Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa, ja minäkin ajattelin kerrankin osallistua vaikka vain yhden postauksen verran. Olen kirjoitellut Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjasta blogissani verrattain tiheään tahtiin viimeisten parin vuoden aikana ahmiessani sarjaa eteenpäin. Peppi Pitkätossua, neiti Etsivää ja klassikkosalapoliiseja 1950-luvun englantilaisella maaseudulla yhdistelevä tarina rakkaaksi käyneine hahmoineen tempaa minut toistuvasti mukaansa niin, että ajatuskin sarjan vääjäämättä lähenevästä loppumisesta ahdistaa hirmuisesti, mutta en malta olla lukemattakaan. Aika dilemma!

Normaalisti yritän olla tekemättä suuria juonipaljastuksia, mutta kun kyseessä on kirjasarja ja sen kuudes osa, se alkaa käydä varsin hankalaksi. Tuoreimman osan juonesta en tee takakansitekstiä suurempia paljastuksia, mutta jos aiemmat osat ovat joltakulta, joka tahtoo jännityksen säilyttää, vielä lukematta, kannattaa ehkä jättää tämän blogimerkinnän lukeminen jotakuinkin tähän hetkeen, jolloin totean, että Kuolleet linnut eivät laula on kenties suosikkini (tähänastisesta) Flavia de Luce -kirjasarjasta.

Kuolleet linnut eivät laula eroaa sarjan aiemmista osista monellakin tavalla, joista silmiinpistävin lienee se, että varsinainen rikos on tavallaan pienemmässä roolissa, ikään kuin sivujuonena. Toisaalta kun rikoksen uhri on mystinen ja myytillinen Harriet, Himalajalla kadonnut äiti, jonka läsnäolemattomuuden ympärillä iso osa Flaviaa tuntuu pyörivän ja joka nyt makaa vanhassa huoneessaan ruumisarkussaan, lienee selvää, että vähän jotain muutakin käsiteltävää löytyy.

Oma isäni menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen muutamia vuosia sitten. Olin kyllä tukevasti aikuinen, mutta silti löysin paljon tuttua Bradleyn kuvauksesta lapsen surusta. Flavia, tuo pikkuvanha ja sangen nerokas lapsi, tuntuu jollain tapaa taantuvan oikeaan ikäänsä, vaikka onnistuukin muissa kirjoissa vaikuttamaan kolmikymppistä bloggariakin aikuisemmalta. Flavian projekti, jonka vaatimattomana taivoitteena on herättää Harrietin henkiin, mitäpä muutakaan, sai ahdistusmittarini punaiselle. Bradleyn hahmot kehittyvätkin Kuolleissa linnuissa ehkä jopa enemmän kuin koko aiemmassa sarjassa, olipa kyse sitten yksinomaan päähenkilö Flaviasta, tämän sisaruksista, muista lähisukulaisista tai näiden välisistä suhteista. 

Ei Bradley lukijaa vankinaan pidä "vain" upean henkilökuvauksen ja -kehityksen avulla, vaan onhan kirjan juonikin jokseenkin priimaa. Tilkkanen Winston Churchilliä, ripaus 007:a, tilkka lukijan omakohtaisten ahdistuksentunteiden manipulointia – kaikkiaan Kuolleet linnut eivät laula on selkeä suosikkini koko Flavia de Luce -sarjasta, enkä usko hetkeäkään, että sarjan seuraavat osat onnistuisivat tätä kirjaa ylittämään. (Varaan kuitenkin oikeuden olla väärässä.)

Niin, sarjan päätösosa. Sarjan loppu lähestyy vääjäämättä, ja yksi jättimäinen kuvainnollinen ovi sulkeutuukin Kuolleissa linnuissa, kun Harriet pääsee haudan lepoon. Ei ehkä hiljaisesti ja arvokkaasti vaan pikemminkin päinvastoin, mutta sen perusteella, mitä varsinkin tässä kirjassa hahmosta opimme, kuitenkin itsensä näköisellä tavalla.

Tiivistettynä
Kuka: Bradley, Alan
Mitä: Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017)
Alkuteos: The Dead in Their Vaulted Arches (2014)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno kesädekkari, joka saattaa hyvinkin olla koko kirjasarjan huipentuma.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:

Piiraan maku makea (Bazar, 2014)

Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)

Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)

Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)

Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)

Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017)

Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Ei mennyt montaakaan viikkoa siitä, kun sain Flavia de Luce -sarjan neljännen osan luettua, kun viides jo huhuili nimeäni kirjastossa. Koska itsehillintäni on lähes olematonta, raahasin kirjan mukanani kotiin, vaikka tiesin, että samalla viikolla alkavat Helsingin Kirjamessut sotkisivat lukusuunnitelmani täysin. Ikioptimistina kuvittelin pysyväni messuille määräämässäni kahden (2!) kirjan ostossuunnitelmassa ja otin siksi Loppusoinnun kaiun kalmistossa matkalukemiseksi yhdessä Pajtim Statovcin hienon Tiranan sydämen lisäksi. Kyllähän minä Flavian uusimpia seikkailuja reissussa sitten luinkin. Kotimatkalla yhdeksäntoista messuostoksen kuumotellessa erinäisissä kantovälineissä.

Alan Bradley on Flaviansa kanssa vienyt minua lukukokemuksesta ja -tunnelmista toisiin ja kolmansiinkin. Tartuin sarjaan sen toisesta osasta ja olin lopettaa sen seuraamisen kolmanteen osaan, joka ei kerta kaikkiaan vain onnistunut viemään minua mukanaan samalla tavalla kuin edellinen. Neljäs osa joulu- ja Hollywood-teemoinen sen sijaan kiehtoi minua silmittömästi ja Loppusoinnun kaiku kalmistossa jopa ylitti sen. Johtuneeko bloggarin muinaisista suunnitelmista ryhtyä kanttoriksi vai yleisestä kirkkofiksaatiosta, mutta tämä taitaa olla Flavia-kirjoista suosikkini!

Jollain tapaa Loppusoinnun kaiku kalmistossa on aivan erilainen kirja kuin sarjan edeltävät osat. Ensinnäkin kalmo löytyy jo sivulla 45, kun yleensä rikoksen tapahtumista (tai vainajan löytymistä) on saanut varrota kolminkertaiselle sivuluvulle saakka. Toisekseen ilmassa on lopullisuuden, jonkinlaisen tuomion varjo: de Lucen perheen taloudelliset vaikeudet ylittävät tietynlaisen lakipisteen, mistä seuraa omat kommervenkkinsä. Flavia siskoineen joutuu pohtimaan suhteitaan paitsi toisiinsa myös ympäristöönsä. Kaukaisuudessa kumuavat hääkellotkin (joskin ne peittyvät sanomakellojen alle), vaan kenelle?

On muuten aika vaikeaa kirjoittaa dekkarisarjasta spoilaamatta sen tapahtumia.

Kirjan cliffhanger-lopetus oli hurja ja sai minut kananlihalle. Enpä osannut moista odottaa! Uumoilin edellistä osaa lukiessani, että tähän hahmoon ja juonenkäänteeseen ylipäätään liittyisi jotain enemmänkin, ja nyt en millään malttaisi olla googlaamatta, mitä seuraavassa osassa tapahtuu!

Yritän kuitenkin hillitä itseni, sillä Bradley on taas kietonut minut Flavian lumoihin niin, että aloin jo raivata sarjalle tilaa omasta hyllystäni. Flavian negatiivisien puolien ilmaantuminen kirjoihin on mielenkiintoinen seikka, sillä kertojanahan on Flavia itse! Jos minä kirjoittaisin omista seikkailuistani (jos minulla siis ylipäätään olisi seikkailuja), en ehkä ihan hirveän isoa numeroa tekisi vaikkapa omasta potentiaalisesta ylemmyydentunnostani ja aristokraattisesta mielenmaisemastani tai siitä, miten löin vanhaa naista kasvoihin (vaikkakin perustellusti). Flavian omin sanoin: "Voi olla, etten ole ihmisenä niin miellyttävä kuin haluaisin ajatella, sillä minun on myönnettävä, että sain yllättäen [tästä sensuroin nimen pois] lyömisestä runsaasti mielihyvää." (s. 364) Minusta on aika aikuismaista esiteini-ikäiseltä salapoliisittarelta myöntää moinen.

Jäin kirjan loputtua pohtimaan taas sitä, onko Harriet ehkä sittenkin lavastanut kuolemansa ja marssii seuraavassa kirjassa Buckshaw'iin ja laittaa kaiken järjestykseen Flavian hahmon viehätyksen takana sen kertakaikkinen absurdius ja epärealistisuus. Tietenkään tavallisista alakoulun yläluokkalaisista ei ehkä saisi kovin jännittäviä dekkareita aikaan. Itse olin ainakin sen sortin uuvatti Flavian iässä, ettei hiljaa tosikaan! Puhutteleeko Flavia sitä osaa lukijasta, johon Neiti Etsivä vähintäänkin mielikuvituksellisine seikkailuineenkin tarttui? Minä luin Nancy Drew'n seikkailuista alle kymmenvuotiaana, ja kaikesta naiiviudestani ja uuvattiudestani huolimatta olin koko ajan hyvin selvillä siitä, miten mielikuvituksellisia seikkailut olivat. (Tässä kohtaa "mielikuvituksellinen" on "realistisen" vastakohta. Blogg. huom.)

Ei, kuulkaa, sillä ei ole lopulta mitään väliä. Bradley kirjoittaa niin miellyttävää ja viihdyttävää rikoskikkailukirjallisuutta, että en ryhdy analysoimaan lukunautintoa itseltäni pilalle. Tyydyn vain toteamaan, että tässä on hieno dekkarisarja ja hieno salapoliisitar, joka tuo jollain tasolla mieleeni vanhemman tyttäreni, joskin toivon, että hänestä kasvaa vähän ns. kiltimpi ja vähemmän seikkailunhaluinen lapsi kuin Flaviasta.

Tiivistettynä
Kuka: Bradley, Alan
Mitä: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)
Alkuteos: Speaking from Among the Bones (2013)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Flavia on ehkä uusi lempidekkarihahmoni, ei sille mitään voi. Aikuisten Neiti Etsivä -kirjallisuus iskee, viihdyttää ja kiehtoo, vaikka aivojen rationaalinen puoli välillä vastalauseita huuteleekin. Ei siitä aina tarvitse välittää.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:
Piiraan maku makea (Bazar, 2014)
Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)
Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)

P.S. Vieläkö kehtaa postata Kirjamessu-tunnelmiaan, vaikka messuista on melkein kuukausi...? Vähän on blogi jäänyt vähälle huomiolle, juu.

Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Minä hyppäsin Flavia de Lucen mukaan aivan sattumalta ja kesken sarjan, sen toisesta osasta, ja rakastuin silmittömästi. Kolmas osa tuntui siihen verrattuna vähintäänkin lattealta, ja olin jo jättää neljännen osan lukematta, kunnes Filminauha kohtalon käsissä kerran sitten odotti minua kauniine kansineen kirjaston vippihyllyssä. Elämä kiilasi taas kerran lukijan ja kirjan väliin, tällä kertaa työssäoppimisjakson muodossa. Miten ne aina ovatkin olevinaan niin rankkoja? Päädyin ahmimaan kirjan viikonloppuna, viimeisenä lainapäivänä.

Tekstissä ei muuten ole juonipaljastuksia tästä tai sarjan aiemmistakaan osista, joten sen uskaltaa lukea kuka tahansa.

Ilokseni pääsin tällä kertaa samalla tavalla mukaan Flavian maailmaan kuin ensimmäisessä lukemassani kirjassa, eikä kirjan käsistä laskeminen oikeastaan edes ollut vaihtoehto. Jo sarjan edellisissä osissa hurmanneet tekijät, siis pikkuvanha myrkkyjä harrastava etsivä ja sodanjälkeinen brittimaaseutumiljöö, olivat tässäkin osassa tietty suuresti esillä, mutta kun keitokseen lisätään vielä joulunalusaika, tuo tonttuisan bloggarin suosikkiajankohta, ja Hollywood-hömppää, ei minua saa kirjasta eroon kirveelläkään. (Lasten nukkumaanmenohärdellilläkin vain väliaikaisesti.)

Kuten aiemmissakin osissa, Alan Bradley luo tunnelmaa niin pitkään ja hartaasti, että jossain vaiheessa lukija saattaa unohtaa lukevansa dekkaria ja siten yllättyä vilpittömästi, kun joku pääsee hengestään. Ei sillä, että minulle olisi niin käynyt. (Jep, kävi juuri niin.) Filminauhassa kohtalon käsissä murha tapahtuu (tai havaitaan) sivulla 153, kun koko kirjassa on sivuja vähän yli kolmesataa! Bradleyn kieli on viihdyttävää, kuten aiemminkin, ja sopii kirjan henkeen. Irvistelin ehkä ajoittain vähän Maija Heikinheimon suomennokselle, sillä vierastan ilmaisuja, kuten "kolmas serkku". Samaten Flavia pitää maitopulloa "aakkosjärjestyksen mukaisesti mangaanin ja morfiinin välissä", mutta eihän maito siihen kuulu, vaikka milk sopiikin. Toisaalta tällaiset pikkuongelmat eivät koko lukukokemuksen kautta ole kovinkaan merkittäviä, ja ymmärrän (tai ainakin luulen ymmärtäväni), miksi suomentaja on näihin ratkaisuihin päätynyt. Kolmansista serkuista puhuminen nyt on varsin brittiläistä, ja maitopullon paikan muuttaminen hyllyllä olisi voinut kajota vähän liiaksi alkuperäistekstiin. Sitä paitsi muilta osin suomennos on niin sujuva, ettei tästä näin julkisesti ehkä olisi pitänyt nillittää laisinkaan.

Flavian hahmo ei tunnu ihan määrättömästi kasvavan ja kehittyvän tämän kirjan aikana. Tai no, en ehkä voi aivan niinkään kirjoittaa. En muista aiemmissa kirjoissa kauhistelleeni Flavian itsetietoisen aristokraattista ja ylemmyydentuntoista käytöstä. Filminauhassa Flavia kuitenkin fantasioi häntä epäkunnioittavasti puhutelleen miehen myrkyttämisestä syanidilla ja läksyttämisestä vastalääkettä ojentaessaan: "[T]ulevaisuudessa sinun on opeteltava puhuttelemaan parempiasi niin kuin kuuluu." (s. 121) Tällaiseksi en ainakaan aiemmin ole tyttöetsivää mieltänyt! Jos Flaviasta paljastuu synkempiä puoli, alkavat hänen aiemmissa kirjoissa erityisen inhottavina esitetyt isosisarensa inhimillistyä hitaasti mutta varmasti. Koska kirjojen kertoja on harvinaisen epäluotettava (ts. Flavia yksikön ensimmäisessä persoonassa), olen yrittänyt suhtautua kuvauksiin sisaruksista hieman varauksellisesti, mutta vähän vaikeaahan tuo tuppaa olemaan.

Kirjan päätyttyä jäin pohtimaan erinäisiä asioita sen maailmasta. Ensinnäkään en tahdo uskoa, että Flavian siskossarjan äidin, Harrietin, kuolemassa ei olisi ollut mitään mätää. Ehkä hän ei kuollutkaan kiipeilyonnettomuudessa, vaan lavasti kuolemansa tai yksinkertaisesti karkasi. Motiiveista minulla ei ole hajuakaan, mutta se ehkä jollain tapaa sopisi Bradleyn luoman maailman henkeen. Toinen asia, jota jäin pähkäilemään, on de Lucen perheen ainainen rahapula, joka toistuu toistumasta päästyäänkin kirjasarjassa. Toki se tuo ripauksen realismia, antaa perheen isälle syyn pysytellä poissa Flavian (usein varsin sekopäistenkin) tempausten tieltä ja tietty mahdollistaa Flavian oman siiven laboratorioineen, mutta jollain tapaa tuo kaikki tuntuu vähän turhalta. Tai ei nyt ehkä niinkään, mutta ehkä sittenkin. Viimeisenä muttei vähäisimpänä kummastukseni aiheena oli se, että suuri etsivä Flavia de Luce, pikkuvanhojen esiteinien kruunaamaton kuningatar, uskoo Joulupukkiin!

Filminauha kohtalon käsissä on erinomaisen viihdyttävä suljetun huoneen mysteeri, joka sopii luettavaksi mainiosti tällä hetkellä elämällämme esijoulunalusaikana. Ja kyllä, esijoulunalusaika on aivan validi termi tälle ajanjaksolle, joka koittaa ennen joulunalusaikaa, ettäs sen tiedätte.

Tiivistettynä
Kuka: Bradley, Alan
Mitä: Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
Alkuteos: I Am Half-Sick of Shadows (2011)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Mukaansatempaava ja omalla kierolla tavallaan kertakaikkisen hurmaava murhamysteeri jouluisella vivahteella ja ripauksella vanhan Hollywoodin taikaa. Ah!

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:
Piiraan maku makea (Bazar, 2014)
Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)
Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
sekä
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)

King: Tervetuloa Joylandiin

Jo alkuvuodessa päälle pätkähtänyt lukujumi on pieniä poikkeuksi lukuunottamatta pitänyt pintansa, ja taannoin eksyessäni puolinukuksissa (kirjaimellisesti, astuin keskustassa väärään bussiin, vaikka olen asunut nykyisellä kotikonnullani jo neljä vuotta ja tänne kulkee kaksi bussia...) kirjastoon nappasin mukaani nipun ohuenpuoleisia teoksia, josko saisin edes Goodreadsin laskurin näyttämään vähän paremmalta. Yksi näistä teoksista oli Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin.

Minä en ole kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Pidän sellaisesta hiukan hirvittävästä pehmokauhusta, mutta ihan kunnolla genreä edustavan kirjallisuuden kierrän kaukaa vihkivettä ja valkosipulimurskaa vihmoen. Joskus asia oli toisin, mutta kun aivan liian pienenä alakoululaisena otin ja luin Stephen Kingin Uinu, uinu, lemmikkini provosoituneena vanhemman serkkuni "Etkä varmaan uskalla!"-lällättelystä, käänsin kelkkani ja tällä tiellä olen pysynyt. Stephen Kingiin uskalsin koskea uudemman kerran vasta viitisentoista vuotta myöhemmin, ja silloinkin luettavana oli 11/22/63 eikä mikään oikeasti kauhuelementtejä sisältävä teos.

Tätä taustaa vasten olen ehkä hieman jäävi arvioimaan Joylandia osana Kingin tuotantoa. Useampi tuttava ja toveri nimittäin ilmoitti minulle sangen suoraan, että kirja on Kingiksi kuraa ja hädin tuskin lukemisen tai painamisen väärtti. Oma mielipiteeni oli kuitenkin eriävä. Minä ihan oikeasti pidin tästä kirjasta, enkä lainkaan vähän. Kauhukirjallisuudeksi en sitä kyllä lokeroisi, vaikka sellaisesta hyllystä se kirjastossakin oli, vaan pikemminkin ehkä dekkariksi, jossa on pieniä yliluonnollisehkoja piirteitä.

Päähenkilö, Devin Jones, saa jollain tapaa sympatiani, vaikkakin ehkä vähän sellaisella nenänvartta pitkin hymähdetyllä paatoksella: nykyään lähinnä naureskelen muistolle 21-vuotiaasta minusta, ja Jonesyn ikäluokkaan kuuluvat, minua kymmenkunta vuotta nuoremmat opiskelutoveritkin herättävät lähinnä äidillisiä tunteita. Samassa iässä (tai vähän nuorempanakin, mutta kuitenkin) kirjoitin ylioppilasaineen otsikolla "Mitä olen oppinut rakkaudesta kirjallisuutta lukemalla" tai jotain sinnepäin. Sain eximian. Nykyään tekstin muistelu nostattaa poskilleni häpeän punan. Kyllä vain, King osaa kuvailla nuoruuden mustavalkoista idealismia ja suoranaista naivismia uskottavasti, vaikka nykyajassa Joylandin vuosiaan muisteleva Devin kyllä kylvääkin sarkasmiaan ahkerasti muistellessaan hädin tuskin aikuistunutta itseään. Jep, osui ja upposi, tutulta kuulostaa!

Kingin ihmiskuvaus onkin kirjan ehdottomasti parasta antia. Vanhanajan tivolielämä on sekin toki kiehtovaa, vaikka ei se aivan yhtä jännittävää ole kuin nykyään, kun delfiinitkin lentävät! Itse juoni tuntuu välillä vähän pinnalliselta, ja Devinin riutuminen ensirakkauden romahdettua oli ehkä vähän jopa kliseistä – ja samalla vähän pinnallista. "Nyyh, tyttö jätti, en syö ja kuuntelen masentavaa musiikkia. Onneksi voin tehdä töitä, jee!" Toisaalta koko Wendy-kuvio tuntui ajoittain sen verran turhalta, että olisin ehkä ollut kolminkerroin närkästynyt, mikäli sitä olisi pidempään ja suuremmalla intensiteetillä vatvottu.

Kirjan kauhuelementit löytää lähinnä suurennuslasin kanssa tihrustamalla. On kummitustaloon tapettu nuori nainen, jota Devin itse ei tosin koskaan näe, ja tämän yhä karkuteillä oleva murhaaja. On ennustajaeukko – madame Fortuna, kuinkas muuten! – kristallipalloonsa katselemassa ja kämmenestä lukemassa, joskus jopa ennustuksissaan oikeaan osuen. Sama lahja on suotu pikkupojalle, Mikelle, joka nousee kirjan jälkimmäisellä puoliskolla tärkeään rooliin. Mutta että kauhukirja? Ei, kuten sanoin, ei minusta. Yliluonnollista dekkaria korkeintaan, ja sen dekkarinkin kanssa oli ehkä vähän niin ja näin: arvasin syyllisen varsin varhaisessa vaiheessa, koska kaikki muut ratkaisut olisivat olleet juonen kannalta epätyydyttäviä.

Kirja sijoittuu vuoteen 1973, mutta tätä en oikein osannut mieltää sitä lukiessani. Joku toinen saattaisi havaita ajankuvauksen paremmin, minulta se meni pitkälti ohi. Näinköhän seuraava Kingin teos, joka näppeihini päätyy, sijoittuu sitten vuoteen 1983? Hih! Sen saattaisin nimittäin näiden kahden lukemani perusteella uskaltaa ja jopa haluta lukea.

Tiivistettynä
Kuka: King, Stephen
Mitä: Tervetuloa Joylandiin (Tammi, 2015)
Alkuteos: Joyland (2013)
Suomennos: Kristiina Vaara
Tuomio: 4/5 – Vangitseva kertomus, jossa vuorottelevat nuoruuden naiivisuus ja keski-iän sarkastisuus. Kirjastoluokastaan huolimatta pikemmin dekkari kuin kauhua.

P.S. En usko, että se vanhempi serkku oikeasti koskaan varsinaisesti lällätteli. Kilpailunhaluisena pikku-Tiinana vain otin kaiken hiukankin haasteelta haiskahtavan tosissani. ;)

Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus

Suunnilleen kuukausi sitten seisoin Tampereen yliopistollisen sairaalan kioskilla pohtien, että joku pokkari voisi olla hyvä idea. Kuusivuotias Marttina täällä blogissa tunnettu esikoisemme oli juuri siirretty "aikuisten teholta" lasten teho-osastolle edellispäivän kraniotomian jälkeen, ja minä kuvittelin edessäni olevan varsin monta tuntia nukkuvan lapsen sängyn vierellä istuskellen. Joku sellainen kevyenpuoleinen hömppä tai dekkari voisi olla senhetkiseen mielenmaisemaani sopiva kirja. Kun pokkaritelineestä sitten löytyi edullinen tuplapokkari, joka koostui Sujata Masseyn kahdesta ensimmäisestä Rei Shimura -kirjasta, oli päätökseni sitä myötä tehty. Namupussi, pokkari ja sängyn vierelle unta vartioimaan siis!

Muuten ajatuskulkuni oli varsin hienoa, mutta en ottanut huomioon muutamaa seikkaa. Ensinnäkin lapsen leikkauksen jälkeiset kivut olivat niin kovia, ettei edes säännöllisesti suoneen tuupattu morfiini hillinnyt niitä (ts. tuonut unta) kuin hetkeksi kerrallaan. Kun kivut sitten joskus kolmannen leikkauksen jälkeisen vuorokauden aikana alkoivat toden teolla helpottaa, alkoi sen sortin kuntoutus- ja viihdytysrupeama, ettei äidinkään sopinut keinutella kiikkustoolissa nenä kirjassa kiinni. Sitä paitsi siinä kiikkustoolissa sängyn vierellä istuessanikin olin äideille tyypillisesti huolesta fyysisesti ja henkisesti niin kipeä, että lukeminenkin takkuili. Parhaassa (tai pahimmassa) välissä junnasin samaa sivua pitkälti toista tuntia tajuamatta siinäkään vaiheessa, että sen puolivälin paikkeilla löytyy lumihangesta kalmo.

Tämän alustuksen jälkeen ei liene suuri ihmettelyn aihe, kun myönnän, ettei Rei Shimuran ensimmäinen tapaus varsinaisesti yltänyt suurien kirjallisuussuosikkieni joukkoon. Kirjan alku tuntui jotenkin laahaavan, mikä toki saattoi johtua jo mainitsemastani syystä kirjan hitaaseen etenemiseen. Japanilaiset henkilönnimet menivät iloisesti sekaisin, mutta niin menivät kyllä kaikki muutkin. Rein ongelmat tuntuivat jotenkin ärsyttävän yksinkertaisilta omaan tilanteeseeni verrattuna: Onko ne syömäpuikot pakko tunkea toisen miso-keittoon? Onko oikeasti niin kamalaa, jos kohtalo paiskaa tatamiin ilmeisen kuuman skotin kanssa? (Olen lukenut Diana Gabaldonini, joten arvaukseni on: EI!)

Kun Martti alkoi toipua ja pääsi kotiin viikko leikkauksen jälkeen, alkoi oma asennevammanikin helpottaa ja kirja edetä. Jouduin myöntämään, että Rei on oikeastaan ihan sympaattinen, joskin ehkä turhan täydellinen itse valitsemine puutteenalaisuuksineen. Seksuaalivähemmistöön kuuluva kämppäkaveri tuntui jotenkin jo nähdyltä kuviolta ja tajusin tätä merkintää kirjoittaessani mieltäneeni Richardin voimakkaasti "Unbreakable Kimmy Schmidtin" Tituksen kaltaiseksi. Täsmälleen samanlaiseksi siis.

Johtuipa alkutahmeus sitten ulkokirjallisista tekijöistä eli ei, alkoi kirja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen päästä niissä määrin vauhtiin, että luin sen loppuun enemmän kuin mielelläni. Vaikka taiton ajoittaiset ongelmat erityisesti repliikkien rivityksen (tai sen puutteen) suhteen hieman häiritsivät, oli teksti itsessään sujuvaa ja Titta Leppämäen suomennos onnistunut. Hömppädekkari (chick-dekkari, tipudekkari -- millä nimellä chick-litin ja dekkarin rakkauden hedelmää kutsuisi?) on yllättävän toimiva genre, vaikka taidan jatkossa nauttia dekkarini ilman tuskastuttavan yksityiskohtaisia pukeutumiskuvauksia. Tai no, kai tuo tuplapokkarin jälkimmäinen puolikaskin pitää vielä lukea... 

Tiivistettynä

Kuka: Massey, Sujata

Mitä: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (Gummerus, 2000/2016)

Alkuteos: Salaryman's Wife (1997)

Käännös: Titta Leppämäki

Tuomio: 3/5 – Kelpo kertomus ja mukavan aivoton genre. Yhdistelmä olisi toisessa elämäntilanteessa ehkä iskenyt paremmin tähän lukijaan.

Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Reilu vuosi sitten, joskus syksyn synkkyydessä, ihastuin silmittömästi Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan toiseen osaan, Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014). Olin syksyn aikana jollain tapaa rekisteröinyt, että sarjan kolmas osa, Hopeisen hummerihaarukan tapaus, on ilmestynyt, mutta en ollut jaksanut/ehtinyt tehdä minkään sortin toimenpiteitä sen näppeihini saadakseni, kun jo bongasin sen kirjaston Vippi-hyllystä. Vielä samana iltana vetäydyin sohvannurkkaan kirjan ja teekupin kanssa aikeinani hotkaista koko opus kerralla, mutta tällä kertaa jokin ei natsannutkaan.

Viimeksi olin silmittömän riemuissani Flaviasta kaikessa eksentrisyydessään. Vaikka koinkin hahmon jokseenkin mustavalkoiseksi ja muutenkin epäluotettavanpuoleiseksi kaikkien minäkertojien tapaan, oli loppuvaikutelma yhtä kaikki äärimmäisen positiivinen. Hopeisen hummerihaarukan tapauksen parissa huomasin kuitenkin ärsyyntyväni silmittömästi juuri samoista seikoista, jotka edellisessä osassa olivat ihastuttaneet minua. Flavian näsäviisaus ja pikkuvanhuus, eksentrisyys ja myrkkyintoilu, huvittavalla tavalla mukavan puolueellinen kuvaus perhesuhteista ja pikkukylän dynamiikasta - nyt vain haukotutti, eikä edes mitenkään kovin vähän. Kirjan ensimmäisen kolmanneksen läpi kahlaaminen oli silkkaa tuskaa. Jupisin puoliääneen toistokelvottomia manauksia kirjalle, henkilöille ja aivan kaikelle.

En tähän päivään mennessäkään vielä tiedä, miksi reaktioni oli moinen. Ensimmäinen arvaukseni olisi, että olen tullut entistäkin vanhemmaksi ja kyynisemmäksi tosikoksi sitten edellisen tapaamiseni neiti de Lucen kanssa. Toinen arvaukseni olisi kaiketi syyttää kirjojen samankaltaisuutta ja kaavamaisuutta, jonka havaitsin, vaikka lukuajankohtien välillä on kulunut pieni ikuisuus (siltä kulunut vajaa puolitoistavuotinen ainakin minusta tuntuu!). Kolmas arvaukseni olisi jonkinlaisen äidillisen kiukustumisen lisääntyminen ja helikopterivanhemmuusmoodin aktivoituminen psyykkeeni vastauksena lapsitrioni itkettävän pitkille päiväkotipäiville ja muulle mokomalle. Miten ne kylän aikuiset voivat antaa tuollaisen toiminnan jatkua? Poliisitkin!

Todennäköisesti yksikään arvauksistani ei kata täysin koko totuutta, mutta ehkä niitä yhdistelemällä voisi päästä vähän edes jäljille. Se ei kuitenkaan tässä kohtaa ole olennaista.

Vaikka Flavia hiersikin lukijan aivoja, ei Hopeisen hummerihaarukan tapaus ole mikään pöllömpi dekkari, kunhan malttaa heittää liian järkeilyn ja äiteilyn roskakoriin. Brittiläinen, viime vuosisadan puolivälin maalaismiljöö on edelleen yksi heikoista kohdistani, ja sitähän tässä kirjassa piisaa. Itse rikosmysteeritapaus oli vähän turhan sekava minun makuuni (enkä sano tätä vain siksi, ettei minulla ollut hajuakaan syyllisestä ennen kuin vähän ennen paljastusta), mutta toisaalta sekin meni ikään kuin menneen maailman viehätyksen piikkiin. 

Kovin vauhdikkaiden dekkareiden ystäville Bradleyn kirjoja ei kyllä voi suositella. Esiteinisalapoliisin esiteiniangstaaminen vie sivuista mielestäni suuremman osan kuin aiemmin, ja Bradley luo tunnelmaa ja kuvailee maisemia sellaisella paatoksella, että en edes tiedä, miten sitä tässä muka-nasevasti kuvailisin. Ehkäpä suurin ongelma tiivistyikin juuri tässä. Olisin kaivannut jotain nopeatempoisempaa kirjaa, vaikkakin ehkä tiedostamattani, ja sitä Bradley ei todellakaan tarjonnut.

Tiivistettynä
Kuka: Bradley, Alan

Mitä: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)

Alkuteos: A Red Herring Without Mustard (2011)

Suomennos: Maija Heikinheimo

Tuomio: 3/5 – Kelpo dekkari, joskin kalpenee selvästi edeltävän osan rinnalla.

Flavia de Luce -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Piiraan maku makea (Bazar, 2014 – tätä en ole ehtinyt vielä lukea!) ja Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)

P.S. Tietääkö joku/kukaan mitään järjellistä tapaa (ts. tapaa, joka ei vaadi jokaisen merkinnän manuaalista kopioimista ja liittämistä) tuoda merkintöjä Wordpressistä Blogspotiin? Tahtoisin saada kaikki tekstini samaan paikkaan, mutta blogin muuttaminen taas tuntuu vähintäänkin epämukavalta ajatukselta, enkä kuitenkaan millään jaksaisi alkaa manuaalisesti tuoda kaikkia merkintöjä Bloggeriin, laiskimus kun olen...

Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Perhesurmia on viime vuosina pyörinyt mediassa jos toisessakin niissä määrin, ettei liene ihme löytää niistä kirjoitettuja kirjojakin. Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa on viimesyksyisten Helsingin Kirjamessujen saalistani (omistuskirjoituksella, kuinkas muuten). Synkkä loppusyksy ja alkutalvi saivat jättämään kirjan hyllyyn siihen saakka, että päivät alkoivat taas pimetä ja valkoinen maa osaltaan loi valoisuuden illuusiota, ja hyvä niin! Sen verran synkkä nimittäin on Hiltusen esikoisteos.

Lampaan vaatteissa jättää vähintäänkin ristiriitaisen ensivaikutelman. Kirjan päähenkilö, Lauri Aleksis Kivi, nimittäin vaikuttaa vähän psykopaatilta, sosiopaatilta tai joltain muulta purtilolta, eikä vaikutelma juuri helpota kirjan edetessäkään. Ja kuulkaa, siitä minä pidän! En tiedä, kertooko se jotain omasta henkisestä epätasapainostani vai ehkä vinoutuneista mieltymyksistäni, mutta minä pidän kovin siitä, kun en oikein pidä kirjan päähenkilöstä. Tämä toki pätee vain tietyissä tapauksissa, kun kirja on muuten(kin) kauttaaltaan priimaa laadultaan.

Vähintäänkin häiriintyneeseen päähenkilön tutustumisen sikseen, Lampaan vaatteissa lähtee liikkeelle hiljakseen. Vähä vähältä kierrokset alkavat nousta ja pian muuan anonyymiksi jäävä kirjabloggari sitten olikin siinä tilanteessa, että ei uskaltanut enää siirtyä sohvalta sänkyyn, vaan kirja oli pakko lukea loppuun ja rukoilla onnellista loppua tai vaihtoehtoisesti nukkua yö sohvalla valot päällä. Minä harvoin luen kirjoja, jotka saavat niskakarvani pystyyn pelosta, koska olen tällainen nössö, mutta Lampaan vaatteissa on tunnelmassaan erinomainen esimerkki sopivan jännittävästä ja vähän pelottavastakin teoksesta.

Simo Hiltunen kirjoittaa mukavasti: kielikuvia vilisee ja sanoilla leikitellään niin, että olin tikahtua johonkin onnen, riemun ja kateuden epämääräiseen yhdistelmään. Jännittävä kontrasti toki sinänsä tuo hykerryttävän hauskan kielen ja tämän nimenomaisen aihepiirin yhdistelmä, mutta ei takerruta siihen. Se nimittäin jollain tapaa toimii, vaikka yhdistelmä äkkiseltään kuulostaakin melkeinpä mauttomalta. Sitä paitsi kirjailija piikittelee kautta linjan jokseenkin kaikkea mahdollista ja mahdotontakin, enkä voi olla pohtimatta, pitäisikö kirja tulkita erinomaisen jännityspläjäyksen lisäksi jonkinlaiseksi yhteiskunnalliseksi kannanotoksi.

Kaikkiaan Lampaan vaatteissa on taitavasti kynäilty, erinomaisen hieno jännäkirja, kuten melkein neljävuotias tyttäreni sitä kutsuisi. Vaikka aihepiiri on vähintäänkin ahdistava, Hiltunen onnistuu käsittelemään sitä kunnioittavasti mutta kaunistelematta. Onnistuin aavistelemaan loppuratkaisun jo varsin varhaisessa vaiheessa, joten vähän ehkä liiankin kanssa on siihen suuntaan tekstissä vihjailtu, mutta toisaalta ei se koskaan väärin ole saada lukija tuntemaan itsensä fiksuksi.

Tiivistettynä
Kuka: Hiltunen, Simo
Mitä: Lampaan vaatteissa (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen (kuva: Glenn Nagel)
Tuomio: 5/5 – Ahdistava ja mukaansatempaava teos täynnä kielellistä ilottelua, olkoonkin sävy vähintäänkin synkkä. Hieno jännäkirja!
arvostelukappale

Kostet: Marrasyöt

Jenna Kostetin Marrasyöt herätti kiinnostukseni viime syksyn Helsingin Kirjamessuilla (messuraportin kuvalinkit ovat näköjään pitkälti rikki; täytyy katsoa, korjaantuvatko itsestään vai pitääkö ryhtyä toimenpiteisiin). Kirjailija vakuutti puheillaan ja muistutti minua jotenkin epämääräisesti serkustani, jolla on erinomainen kirjamaku, joten klikkailin kirjan kirjaston varausjonoon jo keskustelun aikana. Muutama viikko vierähti vartoillessa, mutta vuodenvaihteen aikoihin sain kirjan viimein näppeihini ja ahminkin sen sitten varsin vauhdilla.

Sisäinen nordistini, joka enää valitettavan harvoin astuu esiin nykyisen hoitajanroolini takaa, heitti innosta kuperkeikkaa Marrasöitä lukiessani. Saaristolaismiljöö ja sen mukanaan tuoma ruotsinkielisten fraasien vilahtelu kerronnassa, mikäpä sen mainiompaa! Poliisisetä Nils Larsson oli vähän sellainen köyhän bloggarin Wallander - tai ehkä vesitetty Suomi-versio. En tiedä, mistä assosiaation johdattelin, mutta siitä huolimatta pidin Nilsistä kovin. Olenhan kertonut, että yritin lobata aikanaan Martin nimeksi Nilsiä, koska se sointuu kivasti puolisoni nimeen ja toisaalta yksi suosikkirunoilijoistani on Nils Ferlin? (Yritin myös Kurtia, koska Wallander, mutta siippani ei lähtenyt sille tielle lainkaan. Mokoma.)

Kostet on eittämättä minun makuuni istuva kirjailija, mitä tulee henkilöhahmoihin. Huomasin nyökytteleväni yliopisto(jatko)-opiskelija Seljan havainnoille niin, että niskalihasteni kunto oli kovilla, ja muutoinkin samaistuin häneen kummasti, sen verran paljon yhteistä oli hänessä ja muutaman vuoden takaisessa itsessäni. Toisaalta samaistuin ajoittain Hanneleenkin, erityisesti tämän pohdintaan kahvikuppien ideaaleista reunoista. Niin se keski-ikä lähestyy!

"Kupin reuna oli ohut, kaartui hieman ulospäin ja huuli osui kupin reunaan aivan kuin se olisi juuri ajateltu näin. Hannele vihasi paksureunaisia kuppeja, niitä mitä käytettiin kahviloissa. Kahi muka pysyi niissä lämpimänä pidempään. Saattoi olla, mutta paksureunaisesta kupista tuntui inhottavalta juoda. Kova, paksu posliini huulia ja hampaita vasten." (s. 16)

Huolimatta siitä, mistä yhteydestä tämän kirjan kanssa tekemisiin satuin pääsemään, väittäisin Marrasöiden yliluonnollisuuden olevan keskusteltavissa oleva seikka. Halutessaan voisi ehkä siristää silmiään, kallistaa päätään ja tulkita yliluonnolliset seikat stressireaktioiksi ja ties miksi hallusinaatioiksi. Minä olen kuitenkin sen verran hörhö, etten tahdo. Sillä tavalla olisin heittänyt täysin hukkaan kirjan synnyttämät sydämentykytykset ja ulkona paukkuneista pakkasista riippumatta syntyneet vilunväristykset.

Kostet kirjoittaa luontevasti ja vähän puhekielisestikin, jotenkin kaverimaisesti, mikä saattaa olla tietoinenkin tyylivalinta: se tuo mukanaan kummitusjuttumaista tunnelmaa. Tiedättehän: "Eräs tuttuni on kuullut kaveriltaan, että hänen äitinsä lapsuudenkodin naapurissa on joskus tapahtunut kummia." Oli niin tai näin, minun makuuni Kostetin tyylin voin myöntää olevan, oli kyse sitten puhtaasti kielestä tai sitten juonesta tai vaikka aikarakenteesta, jonka kanssa kyllä alkuun aamukoomassa ruuhkabussissa olin hieman hukassa. Mutta silti.

Kaikkiaan Marrasyöt on kiehtova tuttavuus, hiukan pelottavakin. Juuri täydellinen kirja illassa ahmaistavaksi: juoni etenee sopivan nopeasti, hahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja realistisia, mutta silti tarinassa on Joku Jippo isoilla alkukirjaimilla. Kostetin esikoisteos, Lautturi, voitti Blogistanian Kuopus 2014 -palkinnon, ja luulenpa, että pakko minun on sekin lisätä alati kasvavalle lukulistalleni, sen verran Marrasyöt minua vakuutti.

Tiivistettynä

Kuka: Kostet, Jenna

Mitä: Marrasyöt (Robustos, 2015)

Kansi: Johanna Lumme

Tuomio: 4/5 –  Kaikenkaikkiaan viihdyttävä ja toimiva dekkari ripauksella yliluonnollista.

Galbraith: Pahan polku

Monelle teistä ei liene uutta tietoa se, että minä kovin pidän J. K. Rowlingista ja (erityisesti) hänen Harry Potter -kirjoistaan. Olen varsin kiitettävällä innolla ottanut vastaan paitsi Rowlingin ensimmäisen epäpotterin The Casual Vacancyn myös hänen Robert Galbraithina kirjoittamansa Cormoran Strike -dekkarit. Itse asiassa Corm on kovaa vauhtia kiilaamassa suosikkietsiväkseni, mistä ehkä lisää myöhemmin. Kun sitten saman vuorokauden sisään tajusin, että Galbraith-Rowlingin uusin on juuri suomennettu nimellä Pahan polku ja että sen saa Elisa Kirjasta kympillä liittymällä lafkan dekkaripiiriin, ei tainnut mennä montaakaan minuuttia, kun jo luin Striken uusimmista edesottamuksista. (Niin, ja tämä ei ole Elisa Kirjan dekkaripiirin maksettu mainos. Valitettavasti. :D)

Siinä missä olen lukenut sarjan aiemmat osat englanniksi, tajusin vasta kirjan puolivälin paikkeilla tartuneeni ensimmäistä kertaa sarjan suomennokseen. Uskallan siis väittää, että Ilkka Rekiaron suomennos on varsin uskollinen kirjailijan tyylille ja alkukielen kommervenkeille. Toki tajuttuani tämän kieliristiriidan, ärsyynnyin muutaman kymmenen sivun ajan ihan kaikesta kielellisestä, mutta jälkiviisastellen taisin vain olla äkäinen itselleni sen johdosta, etten ollut tarkkana ja pääsin siksi kirjaan käsiksi vasta pari kuukautta englanninkielisen alkuteoksen ilmestymisen jälkeen. Tai ehkä vain häpesin sitä, miten kauan minulla kesti hahmottaa sana "puolinetoista". Puolikkaat netot eivät ole ominta alaani, vaikka "puolitoista" tuttu ilmaisu onkin...

Jutun jujuhan on siinä, että Pahan polku on koko sarjan paras kirja. Siinä, missä aiemmat osat ovat läheneet käyntiin ja etenemään hitaanpuoleisesti, lähtee Pahan polku liikkeelle jo ensimmäisessä luvussa. Jos sykettä nostattava ja yöunia jännittävyydellään vievä juoni ei riitä herättämään lukijan mielenkiintoa, on mukana tutuksi käyneiden henkilöhahmojen keskinäisten kemiallisten reaktioiden ihmettelyä suuntaan jos toiseenkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tätä sarjaa aivoissani pyöritellessäni onnistuin tuntemaan jotain sympatiankaltaista Robinin niuhoa sulhoa kohtaan, ja toisaalta taas Robinin ja Striken välinen kuplinta taas eteni ja peruutti sellaista tahtia, että heikompaa hirvittäisi.

"Buckinghamin palatsi kohosi edessäpäin. Kuningatar Viktorian iso marmoripatsas katseli paheksuvasti Robinin hämmennystä ja krapulaa ja katosi sitten näkyvistä." (s. 160-161)

Kirjan loppu ei oikein ollut minun makuuni, sen myönnän auliisti. Suurelta osin tämä johtuu omista mieltymyksistäni Striken, Robinin ja muiden kirjan hahmojen suhteen. Joissain määrin lopetus tuntui kuitenkin liian epämääräiseltä. Ei sarjan edellisissäkään osissa ole liikaan jaaritteluun sorruttu rikoksen ratkettua, mutta minä tahtoisin saada pienen hengähdystauon kliimaksin jälkeen tuttujen hahmojen parista sen sijaan, että joudun jättämään tyypit, joihin olen ehtinyt muodostaa tunnesiteen muutamien satojen sivujen aikana, kun vielä kauhistelen vauhdikkaiden juonenkäänteiden tuloksia. Toisaalta olen sen verran pähkinöinä sarjaan, että lukisin todennäköisesti iloisena valittamatta vaikkapa Robinin matkasta ruokakauppaan tai Cormin pasianssinpeluusta...

Kuten aiemmatkin osat, myös Pahan polku on kuin tehty filmatisointia varten. Enpä siis ihan määrättömästi yllättynyt hoksatessani, että BBC on aikeissa kuvata ensi syystalveksi Striken edesottamista televisioversion. Todennäköisesti uutta kirjaa ei sitä ennen ehditä julkaista, joten taidan pakata fanityttöilyni vuodenvaihteessa ja jäädä odottamaan jompaakumpaa tai oikeastaan molempia.

Tiivistettynä
Kuka: Galbraith, Robert (ts. Rowling, J. K.)

Mitä: Pahan polku (Otava, 2015)

Alkuteos: Career of Evil (2015) 

Suomennos: Ilkka Rekiaro

Tuomio: 5/5 – Uusin kirja dekkarisarjassa, joka uhkaa tätä menoa Wallanderin sijaa suosikkinani.

Olen kirjoittanut sarjan aiemmista osista täällä:
The Cuckoo's Calling 
The Silkworm

Mankell: Rauhaton mies

Kun otetaan huomioon, miten voimakkaasti pidän itseäni lukijana, joka ei erityisemmin pidä dekkareita, luen niitä hirveän paljon minulla on järjettömän voimakas tunneside Henning Mankellin Kurt Wallanderiin. Olenkin pihdannut viimeisen Wallander-kirjan, Rauhattoman miehen, lukemista yli puoli vuosikymmentä ihan vain pitkittääkseni väistämättömästi edessä siintävää loppua. Mankellin siirryttyä taivaallisen kustantajan listoille viime viikolla, koin parhaaksi tavaksi kunnioittaa yhden suosikkikirjailijani muistoa tarttumalla vihdoin kirjaan.

Tätä taustaa vasten oli varsin palkitsevaa lukea Rauhaton mies, jossa Wallander pui, pohtii ja angstaa omaa ikääntymistään ja sitä myötä lähestyvää kuolemaansa urakalla. Arvostin myös suuresti tapaa, jolla Mankell oli viitannut Wallander-sarjan aiempiin osiin ripottelemalla viittauksia ja jopa vierailevia henkilöhahmoja pitkin kirjaa varsin tiheästikin. Varsinkin Riian verikoirista tuttu Baiba Liepa nousee varsin suureen rooliin.

Baiba ei todellakaan jää kirjan ainoaksi naistähdeksi. Meidän kaikkien suuresti halveksuma ex-rouva Wallander on mukana, joskin onnistuu tällä kertaa herättämään pitkälti sääliä, tuota hämmentävää tunnetta, jota en aiemmin häntä kohtaan ole tuntenutkaan. Vasta tässä sarjan viimeisessä kirjassa debyyttinsä tekevä Klara, Wallanderin lapsenlapsi, nousee niin ikään esille. Lisäksi Wallander nuorempi, nimittäin Kurtin Linda-tytär, on suuressa osassa. Hämmästyksekseni huomasin joissain määrin samaistuvani häneen tyttären roolissani ja jäinkin pohtimaan, pitäisikö minun lukea aiemmatkin Wallanderit uudemman kerran nimenomaan isä-tytär-suhdetta silmäillen.

Rauhaton mies on varsin poliittinen luonteeltaan. En kuollaksenikaan muista, olivatko aiemmatkin Wallanderit moisia, mutta luulisin niiden olevan. Itä vastaan länsi -asetelma elää ja voi hyvin, kiitos kylmää sotaa liippaavan aihevalinnan, mikä ehkä tällaista kaltaistani kakaraa, joka vain hämärästi muistaa Neuvostoliiton sortumisen saati mitään aiempaa, hivenen puuduttaa, mutta ei kuitenkaan liiaksi. Sosiaalista kommentaaria piisaa niin vanhus- kuin vammaishuollonkin piireistä, ja yleisesti ikääntymiseen ja kuolemaan palaava tematiikka kutkuttelee lähihoitajaopiskelijalukijaa. Olkoonkin, että tässä kai pitäisi virittäytyä kohtaamaan siellä elämänkaaren vastakkaisessa päässä taapertavia päiväkoti-ikäisiä ensi kuusta lähtien...

Olen lukenut aiemmat Wallanderit ruotsiksi. En edes tiedä, miksi luettavakseni päätyi Den orolige mannenin sijasta Rauhaton mies, mutta en kyllä erityisemmin edes katunut valintaani. Ensinnäkin Päivi Kivelän suomennos on onnistunut ja sujuva, mutta Mankellin tyyli (ja kieli) siintää näkyvissä heti pinnan alla. Toisekseen lukiessani sarjan ensimmäisiä osia opiskelin yhä pohjoismaisia kieliä yliopistolla, joten ruotsini oli varsin paljon parempaa kuin mitä se nyt on.

Myönnän avoimesti, että kirjan avoimehko loppu jätti minut surulliseksi. Ei silti sillä, että olisin halunnut lukea inhorealistista kuvausta Kurtin viimeisistä vuosista ties missä hoitokodeissa kiertäen. Ehkä kyseessä oli pikemminkin se, että kirjan lopun myötä konkretisoitui aivan eri tavalla tämän kaiken lopullisuus. Me kaikki vanhenemme, me kaikki kuolemme, se on ihan itsestään selvää, mutta kun piru vie vielä hyvät kirjasarjatkin joskus loppuvat!

Piruilu sikseen, Rauhaton mies on kaikkien Wallandereiden tapaan jollain tapaa lokakuinen kirja. Vaikka lämpimiä sävyjä piisaakin, jossain kaiken alla vaanii armoton kylmyys, raakuus ja kaiken (tai vuoden) loppuminen. Tällaiset dekkarit ovat minulle juuri sitä parasta lukemista viltin alle käpertyessäni, teekuppi ja sitkeän syysflunssan luottoasusteekseni muuttama nenäliinapaketti käden ulottuvilla.

Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, etten tarttunut kirjaan aiemmin. Jollain tapaa koen saatelleeni Kurt Wallanderin kirjailijan itsensä matkaan. Myönnän silti salapehmona toivovani, ettei Mankell itse suhtautunut lähestyvään kuolemaansa aivan yhtä synkästi kuin Wallander kirjan alkusivuilla esiintyvässä pohdinnassaan, joka olosuhteiden ansiosta onnistui pysäyttämään minut: "Hänellä ei ollut lohdullisia uskonnollisia toiveita siitä, että mustan virran takana olisi jotain odottamassa. Siellä oli vain sama pimeys, josta hän oli kerran tullut."

Tiivistettynä:

Kuka: Mankell, Henning

Mitä: Rauhaton mies (Otava, 2009)

Alkuteos: Den orolige mannen (2009)

Suomennos: Päivi Kivelä

Tuomio: 4/5 – Laatudekkari, joka sopii paitsi syksytunnelmaan myös kirjailijan muiston kunnioittamiseen teemoiltaan ja muutenkin.

Vala: Tuomitut

Tutustuin Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjaan viime kesänä, ja tykästyin niissä määrin, että pitihän se tuoreinkin lukea. Villa Sibyllan kirouksen loppuhan oli sitä paitsi niin jännittävä, että Tuomittujen vartoaminen kirjaston varausjonossa oli silkkaa tuskaa. Kirjankansien ulkopuolisista seikoista johtuen itse lukeminen veikin sitten aikaa enemmän kuin alkujaan oli tarkoitus. Perheyksikköni elämässä on tapahtunut suurenpuoleisia muutoksia: minä vietän nykyään leijonanosan arkipäivistä koulunpenkillä ja lapset päiväkodissa. Kun soppaan lisätään vielä lähisukulaisen menehtyminen¹, ei liene ihme, ettei lukeminen ole ollut ihan päällimmäisenä mielessä.

Tuomitut jatkaa Arianna de Bellisin ja kumppaneidensa tarinaa jotakuinkin siitä, mihin se Villa Sibyllan kirouksen jälkeen jää. Mukaan mahtuu taas vähintäänkin epäilyttävä uskonlahko ja siinä sivussa jokunen ripaus katolisen kirkon kiemuroita. Uskomattoman upea Italia-kuvaus on taas suuressa osassa, ja Vala on kiinnittänyt uskomattoman paljon huomiota yksityiskohtiin, mitä tulee hahmojensa ruokailuhetkiin. Juoni kaappasi minut mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, olkoonkin, että katolisia pappismiehiä metsästävän sarjamurhaajan kuvio muistutti minua joissain määrin Dan Brownin Enkeleistä ja demoneista. Brownin ja Valan ensisijainen ero on kuitenkin siinä, että jälkimmäinen ei herätä minussa hädin tuskin tukahduksissa pysyviä raivon tunteita tahi leukanivelteni toimivuutta rajuudellaan uhkaavia haukotuskohtauksia.

Ariannan hahmo saa Tuomituissa lisää syvyyttä, kuten sarjan edetessä on suotavaa. Rodolfo, johon minulla on pienoinen fanityttöihastus, on valitettavan pienessä osassa, mutta ehkäpä häntäkin sopivasti oli kirjaan ripoteltu. Ariannan Ares-veli sen sijaan on suurenpuoleisessa osassa. Jesuiittaveli on sopivissa määrin kiehtova, ja onnistuinpa arvaamaan hänen Suuren ja Synkän Salaisuutensa² aivan väärin. Tai en ehkä aivan väärin, kuten Roberton Suuri ja Synkkä Salaisuus sittemmin paljasti. Tällä kertaa en myöskään arvannut pääpahista, vaan loppuratkaisu tuli pienimuotoisena yllätyksenä.

Kirjan loppu oli muutenkin niissä määrin vauhdikas pläjäys, että meinasi vallan sekoittaa lasteni iltatoimet. Äidinkutale kun vain istua möllötti naama kirjassa, vaikka olisi pitänyt alkaa puuroa keitellä. Minkäs sille mahtaa? Minä pidän kovin Italiasta, Arianna on ehkä suosikkini naisetsivistä, Angelo on karikatyyrisyydessään ja Batman-tyylisine "Holy mackarel"-huudahduksineen huvittava kevennys, joskin ehkä hippusen epäaito. Juoni soljuu eteenpäin sujuvasti, enkä tällä kertaa kiinnittänyt huomiota kielellisiin hiomattomuuksiinkaan.

Lyhyemmin ilmaistuna voisin kai todeta Tuomittujen olevan kaikin puolin viihdyttävä ja vangitseva dekkari. Tiiliskivimäisestä olomuodostaan huolimatta se on helppolukuinen ja siksi mainio lukujumin karkottaja. Mitä nyt Bartolomeota tekisi mieleni läpsäistä avokämmenellä.

Tiivistettynä:

Kuka: Vala, Vera

Mitä: Tuomitut (Gummerus, 2015)

Kansi: kuvat: iStockphoto

Tuomio: 4/5 – Kaikin puolin mainio dekkari, vauhdikas ja vangitseva.

1. Olkoonkin, ettei kyseessä ollut yllättävä tapaus ja että asianomainen eli viimeiset kuukautensa niin suurissa tuskissa, että hänen lopulta rauhallinen lähtönsä oli pikemminkin helpotus, on se silti aina murheellista.

2. Isoilla alkukirjaimilla, blogg. huom.