kuulosti erehdyttävästi Punahilkalta.

Kotimaista sarjakuvaa yhteen merkintään tehokkaasti tiivistettynä

Minä tapaan blogissani toistuvasti uhota, että nyt alan lukea enemmän sarjakuvia ja kirjoittaa niistä enemmän ja taitavammin blogiini. Ongelmana on lähinnä se, etten koskaan oikein tiedä, mitä noista mokomista kirjoittaisin, vaikka kuinka niistä pitäisin. Olen kuvataiteen sanalla jokseenkin totaali urpo, enkä osaa usein perustella, miksi joku miellyttää silmääni ja toinen ei. Sarjakuvakirjoja koskevat merkintäni olisivat siis keskimäärin yhden, korkeintaan kahden kappaleen pituisia, enkä ihan hirveästi välittäisi moisia raapaleita blogissani julkaista, ellei ole aivan pakko.

Viime vuoden aikana luin kuitenkin niin hienoja suomalaisia sarjakuvia, etten malta niitä käsittelemättäkään jättää. Hätäratkaisuna olen siis päättänyt käsitellä ne kaikki samassa blogimerkinnässä.

Ilpo Koskelan Lusia (Like, 2015) sijoittuu 1600-luvulle, tuohon kristinuskon ja suomenuskon murrosvaiheeseen: osa pappismiehistä tuomitsee kaikki pakanamaisilta haiskahtavatkaan teot ja temput ja metsästävät noitia rovioilleen, osa sallii valkean magian. Päähenkilö Lusia (ts. Lucia, ei sentään Lucifera!) on kansanparantaja ja runonlaulaja, oikeasti eläneeseen Lusia Rusintytär Korhoseen pohjautuen.

Koskelan piirtämistyyli on selkeää, ehkä jopa tyyliteltyä. Puhekuplat vilisevät viitteitä (!), ja voin rehellisesti sanoa lukeneeni historiallisia romaaneita, joihin tunnutaan tehneen taustatyöt huonommin kuin Koskela Lusiaansa. Nostan karvalakkiani! Jollain tapaa itse tarina jää kuitenkin pinnalliseksi ja etäiseksikin, vaikka se sinänsä viihdyttävä onkin, ja bloggaavan lukijan on hirveän vaikea keksiä siitä muuta sanomista kuin jonkinlaisen juonikuvauksen kirjoittaminen. Vaikka kokonaisuudessa on kaikki vaadittavat elementit, tämä lukija jää kuitenkin kylmäksi.

Lusiasta on muuten sävelletty oopperakin.

Mikko A Jeskasen Perkele: Myytillisiä tarinoita (WSOY, 2011) kiinnitti huomioni lähikirjastoni sarjakuvahyllyssä, onnistui yllättämään ja sai minut kikattelemaan kuin minkäkin esiteinin. (Hihi, ruma sana!) Pikainen vilkaisu kirjan sisälle ja takakanteen vakuutti minut kuitenkin: kuusi sarjakuvanovellia 1600-luvun Ruotsi-Suomesta, jolloin kristinusko ja suomenusko elivät murrosvaihetta - huomaatteko tässä sarjakuvamerkinnän sisällössä jo vissin teeman? Jep.

Jeskasen kuvat ovat jollain tapaa vaikeampia kuin vaikkapa Koskelan. Minä, Aku Ankkojen, Asterixin ja Lucky Luken ystävä, simppelimpään tottunut, en alkuun hankkinut saada selvää kuvista, mutta hiljalleen silmä harjaantui. Välillä koin, että Jeskasella on ollut jollain tapaa kiire kertoa itse tarina, ja kuvat ovat siksi ajoittain tyyliteltyjä, mutta tokkopa asia ihan näinkään mustavalkoinen on. Välillä kuvat ovat hyvinkin yksityiskohtaisia, kun taas välillä hyvinkin simppeleitä, ja sen verran tussin varressa olen itsekin ollut, että tiedän, ettei yksinkertaiselta näyttävien kuvienkaan luominen välttämättä ole niin, noh, yksinkertaista.

Oli niin tai näin, Perkele nousi ehkäpä suosikikseni näistä sarjakuvista. Sarjakuvat ja tarinat ovat selvästi aikuiseen makuun, lihaisia ja reheviä, ja vaikka kristityt ovat taas kuin lauma pieniä sielunvihollisia (tai ehkä juuri siksi), kokonaisuus on jotenkin kovin realistinen kaikesta yliluonnollisesta huolimatta.

Tältä pohjalta ei liene ihme, että olin haljeta ilosta bongatessani sattumalta samaisen lähikirjaston samaisesta sarjakuvahyllystä samaisen M. A. Jeskasen kynäilemän teoksen Santala: Perkele osa II (WSOY, 2011). Santala ei kuitenkaan ole sarjakuvanovellikokoelma eikä sen nimessä ole kirjoitusvirhettä, joskin olen itse edelleen vakaasti sitä mieltä, että kirjan nimenä noin niin kuin yleisesti huippuhieno olisi "Saatana: Perkele osa II". Aina ei voi voittaa. Oli niin tai näin, Santala on sarjakuvaromaanina sujuva jatko Perkeleelle, ja itse olin erinomaisen tyytyväinen siihen, että edellisessä osassa tutuksi tullut Laurentius Hornaeus tekee paluun. Juonellisesti Santala ei kuitenkaan yllä Perkeleen tasolle ja tuntuu ajoittain vähän venytetyltä.

Petri Hiltusen toimittamasta Eino Leinon Helkavirsiä -kokoelmasta (Arktinen Banaani, 2015) koko sarjakuvaprojektini lähti liikkeelle. Eino Leino on yksi niistä runoilijoista, joista lähes jokaisella on jonkinlainen mielipide. Useimmilla kai positiivinen. Minun ensikokemukseni ja sitä myötä vaikuttavin kokemukseni Leinon runoudesta on isovanhempieni kirjahyllystä esiteininä löytämäni Helkavirsien jonkin sortin valikoima tai yhteisnide. Sarjakuvaversio noista runoista vaikutti jo ajatuksena niin jännittävältä, etten voinut jättää sitä lukematta.

Eino Leinon Helkavirsiä on tosiaankin kokoelma eri tekijöiden tekemiä sarjakuvia, ja sitä myötä tyylillisesti yhden sortin sekametelisoppa. Luulen, että yhden sarjakuvataiteilijan tekemänä olisin pitänyt teoksesta enemmän: nyt koin kiinnittäväni liikaa huomiota visuaalisen esityksen vaihteluun. Oma ikisuosikkini Helkavirsistä, "Ylermi, ylpeä isäntä", on sarjakuvaversiona mukana teoksessa. Muistan lukeneeni runoaihastuksesta kananlihalla mummulassani siinä jossain rippikoulun ja ylioppilaaksi kirjoittamisen välillä kesämyrskyn pauhatessa taustalla. Vieläkin nousevat niskahaivenet pystyyn, kun mokomaa muistelen! Sarjakuvaversioon olin vähän pettynyt. Omat mielikuvani tapahtumista olivat kovin erilaiset. Olin sijoittanut ne tiettyyn kirkkoon - siihen isovanhempieni kotikylän vanhaan puukirkkoon, kuinkas muuten - ja muutenkin sarjakuvaversio ei vain napannut.

Onhan tuo tarinan muodosta toiseen siirtäminen vaikeaa silti. Kaikkia ei voi mitenkään miellyttää, ja omien tulkintojensa julkistaminen näin laajassa muodossa on jollain tapaa niin intiimiä, että kirjabloggarikin kavahtaa. Harva innostuu kirjojen elokuvaversioista: jotain jää aina pois tai tulee väärällä tapaa esitetyksi, eikö totta? Runon muuttaminen sarjakuvaksi ei sinänsä eroa tästä mitenkään.

Pettersen: Mahti

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanovat viisaat. Sanonta ei päde loputtoman pitkältä tuntuneeseen vuoteen 2016, mutta Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogiaan valitettavasti kyllä. Odininlapsi vei minua reilu vuosi sitten kuin sitä kuuluisaa pässiä narussa ja Mätä tämän vuoden alkupuoliskolla sai pääni vieläkin enemmän pyörälle - tosin vain positiivisella tavalla. Mahdin ostin Helsingin Kirjamessuilta ja kipaisin siihen ihanalta Siriltä signeerauksenkin. Valitettavasti messujen jälkeen arki ajoi täysperävaunuineen ylitseni mennen tullen, ja kirjaa pääsin lukemaan vasta varsin myöhään messujen jälkeen. Blogauskin on ollut pitkään luonnosasteella, kun päivän tunnit eivät vain tunnu riittävän kaikkialle.

Tämä teksti ei sisällä kriittisiä juonipaljastuksia uusimmasta kirjasta, mutta kahta aiempaa en voi luvata olla spoilaamatta. Mikäli Odininlapsi ja Mätä eivät ole vielä tuttuja, suosittelen harkitsemaan kahdesti tai vaikka neljästi lukemisen jatkamisen mielekkyyttä.

Siinä missä Mätä sijoittui tutumpiin ulottuvuuksiin, heittää Mahti lukijan kahtaalle: Hirkan kanssa kammottujen sokeiden - tai umpireiden - keskelle ja Rimen kanssa valtataistelun keskelle. Draamaa, Suuria Juonenkäänteitä isoilla alkukirjaimilla ja yllätyksiä piisaa kautta linjan, mutta jotain tuttua ja turvallistakin: Hirka on edelleen Hirka, kaikessa sympaattisuudessaan ja tolkuttomassa turhauttavuudessaan, vaikka nyt tiedämmekin, että hänen syntyperänsä ei olekaan aivan niin simppeli kuin alkujaan ajateltiin. Eipä se silti kovin yksinkertainen silloinkaan ollut, mutta kuitenkin.

Kirjassa vilisee mielenkiintoista tematiikkaa. Umpireiden tunnekylmyys tuntuu nyky-yhteiskunnan koventuneessa arvomaailmassa  valitettavan tutulta teemalta, ja inhimillisyytensä ja, noh, epäinhimillisyytensä rajalla tasapainoilevan Hirkan tuskailusta voi sitä kautta johtaa yhtä jos toistakin omasta elämästä tuttua huttua. Ekologiset arvot ja luonnonvarojen käytön ja jakamisen kaltaiset aiheet vilisevät tekstissä hädin tuskin pinnan alla: Pettersen ehkä kirjoittaa "mahdista", mutta jos minun kaltaiseni kroonisesti univelkainen otuskin onnistuu tämän lukemaan rivien välistä, ei se kovin hyvin kätketty voi olla. Mikäpä sen mukavampaa, kuin reaalimaailman ongelmia käsittelevä fantasiakirja! (Älkäämme tässä yhteydessä takertuko siihen, että niinhän ne kaikki taitavat tehdä.) 

Rime hahmona jäi kaivelemaan minua. Olen ehkä liian vanha ja kyyninen lukija, mutta en vain jaksa ymmärtää Hirkan viehätystä häneen: minua Rime ärsyttää. Vaikka toivoin lukiessani onnellista, kaikkia osapuolia tyydyttävää loppua, draamanjanoinen ja kyyninen puoli minusta heilutteli pientä viiriä, joka kannusti Rimeä potkaisemaan tyhjää vaikka sitten uhraamalla itsensä Hirkan puolesta. Lopulta kirjan loppuratkaisu ei yllättänyt minua millään muotoa, joskaan en arvannut, miten siihen päädyttäisiin.

Mitä Hirkaan tulee, no joo. Hirka on hienosti kirjoitettu, monivivahteinen hahmo, jolla on edellytyksiä vaikka mihin niin kirjan sisällä kuin ulkokirjallisestikin. Minä en kuitenkaan aivan täysin onnistu hänestä pitämään: minulle Hirka on liian täydellinen, liian hyvä ja jalo. Yksi puoli minusta tahtoo lukea juuri tällaisia (fantasia)kirjoja, joiden päähenkilö on vahva ja määrätietoinen nainen, joka ei kaihda keinoja suojellakseen rakkaitaan ja päästäkseen oikeaksi näkemäänsä lopputulokseen. Ehkä tässä puskee pintaan taas tämän nimenomaisen lukijan ikä, kyynisyys ja kaikki muu sellainen epämääräinen. Kulunut vuosi on ollut äärimmäisen rankka, ja jollain lapsellisella tavalla otan itseeni siitä, että joku, kuka tahansa selviää suuren paineen ja epätoivoisten tulevaisuudennäkymien alla paremmin kuin itse selvisin. Olin itse välillä kirjaimellisestikin polvillani oman henkilökohtaisen kriisini edessä, vaikka Hirka-plikka se vain porskutti eteenpäin kuolleenakin. (Umpirejahan kutsutaan kuolleina syntyneiksi. Lisäksi edellisessä virkkeessä on pieni viittaus yhteen Mahdin vaikuttavimmista kohtauksista, mutta sitä älköön spoileriksi laskettako.) Oli niin tai näin, juuri tällaisia sankarittaria, yli-inhimillisyydessäänkin inhimillisiä, mahdottomienkin esteiden edessä hammasta purren vahvoja tahdon tyttärieni (ja miksei poikanikin) vähän isompana fanittavan.

Eikä kritisointini tarkoitus ole kuitenkaan ilmaista, ettenkö olisi pitänyt Mahdista tai Korpinkehistä. Päinvastoin. Harvoin kirjasarja saa minut niin lumoihinsa kuin tämä nimenomainen trilogia. En kuitenkaan osaa eritellä syitä sille. Pidän kirjan henkilöistä, mutta en rakasta heitä ehdoitta. Pidän kirjan juonesta, mutta jotkin osat siitäkin tuntuvat vähän turhilta. Siri Petterseniä fanitan ilman epäluuloja ja epäuskon hetkiä, mutta en kai sitäkään tekisi, elleivät hänen kirjansa olisi tehneet minuun sellaista (tällaista!) vaikutusta. Tiedä häntä, motiivini ja perusteluni jäävät ehkä ikuiseksi arvoitukseksi myös itseltäni, mutta upea kirjasarja tämä on.

Pettersen on luonut hienon ja monivivahteisen fantasiamaailman, josta en tahtoisi millään päästää irti. Helsingin Kirjamessuilla tiedustelin ohimennen, aikooko hän ehkä tehdä jkrowlingit ja palata vielä Yminmaahan vaikka sitten vuosikymmenen kuluttua: "Jeg kan vente!", kyllä minä odotan. Sitä Pettersen ei valitettavasti luvannut, vaikka vihjaili vähän meneillä olevasta kirjoitusprojektistaan, joka jollain tapaa liippaa Korpinkehät-trilogiaa, vaikka itsenäinen onkin. Niin, ja ovathan Hirka, Rime ja muut pääsemässä valkokankaallekin, eli lopullisia jäähyväisiä ei Mahdin takakannen edessäkään tarvitse vielä jättää. 

Tiivistettynä:

Kuka: Pettersen, Siri

Mitä: Mahti (Jalava, 2016)

Alkuteos: Evna (2015)

Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist

Tuomio: 5/5  – En osaa tarpeeksi ylistyssanoja kuvatakseni täysin lukukokemustani. Järisyttävä ja tärisyttävä lopetus kertakaikkisen silmittömän hienolle kirjasarjalle. 

P.S. Kuluneen vuoden summauspostaus on luvassa ehkäpä vielä tänään, vaikka pari merkintää vielä rästissä onkin. 

Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945

Ensimmäinen ajatus Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjoista on varmasti monella, että nuo päiväkirjat ovat varmaan varsin lyhyitä: eihän Ruotsi sotinut toisessa maailmansodassa! Vähän ehkä lähetti vapaaehtoisia sinne tänne ja Hitlerin Saksalle antoi materiaa ja materiaaleja, hiukan läpikulkuoikeuksiakin, mutta eihän se nyt sotaa ole. Minä opiskelin villissä nuoruudessani pohjoismaisia kieliä Tampereen yliopistolla ja tapaan ajatella olevani Ruotsin historiasta kohtuullisen hyvin perillä. Tässä kohtaa on kuitenkin olla möllöttänyt aukko. Toinen maailmansota nimittäin vaikutti Ruotsiin varsin paljon: itsestäänselvän pelon lisäksi ruotsalaisten arkea leimasivat säännöstely ja liikekannallepano. Jälkimmäinen ei liene mikään ihme, kun miettii, mitä Ruotsin ympärillä tapahtui. Saksa marssi läpi Tanskan ja Norjan napaten molemmat oman lippunsa alle, itäpuolen tapahtumat me suomalaiset tunnemme varsin hyvin. Mitä säännöstelyyn tulee, on se selvästi vaikeuttanut taloudenpitoa, mutta varsin runsailta kuulostavat Lindgrenin perheen kattaukset...

Sotapäiväkirjojen aikaan Lindgren työsti esikoiskirjaansa ja työskenteli Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa. Lindgren kertoo päiväkirjoissaan varsin avoimesti kirjeissä esiintyneistä tiedoista ja siteeraa ja mukailee niitä pitkiä pätkiä. Nykyisessä vaitiolovelvollisuuksien kulttuurissa tuo tuntuu vähintäänkin oudolta, vaikka Lindgren olisikin tarkoittanut Sotapäiväkirjat yksityisiksi. Sosiaali- ja terveysalaa opiskelevana ja siellä satunnaisia keikkatöitä heittävänä en tahdo tai uskalla kirjoittaa edes omaan päiväkirjaani pidempiä pätkiä työpäivistäni: satunnaisia anekdootteja, joista potilasta tai asiakasta ei voi millään muotoa tunnistaa korkeintaan. O tempora, o mores, pitää kai tähän todeta.

Kirjaa lukiessa huomaa selvästi lukevansa nimenomaan naisen kirjoittamaa päiväkirjaa. Maailmanhistorian Suurien Tapahtumien ja sodan käänteiden rinnalla kulkee arkipäiväistä huushollausta, lasten sairasteluja, teinin teineilyjä, miehen seikkailuja (Vad för fan, Sture?) - ja ruokaa: ruokalistoja, ruoanlaittoa, tuskailua siitä, että säännöstelyn vuoksi tuotetta X ei ehkä saada jouluksi, ja niin edelleen ja niin edelleen. En tarkoita tätä mitenkään negatiivisena seikkana. Minä en vielä ole saanut käsiini "sitä toista Lindgren-elämänkertaa" (eli Jens Andersenin kirjaa Astrid Lindgren: Tämä päivä, yksi elämä; WSOY, 2016), joten Sotapäiväkirjojen kautta pääsin vähän sisälle Lindgrenin elämään, joskin vain lyhyeksi ajanjaksoksi.

Ruotsi ei ollutkaan Lindgrenin Sotapäiväkirjojen mukaan syrjässä sodasta, vaan pikemmin kahden tulen välissä: lännessä (ja etelässä ja pohjoisessa) vaanii Hitler, idänpuoleisessa horisontissa häämöttää Stalin. Vaikka Lindgrenin (ja uskoakseni monen aikalaisruotsalaisen) pelko omasta tulevaisuudesta ovat kirjassa suuressa roolissa, eivät ne kuitenkaan nouse pääosaan. Sen paikan vievät naapurikansoja kohtaan koettu empatia ja lähimmäisenrakkaus. Säännöstelystä huolimatta ruotsalaisten pöydät notkuvat sodasta kärsivien Euroopan maiden mittakaavassa, mistä Lindgren kokee jollain kierolla tavalla hurmaavaa syyllisyyttä. 

Tämä itsessään on aiheellinen muistutus siitä, ettei ihmiskunta ole vajaassa vuosisadassa muuttunut mitenkään määrättömästi mihinkään suuntaan. Jollain tasolla tapaan pitää viime vuosisadan alun ihmisiä jollain tapaa naiiveina ja helposti vietävinä, omaan ajatteluun kykenemättöminä ja epäempaattisina. Tällä ajattelumallilla olen selittänyt itselleni muun muassa sitä, että Hitler onnistui Saksassa tekemään, mitä teki. Tänä syystalvena olen saanut jo kaksi muistutusta siitä, miten väärässä olen: Lindgrenin Sotapäiväkirjat ovat niistä toinen, syynä selkeästi omilla aivoillaan ajatteleva ja koko sydämellään tunteva Astrid. Toinen on tietty Katarina Baerin He olivat natseja, jossa natsi-isovanhemmat muuttuvat eläviksi ja ajatteleviksi yksilöiksi, jotka eivät lainkaan sovi siihen sopulimaiseen laumasieluun, jonka olen omassa päässäni luonut.

Lindgren kirjoittaa tarkkanäköisesti maailman tapahtumista. Hän analysoi ja pohtii sodan kulkua paremmin kuin moni ammattilainenkaan. En voi olla ihailematta ja alkamatta taas haaveilla "kunnollisen päiväkirjan" pitämisestä. Toisaalta kai se olisi parempi opetella pitämään edes blogia suunnilleen säännöllisesti. Loppuvuodeksi on luvassa loppukiri!

Tiivistettynä

Kuka: Lindgren, Astrid 

Mitä: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (WSOY, 2016)

Alkuteos: Krigsdagböcker 1939-1945 (2015)

Suomennos: Kari Koski

Tiivistettynä: 4/5 – Silmiä avaava kertomus siitä, miten paljon meidän menomme vaikutti puolueettomaan länsinaapuriin.

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 1. luukku

Tip tap, kuulkaahan, se on taas joulukuun ensimmäinen päivä ja sitä myötä polkaistaan näin juhlallisesti käyntiin kirjablogistanian jo perinteiseksi muotoutunut joulukalenteri, jonka ensimmäistä luukkua tällä hetkellä arvon lukija katselee. Kaikki osallistuvat blogit löytyvät tämän merkinnän lopusta, kunhan sinne saakka päästään.

Jonkinlainen joulukalenteriprojekti alkaa olla omassa blogissanikin jo jonkin sortin perinne. Kuopukseni vauvavuonna (joka tuntuu muinaishistorialta, mutta ei siitä nyt niin kauan taida ollakaan) pidin ihan kokonaisen oman kalenterin Wordpressin puolella. Viime vuonna osallistuin yhteiskalenteriin yhdellä luukulla, ja tänä vuonna saan, kuten sanottua, aloittaa koko kalenterin. Mietin pitkään ja hartaasti, kirjoitanko tähän kuopukseni runojoulukalenterista vai annanko epätoivosta tekohengitystä Kääpiökirjabloggarin karjahduksien nimellä kulkeneelle lasteni sanelemille kirjabloggauksille. Lopullinen valinta oli kuitenkin helponpuoleinen ja sen myötä saan karistaa harteiltani hereetikon viitan: nyt meilläkin luetaan Tatuja ja Patuja, vaikka taannoin päädyin outojen tyyppien elokuvaa katsomaan ilman, että olin ainottakaan kirjaa lukenut. Samalla päivitettäköön lastenkirjaosion nimeä, sillä nykyään karjahtelevia kääpiökirjabloggareita on yhden sijasta kolme: toivottavasti Tonttujoukon huomioita piisaa siis tasaiseen tahtiin jatkossakin!

Kuusivuotias Martti on perheemme Tatu ja Patu -konkari: hänen viimevuotisessa päiväkotiryhmässään luettiin outolalaispoikien seikkailuja ahkerasti, myös jouluaiheinen Tatun ja Patun ihmeellinen joulu. Onpa eskarissakin luettu kuulemma ainakin Tatun ja Patun avaruusseikkailua. Martti ei vielä lue itse, mutta nauttii suunnattomasti sanaleikittelyistä, joita tatupatuissa vilisee.

Tässä kirjassa parasta oli kaikki. Se on tosi hauska kirja. Tatu ja Patu menee Veeran luo, mutta vahingossa naapuriin. Sitten niillä menee joulupukki ja joulukuusi ihan sekaisin, ja ne yrittää tehdä kaikki kuusijutut ja koristelut ihan oikeaan ihmisjoulupukkiin! Sitten ne vahingossa varastaa sen tonttulakin ja luulee naapuria tontuksi. Sen jälkeen ne tekee kaikki joulujutut ihan hassusti väärin kovalla kiireellä. Kirja on hyvän pituinen iltasaduksi, jos ei ole ollut kovin rankka päivä eskarissa, mutta muuten se pitää ehkä lukea vaikka puoliksi kahtena iltana. Hyvä kirja viisaille neljän vanhoille ja siitä vanhemmille. Kahden vanhoille ei kannata lukea lainkaan, kun ne ei kumminkaan tajua, vaan häiritsee muita.

Neljävuotiaalle Ainolle Tatut ja Patut ovat vähän uudempi tuttavuus: hän kävi kanssamme elokuvissa ja tunnisti sitä ennenkin hahmot kuvista, mutta (tietääkseni) hän ei ennen ole itse kirjoja lukenut. Kuten elokuvaa katsottaessakin, osa sanaleikeistä meni Ainolta vähän ohi: osan selitin ja osan jätin sikseen, koska rautalangasta vääntämään pysähtyminen on aina vähän tylsää kaikille asianosaisille.

Tatun ja Patun joulukirja on aika pitkä, mutta siinä on paljon kuvia. Eniten hauskaa oli, kun se pinkki tyyppi heilutti käsiä niin-niin-niin nopeasti ja kun ne teki hassusti. Ne kiusasi joulupukkia ja se on tuhmaa. Onneksi ei vartija vienyt niitä ihan putkaan! Emmää enää muista oikein muuta. Kivoja kuvia oli varmaan, monta kuvaa aina sivulla silleen. Lopussa kaikki meni hyvin ja ne söi jouluruokaa ja laittoi yökkärit päälle. 

2,5-vuotias kuopuksemme Maija jaksoi kuunnella Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta pätkän sieltä ja toisen täältä. Kuvien tutkimiseen hänkin osallistui innolla, mutta kirja tuntui selvästi olevan vähän haastava. Joko näin tai sitten äitilukija oli liikkeellä epäsuotuisaan aikaan, sillä Mauri Kunnaksista Maija selviää leikiten.

Tossa meidän äiti luki meille kaikille kirjaa. Minä oon kaksi vuotta vanha, en minä jaksa kuunnella isoja kirjoja. Patu ja Patu [sic!] meni kauppaan ja kotiin. Paljon sotkua tuli, voi voi. Äiti varmaan siivoaa. Joulu tuli. Sen pituinen se ja sitten ne meni etelään kaikki.

Heti kättelyssä on äitihenkilön kai myönnettävä, että joo, kyllähän minäkin Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta pidin enkä lainkaan vähän. En osannut odottaa kirjan olevan noinkin sarjakuvamainen ja kuvituspainotteinen, vaan odotin jotain maurikunnasmaista tekstiseinää. (Meillä luetaan paljon Kunnasta, mutta aina välillä äiti ja isä vähän hyppivät kerronnassa...) En ole ollenkaan pahoillani siitä, että olin väärässä: lukemaan opettelevalle ja vasta oppineelle lapselle tämäntyyppinen kirjallisuus on silkkaa parhautta, kuten ensinmainittuun kategoriaan sujahtava eskarilaisesikoisemme osoittaa. Kuvitukseen sinne tänne donrosamaisesti sijoitellut humoristiset yksityiskohdat olivat ääneen luettaessa vähän haastavia: tekstuaalisten hauskuuksien osoittaminen tuntui vähän teennäiseltä, joten jätin osan niistä sinne odottamaan ne itse bongaavia lukijoita. Mainittakoon kuitenkin nyt tässä, että aion vakaasti hankkia keittiöömme purkit, joissa lukee: "TEE" ja "ÄLÄ TEE". Seuraava outolalaispoikien seikkailuista odottava kirja odottaakin kaapin perällä joulupaketointia...

Tiivistettynä
Kuka: Havukainen, Aino & Toivonen, Sami
Mitä: Tatun ja Patun ihmeellinen joulu (Otava, 2015)
Tuomio: Erinomaisen hienoa kotimaista lastenkirjallisuutta, jota olin tähän saakka jostain syystä karttanut luullen sen olevan "isommille" tarkoitettua. Jokaiselle lukijalle löytyi jotain.

Kirjabloggaajien joulukalenteriin osallistuvat tänä vuonna seuraavat blogit. Pyrin päivittämään tai suorastaan korjaamaan listan linkit viemään suoraan kyseisiin luukkuihin kalenterin edetessä.

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Luetaanko tämä?
3. Limalepakon kirjablogi
4. Lukuhumua
5. Aarrekirjasto
6. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
7. Pieni kirjasto
8. Tuntematon lukija
9. Kirja hyllyssä
10. Hurja Hassu Lukija
11. Dysphoria
12. Annelin kirjoissa
13. Lukutoukan kulttuuriblogi
14. Aina joku kesken
15. Satun luetut
16. Kirjaluotsi
17. Tuulevin lukublogi
18. Hannan kirjokansi
19. Kirjakaapin avain
20. Pauline von Dahl
21. Unelmien aika
22. Luettua elämää
23. Karvakasan alta löytyi kirja
24. Pikun kirjablogi

Baer: He olivat natseja

Minä en ole koskaan salaillut sitä, että toisen maailmansodan aikainen Saksa jollain tapaa kiehtoo minua. Ideologisesti se edustaa jotakuinkin täysin omien mielipiteideni vastakohtaa, mutta jotain siinä on, että jotakuinkin kokonainen kansa joutui minun näkemykseni mukaan joukkopsykoosin valtaan ja seurasi kalapuikkoviiksistä johtajaansa sisään suoraan Helvetin porteista käsivarsi ojossa uhoten. En ymmärrä enkä ole varma, tahdonko ymmärtääkään, mutta yritän silti. 

Näistä lähtökohdista tartuin Katarina Baerin kirjaan He olivat natseja, jossa saksalaisen isän ja suomalaisen äidin lapseksi syntynyt Baer lähtee selvittämään isänpuoleisten isovanhempiensa tarinaa. Großpapa Gerhard, lempinimeltään Gerz, kaatui Italiassa toisen maailmansodan viimeisinä päivinä, kun taas Großmama Ortrud eli pitkälle 1980-luvulle. Miten helppoa olisikaan tuudittautua siihen uskoon, etteivät omat isovanhemmat olleet aktiivisia natseja, vaan ajautuivat mukaan ikään kuin joukon mukana. Ortrud ja Gerhard Baer olivat kuitenkin hyvinkin aktiivisia, vakaumuksellisia natseja. Baer kirjoitti Helsingin Sanomiin vuonna 2013 julkaistun artikkelin "Vaari oli natsi", jonka hän sittemmin laajensi täksi kirjaksi. Artikkeli on luettavissa Hesarin nettisivuilla, tämän linkin takana.

Gerhard ja Ortrud tulevat kirjaa lukiessa kovin tutuiksi, sujahtavat suorastaan ihon alle. Yhdessä vaiheessa he tulivat unissanikin meille kotiin kahville. (Kahvittelu ei sujunut kovin hyvin, sillä jostain syystä uni-Tiina ei osannut saksaa sanaakaan, vaan kaikki tuli ulos på svenska.) Jollain tapaa tunnen suurta houkutusta pitää heitä aikansa lapsina, ehkä hieman naiiveina ja helposti vietävinä, vaikka Baerin luoma kuva isovanhemmistaan ei siihen aihetta annakaan. En tiedä, miksi tahtoisin niin kovin ymmärtää, vaikka yleensä tapaan vain tuomita.

Kyllähän minä silti tiedän. Nyky-Lännen koventuneet arvot ja poliittinen ilmapiiri henkivät 1920-30-lukujen Saksaa monellakin saralla. Talous on kuralla, syntipukkia ihan kaikkeen etsitään niistä muista, olivatpa he sitten muslimeita, maahanmuuttajia, äärioikeistolaisia populisteja tai ns. suvakkeja. Ison veden toisella puolen valittiin presidentiksi, jollain tapaa maailman mahtavimmaksi ihmiseksi, mies, joka suoltaa suustaan äärioikeistolaista, joidenkin mukaan suorastaan natsistista propagandaa. Kun soppaan lasketaan mukaan Brexitit ja jytkyt, länsieurooppalaislähiöiden mellakoinnit ja Putinin uhoaminen, kaikki sellainen, joka minun näkemykseni mukaan nykyisessä (Länsi-)Euroopassa on persposkellaan, löytyy kaiketi minun motiivinikin. Minä yritän ymmärtää omaa aikaani, omaa ympäristöäni, etsimällä vastineita historiasta.

Historiasta puheenollen, mitä enemmän mietin sodanjälkeisen Saksan vaikenemisen kulttuuria, sitä enemmän ajattelen omaa Suomeamme. Sodan loputtua Ortrud jatkoi elämäänsä niin kuin Kolmatta valtakuntaa ei olisi ikinä ollutkaan. Ei hän muutu ihmisenä, hän vain vaikenee, kunnes viimeisinä vuosina muistisairaus kuorii vaikenemisen kerroksia pois. Paljon yhtymäkohtia löytyy vuoden 1918 sotaan ja sitä seuranneeseen vaikenemisen kulttuuriin, vaikka suoraan verrannollisia eivät Natsi-Saksan ja sisällissodan teot ja tapahtumat tietenkään ole.

Baer on tehnyt hirmuisen työn käydessään läpi lähisukunsa kirjeenvaihtoa, valokuvia ja arkistotietoja. Pieni ihme onkin se, miten paljon materiaalia vielä on saatavilla: "[A]siakirjat ovat maanneet arkistoissa seitsemän, kahdeksan vuosikymmentä, ajanjakson, johon mahtuu holokausti ja Kolmannen valtakunnan tuho, vaiettu menneisyys ja hyvinvoinnin ja rauhan tulevaisuus, jaettu Saksa, kylmä sota, Kekkosen Suomi ja YYA-sopimus, Pikku Kakkonen, EU, internet, Tarja Halonen ja Angela Merkel, Nokia, eurot, islamistiterroristit, kukoistava Kiina ja taantuva Venäjä, Facebook ja Angry Birds" (s. 142). Baer ei puolustele saati hyväksy isovanhempiensa tekoja ja maailmankatsomusta. Hänkin yrittää vain ymmärtää - ja ehkä oppia tuntemaan isovanhempiaan. Lapsen kuva Großmamasta on kovin erilainen kuin aikuisen, sen ymmärtänee jokainen. Siinä sivussa lukija tutustuu Baerin berliiniläisperheeseen ja ehkä oppii ymmärtämään. Tai ei ehkä nyt ihan ymmärtämään, en minä ainakaan edes välitä päästä täysin natsin pään sisään, mutta jollain tasolla edes vähän.

Ehkä eniten minua jäi kalvelemaan Baerin pohdinta siitä, saako hän surra isovanhempiaan. "Pahojen puolelle ei sovi ikävöidä. Suru -- kuuluu uhreille ja heidän omaisilleen, niille miljoonille natsien tuhoamille ja vainoamille ihmisille ja heidän läheisilleen, joiden kärsimys on ollut vertaansa vailla", Baer pohtii (s. 190), ja minun sydäntäni puristaa. Gerz ja Ortrud eivät olleet täydellisiä tai viattomia, mutta täytyykö heidät silti tuomita, unohtaa ja vaieta? Eikö muuan minunkin vanhempi sukulaisnaiseni vasta pohtinut, että mikäli tapaa pikkuserkkuni tummaihoisen sulhasen, hän kyllä kiljaisee ja juoksee karkuun? Vaikka Natsi-Saksan kauheudet hakevat vertaistaan (toivottavasti sitä löytämättä!), kauanko saksalaisten täytyy tuntea kollektiivista syyllisyyttä esi-isiensä teoista? Riittääkö sata vuotta vai olisiko parisataa parempi?

En tiedä, mikä kirjan Juttu on. Baer kirjoittaa sujuvasti, elävästi ja pohtien. Lukija tuntee pääsevänsä kurkistamaan paitsi hänen sielunelämäänsä myös hänen kauan sitten kuolleiden esivanhempiensa päiden sisään. Se osaltaan selittänee sitä, miksi kirja vetäisi mielenrauhan maton maihareitteni alta. Kirjaa lukiessaan välillä unohtaa lukevansa faktaa fiktion sijasta, minkä kyyninen lukija laittaisi sen piikkiin, että Baer on ymmärrettävästi joutunut tulkitsemaan ja arvailemaan paljon. Idealistinen lukija taas nostaa karvalakkiaan kunnioituksesta ja kehuu Baerin kieltä ja taitoa puhaltaa henki niihinkin ihmisiin, jotka kuolivat vuosikymmeniä ennen hänen syntymäänsä. Luulen kuitenkin, että lopullinen syy on itse kirjan sisällössä. Siinä, miten aivan tavalliset ihmiset olivatkin natseja, ja sitä on taipuvainen ajattelemaan kaikkien natsien olevan absoluuttisen pahoja. Minut pysäytti täysin kuva, jossa asepukuun pukeutunut Gerhard pitää sylissään samannimistä poikaansa, kirjailjan isää, joka on ollut aputoimittajana työstämässä kirjaa. Minä en tunne asepukuja niin hyvin, että osaisin yhdistää kuvan asun natseihin, joten minusta kuva voisi olla yhtä hyvin vaikka Suomesta. Aivan tavallisen oloinen isä, sylissään aivan tavallisen oloinen poika.

En minä vieläkään ymmärrä, enkä ikipäivänä hyväksy. Jotenkin silti ehkä luulen ymmärtäväni, vaikken samaa mieltä olekaan.

Tiivistettynä
Kuka: Baer, Katarina
Mitä: He olivat natseja (Teos, 2016)
Tuomio: 5/5 – Kirja herättää ajatuksia, monensorttisia tunteita ja jättää lopulta lukijan outoon mielentilaan, jossa huomaa tuntevansa suoranaista sympatiaa, vaikkei oikein tiedäkään, ketä kohtaan. Luultavasti ihan kaikkia. Yksi vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia.
arvostelukappale

Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Ei mennyt montaakaan viikkoa siitä, kun sain Flavia de Luce -sarjan neljännen osan luettua, kun viides jo huhuili nimeäni kirjastossa. Koska itsehillintäni on lähes olematonta, raahasin kirjan mukanani kotiin, vaikka tiesin, että samalla viikolla alkavat Helsingin Kirjamessut sotkisivat lukusuunnitelmani täysin. Ikioptimistina kuvittelin pysyväni messuille määräämässäni kahden (2!) kirjan ostossuunnitelmassa ja otin siksi Loppusoinnun kaiun kalmistossa matkalukemiseksi yhdessä Pajtim Statovcin hienon Tiranan sydämen lisäksi. Kyllähän minä Flavian uusimpia seikkailuja reissussa sitten luinkin. Kotimatkalla yhdeksäntoista messuostoksen kuumotellessa erinäisissä kantovälineissä.

Alan Bradley on Flaviansa kanssa vienyt minua lukukokemuksesta ja -tunnelmista toisiin ja kolmansiinkin. Tartuin sarjaan sen toisesta osasta ja olin lopettaa sen seuraamisen kolmanteen osaan, joka ei kerta kaikkiaan vain onnistunut viemään minua mukanaan samalla tavalla kuin edellinen. Neljäs osa joulu- ja Hollywood-teemoinen sen sijaan kiehtoi minua silmittömästi ja Loppusoinnun kaiku kalmistossa jopa ylitti sen. Johtuneeko bloggarin muinaisista suunnitelmista ryhtyä kanttoriksi vai yleisestä kirkkofiksaatiosta, mutta tämä taitaa olla Flavia-kirjoista suosikkini!

Jollain tapaa Loppusoinnun kaiku kalmistossa on aivan erilainen kirja kuin sarjan edeltävät osat. Ensinnäkin kalmo löytyy jo sivulla 45, kun yleensä rikoksen tapahtumista (tai vainajan löytymistä) on saanut varrota kolminkertaiselle sivuluvulle saakka. Toisekseen ilmassa on lopullisuuden, jonkinlaisen tuomion varjo: de Lucen perheen taloudelliset vaikeudet ylittävät tietynlaisen lakipisteen, mistä seuraa omat kommervenkkinsä. Flavia siskoineen joutuu pohtimaan suhteitaan paitsi toisiinsa myös ympäristöönsä. Kaukaisuudessa kumuavat hääkellotkin (joskin ne peittyvät sanomakellojen alle), vaan kenelle?

On muuten aika vaikeaa kirjoittaa dekkarisarjasta spoilaamatta sen tapahtumia.

Kirjan cliffhanger-lopetus oli hurja ja sai minut kananlihalle. Enpä osannut moista odottaa! Uumoilin edellistä osaa lukiessani, että tähän hahmoon ja juonenkäänteeseen ylipäätään liittyisi jotain enemmänkin, ja nyt en millään malttaisi olla googlaamatta, mitä seuraavassa osassa tapahtuu!

Yritän kuitenkin hillitä itseni, sillä Bradley on taas kietonut minut Flavian lumoihin niin, että aloin jo raivata sarjalle tilaa omasta hyllystäni. Flavian negatiivisien puolien ilmaantuminen kirjoihin on mielenkiintoinen seikka, sillä kertojanahan on Flavia itse! Jos minä kirjoittaisin omista seikkailuistani (jos minulla siis ylipäätään olisi seikkailuja), en ehkä ihan hirveän isoa numeroa tekisi vaikkapa omasta potentiaalisesta ylemmyydentunnostani ja aristokraattisesta mielenmaisemastani tai siitä, miten löin vanhaa naista kasvoihin (vaikkakin perustellusti). Flavian omin sanoin: "Voi olla, etten ole ihmisenä niin miellyttävä kuin haluaisin ajatella, sillä minun on myönnettävä, että sain yllättäen [tästä sensuroin nimen pois] lyömisestä runsaasti mielihyvää." (s. 364) Minusta on aika aikuismaista esiteini-ikäiseltä salapoliisittarelta myöntää moinen.

Jäin kirjan loputtua pohtimaan taas sitä, onko Harriet ehkä sittenkin lavastanut kuolemansa ja marssii seuraavassa kirjassa Buckshaw'iin ja laittaa kaiken järjestykseen Flavian hahmon viehätyksen takana sen kertakaikkinen absurdius ja epärealistisuus. Tietenkään tavallisista alakoulun yläluokkalaisista ei ehkä saisi kovin jännittäviä dekkareita aikaan. Itse olin ainakin sen sortin uuvatti Flavian iässä, ettei hiljaa tosikaan! Puhutteleeko Flavia sitä osaa lukijasta, johon Neiti Etsivä vähintäänkin mielikuvituksellisine seikkailuineenkin tarttui? Minä luin Nancy Drew'n seikkailuista alle kymmenvuotiaana, ja kaikesta naiiviudestani ja uuvattiudestani huolimatta olin koko ajan hyvin selvillä siitä, miten mielikuvituksellisia seikkailut olivat. (Tässä kohtaa "mielikuvituksellinen" on "realistisen" vastakohta. Blogg. huom.)

Ei, kuulkaa, sillä ei ole lopulta mitään väliä. Bradley kirjoittaa niin miellyttävää ja viihdyttävää rikoskikkailukirjallisuutta, että en ryhdy analysoimaan lukunautintoa itseltäni pilalle. Tyydyn vain toteamaan, että tässä on hieno dekkarisarja ja hieno salapoliisitar, joka tuo jollain tasolla mieleeni vanhemman tyttäreni, joskin toivon, että hänestä kasvaa vähän ns. kiltimpi ja vähemmän seikkailunhaluinen lapsi kuin Flaviasta.

Tiivistettynä
Kuka: Bradley, Alan
Mitä: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)
Alkuteos: Speaking from Among the Bones (2013)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Flavia on ehkä uusi lempidekkarihahmoni, ei sille mitään voi. Aikuisten Neiti Etsivä -kirjallisuus iskee, viihdyttää ja kiehtoo, vaikka aivojen rationaalinen puoli välillä vastalauseita huuteleekin. Ei siitä aina tarvitse välittää.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:
Piiraan maku makea (Bazar, 2014)
Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)
Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)

P.S. Vieläkö kehtaa postata Kirjamessu-tunnelmiaan, vaikka messuista on melkein kuukausi...? Vähän on blogi jäänyt vähälle huomiolle, juu.

Statovci: Tiranan sydän

Pari syksyä sitten kirjablogistania ja ylipäätään koko Suomenmaan kirjaihmiskunta puhui Pajtim Statovcista ja hänen esikoisteoksestaan. Niin sitä sitten muuan tonttuileva bloggarikin päätyi ikään kuin ryhmäpaineen vuoksi lukemaan Kissani Jugoslavian eikä häpeäkseen pitänyt siitä niin paljon kuin olisi ehkä kuulunut. Statovcin kieli oli upeaa, kirja tematiikaltaan mielenkiintoinen ja ajankohtainen, juoni mukaansatempaava ja symboliikkaa vilisi enemmän kuin kroonisesti univajeisen kotiäidin aivo pystyi käsittämäänkään. Tajusin, että kirja on hieno ja upea, mutta se ei vain iskenyt minun kirjallisiin makunystyröihini niissä määrin kuin olisin toivonut.

Tätä taustaa vasten saatatte ymmärtää, miksi en oikein ollut varma, tahdonko lukea tänä syksynä ilmestyneen Tiranan sydämen. Pelkäsin kokevani itseni taas jollain tapaa hitaaksi ja hölmöksi, jos en pitäisikään kirjasta. En kuitenkaan malttanut jättää kirjaa lukemattakaan, kun se niin viekoittelevasti minuun lähikirjaston vippihyllystä kerran katseli. Kirja pääsi messumatkalukemiseksi, ja ahmaisinkin sen kokonaan perjantain aikana, junan penkillä ja hotellin sängyllä.

Statovcin kieli on yhtä huumaavaa kuin aiemminkin. Kirjan keskiössä tai ainakin sen lähistöllä tuntuu olevan seksuaalinen identiteetti samoin kuin sukupuoli-identiteetti, kuten viime kerrallakin, joskin tällä kertaa "pelkkää" homoseksuaalisuutta vähän monimutkaisemmin lähestyttynä. En vieläkään oikein tiedä, miten aiheen käsittelyyn suhtautua, sillä koen sen joissain määrin niin äärimmäisen henkilökohtaiseksi vaikka toisaalta aiheen ääneen (tai kirjallisesti, tietänette tarkoitukseni) käsittelyn tärkeydenkin ymmärrän. Kissani Jugoslaviaa lukiessani muistan kokeneeni oloni kiusaantuneeksi enkä tunteelta aivan välttynyt tälläkään kertaa. Tämä toki on vain oman, äärimmäiseen introverttiyteen taipuvaisen päänuppini ongelma. Mukana on voimakkaasti myös kansallisen identiteetin, sen merkityksen ja puutteen pohdintaa: kirjan päähenkilö vaihtaa kansalaisuuttaan (ja sukupuoltaan) niin luontevasti ja sujuvasti, että sitä jää väkisinkin vähän pohtimaan, miten typerää niitä onkaan pitää millään tapaa luotettavina lokerointiperusteina.

Tiranan sydämen keskiössä on kaksi nuorta... niin, tekisi mieleni sanoa heitä albaanipojiksi, mutta koska kansallisuus ja sukupuoli ovat tulkintoja, pitäisi ehkä jättää sanomatta. Bujar ja Agim tulevat erilaisista perheistä, ja muun muassa perhedynamiikan avulla Statovci kertoo albaanikulttuurista ja sen vivahteista sekä tietenkin Albanian historiasta uskomattoman paljon. Jollain tapaa toivon, että olisin lukenut kirjan jo vuosi sitten. Siitä olisi oikeasti ollut apua albaanitaustaisten maahanmuuttajien kanssa toimiessa.

Jossain vaiheessa kirjaa aloin epäillä kirjan päähenkilöä. Kirjan alussa minäkertojana on Bujar. Vanhempi minäkertoja vaikuttaa kuitenkin enemmän Agimilta. Aloin epäillä Statovcin yrittävän vetää maton jalkojeni alta enkä malttanut laskea kirjaa käsistäni odottaessani vahvistusta tai torppausta teorialleni. Viimeisille sivuille asti kirjailija jaksoi minua johdattaa ennen kuin paljasti, mitä vuosia sitten tapahtui. Voi ihme, miten minä tykkään näistä kirjoista, jotka vievät minua kuin pässiä narussa!

Tiranan sydän ei ollut mukana, kun tämän vuoden Finlandia-ehdokkaita julkaistiin. Minä myönnän pettyneeni. Pidin Tiranan sydämestä enemmän kuin Kissani Jugoslaviasta, joka tosin sekään ei ollut ehdokkaana isoa Ähvää saamaan. Ehkä juuri tämän vuoksi pidin selviönä Tiranan sydämen ehdokkuutta. Oli niin tai näin, minusta Tiranan sydän on yksi tämän vuoden hienoimpia suomalaisia kirjoja, vaikka se ei aivan totaalisesti omaan kirjamakuuni istunutkaan. Tällaisessa tilanteessa sitä muuten pohtii tosissaan, onko mitään järkeä kirjoittaa subjektiivista kirjablogia ja vielä pisteyttää lukemiaan kirjoja subjektiivisten lasiensa läpi tihrustellen. Kun käsissä on Oikeasti Hieno Kirja ja sen tajuaa omien tylsien mieltymystensä läpikin, on aika nihkeää laittaa tuomioksi 4/5, mutta eipä sitä systeemistään oikein horjuakaan malttaisi. Ehkäpä vuodenvaihteessa jätän nuo arvosanat lopullisesti Goodreadsiin.

Tiivistettynä
Kuka: Statovci, Pajtim
Mitä: Tiranan sydän (Otava, 2016)
Tuomio: 4/5 – Vangitsevaa kielenkäyttöä ja kerrontaa. Yksi tämän vuoden suomalaisista kirjallisista Tapauksista isolla alkukirjaimella.

Islamin ja kristinuskon dialogia (joskin vähän yksipuolista moista)

Islamilta on nykyään karvan verran vaikea välttyä uutisvirtaa seuratessaan. Varsin usein uskonto esitetään vähintäänkin negatiivisessa valossa, yhdistettynä terrorismiin, Daeshiin (eli ISIS:in) ja muuhun sellaiseen, josta erinäiset roskajulkaisut saavat toistuvasti lisää vettä myllyynsä. Näkyyhän islam toki katukuvassakin, milloin huntuina, milloin partoina, milloin lähetystyöntekijöinä. Minun mielikuvani islamista on ollut varsin neutraali ja suppea, lähinnä yli vuosikymmenen takaisiin maailmanuskontojen opintoihin pohjautuvia, ja viime syksynä Craig Thompsonin Habibin ja Susan Abulhawan Sinisen välissä taivaan ja veden myötä ja ympäri internetiä googlailtuani päätin, että nyt on tonttuilevan sankarittaremmekin aika perehtyä aiheeseen vähän paremmin.

Toki lähestymistapani oli vähän puolueellinen. Minä olen kristitty, ja menin hieman hämilleni kaikista niistä vakuuttavan oloisista nettisivuista, jotka pyrkivät osoittamaan kristinuskon erheellisyyden ja islamin oikeellisuuden ja täydellisyyden. Ne onnistuvatkin taitavalla retoriikallaan vakuuttamaan ehkä ahdistavissakin määrin jopa tällaisen puolueellisen lukijan. Internetistä löytyneet kristinuskon puolustuspuheet tapasivat pitkälti sisältää hyvinkin rasistisia sivujuonteita, joten lähdin lähestymään dilemmaani kristillisen kirjakaupan kautta saadakseni oman päänuppini sisällön taas normaalille tolalleen.

Yhdysvaltalainen teologi R. C. Sproul ja kristityksi kääntynyt muslimi Abdul Saleeb ovat yhdessä kirjoittaneet vuoropuhelumaisen teoksen Muslimien & kristittyjen Jumala. Visuaaliselta ulkoasultaan iskevä teos on alle sata sivua pitkä, mutta käsittelee tehokkaasti kristinuskon ja islamin olennaisimmat erot: Raamatun luonteen ja arvovallan, Jumalan luonteen, ihmiskäsityksen ja Kristus-käsityksen. Vaikka kirjan suomenkielinen nimi vaikuttaa hyvinkin superekumeeniselta ja uskontorajat ylittävältä, on teoksen alkuperäinen nimi, The Dark Side of Islam, kuitenkin huomattavasti osuvampi. Kirjan sävy ei ole niinkään uskontojen välistä dialogia kuin kahden kristityn pastorin dialogia. 

Nabeel Qureshin Etsin Allahia, löysin Jeesuksen kutkutteli minua jo viime vuoden Helsingin kirjamessuilla. Sain myös revittyä äärettömästi riemua siitä, että kirjan suurikokoinen pahvimainosständi oli sijoitettu aivan muslimilähetystyöntekijöiden pisteen taakse. Oli niin tai näin, Qureshin kirja oli ehkä enemmän sitä, jota alkujaan toivoin näppeihin saavani. Harras muslimi alkaa tutkia kristinuskoa todistaakseen sen virheellisyyden ja huomaa lopulta todistaneensa oman uskontonsa jos ei nyt täysin vääräksi niin vähintäänkin virheelliseksi. Kirjassa esitellään myös islamia uskovan näkökulmasta, eikä Qureshi sorru kiihkoiluun kumpaakaan uskontoa kuvatessaan. Omaelämänkerrallinen vivahde on tervetullut ja Qureshi onnistuu koskettamaan oman epäuskonsa kanssa kerran jos toisenkin paininutta lukijaa.

Mietin pitkään, kirjoitanko kirjoista lainkaan kirjablogiin. En erityisemmin kysymättä puhu omasta elämänkatsomuksestani julkisesti, sillä koen sen olevan henkilökohtainen asia. Toisekseen kristillinen tai ylipäätään uskontoja käsittelevä kirjallisuus tuo muassaan aina blogin kävijätilastoihin selvän notkahduksen, eikä uskonnollista kirjallisuutta ylipäätään juuri kirjablogistaniassa näy (ehkä juuri uskon henkilökohtaisuuden vuoksi). Sitä paitsi vähän hönöähän se on mainostaa, että lähdin hakemaan oletusarvoisesti puolueellista tietoa islamista! Valitettava fakta kuitenkin on, että uskon ja joissain määrin myös uskontojen subjektiivisuuden vuoksi täysin objektiivista, kiihkotonta ja paatoksetonta kirjallisuutta on viittä vaille mahdotonta löytää, vaikka sitä toisaalta nykypäivän yhteiskunnassa erityisesti kaivattaisiin. Toivon muuten hartaasti, että osoitatte äskeisen väitteeni vääräksi ja pian kommenttiboksini on täynnä lukuvinkkejä!

Näistä kahdesta lyhyesti esittelemästäni teoksesta suosittelisin ensisijaisesti Nabeel Qureshin teosta, joskin siinäkin on otettava huomioon kautta kirjan esiin pilkahteleva ja lopussa selvästi vallalla oleva tunnustava kristillinen vire. Sproulin ja Saleebin teos on puolestaan kätevä pikakurssi oman kristillisen vinkkelinsä puolustamiseen islamia vastaan, mikäli sellaiseen tilanteeseen kokee usein joutuvansa. Kumpikaan ei sorru mustamaalaamiseen tai suoranaiseen kansanryhmää vastaan kiihottamiseen, vaan rähinä pysyy puhtaasti teologisena. Ateistilukijaa tai harrasta muslimia tuskin kumpikaan näistä teoksista HC-kristityksi käännyttää, mutta tällaisen jo ennakkoon puolensa valinneen ja omalle mielipiteelleen vahvistusta hakevan ne hurmaavat. Joskin tasapainon vuoksi olen pohtinut vastakkaisen kirjan etsimistä näppeihini, sellaisen, jossa islamiin kääntynyt/palannut henkilö lyttää kristinuskon.

Tiivistettynä
Kuka: Sproul, R. C. & Saleeb, Abdul

Mitä: Muslimien & kristittyjen Jumala (Perussanoma, 2010)

Alkuteos: The Dark Side of Islam (2003)

Suomennos: Anne Leu

Tuomio: 3/5 – Tehokas pikakurssi islamin ja kristinuskon eroihin, joskin harhaanjohtavasta nimestään huolimatta valitettavan yksipuolinen mokoma.

Kuka: Qureshi, Nabeel

Mitä: Etsin Allahia, löysin Jeesuksen (Perussanoma, 2015)

Alkuteos: Seeking Allah, Finding Jesus (2014)

Suomennos: Kirsi Nisula

Tuomio: 5/5 – Monipuolisesti kristinuskon ja islamin eroihin ja yhtäläisyyksiin paneutuva omaelämänkerrallinen teos, joka on lukemisen väärtti, ellei tunnustava kristillisyys aiheuta kovin pahaa skismaa lukijan oman elämänkatsomuksen kanssa.

Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Minä hyppäsin Flavia de Lucen mukaan aivan sattumalta ja kesken sarjan, sen toisesta osasta, ja rakastuin silmittömästi. Kolmas osa tuntui siihen verrattuna vähintäänkin lattealta, ja olin jo jättää neljännen osan lukematta, kunnes Filminauha kohtalon käsissä kerran sitten odotti minua kauniine kansineen kirjaston vippihyllyssä. Elämä kiilasi taas kerran lukijan ja kirjan väliin, tällä kertaa työssäoppimisjakson muodossa. Miten ne aina ovatkin olevinaan niin rankkoja? Päädyin ahmimaan kirjan viikonloppuna, viimeisenä lainapäivänä.

Tekstissä ei muuten ole juonipaljastuksia tästä tai sarjan aiemmistakaan osista, joten sen uskaltaa lukea kuka tahansa.

Ilokseni pääsin tällä kertaa samalla tavalla mukaan Flavian maailmaan kuin ensimmäisessä lukemassani kirjassa, eikä kirjan käsistä laskeminen oikeastaan edes ollut vaihtoehto. Jo sarjan edellisissä osissa hurmanneet tekijät, siis pikkuvanha myrkkyjä harrastava etsivä ja sodanjälkeinen brittimaaseutumiljöö, olivat tässäkin osassa tietty suuresti esillä, mutta kun keitokseen lisätään vielä joulunalusaika, tuo tonttuisan bloggarin suosikkiajankohta, ja Hollywood-hömppää, ei minua saa kirjasta eroon kirveelläkään. (Lasten nukkumaanmenohärdellilläkin vain väliaikaisesti.)

Kuten aiemmissakin osissa, Alan Bradley luo tunnelmaa niin pitkään ja hartaasti, että jossain vaiheessa lukija saattaa unohtaa lukevansa dekkaria ja siten yllättyä vilpittömästi, kun joku pääsee hengestään. Ei sillä, että minulle olisi niin käynyt. (Jep, kävi juuri niin.) Filminauhassa kohtalon käsissä murha tapahtuu (tai havaitaan) sivulla 153, kun koko kirjassa on sivuja vähän yli kolmesataa! Bradleyn kieli on viihdyttävää, kuten aiemminkin, ja sopii kirjan henkeen. Irvistelin ehkä ajoittain vähän Maija Heikinheimon suomennokselle, sillä vierastan ilmaisuja, kuten "kolmas serkku". Samaten Flavia pitää maitopulloa "aakkosjärjestyksen mukaisesti mangaanin ja morfiinin välissä", mutta eihän maito siihen kuulu, vaikka milk sopiikin. Toisaalta tällaiset pikkuongelmat eivät koko lukukokemuksen kautta ole kovinkaan merkittäviä, ja ymmärrän (tai ainakin luulen ymmärtäväni), miksi suomentaja on näihin ratkaisuihin päätynyt. Kolmansista serkuista puhuminen nyt on varsin brittiläistä, ja maitopullon paikan muuttaminen hyllyllä olisi voinut kajota vähän liiaksi alkuperäistekstiin. Sitä paitsi muilta osin suomennos on niin sujuva, ettei tästä näin julkisesti ehkä olisi pitänyt nillittää laisinkaan.

Flavian hahmo ei tunnu ihan määrättömästi kasvavan ja kehittyvän tämän kirjan aikana. Tai no, en ehkä voi aivan niinkään kirjoittaa. En muista aiemmissa kirjoissa kauhistelleeni Flavian itsetietoisen aristokraattista ja ylemmyydentuntoista käytöstä. Filminauhassa Flavia kuitenkin fantasioi häntä epäkunnioittavasti puhutelleen miehen myrkyttämisestä syanidilla ja läksyttämisestä vastalääkettä ojentaessaan: "[T]ulevaisuudessa sinun on opeteltava puhuttelemaan parempiasi niin kuin kuuluu." (s. 121) Tällaiseksi en ainakaan aiemmin ole tyttöetsivää mieltänyt! Jos Flaviasta paljastuu synkempiä puoli, alkavat hänen aiemmissa kirjoissa erityisen inhottavina esitetyt isosisarensa inhimillistyä hitaasti mutta varmasti. Koska kirjojen kertoja on harvinaisen epäluotettava (ts. Flavia yksikön ensimmäisessä persoonassa), olen yrittänyt suhtautua kuvauksiin sisaruksista hieman varauksellisesti, mutta vähän vaikeaahan tuo tuppaa olemaan.

Kirjan päätyttyä jäin pohtimaan erinäisiä asioita sen maailmasta. Ensinnäkään en tahdo uskoa, että Flavian siskossarjan äidin, Harrietin, kuolemassa ei olisi ollut mitään mätää. Ehkä hän ei kuollutkaan kiipeilyonnettomuudessa, vaan lavasti kuolemansa tai yksinkertaisesti karkasi. Motiiveista minulla ei ole hajuakaan, mutta se ehkä jollain tapaa sopisi Bradleyn luoman maailman henkeen. Toinen asia, jota jäin pähkäilemään, on de Lucen perheen ainainen rahapula, joka toistuu toistumasta päästyäänkin kirjasarjassa. Toki se tuo ripauksen realismia, antaa perheen isälle syyn pysytellä poissa Flavian (usein varsin sekopäistenkin) tempausten tieltä ja tietty mahdollistaa Flavian oman siiven laboratorioineen, mutta jollain tapaa tuo kaikki tuntuu vähän turhalta. Tai ei nyt ehkä niinkään, mutta ehkä sittenkin. Viimeisenä muttei vähäisimpänä kummastukseni aiheena oli se, että suuri etsivä Flavia de Luce, pikkuvanhojen esiteinien kruunaamaton kuningatar, uskoo Joulupukkiin!

Filminauha kohtalon käsissä on erinomaisen viihdyttävä suljetun huoneen mysteeri, joka sopii luettavaksi mainiosti tällä hetkellä elämällämme esijoulunalusaikana. Ja kyllä, esijoulunalusaika on aivan validi termi tälle ajanjaksolle, joka koittaa ennen joulunalusaikaa, ettäs sen tiedätte.

Tiivistettynä
Kuka: Bradley, Alan
Mitä: Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
Alkuteos: I Am Half-Sick of Shadows (2011)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Mukaansatempaava ja omalla kierolla tavallaan kertakaikkisen hurmaava murhamysteeri jouluisella vivahteella ja ripauksella vanhan Hollywoodin taikaa. Ah!

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:
Piiraan maku makea (Bazar, 2014)
Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)
Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
sekä
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)

Lindqvist: När Finland var Sverige

Herman Lindqvistin När Finland var Sverige (suom. Kun Suomi oli Ruotsi, Otava, 2014) on ollut minulle yhden sortin ikuisuusprojekti. Ostin sen vuoden 2014 Helsingin Kirjamessujen alla, mutta tuolloin puolivuotiaan kuopuksen kasvuspurtin aiheuttamassa koomassa lukeminen på svenska takkusi niissä määrin, että kirja jäi kesken. Seuranneiden kahden vuoden aikana aloitin kirjan aika ajoin uudestaan pääsemättä paria ensimmäistä lukua pidemmälle, kunnes vihdoin tänä syksynä liki tunnin pituisiksi venähtäneet bussimatkani kotoa koulunpenkille saivat minut ryhdistäytymään ja lukemaan kirjan takakanteen saakka.

Ei, tämä viittä vaille ikuisuuden kestänyt lukemisurakka ei johtunut siitä, että kirja olisi ollut jollain muotoa tylsä. Päinvastoin. Lindqvist kirjoittaa jos nyt ei aivan kieli poskessa niin vähintäänkin populistisesti ja kansantajuisesti. Hykertelin itse kerran jos kolmannenkin kirjan äärellä, mikä kuulostaa kyllä aika uskomattomalta. Omat ennakkoajatukseni ja -luuloni nimittäin toitottivat, että Ruotsin vallan aika oli Suomen vinkkelistä aika tylsää. Välillä juoksi yli Ruotsin armeija (mukanaan pakko-otettuja suomalaissotilaita), välillä toiseen suuntaan Venäjän mokoma (etunenässä loikanneita ruotsalaisupseereita), mutta noin niin kuin muuten koko maapläntti oli lähinnä metsää ja karhuja. 

Kuten yleensäkin ennakkoluulojen kanssa käy, olin väärässä. Ainakin mikäli Lindqvistiin on luottaminen. Olin sortunut ajatusvirheistä yleisimpään, josta Lindqvistkin varoittelee jo kirjansa alkulehdillä. Ajattelin Suomea ja Ruotsia jollain tapaa erillisinä alueina, vaikka käytännössä Suomi oli yhtä kiinteä osa Ruotsia kuin vaikkapa Pirkanmaa nyky-Suomea. Maantieteellisesti ontuva vertaus, mutta ymmärtänette, mitä ajan takaa. Koska Suomi oli itsestäänselvä ja suunnilleen yhtä olennainen osa Ruotsia kuin vaikkapa Taalainmaa, ei se ollut myöskään niin syrjässä Tukholman kuvioista kuin helposti kuvittelisi.

Olisin silti kaivannut Lindqvistiltä vieläkin Suomi-keskeisempää lähestymistapaa. Tätä on toki ehkä vähän turha toivoa, koska itsestäänselvänä osana Ruotsia voidaan Suomen asioita käsitellä myös tukholmalaisten lasien läpi. Pitäähän sitä tietää, mitä isolla kirkolla tapahtuu! 

Koska opiskelin muinoin pohjoismaisia kieliä Tampereen yliopistolla, revin yhä suunnattomasti riemua ruotsin kielihistoriasta. Niin, oikeastaan kaikesta muustakin Ruotsin historiasta. Minusta oli hillittömän mielenkiintoinen ajatus, ettei Kustaa Vaasa (ruots. Gustav Vasa) koskaan kutsunut itseään tuolla nimellä, jolla me jälkipolvet hänet tunnemme. Hän oli Kustaa Eerikinpoika eli Gustav Eriksson tai ei oikeastaan edes sekään: Kustaa-kunkku nimittäin kirjoitti nimensä joko Göstaff tai joskus Gostaff, ei Gustav. Ja miettikääpä sitä, että kuningattaret Kristiina ja Ulrika Eleonora jakelivat aatelisarvoja niin, että koko kuningaskunta oli mennä konkurssiin. Harrastivat moista kyllä muutamat kuninkaatkin. 

Lindqvist saattaa, ajoittain taluttaa kädestä pitäen ja välillä raahaa korvasta läpi Ruotsi-Suomen historian aina suomalaisten mörököllien kristillistämisestä (Lalli saattaa olla satua, mutta ei se minua haittaa!) vuoden 1809 Haminan rauhaan ja vähän ylikin. Kun otetaan huomioon, että jälkimmäisestä on aikaa vasta parisataa vuotta, kertoo kirja varsin paljon maamme historiasta. Kun joukkoon mahtuu vielä ripaus vinoilua vanhoille vihollisille, Tanskalle ja Venäjälle, ja roppakaupalla kritiikkiä ruotsalaista ja aiheeseen sopivasti myös suomalaista nyky-yhteiskuntaa kohtaan, on lukukokemus kaltaiselleni svekomaanille (tai ehkä pikemmin Svea-maanille, kielipolitiikka on ihan oma juttunsa) ja historiaihmiselle viittä vaille orgastinen.

Tiivistettynä
Kuka: Lindqvist, Herman

Mitä: När Finland var Sverige: historien om de 700 åren innan riket sprängdes (Albert Bonniers Förlag, 2013)

Tuomio: 4/5 – Liki vuosituhat historiaa yksityiskohtaisesti esitettynä alle puolessatuhannessa sivussa eikä laisinkaan epämukavasti luettavassa muodossakaan.

Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja

Ihmiseksi, joka ei mukamas lue kauhua, olen viime aikoina lukenut sitä varsin paljon. Ehkä mennyt kesä oli ihan oikeasti niin kammottavan pelottava, että kirjallinen kauhu ei enää juuri tonttuilevaa bloggaajatartamme hetkauta. Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittama Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja vangitsi katseeni palautettujen kirjojen hyllyssä taannoisella kirjastoreissulla, enkä malttanut jättää sitä lainaamatta. Ruumiittomat olikin lopulta mainiota luettavaa pitkille ja puuduttaville koulumatkoille ja lapsien nukutustuokioihin: mennyt viikko oli ehkä monellakin tapaa uuvuttava, mutta nukkumatti kiersi tämän kirjan lukijan kaukaa!

Ruumiittomat on lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna hiivatin hieno yhdistelmä erilaisia kauhunovelleja: on historiallista, on scifihtävää, on romantiikkavivahdetta ja yksi aivokasvainkin, joka sai tämän lukijan irvistelemään koko kesän kestäneen aivokasvaintaistelun jäljiltä. On jotenkin huimaavaa huomata, että periaatteessa saman genren, ts. kauhukirjallisuuden, sisään mahtuu näin paljon kaikkea erilaista, suorastaan erilaisia genrejä, joista osa iskee ja osa, noh, ei.

Novellimallinen kauhukirjallisuus taitaa olla paras vaihtoehto kaltaiselleni kauhua kavahtavalle lukijalle. Vaikka Ruumiittomissakin jokainen tarina sinällään on pelottava, kuten kummitusjutun kuuluukin, ei tunnelma pääse rakentumaan aivan niin kammottaviin mittoihin kuin romaanissa. Vaikka kirjaa lukiessa syke nousi ja niskakarvat pörhistyivät, purkautui jännitys aina välillä ja tunnelma tasaantui.

Vaikka Ruumiittomat onkin sisältönsä silkan sekalaisuuden vuoksi ihastuttavan virkistävä lukukokemus, on aavetarinoissa selvästi yhdistäviäkin tekijöitä. Jäin itse miettimään, tapahtuuko näitä paranormaaleja kokemuksia ylipäätään sellaisille perusonnellisille ihmisille. Tai uskon asiahan se puhtaasti taitaa olla, tapahtuuko niitä ylipäätään, mutta ehkä tiedätte, mitä ajan takaa. Onko kauhugenren kirjoittamaton sääntö, että ihmisen täytyy olla kokenut jonkinlainen trauma ollakseen jollain tapaa tarpeeksi herkkä kohtaamaan yliluonnollisen? 

Kuten usein antologioita tai ylipäätään kokoelmia lukiessani, olen taas kerran täysin kykenemätön nimeämään suosikkinovelliani Ruumiittomista. Erityisesti mieleeni painui neljä novellia, vaikka käytännössä jokaisesta kirjaan valikoituneesta pidin. Maria Carolen "Ruusunnuppuni, kaikkeni" oli jännittävä kuvaus kuolemanjälkeisestä tietoisuudesta. Minna Roinisen "Vielä yhdet jäähyväiset" leikitteli järjen ja järjettömyyden yliluonnollisuuden suhteella. Taru Luotolan "Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa" oli jollain tapaa ihastuttavan perinteinen kummitustarina. Heikki Nevalan "Syyllisyyden varjot" hurmasi murteellisella ja arkaistisella kielenkäytöllään ja ylipäätään historiallisuudellaan.

Lopputulemana voisi siis ehkä todeta Ruumiittomien olevan mukavan pelottava novellikokoelma, joka on tyyliltään vaihteleva, mutta laadultaan tasaisen tappavan hyvä.

Tiivistettynä
Kuka: Nevala, Heikki, Nupponen, Anni & Shuntila, Simo (toim.)

Mitä: Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma, 2014)

Tuomio: 4/5 – Monipuolisuudessaan mainiota laatukauhua neljäntoista novellin verran.

King: Tervetuloa Joylandiin

Jo alkuvuodessa päälle pätkähtänyt lukujumi on pieniä poikkeuksi lukuunottamatta pitänyt pintansa, ja taannoin eksyessäni puolinukuksissa (kirjaimellisesti, astuin keskustassa väärään bussiin, vaikka olen asunut nykyisellä kotikonnullani jo neljä vuotta ja tänne kulkee kaksi bussia...) kirjastoon nappasin mukaani nipun ohuenpuoleisia teoksia, josko saisin edes Goodreadsin laskurin näyttämään vähän paremmalta. Yksi näistä teoksista oli Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin.

Minä en ole kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Pidän sellaisesta hiukan hirvittävästä pehmokauhusta, mutta ihan kunnolla genreä edustavan kirjallisuuden kierrän kaukaa vihkivettä ja valkosipulimurskaa vihmoen. Joskus asia oli toisin, mutta kun aivan liian pienenä alakoululaisena otin ja luin Stephen Kingin Uinu, uinu, lemmikkini provosoituneena vanhemman serkkuni "Etkä varmaan uskalla!"-lällättelystä, käänsin kelkkani ja tällä tiellä olen pysynyt. Stephen Kingiin uskalsin koskea uudemman kerran vasta viitisentoista vuotta myöhemmin, ja silloinkin luettavana oli 11/22/63 eikä mikään oikeasti kauhuelementtejä sisältävä teos.

Tätä taustaa vasten olen ehkä hieman jäävi arvioimaan Joylandia osana Kingin tuotantoa. Useampi tuttava ja toveri nimittäin ilmoitti minulle sangen suoraan, että kirja on Kingiksi kuraa ja hädin tuskin lukemisen tai painamisen väärtti. Oma mielipiteeni oli kuitenkin eriävä. Minä ihan oikeasti pidin tästä kirjasta, enkä lainkaan vähän. Kauhukirjallisuudeksi en sitä kyllä lokeroisi, vaikka sellaisesta hyllystä se kirjastossakin oli, vaan pikemminkin ehkä dekkariksi, jossa on pieniä yliluonnollisehkoja piirteitä.

Päähenkilö, Devin Jones, saa jollain tapaa sympatiani, vaikkakin ehkä vähän sellaisella nenänvartta pitkin hymähdetyllä paatoksella: nykyään lähinnä naureskelen muistolle 21-vuotiaasta minusta, ja Jonesyn ikäluokkaan kuuluvat, minua kymmenkunta vuotta nuoremmat opiskelutoveritkin herättävät lähinnä äidillisiä tunteita. Samassa iässä (tai vähän nuorempanakin, mutta kuitenkin) kirjoitin ylioppilasaineen otsikolla "Mitä olen oppinut rakkaudesta kirjallisuutta lukemalla" tai jotain sinnepäin. Sain eximian. Nykyään tekstin muistelu nostattaa poskilleni häpeän punan. Kyllä vain, King osaa kuvailla nuoruuden mustavalkoista idealismia ja suoranaista naivismia uskottavasti, vaikka nykyajassa Joylandin vuosiaan muisteleva Devin kyllä kylvääkin sarkasmiaan ahkerasti muistellessaan hädin tuskin aikuistunutta itseään. Jep, osui ja upposi, tutulta kuulostaa!

Kingin ihmiskuvaus onkin kirjan ehdottomasti parasta antia. Vanhanajan tivolielämä on sekin toki kiehtovaa, vaikka ei se aivan yhtä jännittävää ole kuin nykyään, kun delfiinitkin lentävät! Itse juoni tuntuu välillä vähän pinnalliselta, ja Devinin riutuminen ensirakkauden romahdettua oli ehkä vähän jopa kliseistä – ja samalla vähän pinnallista. "Nyyh, tyttö jätti, en syö ja kuuntelen masentavaa musiikkia. Onneksi voin tehdä töitä, jee!" Toisaalta koko Wendy-kuvio tuntui ajoittain sen verran turhalta, että olisin ehkä ollut kolminkerroin närkästynyt, mikäli sitä olisi pidempään ja suuremmalla intensiteetillä vatvottu.

Kirjan kauhuelementit löytää lähinnä suurennuslasin kanssa tihrustamalla. On kummitustaloon tapettu nuori nainen, jota Devin itse ei tosin koskaan näe, ja tämän yhä karkuteillä oleva murhaaja. On ennustajaeukko – madame Fortuna, kuinkas muuten! – kristallipalloonsa katselemassa ja kämmenestä lukemassa, joskus jopa ennustuksissaan oikeaan osuen. Sama lahja on suotu pikkupojalle, Mikelle, joka nousee kirjan jälkimmäisellä puoliskolla tärkeään rooliin. Mutta että kauhukirja? Ei, kuten sanoin, ei minusta. Yliluonnollista dekkaria korkeintaan, ja sen dekkarinkin kanssa oli ehkä vähän niin ja näin: arvasin syyllisen varsin varhaisessa vaiheessa, koska kaikki muut ratkaisut olisivat olleet juonen kannalta epätyydyttäviä.

Kirja sijoittuu vuoteen 1973, mutta tätä en oikein osannut mieltää sitä lukiessani. Joku toinen saattaisi havaita ajankuvauksen paremmin, minulta se meni pitkälti ohi. Näinköhän seuraava Kingin teos, joka näppeihini päätyy, sijoittuu sitten vuoteen 1983? Hih! Sen saattaisin nimittäin näiden kahden lukemani perusteella uskaltaa ja jopa haluta lukea.

Tiivistettynä
Kuka: King, Stephen
Mitä: Tervetuloa Joylandiin (Tammi, 2015)
Alkuteos: Joyland (2013)
Suomennos: Kristiina Vaara
Tuomio: 4/5 – Vangitseva kertomus, jossa vuorottelevat nuoruuden naiivisuus ja keski-iän sarkastisuus. Kirjastoluokastaan huolimatta pikemmin dekkari kuin kauhua.

P.S. En usko, että se vanhempi serkku oikeasti koskaan varsinaisesti lällätteli. Kilpailunhaluisena pikku-Tiinana vain otin kaiken hiukankin haasteelta haiskahtavan tosissani. ;)

Morre: Tuonen tahto

Minä olen siinä mielessä tylsä ihminen, että kavahdan kauhukirjoja ja kirjoja, joissa lapsille tapahtuu jotain pahaa, jälkimmäisiä tämän kesän jälkeen ehkä enemmän kuin koskaan ennen. En kuitenkaan malttanut olla tarttumatta Hanna Morren esikoisromaaniin Tuonen tahto, jossa yhdistyvät nämä molemmat tekijät. Tytin ja Timon ainokainen, Aino, kuolee rattijuopon yliajamana jo kirjan alkusivuilla, ja loppukirja onkin sitten kauhua sanan useammassa merkityksessä – onneksi ei kuiitenkaan kirjallisessa mielessä. 

Minä olen ihminen, joka kovin pitää asioiden lokeroinnista. Niin pidän huolta siitä toimintakykyni kannalta olennaisesta illuusiosta, että kaikki on enemmän tai vähemmän minun hallinnassani. Tuonen tahto osoittautui tällä saralla hieman haastavaksi tapaukseksi. Ensivilkaisulla kirja on puhdasta spefiä, fantasiaa ja kauhua toisiinsa sekoitettuna. Minä en kuitenkaan aina osannut lukea sitä sellaisena. Tytin kokemukset voisi laittaa jonkinlaisen posttraumaattisen stressireaktion piikkiin. Taivas yksin tietää, mitä kaikkea minä olen tänä kesänä yön pimeinä tunteina käynyt läpi tai luullut käyväni läpi, eikä meidän perheemme trauma ollut kuitenkaan yhtä suuri kuin kirjan fiktiivisen perheen. "Eteisen tummanpunaisella matolla kuhisee pieniä hämähäkkejä", kun Timo lopettaa erään puhelun. Lukisiko nuo hämä-hämähäkit nyt konkreettisina vai metaforisina, kun Timon luontosuhdekin on mitä on? Olisi mielenkiintoista tietää, miten kirjan lukisi ihminen, joka (toisin kuin minä) ei lähtisi oletusarvoisesti lukemaan sitä fantasiana ja kauhuna. Mikäli saan mieheni lukemaan tämän, raportoin ihmiskokeeni tuloksista.

Morre luo tunnelmaa taiten. Tytti voittaa sympatiani jokseenkin välittömästi, niin paljon näen hänessä itseäni ja omaa äitiyttäni. Tytin syyllisyydentunteet Ainon sitten kuoltua lienevät joka äidille tuttuja, joskin suurimmalle osalle onneksi huomattavasti lievempinä. Koska olen viettänyt menneenä kesänä varsin monta pimeää hetkeä jossain itsesäälin, -inhon ja -syyllistyksen rajaseudulla, olin lopettaa koko kirjan lukemisen siihen paikkaan, jossa Tytti pohtii:

"Enkö ollutkin sanonut voi vittu! kun raskaustesti oli näyttänyt kahta viivaa? Enkö ollut raskausaikana ankkana vaappuessani toivonut, että koko sikiön voisi lähettää sinne mistä se oli tullutkin? Enkö ollut öisin valvoessani miettinyt, kuinka itku vaimenisi, jos painaisin tyynyn lapsen kasvoille? Enkö ollut uhannut jättää kuralammikkoon heittäytyneen Ainon siihen ja lähteä kotiin yksin?
Nyt minua rangaistaan. Minähän olin koettanut tehdä kaiken kuten kirjoissa ja vauvafoorumeilla sanotaan, mutta salaa toivonut ihan muuta."

Lukijaa on vaikea miellyttää. Jos päähenkilöihin ei ole mitään kosketuspintaa, ei mitään empatian tai vaihtoehtoisesti antipatian aihetta, ei kirja kosketa tarpeeksi tehdäkseen vaikutusta. Jos päähenkilö taas pääsee liiaksi ihon alle, kirja koskettaa ehkä liikaakin.

Tuonen tahto on selkeästi nykypäivässä, tässä ajassa oleva kirja. Kirjassa vilahteleva teknologia ja yleiset (tai no, Timon) asenteet tekevät sen selväksi, ja kerronnassa käytetty preesens voimistaa vaikutusta ennestään. Olisinkin toivonut esiin enemmän sitä takakannessakin mainostettua suomalaista mytologiaa, mutta toisaalta sen liiallinen pohtiminen ja selittäminen olisi ehkä pilannut kirjan mainion, kummitustarinamaisen tunnelman.

Lopulta minulle jäi kuitenkin vähän epäselväksi, mikä se kauhistuttavin kauhuelementti Tuonen tahdossa lopulta oli. Lapsen kuolema taitaa olla monelle vanhemmalle pelottavin olemassa oleva ajatus. Parisuhteen muuttuminen tai ehkä pikemminkin parisuhteen toisen osapuolen todellisen olemuksen paljastuminen trauman jälkeen ei sekään ole aihe, jota en kuvaisi pelottavaksi. Kuoleman epäluonnollisuus nykysuomalaisessa kulttuurissa ei ehkä ole niinkään pelottavaa kuin surullista. Suomalaisten luontosuhteen epäluonnollistuminen – joo, onhan sekin aika karmivaa. Ai niin, olihan tässä kirjassa se yliluonnollinen vaiko ehkä sittenkin superluonnollinen vivahde Mielikkeineen ja maksuineen. Myönnän kirjan loppuratkaisun nostaneen niskakarvani pystyyn.

Lopputulemana voisin ehkä todeta, että Tuonen tahto on kaikkiaan mainio esikoisromaani, joka juoksuttaa lukijaansa tunneskaalan ääripäästä toiseen ja vielä kolmanteenkin sellaisella vauhdilla, että Usain Boltkin jää kauas taakse: säälistä pelkoon, ymmärryksestä raivoon ja muutamaan muuhunkin enemmän tai vähemmän oikeutettuun tunnetilaan, joita en tässä (tai ehkä muutenkaan) tahdo sen enempää eritellä. Teos on kohtuullisen lyhyt, painetussa versiossa on kustantajan mukaan 96 sivua, ja siksi lukukokemus jää ajoittain hieman pinnalliseksi, mutta toisaalta kirjan tunnelma voisi muuttua merkittävästikin, mikäli sitä olisi yritetty venyttää pidemmäksi. Joskus vähemmän on enemmän, vaikka mielelläni olisin lukenut tätä pidempäänkin.

Tiivistettynä
Kuka: Morre, Hanna
Mitä: Tuonen tahto (Osuuskumma, 2016)
Kansi: Magdalena Hai
Tuomio: 4/5 – Useammalla tavalla ja tasolla kauhuelementtejä vilisevä fantasiavivahteinen teos, joka jättää lukijan pohtimaan luontoa, kuolemaa, syyllisyyttä, vanhemmuutta ja kaikkea siltä väliltä.
arvostelukappale kustantajalta

Havaste: Veden vihat

Tämä kesä kun oli vähän, mitä oli, ei lukeminenkaan ollut intressilistallani kovin korkealla. Vaikka olin vuoden ehtinyt odottaa jatkoa Paula Havasteen Maan vihoille, en kirjan ilmestyessä kesäkuussa kauppoihin osannut lainkaan innostua siitä. Lehteilin sitä pariin otteeseen kirjakaupassa, juu, mutta jotenkin ajatuskin Kerten kuvioiden seuraamisesta sai minut ahdistumaan entisestään. Heinäkuun alussa, tämän kesän lukumaratonin alla, puoliksi pakotin itseni ostamaan kirjan, ja ahmin sen sitten kesälukumaratonin aikana kokonaisuudessaan.

Havaste heitti minut jo ensimmäisillä sivuilla niin tukevasti 1100-luvulle, että sieltä nykypäivään kaivautuminen vaati melkeinpä fyysisiä ponnistuksia. Koluvan eli Tallinna ei toki ole minulle henkilökohtaisesti yhtä tärkeä paikka kuin Maan vihojen Tukholma tai Tuulen vihojen Satakunta, mutta toisaalta sillä ei ollut niin väliäkään, sillä olen ehtinyt kiintyä Kertteen niissä määrin, että luultavasti lukisin ihan onnessani monta sataa sivua siitä, kun hän kävelee ympyrää yhden ainoan kuusenrungon ympäri. Sitä paitsi Havaste onnistuisi todennäköisesti kirjoittamaan senkin niin hyvin, että näppäilisin siitä(kin) ylistävän blogitekstin.

En oikeastaan edes tiedä, mihin Vihojen hurmaavuus perustuu. Minä saan tietty kicksejä vanhahtavista (länsimurteiden) sanoista ja mytologiapuolesta. Kertteen olen kiintynyt, kuten jo mainitsinkin, mutta en minä hänestä erityisemmin pidä. Näin, kun kirjan lukemisesta on kulunut jo kuukausi, huomaan mielenmaisemani lähestyvän jollain tapaa sitä alkukesän kestonärkästystä, jossa jo harkitsin koko kirjan lukematta jättämistä. Eiköhän syypää tähän ilmiöön ole Havasteen ilmiömäinen kyky maalata maisemia, lumota lukija kielellä, luoda luonnikkaita ja realistisia hahmoja ja kirjoittaa heidän välilleen kemiaa, josta Neon2:kin voisi vain haaveilla, niin hyvässä kuin pahassakin.

Feministinen sivujuonne on Vihoissa ollut koko ajan vahvasti läsnä eikä Veden vihat ole tässä mielessä mikään poikkeus. Kertte on vahva, omanarvontuntoinen nainen, vaikka välillä jääkin miesten maailmassa yhden sortin heittopussiksi ja koristeeksi. Oppii hän muutaman (riimu)kirjaimenkin! Hän kuitenkin pyrkii aktiivisesti irti siitä roolista, ja saakin vuosituhannen takaisessa miesten maailmassa harvinaiseksi kuvittelemaani kunnioitusta, joskin siihen on aina sotkettuna pelkoa, noitahysteriaa ja muuta kristillistyvän Pohjois-Euroopan hapatetta. Tai no, nimenomaan noidaksi Kertteä ei olla taidettu kirjassa kertaakaan kutsua, monella muulla nimellä kyllä, sillä tuolloin noidat olivat varsinkin suomalaisessa pakanakulttuurissa nimenomaan miehiä. Tässä mielessä Kerten yliluonnolliset lahjat, jotka tässä kirjassa tekevät kaivatun paluun oltuaan vähän taka-alalla Maan vihoissa. Sen sijaan Maan vihoissa läsnä ollutta Larrin kertojanääntä jäin kaipaamaan kovin!

Kerten lapsikuvio oli Veden vihoissa vähän ennalta-arvattava, kun edellisten osien äitiystrendi oli lukijalla muistissa. Olin kuitenkin huomaavinani Kertessä tiettyä aikuistumista tämänkin asian suhteen, sellaista, joka sai minut sympatiseeraamaan häntä aiempaa enemmän. Jään yhä jännityksellä odottamaan, kuulemmeko vielä jotain Toomaksesta.

Havaste on Facebookissa jo lupaillut Kerten tarinalle vielä jatkua, ja aika cliffhanger tuo Veden vihojen lopetus taas oli. Ehkä ensi kesänä asenteeni on vähemmän möllöttävä, vaikka toisaalta nythän minulla on kuukauden lyhyempi odotus edessäni kuin jos olisin kirjan heti uunituoreena lukenut. Ja vaikka olisinkin asenteeltani yhtä mörökölli kuin tänä kesänä, hankin kirjan varmasti ihan vain saadakseni sen hyllyäni kaunistamaan: sen verran upeaa työtä Eevaliina Rusanen on näiden kansien kanssa tehnyt!

Tiivistettynä
Kuka: Havaste, Paula
Mitä: Veden vihat (Gummerus, 2016)
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tuomio: 5/5 – Kertte jatkaa kulkuaan ja kietoo minut tiukemmin pikkusormensa ympärille. Jatkoa odotellessa!

Olen kirjoittanut Vihoista myös aiemmin:
Tuulen vihat
Maan vihat