Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus on juuri sellainen kirja, johon rakastun korvankärkiäni myöten, mutta josta blogaaminen suorastaan kauhistuttaa minua. Koen riittämättömyyden tunnetta ja suoranaista avuttomuutta yrittäessäni mahduttaa lukukokemustani sanojen sisään. Siinä missä kasvokkain kirjasta keskustellessani yrittäisin (epätoivoisesti!) antaa sanoille lisäulottuvuuksia nonverbaalisin keinoin, mutta blogissa niistä ei ole apua. Yritettävä kuitenkin on jollain tavoin saada naputettua näytölle tuntojani, sillä Kirkkaus ei ole teos, josta voisin vaieta.

Kirjan päähenkilö on Janet Frame, ihan reaalimaailmassammekin vaikuttanut uusiseelantilainen kirjailija. Tunnustan heti kättelyssä sivistymättömyyteni ja myönnän, etten ollut koskaan ennen kuullutkaan koko kirjailijattaresta. (Toki kuuntelin haltioissani viime syksyn Helsingin Kirjamessuilla, kun Jalonen puhui kirjastaan ja kertoi Janetista, jonka kanssa koen kirjan luettuani tehneeni sinunkaupat, mutta ymmärtänette, mihin pyrin.) Jossain vaiheessa Kirkkautta taisin ehtiä päättää lukea koko reaali-Janetin tuotannon, mutta sittemmin tulin siihen tulokseen, etten ehkä pysty. Jalonen tekee kirjailijakollegastaan niin oikean ja tuo hänet niin lähelle, että en ehkä osaisi tehdä eroa kirja-Janetin ja reaali-Janetin välillä ja hämmentyisin tai jopa kiusaantuisin. Kirkkauden Janet tulee lukijan iholle ja puhutteli sisäistä introverttiani niissä määrin, että jäin tapailemaan sanoja pitkäksi aikaa aina kirjankansien sulkeuduttua edessäni. Minä, joka yleensä papatan kuin paraskin papupata unissanikin!

Goodreadsissa pohdin Kirkkauden alkumetreillä käsissäni olevan kirjan olevan "vähän omituinen mutta poskettoman hyvä". Pitäydyn mielipiteessäni vielä kirjan loputtuakin. Eksentrinen ja puhutteleva päähenkilö, preesensmuotoinen ensimmäisen persoonan kerronta ja Jalosen uskomaton taito käyttää sanoja ja siirtää fiktiivisen oikean henkilön mielenmaisema ja -liikutukset lukijan kalloon. Siitä se omituisuus kai tuli, kun päässäni eli uusiseelantilainen, minua puoli vuosisataa aiemmin syntynyt nainen. (Tältäköhän kirjailijoista tuntuu?)

Janetin kautta Jalonen kertoo lukijalleen paljon siitä, miten tämä maailma oikeastaan toimii. Hän osoittaa, että sanojen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden avulla voi tehdä paljon: voi pitää itsensä ja maailmansa kasassa, pitää kiinni mielenterveytensä rippeistä ja silotella traumojaan jos ei nyt vallan kadoksiin niin vähän matalammiksi kuitenkin. "Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet", pohtii Jalonen kirja-Janetin suulla, ja onnistuu taas puhuttelemaan tätä oman ajattelunsa solmuja erinäisten muistikirjojen sivuilla selvittelevää lukijaa. Toinen silmittömän tärkeä teema Kirkkaudessa on itsestäänselvästi mielenterveyden häiriöihin vielä tänä päivänäkin liittyvät stigmat ja epäkohdat. Vaikka mielenterveystyö on paljon Janet Framen ajoista edistynytkin, paljon on vielä matkaa jäljellä. Eikä tarvitse kovin paljon silmiään siristellä lukeakseen kirjan feministisestä vinkkelistä.

En minä tiedä. Aina välillä haaveilen kirjailijaksi ryhtymisestä, mutta tällaiset Oikeasti Hienot Kirjat (isoilla alkukirjaimilla) tuppaavat torppaamaan epämääräiset haavekuvani. Miten minä voisin kirjoittaa kirjan, kun en osaa kirjoittaa edes toisten kirjoittamista kirjoista? Toisaalta Oikeasti Hienojen Kirjojen äärellä se ei edes harmita: miksi minä edes tahtoisin kirjoittaa, kun voin lukeakin? Jotain kuitenkin kertoo kai sekin, että Kirkkaus tuli toiselle sijalle tuoreimmassa Blogistanian Finlandia -äänestyksessä.

Tiivistettynä
Kuka: Jalonen, Riitta
Mitä: Kirkkaus (Tammi, 2016)

Tuomio: 5/5 – Jos aloittaa kirjavuoden näin upealla kirjalla, että ajatuskin siitä blogaamisesta ahdistaa, kun ei kuitenkaan osaa verbalisoida sen upeutta, voi odottaa loppuvuoden olevan erinomaisen hieno.
arvostelukappale

P.S. Varsinainen Blogistanian Finlandian sai Minna Rytisalon Lempi, Globalian Sadie Jonesin Kotiinpaluu, Kuopuksen Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Tiedon myös Tieto-Finlandian voittanut Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Onnea voittajille!