Kanto: Pyöveli

Taannoisella Superlukumaratonilla tartuin ainakin kaksi ja puoli vuotta lukulistallani ja kirjahyllyssäni kummitelleeseen Anneli Kannon Pyöveliin. En osaa oikein edes sanoa, miksi kirja on jäänyt lukematta: historialliset romaanit ovat kyllä makuuni ja Kannon teoksia olen blogissa(kin) ylistänyt ahkerasti, joten sen suhteen ennakkoluuloja ei pitäisi olla. Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian kaksi ensimmäistä osaa olen ahminut, joten pyöveliäkään en ilmeisesti kavahda. Kai kirja vain odotti Sitä Oikeaa Hetkeä, jollainen vajaa kuukausi sitten lopulta koitti.

Romaanin nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Pyöveli ei pyöri vain pyövelin ympärillä, vaan oman tarinansa kertovat myös tuomari ja apteekkarin asemaan kohoava nuori mies. Lopulta toki keskushahmoksi nousee Johann, pyövelin poika, joka muutaman mutkan kautta päätyy isänsä ammattia harjoittamaan itsekin. Vaikka pyöveliä kavahdetaan 1600-luvun Ruotsissa (johon Suomikin siis kuului, kuten kaikki tiedämme, mutta asia täytyy aina näin erikseen jostain syystä mainita), Johann taitaa lopulta olla päähenkilötrion miehistä se kunnollisin. Sinänsä korkeimmassa ja "parhaassa" asemassa vaikuttava kihlakunnantuomari Wisander taas vetää elämän pitkässä tikussa selkeästi lyhimmän tikun, ja lopun henkinen (ja hengellinen) romahdus ovat arvattavissa jo varsin varhaisessa vaiheessa. Huutolaispoika Pieti karkaa paremman elämän toivossa, ja hänen tarinansa onkin ehkä koko kirjan onnellisin, vaikka ei aivan leppoisimmasta päästä sekään.

Asiaankuuluvasti kolmen miehen, pyövelin, tuomarin ja apteekkarin, kohtalot kietoutuvat yhteen, noitavainot lyövät heihin kaikkiin leimansa tavalla tai kolmannella, ja Pyövelin loppua kohden tunnelma on vähintäänkin apokalyptista: Ilmestyskirjakin tuntuu vähemmän ahdistavalta kuin Kannon maalailema kaaos.

Kanto kirjoittaa hahmoistaan uskottavia, olivatpa nämä yhteiskunnan kermaa tai pohjasakkaa - tai jotain siltä väliltä, sillä ääripäät ovat Pyövelissä lopulta varsin lähellä toisiaan. Niinpä se silti taitaa mennä tosielämässäkin, sillä kuoleman edessä me kaikki olemme samanarvoisia.

No joo, eipä nyt ruveta liian syvällisiksi kuitenkaan, vaikka Kanto lukijansa ihmisluonnon suurempien kysymysten ääreen taas kerran saattelee kuin varkain. Hienojen hahmojen, hyvän tarinan ja sujuvan kerronnan yhdistelmä vangitsee lukijan, enkä tälläkään kertaa voi olla ylistämättä Kantoa, josta on kovaa vauhtia muotoutumassa yksi lempikirjailijoistani.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Pyöveli (Gummerus, 2015)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 4/5 - Hieno teos, jonka lukemista aivan aiheetta lykkäsin vuosia.

Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläisen uutukainen, Väärän kissan päivä, on viime aikoina ollut voimakkaasti esillä kirjablogistaniassa, enkä minäkään tässä suhteessa mitenkään pyri erottumaan massasta. Semifanaattisen kirjanmetsästysurakan jälkeen sain teoksen sattumalta käsiini kirjastosta ollessani matkalla kirjakauppaan ostamaan sitä, ja päivän käännyttyä iltaan päätin lukea varovasti pari ensimmäistä lukua ja jatkaa kirjaa hissuksiin, sillä ahmimisesta seuraa vain lukukooma. Muutaman tunnin kuluttua havahduin siihen, että kirja oli loppu ja että yöuneni tulisivat sinä yönä jäämään poikkeuksellisen lyhyiksi, mistä toipumiseen menee syysflunssaisessa ruuhkavuosikadotuksessa yllättävän kauan, mikä osaltaan selittäköön viimeaikaista blogihiljaisuutta.

Vaikka kunnon kirjabloggarin tavoin yliviljelen termiä “vangitseva” kirjoista puhuessani, ovat kirjat, jotka saavat minut kadottamaan ajantajuni näin totaalisesti, äärimmäisen harvassa. Jos olisin millään muotoa analyyttinen ihminen tai vakavastiotettava kirjallisuusauktoriteetti, osaisin varmasti eritellä lukukokemuksestani tähän johtaneet tekijät. Koska olen kuitenkin vain armoitettu mutuhuttuilija (ja ylpeä siitä!), tyytynen julistamaan ilosanomaa PIJ:n neroudesta.

No ei, en nyt ehkä yksinomaan sentään niinkään, vaikka aihetta ehkä olisi. Pasi Ilmari Jääskeläinen on minulle verrattain tuntematon kirjailija, jolta olen ennestään lukenut kaksi teosta. Vanhan blogin kätköistä löytyy tekstiä teoksista Sielut kulkevat sateessa (Atena, 2013) ja Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena, 2010). Suitsutustahan ne ovat, sille nyt ei mahda mitään. Maaginen realismi on mainiota ja Jääskeläinen silmittömän taitava kynäniekka. Kolmen vuoden odotus Lovecraftia lainailleiden Sielujen jälkeen on ollut pitkänpuoleinen, ja odotukseni Väärän kissan päivää kohtaan olivat kiitettävän korkealla, kun kirjan näppeihini sain. Koska olen jo useampaan otteeseen suitsuttanut kirjaa kertomatta siitä mitään oleellista, arvannette, etten pettynyt.

Koska Sielut ja Lumikko olivat keskenään kovin erilaisia kirjoja, en oikein tiennyt, mitä Väärän kissan päivän juonelta maagisen realismin lisäksi odottaisin. Näin jälkikäteen voisin ehkä yrittää kuvailla kirjaa realistisen unenomaiseksi jamesbondmaiseksi vakoojaseikkailuksi, mutta eihän se alkuunkaan riittäisi kuvaamaan Jääskeläisen erinomaista kerrontaa ja kielikikkailua yhdistettynä vauhdikkaaseen ja kaikessa nerokkuudessaan enemmän kuin hitusen absurdiin juoneen. Kirjan päähenkilö, Kaarna, on vähintään yhtä eksyksissä kuin lukija, ja vaikka loppuratkaisun pääpiirteissään arvaa jo varsin varhaisessa vaiheessa (mikään suuri saavutus se ei ole, sen verran vihjeitä satelee!), se ei haittaa pätkääkään. Kaarnan inhimillisyys ja, noh, realistisuus ovat niin taiten luotuja, että hihkuin niistää puolisolleni ääneen toistuvasti jo kirjaa lukiessani: hankala äitisuhde, lapsuusmuistojen jakautuminen kahdelle puolen vedenjakajaa, vanhaan hyvään ja uuteen vähemmän hyvään aikaan ja kaikki muukin on juuri sellaista sopivan traumaattista, että jokainen lukija löytää siitä jotain itselleen, vaikka oman äidin kanssa välit olisivatkin kunnossa. (Ei hätää, äiti, jos tätä luet, en yritä vihjailla mitään!) 

Kylmän sodan puskiessa nykypäivään ja miellyttävän suppeaksi jäävän päähahmokavalkadin vetäessä rallia ympäri Marrasvirran kaupunkia kokeellisen dementialääkkeen vauhdittamana kuin parhaankin Bond-lauman, sitä alkaa lukija kummasti vilkuilla kainalossaan nukkuvaa kissaa ja pohtia sitä, miten jännä asia todellisuus oikeastaan onkaan. Vaikka sitä kuinka tiedostaa sen subjektiivisuuden, on kuitenkin aina jännä hoksata, miten elämme oikeassa rinnakkaisten totuuksien multiversumissa aamun ruuhkaisessa bussissa nököttäessämmekin. Väärän kissan päivän unenomaisuus on hienovaraista, maagisuus niin luonnollista ja realismi niin häilyvää, että lukukokemus jää väkisinkin mieleen yhtenä vuoden omituisimmista ja parhaista.

Tiivistettynä
Kuka: Jääskeläinen, Pasi Ilmari

Mitä: Väärän kissan päivä (Atena, 2017)

Kansi: Sanna Mander

Tuomio: 5/5 – Poikkeuksellisen toimiva muistutus siitä, miten hienoa spefiä kotimaassamme kirjoitetaankaan!

Havaste: Lumen armo

Pari vuotta sitten, jollain niistä kaoottisista kolmen alle viisivuotiaan kanssa suoritetuista kirjastoreissuista bongasin kirjan, jonka kansi näytti kovin kauniilta silmääni ja takakansikin lupaili suuresti armastamaani suomalaista mytologiaa. Kirjan päähenkilö, nuori ja määrätietoinen nainen nimeltään Kertte kävi kohtuullisen pahasti hermoilleni, mutta juoni kaikkine elementteineen vei minua mennessään. Ärsyttävästä päähenkilöstä muodostui lopulta kertomukselle vahvuus, joka toi sille uskottavuutta, ja Kerten löydettyä rinnalleen Larrin tarinan sävy alkoi muuttua vielä vangitsevammaksi: sitä tiesi, että jotain suurta, mullistavaa ja todennäköisesti myös sangen synkkää on pakko tapahtua ennemmin pikemmin kuin myöhemmin. Kun jossain kohtaa Larrin lähtiessä metsälle tajusin (mukamas) puolihuolimattomasta kuvailusta, kenen tarinaa oikeastaan luenkaan ja mitä seuraavaksi olisi luvassa, nousivat niskakarvani pystyyn ja tajusin, että peli oli kohdaltani tietyllä tapaa pelattu. Ihan sama, mitä Paula Havaste tämän jälkeen heittäisi eteeni, lukisin sen ahmimalla ja vieläpä nauttisin siitä silmittömästi. En ollut väärässä. Tuulen vihojen jälkeen ahmin Maan vihat ja Veden vihat tuskallisen tietoisena siitä, että tarinan loppuhuipennus lähestyi koko ajan.

Tältä pohjalta ei liene kovinkaan suuri ihme, että nähdessäni Vihojen viimeisen osan nimipäiväni aattona kaupan hyllyllä, huudahdin ääneen. Vierelläni kävellyt viisivuotiaani säikähti ja luuli minun nähneen joko pelottavan jättihämähäkin tai jotain hirmu hienoa kuten yksisarvisen. Yksisarviskategoriaan Lumen armo kirjoissani sujahtikin, sillä oletin ja odotin sen ilmestyvän vasta tukevasti ensi kuun puolella. Nakkasin kirjan kärryihin, kuittasin miehen kattoa kohti kipuavat kulmakarvat semiviattomalla “nimipäivälahja sinulta minulle”-kuittauksella ja nimipäiväaamuna otin ja ahmin koko kirjan yhdellä istumalla.

Jälkiviisastellen olisi toki ehkä kannattanut säännöstellä kirjaa, mutta kovin vaikeaa se on, kun Havaste pääsee kunnolla vauhtiin, mitä taas ei tarvitse odottaa monenkaan sivun vertaa. Ennalta tuttujen hahmojen (ja pitkälti miljöönkin) ansiosta olo on kuin olisi itsekin palaamassa kotiin, ja vaikka kirjasarjan loppu lähestyi uhkaavasti jokaisen sivun kääntämisen myötä, tämän lukijan oli pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Teksti vilisee (taas kerran) satakuntalaislukijan silmään mukavan kotoisia ja vanhahtavia sanoja, ja suomenusko on läsnä voimakkaasti. Kristinusko alkaa kuitenkin Suomenkin puolella olla läsnä jo uhkaavissa määrin, eikä veronkannolta, kirkoilta ja muulta voi enää välttyä metsäpirtissäkään - paitsi jos tarpeeksi kauas tarpoo! 

En pystynyt enkä kyllä oikeastaan kovin tosissani edes yrittänyt kirjoittaa seuraavaa ilman juonipaljastuksia. Niitä karttelevien kannattaa jättää lopputeksti lukematta.

Kertte on epookin huomioiden onnistunut kirjasarjan kuluessa matkustamaan hirmuisen matkan Pohjois-Satakunnan metsäpirtistä Turukylän kautta Tokholmiin ja sieltä Koluvanista koukaten kotimatkalle. Matkan aikana hän on saanut tietenkin uusia ystäviä, mutta juonen jännittävyyden kannalta onnekkaasti myös roppakaupalla vihollisia, joista monet ehditään tavata Lumen armossa uudestaan. Suurin osa näistä kohtaamisista ja vihollisuuksista jää kuitenkin ilman loppuratkaisua ja -fanfaaria. Jäin myös kaipaamaan jonkinlaista pistettä Uvannan tarinalle: ensimmäisen osan vanhaa, viisasta naista olin kaipaillut, ja mikäli hänen kuolemastaan (tai kuolemattomuudestaan, heh) jotain Lumen armossa kerrottiin, meni se täysin ohi minulta.

Niin kuin olenkin Kertteen viime vuosina kiintynyt, pelkäsin hänen kotiinpaluunsa olevan jollain tapaa liian onnellinen ja täydellinen: kotitila on kuitenkin ollut vuosikausia Kerten äitipuolen ja tämän uuden puolison huomassa, samoin Kerten ja Larrin tytär, Mimerka, joka on vanhempiensa poissaollessa kasvanut huimasti, kuten lapset yleensäkin tapaavat salakavalasti tehdä. Havaste ei kuitenkaan petä lukijaansa, ja maailmaa (tai ainakin Pohjois-Eurooppaa) poikkeuksellisen paljon kiertäneen Kerten suoranainen kulttuurishokki kauan odotetun kotiinpaluun rinnalla on mojova ja sydäntä riipaiseva. Myöskään Larrin kanssa ei avioelämään palaaminen suju aivan niin helposti, kuin Kertte oli toivonut, eikä vähiten Kerten povella viihtyvän Usvan vuoksi! Kotiseutujen luontokaan ei lopulta tarjoa lohtua samalla tavalla kuin ennen, mutta veden, metsän ja kirkonmiesten vihoja välttelevät päähenkilömme löytävät lopulta lohdun ja rauhan, olkoonkin se hyvin erilainen kuin Kertte kotimatkalle lähtiessään kuvitteli.

Ei sillä, että Lumen armo loppuisi niin kuin minäkään kuvittelin. Olisin vielä reilu viikko sitten voinut laittaa pennoseni likoon sen puolesta, että kirjan lopussa Kertte tapaa vielä poikansa Tuonelassa tai vähintään kohtaa loppunsa Toomaksen miekan kautta. Kirjan loppu jää toki niin auki, että minun ei ole täysin tarpeetonta luopua kuvitelmistani.

Kertestä minun sen sijaan täytynee jollain tapaa luopua. Hänestä kertova kirjasarja on nyt loppu, slut ja finito. Päällimmäinen tunnetila on karvan verran murheellinen, mutta toisaalta onpa tässä aika matka yhdessä kuljettu, Kertte kirjan sivuilla ja minä niitä käännellen!

Tiivistettynä
Kuka: Havaste, Paula

Mitä: Lumen armo (Gummerus, 2017)

Tuomio: 5/5 – Katkeransuloinen lopetus Kerten kanssa kuljetulle yhteiselle matkalle, joka on ollut silkkaa priimaa alusta saakka.

Sarjan aiemmat osat ovat:
Tuulen vihat (Gummerus, 2014)
Maan vihat (Gummerus, 2015)
Veden vihat (Gummerus, 2016)

Kaunisto: Corpus

Milja Kaunisto kiinnitti huomioni jo Olavi Maununpoika -trilogiallaan, mutta Purppuragiljotiini-sarja viimeistään vakuutti minut viime keväänä ahmimallani aloitusosallaan: vaikka kouluaikoina en suurempia kicksejä Ranskan vuoden 1789 meiningeistä saanut, näin kaunokirjallisesti esitettynä ne iskevät. Corpus jatkaa tarinaa siitä, mihin Luxus jäi, markiisi de Saden (jep!) pyörittämästä luksusilotalosta Maison de Luxesta keskellä Ranskan suuren vallankumouksen pyörteitä. Ex-pyövelinkisälli Isidore ja hänen pelastamansa ja kaukaa rakastamansa ex-comtesse Marie-Constance joutuvat pulaan jos jonkinlaiseen sekä yhdessä että erikseen, kirjan aikana muuan Louis pääsee päästään ja eräs Napoleone Buonapartekin tekee ensiesiintymisensä. Historia ei ole vahva aineeni, mutta arvelen, että sarjan jatkuessa tapaamme hänet vielä uudestaan.

Kauniston kieli on edelleen kirjan kantava voima. Jo neljästi ennenkin olen yrittänyt sitä kuvata sitä muun muassa sellaisilla sanoilla kuin rohkea, rehevä ja epookille uskollinen, ja nämä kaikki pätevät yhä. Jatkoksi lisäisin vielä ehkä maanläheisen. Kauniston kerronnan rosoisuudesta ja särmästä valtaosa tulee juuri kirjailijan uskomattoman taidokkaasta kielenkäytöstä, jonka läpi lukija tarinaa seuraa. Vaikka pikkusievällä hienostelukirjallisuudella on aikansa ja paikkansa, tarvitsee ainakin tämä blogitekstiä näpyttelevä lukija ajoittain myös suodattamatonta, raakaakin kieltä.

Corpusta lukiessani en kokenut lainkaan jonkin sortin shokkireaktiota tai siveyden sipuliutta toisin kuin Kauniston aiempien teosten yhteydessä: inhorealistisuus yhdistettynä voimakkaaseen kerrontaan ja kielenkäyttöön on ennen lyönyt menneisyyden nuorta ja naiivia lukijaa kasvoille aivan eri tavoilla kuin kaltaistani kyynistä kolmekymppistä. En suostu uskomaan, että kirja olisi oikeasti ollut jollain tapaa lepsumpi näillä saroilla, vaikka tuo epämiellyttäväksi kokemani alkujärkytys jäi tällä kertaa kokematta. Jos näin olisi kuitenkin ollut ja Kauniston kerronta olisi pehmentynyt ja menettänyt särmäänsä, olisi kyseessä suuri surku, murhe ja harmi. 

Vaikka vaahtoankin Kauniston kielellisistä ansioista, ei Corpuksen juoni kehno ole. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa, eikä lukija tämän kirjan äärellä ainakaan tylsistymään pääse. Isidore on päähenkilönä miellyttävän epätäydellinen ja pitää siten lukijan mielenkiintoa yllä silloinkin, kun Marie-Constance alkaa tökkiä. (Olen huomannut usein empatiani kohdistuvan miespuolisiin päähenkilöihin, kun taas naiset ärsyttävät. En ehkä tahdo pohtia tätä asiaa tämän enempää, mutta tahdoin mainita havainneeni sen.) Olen yhä edelleen varsin iloisesti pihalla kuin se kuuluisa lumiukko siitä, mitä Ranskan historiaan tulee, poislukien ne peruskoulun ja lukion pakollisten historian- ja filosofiantuntien annit, ja tahdon kuvitella sivistyneeni Kauniston hovitanssin lailla yhteen keriytyvästä faktasta ja fiktiosta ainakin keskiverron hovihemmon lyijypuuterikerroksen verran.

Minä pidin kirjasta. Se on viihdyttävä, mukaansatempaava ja kaikin puolin kelpo ajanvietettä. Ahmin Corpusta jokseenkin samoissa mittasuhteissa kuin Aurinkokuninkaan hovin jäsenet herkkuja ja olin kovin kiitollinen siitä, ettei kirjallinen ja kielellinen herkuttelu näy lanteillani (paitsi silloin, kun kirjallisen ja kielellisen herkuttelun tukena on maallisempia herkkuja). Corpus ei horjuttanut sielunelämääni tai mullistanut maailmankatsomustani, mutta yhden sitkeänpuoleisen lukujumin se saatteli mestauslavalle ja teloitti sen taidokkaasti. Ei huono saavutus sekään.

Tiivistettynä
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Corpus (Gummerus, 2017)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 3/5 – Kaikin puolin viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu teos, vaikka jotain Mullistavaa jäi uupumaan, kuten (oletettujen) trilogioiden keskimmäisistä osista usein jää.

Purppuragiljotiini:

Luxus

Corpus

Status

Kauniston Olavi Maununpoika -kirjoista olen kirjoittanut vanhan blogini puolella:
Synnintekijä.
Kalmantanssi.
Piispansormus.

Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Minun sydämessäni on vissi heikko kohta uskontoa liippaavalle kaunokirjallisuudelle, vaikka toisaalta tiedostankin, ettei (kristin)uskoa näissä kirjoissa usein käsitellä mitenkään silkkihansikkain. Useasti kritiikki tietenkin kohdistuu järjestäytyneeseen uskontoon pikemmin kuin itse uskoon, mutta ajoittain näistä lukukokemuksista, joita toisaalta janoan, muodostuu ryppy omaan uskonelämääni. Totesin varsin varhaisessa vaiheessa, että minun on ehdottomasti saatava lukea Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät: helluntailaisuus ei ole minulle henkilökohtaisesti kovin läheinen kristinuskon alalaji, joten sinänsä kirjan lukeminen tuskin menisi kovin hurjaksi uhkapeliksi: energiani ei juuri nyt oikein riittäisi mihinkään isompaan uskonkriisiin, kun kaikkea tästä maailmasta lähtöisin olevaa kriiseilyäkin olisi tarjolla.

Törmälehto kuljettaa lukijaansa kahdessa rinnakkaisessa ajassa ja paikassa: lukiolaistyttö Elsa 1990-luvun Kainuussa päätyy paikallisen helluntailaisseurakunnan toimintaan mukaan vähän sattumalta, ja nykypäivässä minäkertoja-Elsa kulkee Kolumbiassa jonkin sortin lähetysmatkalla ja paikallisen helluntaiseurakunnan toimintaan osallistuen. Jälkimmäisellä on jonkin sortin henkilökohtainen ristiretki käynnissä sissien vangitsemana vuosia olleen Manuelin sopeuttamisessa normaaliyhdyskuntaan ja -elämään. Siinä, missä Elsa vetäytyy karismaattisen uskonlahkon toimintaan mukaan, minä-Elsan usko vaikuttaa arkisemmalta ja ehkä vähän väljähtyneeltäkin. Teinivuosien rakkaudenkaipuu, hurmoshenki, kapinointi ja kaikkitietävyys ovat laantuneet ja Elsa on kasvanut aikuiseksi: mitä on karismaattinen kristillisyys ilman hurmosta ja paatosta, epäilyksellä maustettuna?

Elsa rakastaa sanoja ja tekee niiden tärkeyden monesti selväksi niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin. Vaikka kirjallinen minä tuleekin itsestäänselvästi erottaa kirjailijasta, luulen, että Törmälehto allekirjoittaisi monet Elsan esittämistä väitteistä. Kirjan kieli on harkittua ja viimeisteltyä ja sanalla sanoen kaunista. Vaikka minun oli ajoittain vaikea saada otetta joistain kirjan teemoista, piti kerronta minut silkalla soljuvuudellaan tiukasti otteessaan. Vaikka vuoret järkkyisivät on erinomaisen hieno esikoisteos, joka tuo esille ymmärtääkseni harvinaisempia näkökulmia: vaikka helluntailaisuus on kasvanut tasaisesti vuosien varrella, törmää siihen fiktiopuolella yhä harvakseltaan. Vaikka Törmälehto käsittelee niitäkin helluntailaisuuden piirteitä, jotka saavat riviluterilaisen kulmakarvat usein noususuhdanteeseen, ei lukija koe millään tapaa tirkistelevänsä tai kummastelevansa. 

Nykypäivän Elsa Kolumbiassa tuntuu minulle läheisemmältä, mikä tosin osaltaan varmasti on kertojaratkaisun onnistuneesti luomaa illuusiota: minäkertoja pääsee lähes aina eri tavalla iholle kuin vanha kunnon kaikkitietävä. Toisaalta minä-Elsan pohdinnat ja kipupisteet ovat niitä, jotka minulle vuosien varrella ovat tulleet enemmän tai vähemmän tutuiksi, kun taas ysäri-Elsan hurmos ja palava usko ovat yhtä etäisiä kuin Ultra Bran uskoon tuleminen rukouksen voimalla. Olisinkohan lukenut kirjan toisin vuosikymmen nuorempana? (Totta kai olisin, sillä vuosikymmen sitten olin täysin kakara ja uuvatti eri ihminen. Olisin lukenut kaikki kirjat toisin.) Elsan usko on jollain tapaa kiihkeydessäänkin turvallista ja epäily kotoista, ja uskosta luopumiseen liittyvät tunteet niin tuttuja, että melkeinpä fyysisesti tekee kipeää niistä lukea. Luin silti, enkä kadu. Eikä Vaikka vuoret järkkyisivät pelkän uskon ja elämänkatsomuksen ympärillä pyöri. Perhesuhteet, ystävyys, parisuhteet, oman roolinsa ja merkityksensä löytäminen – kaikki nuoren (ja nuorehkon) aikuisen elämän kipupisteet ja voimavarat vähintään vilahtavat kerronnassa.

Erityisen kunniamaininnan tahdon vielä näin erikseen antaa kirjan upealle kannelle. Vau!

Tiivistettynä
Kuka: Törmälehto, Terhi
Mitä: Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava, 2017)
Kansi: Timo Numminen
Tuomio: 4/5 – Hieno esikoinen, joka tempaa lukijan mukaansa eikä hevillä päästä tätä kahdelta aikatasoltaan karkaamaan. 

Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus on juuri sellainen kirja, johon rakastun korvankärkiäni myöten, mutta josta blogaaminen suorastaan kauhistuttaa minua. Koen riittämättömyyden tunnetta ja suoranaista avuttomuutta yrittäessäni mahduttaa lukukokemustani sanojen sisään. Siinä missä kasvokkain kirjasta keskustellessani yrittäisin (epätoivoisesti!) antaa sanoille lisäulottuvuuksia nonverbaalisin keinoin, mutta blogissa niistä ei ole apua. Yritettävä kuitenkin on jollain tavoin saada naputettua näytölle tuntojani, sillä Kirkkaus ei ole teos, josta voisin vaieta.

Kirjan päähenkilö on Janet Frame, ihan reaalimaailmassammekin vaikuttanut uusiseelantilainen kirjailija. Tunnustan heti kättelyssä sivistymättömyyteni ja myönnän, etten ollut koskaan ennen kuullutkaan koko kirjailijattaresta. (Toki kuuntelin haltioissani viime syksyn Helsingin Kirjamessuilla, kun Jalonen puhui kirjastaan ja kertoi Janetista, jonka kanssa koen kirjan luettuani tehneeni sinunkaupat, mutta ymmärtänette, mihin pyrin.) Jossain vaiheessa Kirkkautta taisin ehtiä päättää lukea koko reaali-Janetin tuotannon, mutta sittemmin tulin siihen tulokseen, etten ehkä pysty. Jalonen tekee kirjailijakollegastaan niin oikean ja tuo hänet niin lähelle, että en ehkä osaisi tehdä eroa kirja-Janetin ja reaali-Janetin välillä ja hämmentyisin tai jopa kiusaantuisin. Kirkkauden Janet tulee lukijan iholle ja puhutteli sisäistä introverttiani niissä määrin, että jäin tapailemaan sanoja pitkäksi aikaa aina kirjankansien sulkeuduttua edessäni. Minä, joka yleensä papatan kuin paraskin papupata unissanikin!

Goodreadsissa pohdin Kirkkauden alkumetreillä käsissäni olevan kirjan olevan "vähän omituinen mutta poskettoman hyvä". Pitäydyn mielipiteessäni vielä kirjan loputtuakin. Eksentrinen ja puhutteleva päähenkilö, preesensmuotoinen ensimmäisen persoonan kerronta ja Jalosen uskomaton taito käyttää sanoja ja siirtää fiktiivisen oikean henkilön mielenmaisema ja -liikutukset lukijan kalloon. Siitä se omituisuus kai tuli, kun päässäni eli uusiseelantilainen, minua puoli vuosisataa aiemmin syntynyt nainen. (Tältäköhän kirjailijoista tuntuu?)

Janetin kautta Jalonen kertoo lukijalleen paljon siitä, miten tämä maailma oikeastaan toimii. Hän osoittaa, että sanojen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden avulla voi tehdä paljon: voi pitää itsensä ja maailmansa kasassa, pitää kiinni mielenterveytensä rippeistä ja silotella traumojaan jos ei nyt vallan kadoksiin niin vähän matalammiksi kuitenkin. "Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet", pohtii Jalonen kirja-Janetin suulla, ja onnistuu taas puhuttelemaan tätä oman ajattelunsa solmuja erinäisten muistikirjojen sivuilla selvittelevää lukijaa. Toinen silmittömän tärkeä teema Kirkkaudessa on itsestäänselvästi mielenterveyden häiriöihin vielä tänä päivänäkin liittyvät stigmat ja epäkohdat. Vaikka mielenterveystyö on paljon Janet Framen ajoista edistynytkin, paljon on vielä matkaa jäljellä. Eikä tarvitse kovin paljon silmiään siristellä lukeakseen kirjan feministisestä vinkkelistä.

En minä tiedä. Aina välillä haaveilen kirjailijaksi ryhtymisestä, mutta tällaiset Oikeasti Hienot Kirjat (isoilla alkukirjaimilla) tuppaavat torppaamaan epämääräiset haavekuvani. Miten minä voisin kirjoittaa kirjan, kun en osaa kirjoittaa edes toisten kirjoittamista kirjoista? Toisaalta Oikeasti Hienojen Kirjojen äärellä se ei edes harmita: miksi minä edes tahtoisin kirjoittaa, kun voin lukeakin? Jotain kuitenkin kertoo kai sekin, että Kirkkaus tuli toiselle sijalle tuoreimmassa Blogistanian Finlandia -äänestyksessä.

Tiivistettynä
Kuka: Jalonen, Riitta
Mitä: Kirkkaus (Tammi, 2016)

Tuomio: 5/5 – Jos aloittaa kirjavuoden näin upealla kirjalla, että ajatuskin siitä blogaamisesta ahdistaa, kun ei kuitenkaan osaa verbalisoida sen upeutta, voi odottaa loppuvuoden olevan erinomaisen hieno.
arvostelukappale

P.S. Varsinainen Blogistanian Finlandian sai Minna Rytisalon Lempi, Globalian Sadie Jonesin Kotiinpaluu, Kuopuksen Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Tiedon myös Tieto-Finlandian voittanut Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Onnea voittajille!

Statovci: Tiranan sydän

Pari syksyä sitten kirjablogistania ja ylipäätään koko Suomenmaan kirjaihmiskunta puhui Pajtim Statovcista ja hänen esikoisteoksestaan. Niin sitä sitten muuan tonttuileva bloggarikin päätyi ikään kuin ryhmäpaineen vuoksi lukemaan Kissani Jugoslavian eikä häpeäkseen pitänyt siitä niin paljon kuin olisi ehkä kuulunut. Statovcin kieli oli upeaa, kirja tematiikaltaan mielenkiintoinen ja ajankohtainen, juoni mukaansatempaava ja symboliikkaa vilisi enemmän kuin kroonisesti univajeisen kotiäidin aivo pystyi käsittämäänkään. Tajusin, että kirja on hieno ja upea, mutta se ei vain iskenyt minun kirjallisiin makunystyröihini niissä määrin kuin olisin toivonut.

Tätä taustaa vasten saatatte ymmärtää, miksi en oikein ollut varma, tahdonko lukea tänä syksynä ilmestyneen Tiranan sydämen. Pelkäsin kokevani itseni taas jollain tapaa hitaaksi ja hölmöksi, jos en pitäisikään kirjasta. En kuitenkaan malttanut jättää kirjaa lukemattakaan, kun se niin viekoittelevasti minuun lähikirjaston vippihyllystä kerran katseli. Kirja pääsi messumatkalukemiseksi, ja ahmaisinkin sen kokonaan perjantain aikana, junan penkillä ja hotellin sängyllä.

Statovcin kieli on yhtä huumaavaa kuin aiemminkin. Kirjan keskiössä tai ainakin sen lähistöllä tuntuu olevan seksuaalinen identiteetti samoin kuin sukupuoli-identiteetti, kuten viime kerrallakin, joskin tällä kertaa "pelkkää" homoseksuaalisuutta vähän monimutkaisemmin lähestyttynä. En vieläkään oikein tiedä, miten aiheen käsittelyyn suhtautua, sillä koen sen joissain määrin niin äärimmäisen henkilökohtaiseksi vaikka toisaalta aiheen ääneen (tai kirjallisesti, tietänette tarkoitukseni) käsittelyn tärkeydenkin ymmärrän. Kissani Jugoslaviaa lukiessani muistan kokeneeni oloni kiusaantuneeksi enkä tunteelta aivan välttynyt tälläkään kertaa. Tämä toki on vain oman, äärimmäiseen introverttiyteen taipuvaisen päänuppini ongelma. Mukana on voimakkaasti myös kansallisen identiteetin, sen merkityksen ja puutteen pohdintaa: kirjan päähenkilö vaihtaa kansalaisuuttaan (ja sukupuoltaan) niin luontevasti ja sujuvasti, että sitä jää väkisinkin vähän pohtimaan, miten typerää niitä onkaan pitää millään tapaa luotettavina lokerointiperusteina.

Tiranan sydämen keskiössä on kaksi nuorta... niin, tekisi mieleni sanoa heitä albaanipojiksi, mutta koska kansallisuus ja sukupuoli ovat tulkintoja, pitäisi ehkä jättää sanomatta. Bujar ja Agim tulevat erilaisista perheistä, ja muun muassa perhedynamiikan avulla Statovci kertoo albaanikulttuurista ja sen vivahteista sekä tietenkin Albanian historiasta uskomattoman paljon. Jollain tapaa toivon, että olisin lukenut kirjan jo vuosi sitten. Siitä olisi oikeasti ollut apua albaanitaustaisten maahanmuuttajien kanssa toimiessa.

Jossain vaiheessa kirjaa aloin epäillä kirjan päähenkilöä. Kirjan alussa minäkertojana on Bujar. Vanhempi minäkertoja vaikuttaa kuitenkin enemmän Agimilta. Aloin epäillä Statovcin yrittävän vetää maton jalkojeni alta enkä malttanut laskea kirjaa käsistäni odottaessani vahvistusta tai torppausta teorialleni. Viimeisille sivuille asti kirjailija jaksoi minua johdattaa ennen kuin paljasti, mitä vuosia sitten tapahtui. Voi ihme, miten minä tykkään näistä kirjoista, jotka vievät minua kuin pässiä narussa!

Tiranan sydän ei ollut mukana, kun tämän vuoden Finlandia-ehdokkaita julkaistiin. Minä myönnän pettyneeni. Pidin Tiranan sydämestä enemmän kuin Kissani Jugoslaviasta, joka tosin sekään ei ollut ehdokkaana isoa Ähvää saamaan. Ehkä juuri tämän vuoksi pidin selviönä Tiranan sydämen ehdokkuutta. Oli niin tai näin, minusta Tiranan sydän on yksi tämän vuoden hienoimpia suomalaisia kirjoja, vaikka se ei aivan totaalisesti omaan kirjamakuuni istunutkaan. Tällaisessa tilanteessa sitä muuten pohtii tosissaan, onko mitään järkeä kirjoittaa subjektiivista kirjablogia ja vielä pisteyttää lukemiaan kirjoja subjektiivisten lasiensa läpi tihrustellen. Kun käsissä on Oikeasti Hieno Kirja ja sen tajuaa omien tylsien mieltymystensä läpikin, on aika nihkeää laittaa tuomioksi 4/5, mutta eipä sitä systeemistään oikein horjuakaan malttaisi. Ehkäpä vuodenvaihteessa jätän nuo arvosanat lopullisesti Goodreadsiin.

Tiivistettynä
Kuka: Statovci, Pajtim
Mitä: Tiranan sydän (Otava, 2016)
Tuomio: 4/5 – Vangitsevaa kielenkäyttöä ja kerrontaa. Yksi tämän vuoden suomalaisista kirjallisista Tapauksista isolla alkukirjaimella.

Havaste: Veden vihat

Tämä kesä kun oli vähän, mitä oli, ei lukeminenkaan ollut intressilistallani kovin korkealla. Vaikka olin vuoden ehtinyt odottaa jatkoa Paula Havasteen Maan vihoille, en kirjan ilmestyessä kesäkuussa kauppoihin osannut lainkaan innostua siitä. Lehteilin sitä pariin otteeseen kirjakaupassa, juu, mutta jotenkin ajatuskin Kerten kuvioiden seuraamisesta sai minut ahdistumaan entisestään. Heinäkuun alussa, tämän kesän lukumaratonin alla, puoliksi pakotin itseni ostamaan kirjan, ja ahmin sen sitten kesälukumaratonin aikana kokonaisuudessaan.

Havaste heitti minut jo ensimmäisillä sivuilla niin tukevasti 1100-luvulle, että sieltä nykypäivään kaivautuminen vaati melkeinpä fyysisiä ponnistuksia. Koluvan eli Tallinna ei toki ole minulle henkilökohtaisesti yhtä tärkeä paikka kuin Maan vihojen Tukholma tai Tuulen vihojen Satakunta, mutta toisaalta sillä ei ollut niin väliäkään, sillä olen ehtinyt kiintyä Kertteen niissä määrin, että luultavasti lukisin ihan onnessani monta sataa sivua siitä, kun hän kävelee ympyrää yhden ainoan kuusenrungon ympäri. Sitä paitsi Havaste onnistuisi todennäköisesti kirjoittamaan senkin niin hyvin, että näppäilisin siitä(kin) ylistävän blogitekstin.

En oikeastaan edes tiedä, mihin Vihojen hurmaavuus perustuu. Minä saan tietty kicksejä vanhahtavista (länsimurteiden) sanoista ja mytologiapuolesta. Kertteen olen kiintynyt, kuten jo mainitsinkin, mutta en minä hänestä erityisemmin pidä. Näin, kun kirjan lukemisesta on kulunut jo kuukausi, huomaan mielenmaisemani lähestyvän jollain tapaa sitä alkukesän kestonärkästystä, jossa jo harkitsin koko kirjan lukematta jättämistä. Eiköhän syypää tähän ilmiöön ole Havasteen ilmiömäinen kyky maalata maisemia, lumota lukija kielellä, luoda luonnikkaita ja realistisia hahmoja ja kirjoittaa heidän välilleen kemiaa, josta Neon2:kin voisi vain haaveilla, niin hyvässä kuin pahassakin.

Feministinen sivujuonne on Vihoissa ollut koko ajan vahvasti läsnä eikä Veden vihat ole tässä mielessä mikään poikkeus. Kertte on vahva, omanarvontuntoinen nainen, vaikka välillä jääkin miesten maailmassa yhden sortin heittopussiksi ja koristeeksi. Oppii hän muutaman (riimu)kirjaimenkin! Hän kuitenkin pyrkii aktiivisesti irti siitä roolista, ja saakin vuosituhannen takaisessa miesten maailmassa harvinaiseksi kuvittelemaani kunnioitusta, joskin siihen on aina sotkettuna pelkoa, noitahysteriaa ja muuta kristillistyvän Pohjois-Euroopan hapatetta. Tai no, nimenomaan noidaksi Kertteä ei olla taidettu kirjassa kertaakaan kutsua, monella muulla nimellä kyllä, sillä tuolloin noidat olivat varsinkin suomalaisessa pakanakulttuurissa nimenomaan miehiä. Tässä mielessä Kerten yliluonnolliset lahjat, jotka tässä kirjassa tekevät kaivatun paluun oltuaan vähän taka-alalla Maan vihoissa. Sen sijaan Maan vihoissa läsnä ollutta Larrin kertojanääntä jäin kaipaamaan kovin!

Kerten lapsikuvio oli Veden vihoissa vähän ennalta-arvattava, kun edellisten osien äitiystrendi oli lukijalla muistissa. Olin kuitenkin huomaavinani Kertessä tiettyä aikuistumista tämänkin asian suhteen, sellaista, joka sai minut sympatiseeraamaan häntä aiempaa enemmän. Jään yhä jännityksellä odottamaan, kuulemmeko vielä jotain Toomaksesta.

Havaste on Facebookissa jo lupaillut Kerten tarinalle vielä jatkua, ja aika cliffhanger tuo Veden vihojen lopetus taas oli. Ehkä ensi kesänä asenteeni on vähemmän möllöttävä, vaikka toisaalta nythän minulla on kuukauden lyhyempi odotus edessäni kuin jos olisin kirjan heti uunituoreena lukenut. Ja vaikka olisinkin asenteeltani yhtä mörökölli kuin tänä kesänä, hankin kirjan varmasti ihan vain saadakseni sen hyllyäni kaunistamaan: sen verran upeaa työtä Eevaliina Rusanen on näiden kansien kanssa tehnyt!

Tiivistettynä
Kuka: Havaste, Paula
Mitä: Veden vihat (Gummerus, 2016)
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tuomio: 5/5 – Kertte jatkaa kulkuaan ja kietoo minut tiukemmin pikkusormensa ympärille. Jatkoa odotellessa!

Olen kirjoittanut Vihoista myös aiemmin:
Tuulen vihat
Maan vihat

Kinnunen: Lopotti

En muista kovinkaan paljoa ajasta, jolloin tartuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen. Itse kirjasta muistan pitäneeni kovin ja juonenkin pystyin suurpiirteisesti palauttamaan mieleeni, mutta valvottu vauvavuosi on selvästi syönyt aivokudostani tältä osa-alueelta. Kun lopulta havahduin Lopottiin, en oikein osannut innostua. Tiesin jo etukäteen, että en ehkä muistaisi tarpeeksi Neljäntienristeyksestä, olkoonkin, että Lopottia on mainostettu itsenäisenä jatko-osana. Toisaalta tiesin jo etukäteen, että pitäisin luultavasti kirjasta joka tapauksessa, ja niinpä järjenvastaisesti taas kerran päätin, etten tahdo hosua sen lukemisen kanssa. En kuitenkaan lopulta malttanut olla lainaamatta kirjaa, kun se niin kauniisti nökötti kirjastossa eräänä iltapäivänä, kun lapsia päiväkodista hakiessani sinne harhauduin.

Lopotti pyörii pitkälti Helenan ja hänen veljenpoikansa Tuomaksen ympärillä. Helenan hahmon muistin jo Neljäntienristeyksestä, Tuomasta en. Eikä sillä lopulta ollut väliäkään: Helena on hädin tuskin sivuhenkilö Neljäntienristeyksessä, Tuomas sitäkin pienemmässä roolissa. En kuitenkaan ehkä uskaltaisi kutsua Lopottia aivan täysin itsenäiseksi jatko-osaksi, olkoonkin, että päähenkilöiden mukana olisi pystynyt jollain tapaa roikkumaan Neljäntienristeystä lukemattakin. Perhedynamiikasta jäisi ihan uskomattoman paljon huomaamatta ilman jonkinasteisia ennakkotietoja. Toisaalta voihan se olla, että kanavoin tähän mielipiteeseeni omaa riemuani tavatessani (kirjan sivuilla mutta kuitenkin) taas Marian, Lahjan, Onnin ja kumppanit, joista lopulta muistin yllättävän paljonkin. Tiedä häntä.

Kinnunen kuljettaa tarinaa eteenpäin rinnakkain, vuoroin Tuomaksen ja vuoroin Helenan silmin, varhaislapsuudesta aina, noh, niin pitkälle kuin kuljettaa, sota-ajasta nykypäivään. Alkuun ratkaisu hieman ärsytti minua ja koin sen häiritseväksi: aina, kun aloin päästä vauhtiin ja mukaan tarinaan, siirryttiinkin toiseen aikaan ja paikkaan. Koko kirjaa tarkastellessa ratkaisu oli tosin toimiva ja näkökulmat täydensivät toisiaan mukavasti, joten en ensin aikonut edes mainita koko aihetta. Ylipäätään Helenan sokeainkoulumuistelot olivat vähintäänkin kiehtovia, samoin Tuomaksen lapsuus ja nuoruus 1980-luvun ajankuvana kutkuttelivat tätä kolmenkympin kriisiä jossain taustalla läpi käyvää lukijaa.

Kinnunen kirjoittaa yhä aina vain upeasti. Kieli on yksinkertaista, välillä melkein korutonta, mutta silti rikasta. Tällainen valovuosien pituisten virkkeiden kirjoittamiseen poskettomasti rakastunut otus kuin allekirjoittanut ei voi kuin ihailla moista taitoa! Kerronnan ohella Kinnunen ehtii viljellä elämän suuria totuuksia rakkaudesta, äitiydestä, tasa-arvosta, uskonnosta ja monesta muusta ajankohtaisesta teemasta ja arvosta. Kaltaiseni kyyninen lukijakin huomasi hapuilevansa nessupakettia aina välillä kirjailijan tehdessä jonkin harvinaisen osuvan huomion - ja niitä Lopotissa piisaa.

Jos jotain pientä negatiivista nyt yritän puoliväkisin keksiä, olisi minun kai mainittava, että olin jollain tasolla vähän pettynyt siihen, miten tässäkin kirjassa homoseksuaalisuus oli niin suurena teemana. Eikös sitä jo Neljäntienristeyksessä käsitelty tarpeeksi? En kuitenkaan kehtaa moisesta valittaa, sillä teema on ajankohtainen ja tärkeä ja sitä paitsi Kinnunen käsittelee sitä hienosti, jotenkin inhimillisen realistisesti.

Lopotti on vaikuttava lukukokemus. Kinnusen upea kielenkäyttö, mukaansatempaava juoni, todentuntuiset ja persoonalliset henkilöhahmot, maisemakuvaus ja sukusaagamainen sointi muodostavat upean kokonaisuuden. Näinköhän Kinnusen kirjasarjasta tulee tämän vuosituhannen Täällä Pohjantähden alla?

Tiivistettynä
Kuka: Kinnunen, Tommi
Mitä: Lopotti (WSOY, 2016)
Kansi: Martti Ruokonen (kuvat Kuusamon valokuvaamon arkisto)
Tuomio: 5/5 – Upea kirja upealta kirjailijalta. Lopotti lunastaa hirmuiset ennakko-odotuksensa ja on kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen tai ehkä jopa vähän enemmänkin.

Lopotti on Tommi Kinnusen toinen sukuromaani. Ensimmäinen on tietenkin huiman hieno Neljäntienristeys, josta olen kirjoitellut vanhan blogini puolella.

Kanto: Pala palalta pois

Minä olen viimeiset kolme viikkoa ollut työssäoppimassa muuan palvelutalossa. Minähän aion isona hammashoitajaksi, joten kaikki varmasti ymmärtävät hyvin, miksi ennen joulua olin viisi viikkoa "töissä" päiväkodissa ja nyt kuusi ikääntyneiden parissa. Jep. Oli miten oli. Minä olen tietyissä asioissa varsin idealistinen, suorastaan naiivi ihmisotus, ja vanhustyö on ehdottomasti yksi näitä aihepiireistä, joiden kohdalla olen säännönmukaisesti sulkenut silmäni ja korvani. Työssäoppimispaikallani asukkaita kohdellaan ja hoidetaan hyvin, ja he ovat enimmäkseen kohtuullisen hyväkuntoisiakin, kun pystyvät kodinomaisissa oloissa asumaan, mutta olen silti ottanut ja ahdistunut oikein urakalla.

Ahdistustani helpottamaan ajattelin etsiä kirjan, ja pohdin Anneli Kannon teoksen Pala palalta pois: Kertomuksia Alzheimerin taudista olevan tähän hommaan hyvä kirja. Ei mennyt ihan nappiin tämä arvaus, kuulkaa.

Pala palalta pois koostuu varsin selvästi kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa, joka on nimetty "Minulla on se paha tauti", Kanto kuvaa dementiaa Alzheimerin tautiin sairastuneen äitinsä silmin. Toisessa osassa, "Kertomuksia Mikä-Mikä-Maasta", kuvataan dementian moninaisia muotoja eri näkökulmista. Kolmannessa osassa, "Elämässäni on musta aukko", siirrytään lähiomaisen, Kannon itsensä, kenkiin. Niin, mainittakoon vielä, että kirjan loppu tavallaan yllätti minut.

Kanto ei kaunistele. Kyllähän Pala palalta pois on vertaistukea parhaimmillaan, muttei se kyllä juuri lohdutakaan. Toisaalta kukapa sitä lohtua oikein voisi tarjotakaan? Kirjan sivuilla Kanto nostaa esille paitsi dementian monet lajit myös sen moninaiset uhrit: sairastuneet, omaiset ja tietyissä määrin hoitohenkilökunnankin. Terveyskirjaston mukaan keskivaikeasta tai vaikeasta dementiasta kärsii noin kolmannes yli 85-vuotiaista, joten kyse ei ole ikääntyvässä Suomessamme edes mistään harvinaisesta ilmiöstä!

Esipuheessaan Kanto muistuttaa lukijaa usein kuullusta lausahduksesta, jonka mukaan Alzheimer on omaiselle ankara, mutta sairastuneelle lempeä. Jäin pohtimaan tätä, ja tulin siihen tulokseen, että niinhän se ainakin tietyn pisteen ylittäessään on. Iänikuinen ajatusleikkini siitä, tahtoisinko olla mieluummin toimiva päänuppi rikkinäisessä kropassa vai toisinpäin, sai lisäkierroksia tätä kirjaa lukiessa, mutta varsinaiseen ratkaisuun en ole vieläkään päässyt. Onneksi tämä asia ei ole minun itseni päätettävissä.

Kaikkiaan Pala palalta pois on taidokkaasti koottu kuvaus dementiasta ja siitä Alzheimerin taudistakin, joka dementian yleisin aiheuttaja on. Lohduksi siitä ei ole, eikä se ahdistustanikaan helpottanut.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Pala palalta pois: Kertomuksia Alzheimerin taudista (Gummerus, 2013)
Tuomio: 4/5 – Realistinen, koskettava ja useammalla tavalla ahdistavakin kuvaus siitä, kun äiti ei ole enää äiti.

Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedtin Oneiron on niittänyt mainetta ja kunniaa sekä kirjablogistaniassa että palkintomittapuulla. Kirja voitti viime vuonna Finlandia-palkinnon ja Akateemisen Kirjakaupan Varjo-Finlandia-palkinnon, ja toissapäivänä julkistettiin sen voittaneen ylivoimaisella pistesaaliilla myös Blogistanian Finlandia -palkinnon. Aika hieno kirja vaikuttaisi siis olevan kyseessä! Minä luin Oneironin viime vuoden lopulla, ja se jätti minut vähintäänkin ristiriitaisiin tunnelmiin.

Kyse ei ole siitä, etten olisi pitänyt kirjasta. Minä en vain rehellisesti sanottuna tiennyt, mitä ajatella siitä. En tiedä vieläkään, siksipä tämän tekstin kirjoittaminen on jäänyt ja jäänyt. Lukukokemus oli niin monella tavalla hämmentävä noin niin kuin nätisti sanottuna. Lukuhetkellä kuvailin olevani pihalla kuin se kuuluisa lumiukko. Silti samaan aikaan en ollut malttaa laskea kirjaa hyppysistäni. Lopulta päädyin toteamaan, että kirja on monella tapaa hieno ja ansiokas, mutta ei kuitenkaan ihan minun makuuni.

Tämä on sääli, koska olen mielenkiinnolla ja ihaillen seuraillut kirjailija Lindstedtin esiintymistä. Mikä nainen! Ja voi että, miten hienosti hän kirjoittaa! Kieli on vivahteikasta, kirja vilisee intertekstuaalisia viittauksia niin moneen suuntaan, että kaltaiseni hönö lukija kaipaa kompassia. Kirja tuntuu ajoittain olevan vähintäänkin sekava kokonaisuus tajunnanvirtaa, esseitä ja jotain kamalan älykästä, josta en hanki saada omalla väsyneellä järkeilyelimelläni kiinni. Kirja on selvästi Älykästä, Hienoa Kirjallisuutta versaalialkukirjaimilla. Sellaista, joka ei tyydy kivasti kutittelemaan lukijan ajatuksia, vaan laittaa kaikki vinksin vonksin. Ei kepeää viihdekirjallisuutta vaan Korkeakirjallisuutta. 

Kirjan keskipisteessä on kuolema on aiheena kiehtova ja hiukan kammottavakin. Kuten usein saa kuulla, me nykyihmiset olemme kovin siitä vieraantuneet. Yhtä luonnollinen osa elämää se kuitenkin on kuin syntymäkin. Lindsted käsittelee tabuhtavaa aihetta taiten, ja opin paljon uutta. Vainajan käsittelykin oli minun nähdäkseni oikein esitetty, ja kirjan kuvaus hoitohenkilökunnasta oli varsin osuvaa. Heh. Mutta se kuolema, tässä kirjassa se on osa elämää. Minusta Lindstedt esittää asian jollain tapaa kauniisti, ilman liikaa paatosta.

Oneiron jättää lukijan hapuilemaan sanoja ja koherentteja ajatuksia. Niin minutkin. Tämä on ehdottomasti yksi niistä kirjoista, joiden kohdalla kiroan numeroarvosanasysteemiäni, mutta minkäs teet. Ansiokkuudestaan ja selkeästä hienoudestaan huolimatta Oneiron ei ole minun kirjani.

Tiivistettynä
Kuka: Lindstedt, Laura

Mitä: Oneiron (Teos, 2015)

Kansi: Jussi Karjalainen (kuva Aki-Pekka Sinikoski)

Tuomio: 3/5 – Älykästä, Hienoa Kirjallisuutta versaalialkukirjaimin, ei kuitenkaan minulle ominta lukumateriaalia.
Arvostelukappale

Katja Kettu: Yöperhonen

Aika tasan kaksi vuotta sitten odottelin kuopustani hädin tuskin toisella raskauskolmanneksella ja jostain kohtalon (tai kirjastolaitoksen) oikusta satuin tarttumaan Katja Ketun Kätilöön. Olin jo aiemmin lukenut kirjailijan Piippuhylly-novellikokoelman, jonka hahmokaartissa oli paljon kätilöläisiä, ja pitänyt siitä kovin, mutta itse Kätilö... Pidin kirjasta silmittömästi, mutta näin jälkiviisastellen se ei ehkä ollut parasta lukemista moisessa (kirjaimellisesti) herkässä tilassa. 

Kului vuosi ja toinenkin, ja jopa minä havaitsin Kätilöstä tehdyn elokuvaversion ja samoihin aikoihin markkinoille mätkähtäneen Ketun uutukaisen romaanin, Yöperhosen. En ole ihan yksinkertaisesti ehtinyt elokuviin katsastamaan tuota elokuvaa, ja jotenkin Yöperhonenkaan ei oikein houkutellut. Eihän se nyt millään voisi olla puoliksikaan yhtä vavahduttava kuin Kätilö oli? Enhän minä ole raskaanakaan, joten ylipäätään minkään valtakunnan tunneheilahtelut eivät ole kovin todennäköisiä. Helsingin Kirjamessuilla sain tilaisuuden kuulla kirjailijan itsensä puhuvan kirjastaan, ja jotenkin kummasti päädyin sitä sitten itsekin lukemaan jo kotimatkalla junassa. 

Niinhän siinä sitten kävi. Yöperhonen tunki uniin ja loi jonkinlaisen unenomaisen, sellaisen semipainajaismaisen ahdistavanpuoleisen vivahteen moniin hereilläolotunteihinkin. Jälkimmäisistä voisi kyllä ehkä syyttää myös messureissua seurannutta migreenin ja tensiopäänsäryn lehtolasta, joka viipyi riesanani kolmatta vuorokautta, mutta mitä hauskaa siinä muka olisi? Lopulta päädyin lukemaan Ketun kirjoitukset loppuun kokeen lukemisen kustannuksella ihan vain saadakseni vihdoin nukuttua yöni rauhassa, ja menetin muutaman tunnin kultaakin kalliimpaa uniaikaa kirjaa lehteillen. Olihan se tietty huomattavasti mukavampi vaihtoehto kuin painajaisten kynsissä heittelehtiminen, ja sitä paitsi pidin kirjasta lopulta niin naurettavan paljon, etten osaa edes pahoittaa mieltäni. 

Marien luonnonusko näyttelee tärkeää osaa Yöperhosessa: kieuin innosta hoksatessani kaikki ne viittaukset käsitykseen moniosaisesta sielusta, johon kiinnitin huomiota Anna-Leena Siikalan Suomalaista  šamanismia lukiessani. Tosin siinä, missä meikäläisten sielukäsitys oli kaksijakoinen, itsestä ja löylystä koostuva, on marimytologian käsitys tšoneineen ja örteineen hieman eriävä, mutta kuitenkin kovin samanlainen, mikä on tavallaan hirveän ihana todiste kansojemme sukulaisuudesta.

Nyt taisin vähän harhautua itse aiheesta. Ajatuksenani oli nimittäin yrittää tuoda ilmi, miten uskomattoman luonnolliselta kirjan yliluonnolliset elementit tuntuvatkaan. Jotenkin jäin miettimään sitä, miten erilaisilla tavoilla me ihmisotukset käsitämme kukin tykönämme sellaiset käsitteet kuin (yli)luonnollisuus ja todellisuus. Ja onko tämä nyt sitten sitä kuuluisaa maagista realismia? Miten tämä kirja ylipäätään pitäisi luokitella ja lokeroida? 

Yöperhosen loppuratkaisusta voisin kirjoittaa vaikka kilometrin, mutta koska tämä merkintä tuntuu venyvän kuin nälkävuosi, todettakoon lyhyehkösti, että siitä tuli hämärästi mieleen "Titanic". Siis se kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla väsätty elokuva, jossa Leonardo di Caprio ja Claire Danes nököttävät paatin nokassa. Yllätyinhän minä Irgan kohtalosta ja Henrikin murhaajastakin, en minä sillä. Volodjan henkilöllisyyttä arvailin jo varhaisessa vaiheessa, mutta en uskaltanut uskoa intuitiooni. Olkoonkin, että vinkkejä sateli tiuhaan tahtiin aina kuuluisista kaimoista (ex-)vaimon ammattikuntaan saakka. Nyt tosielämän Vovan nimeen törmätessäni alan aina hihitellä partaani kuin mikäkin imbesilli, joka on kuullut mehukkaan juorun. Kai sekin jotain kertoo siitä, miten Kettu saa suorastaan huijattua mukaansa jopa kaltaiseni tunnekylmän ja heittäytymiskyvyttömän lukijan! 

Pakkohan tässäkin blogauksessa on kirjoittaa muutama sana Ketun kehutusta kielenkäytöstä. Tiedän (kaltaisiani) ihmisiä, jotka jumaloivat Ketun tyyliä, mutta jollain tapaa ymmärrän myös niitä, jotka eivät sitä fanita. Varsin persoonallisesti käsittelee kirjailijatar kirjaimiaan siis. Aiemmin Ketun teoksista kirjoittaessani olen toistuvasti viitannut hallusionaationomaiseen tunnelmaan, jonka hän kielenkäytöllään onnistuu luomaan, ja kovasti tekisi mieleni käyttää samaa termiä Yöperhosenkin kohdalla. En kuollaksenikaan muista, oliko tuonpuoleinen (ts. yliluonnollinen) yhtä vahvasti läsnä Kätilössäkin, mutta ainakin Yöperhosessa se tuntui korostavan tuota houremaista vivahdetta entisestäänkin. Murresanat tuottivat tällä kertaa ainakin minulle vaikeuksia ehkä jopa vähän häiritsevissäkin määrin, ja tekstissä vilisi myös varsin paljon venäjänkielisiä (ja ilmeisesti myös marinkielisiäkin?) fraaseja, jotka tapaavat minulta mennä ihan täysin ohi.

Pohdin jo aiemmin tässä raapustuksessani sitä, voiko Yöperhosen luokitella maagisen realismin käsitteen alle. Maagista se ainakin on, ja realististakin. Raadollista, raakaa, raastavaa ja raatelevaa, ihan kuten Ketulta osasin odottaakin. Tällaisina pieninä annoksina silloin tällöin parin vuoden välein tähän ei kyllä pääse kyllästymään, joten en kehtaa valittaa: sen verran tymäkästi kirja minuun iski. 

En malta olla vertailematta Kätilöä ja Yöperhosta toisiinsa. Ovathan sankaritarten lempinimetkin, Villisilmä ja Villilintu, varsin samanlaisia! Molemmat kirjat ovat erilaisia rakkaustarinoita kuin mihin yleensä törmää. Ketun (anti)sankaritarten rakkaus on raakaa, lihallista, kiihkeydessään hulluutta lähestyvää, ei todellakaan mitään janeaustenmaista jaloa, kaunista tunnetta. Villiä on meno siis, jos ovat päähenkilötkin - ainakin niiltä lempinimiltään.

Yöperhonen oli uskomattoman voimakas lukukokemus, joka jätti lukijansa haukkomaan henkeään unenpuutteesta jo valmiiksikin tuupertumisen partaalla. Facebookissa vähän uhkailin hakevani Ketulta vahingonkorvauksia (1,25 kahvipakettia sis. sekä aineelliset että henkiset vahingot) yöunieni pilaamisesta useammalla kuin yhdellä (N > 1) tavalla: ensin valvoin painajaisten takia ja sitten hotkin kirjan loppuun nukkumaanmenoaikani jälkeen. Mutta kuulkaa, en kadu pätkääkään.

Tiivistettynä:
Kuka: Kettu, Katja
Mitä: Yöperhonen (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen; Eemil Karila (maalaus), Katri Lehtola (kuvaus)
Tuomio: 5/5 – Uskomattoman voimakkaasti tunteisiin menevä, useammalla kuin yhdellä tavalla yöunet pilaava teos. Ehdottomasti lukemisen väärtti, joskaan ei kaikkein herkimmille lukijoille suositeltava.
arvostelukappale

Havaste: Maan vihat

Alkuvuodesta Paula Havaste onnistui noitumaan minut ihan täysin Tuulen vihoilla, enkä hankkinut innostukseltani malttaa nukkuakaan, kun hoksasin Kerten tarinaa jatkavan Maan vihojen ilmestyneen kirjakauppoihin. Kun sitten vielä sain näppeihini ikioman arvostelukappaleen kirjasta (kaunis kiitos Gummerukselle!), oli peli jotakuinkin pelattu. Vaikka kuinka yritin pakottaa itseni lukemaan kirjaa nauttien, se jotenkin kummasti vain loppui saman päivän aikana.

Tuulen vihojen draamaa tihkuva loppu varjostaa jatko-osaansa, vaikka sitä itsenäisenä moisena markkinoidaankin. Henkilökohtaisesti näen jokseenkin epätodennäköisenä, että olisin saanut Tuulen vihoista juuri mitään irti, mikäli Maan vihat eivät olisi olleet verrattain tuoreessa muistissa. Toki tapahtumia kerrataan vaadittavilta osilta, mutta hahmot olisivat vain jälkimmäisen kirjan jäljiltä jääneet paljon ontommiksi ja yksiulotteisemmiksi. Sitä paitsi Kertte aikuistuu ja kehittyy hahmona hirmuisesti, mikä jäisi kokonaan huomaamatta vain kakkoskirjan pohjalta.

Arimon matkassa Kertte päätyy ensin suureen Turukylään ja sitä kautta vielä meren yli Tokholmin kylään. Tukholma on minulle ehkäpä rakkain kaupunki koko maailmassa (tai ainakin vahvasti kolmen rakkaimman joukossa), ja olikin ehkä pieni shokki huomata, miten vastenmieliseksi Kertte kaupungin kylän koki. Kun se Gamla stan nyt kuitenkin on niin sympaattinen ja muutenkin! Toisaalta metsässä kasvaneen Kerten reaktio on vähintäänkin ymmärrettävä, ja kun kaupan päälle mätkäistään enemmän tai vähemmän suora kielto harjoittaa omaa uskontoaan, ei ihmettelylle juuri sijaa jää. Arimostakin paljastuu kaikenlaisia inhottavuuksia jo ennen kuin matkaan ihan kunnolla päästäänkään. Ei ole helppoa Kertellä, ei. Uudessa kotikylässä odottaa ilkeän noita-akan perikuvalta vaikuttava anoppi, seksuaalisesti ahdisteleva pappismies, ja kun se Prinssi Rohkeakin on mikä on. Itse uuden maan maaperäkin tuntuu sitä paitsi vihaavan meren yli tullutta Kertteä!

Larrin seikkailut pakomatkallaan tuntuivat vähän päälleliimatuilta. Ymmärrän kyllä, että hahmon pitäminen kuvioissa on tärkeää, ja sinänsä Larrin vaiheet kiehtovatkin, mutta kun tökki niin tökki. Tökkimisen suurin syy taisi kuitenkin omalla kohdallani olla se, että olisin halunnut hotkia aina vain lisää tekstiä Kerten kuulumisista, joten kritisointi lienee aika päätöntä.

Maan vihoissa luonnonusko elää ja voi jokseenkin hyvin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, vaikka kristinusko alkaa tilaa vallatakin – kirjan loppua kohden varsin rujostikin. Jään kauhunsekaisella innolla (onpa siinäkin ilmaisu!) odottamaan sitä, konkretisoituuko tämä vastakkainasettelu jollain tapaa Toomaksessa ja Mimerkassa. En tahdo sortua spoilereiden kylvämiseen, mutta joudun ehkä epämääräisehkösti tässä yhteydessä toteamaan, että Toomas-juonikuvio jokseenkin särki sydämeni.

Jäin pohtimaan paitsi Toomaksen ja Mimerkan tulevaisuutta myös Kerten ja Larrin jatkokuvioita. Löytääköhän Kertte takaisin kotiinsa – ja odottaako siellä Mimerkan lisäksi Tuulen vihoista tuttu henkityttö? Toisaalta jäin hieman surkuttelemaan sitä, ettei kirjaan mahtunut mukaan Kerten näkemystä keskiajan ruotsista. Muinaisessa menneisyydessä innostuin varsin pelottavissakin määrin ruotsin kielihistoriasta, mutta saattaahan se olla, etteivät kaikki tätä intohimoani jaa, niin oudolta kuin se näin kuulostaakin.

Spoilerittomuudessaan epämääräiset juonipohdinnat sikseen.

Havaste kirjoittaa hurmaavasti, vangitsevasti ja ylipäätään kaikkien kirjablogistanian ylistävien adverbikliseiden arvoisesti. Faktapohja kirjan taustalla on uskomattoman laaja, ja pitkälti sen ansiostahan miljöö, hahmot ja ylipäätään kaikki niin hyvin toimiikin. Taustalle pakotettava suomenusko pilkahtelee iloisesti esiin kautta linjan ja saatoin hieman hihkua ääneen, kun Kertte löysi Tokholmista pihlajan, puista pyhimmän. Juoni etenee mukavalla poljennolla ja mukana on sopivasti jännitystä, draamailua ja ripaus hömppääkin romantiikkaakin. Kaikkiaan erinomainen romaani siis.

Eevaliina Rusanen toteutti Tuulen vihojenkin upean kannen, eikä Maan vihat kalpene lainkaan sen rinnalla. Ei kyllä kalpene juuri muillakaan saroilla, vaikka kirjat monella tapaa erilaisia ovatkin. En millään malttaisi odottaa sitä, että saan lukea lisää Kerten vaiheista, mutta ei tässä kai muukaan auta.

Tiivistettynä

Kuka: Havaste, Paula

Mitä: Maan vihat (Gummerus, 2015)

Kansi: Eevaliina Rusanen

Tuomio: 5/5 – Takuuvarmasti viihdyttävää ja kiehtovaa tarinaa. Joko se kolmas osa pian ilmestyy?

arvostelukappale 

Rönkä: Eino

Matti Röngän Eino lähti eräällä kirjastoreissulla mukaani vähän sattumalta. Ohuenpuoleinen teos vaikutti sopivalta lukujumin karkoittajalta, ja vaikka olenkin reipas ekaluokkalainen, kannan repussani mieluusti vähän kevyempiä kirjoja. Eino saattaa fyysisesti olla kevyt, mutta sisältö kuuluu sinne painavampaan päähän. Hipaisipa kirja ammattiminäänikin: ainakin lähihoitajaopiskelija kun muistihäiriöistä kiinnostuu ainakin satunnaisesti, vaikken työuraani ainakaan näillä näkymin ajatellut sillä saralla tehdä. (Ensimmäisen opiskelukuukauden aikana heränneistä ajatuksista saisi kirjoitettua useammankin romaanin. Ehkä niitä sitten myöhemmin ja jossain muualla.)

Eino kertoo ei niin kovin yllättäen Einosta. Nimihahmo itse on saanut minäkertojan viitan harteilleen, kun taas pojanpoika Joonas tarkkailee Ukkiaan ulkopuolisemmin silmin. Sukupolvelleen tyypillisesti Eino on pitänyt suunsa supussa tietyistä asioista, hoitanut velvollisuutensa kuten kuuluukin, ja haudannut tietyt ajatukset ja muistot työn alle. Vanhemmiten sairastelut alkavat painaa, ja läheisillekin, jotka tähän asti on pidetty sopivan kaukana, käydä selväksi, että aivoverenkierron häiriöt ovat Einon mieltä vaivaavista asioista vähäisimpiä.

"Usein herään yöllä, hourin että rintaani revitään auki. Siinä on rintamakavereita ja ruskeapuseroinen makealta haiseva neuvostokapteeni ja lottia ja tyttöjä tansseista ja Kerttukin jossain kauempana.
   Sydäntäkö etsitte kun rintaa kaivelette? minä aina kysyn.
   On minulla sydän. Vasemmalla puolella. Sitä yritän niille aina vakuuttaa." (s. 167-8)

Kahden kertojaratkaisun lisäksi kirja etenee kahdella eri aikatasolla. Eino muistelee paljon menneitä, vaikka nykyhetkeäkin mahtuu sekaan, kun taas Joonas yrittää selvittää menneitä tapahtumia nykyhetkestä käsin. Salaisuuksia paljastetaan, niin henkisiä kuin fyysisiäkin haavoja avataan, mutta ihan kaikkea ei Einon mukaan kuulu toisesta ihmisestä tietää, eikä kaikesta halua ja voi muille kertoakaan.

Einon kuvaus sairaudestaan, sen kummemmin spesifioimattomista aivoverenkierron häiriöistä ja sen mukanaan tuomista muistihäiriöistä kutkuttelee paitsi lähihoitajaopiskelijaminääni myös minua kokonaisuutena. Löytyyhän niitä muistihäiriöitä omista vanhemmista sukulaisistakin. Rönkä kuvaa muistihäiriöitä ja muistamattomuutta kipuna, mikä sinänsä vaikuttaa loogiselta. Kirjan Eino itse sanoo:

"En jaksa muistaa. Tai muistan, mutta en tiedä.
   Hämmennys tuntuu kipuna. Särkee. Pakottaa. Niin se on. Kun pakottaa itseään muistamaan ja ajattelemaan, päähän koskee. Sattuu. Osuu. Jomottava paine tuntuu päälaella, ärryttää." (s. 11) 

"Ja miksi en muista? Näitä uusimpia asioita en millään, kirkkaimpana kaikki vanha. Melkein sattuu kun yrittää keskittyä, ajatella, päätellä." (s. 109)

Rönkä kirjoittaa ylipäätään juuri sillä tavalla, joka minuun vetoaa. Virkkeet venyvät pitkiksi, mutta soljuvat kauniisti eteenpäin omalla painollaan. Aihe koskettaa, ja sitä käsitellään kunnioittavasti. Einon äärellä saatoin tirauttaa pienen kyyneleen niin ruuhkabussissa kuin aamukahvin äärelläkin. Kirjan loputtua huomaan ajatukseni palaavan paitsi Einoon myös ihmisyyteen (ja miehisyyteen) yleensä. Niin, ja sotaan, vaikka se kirjassa lähinnä taustapirun roolissa onkin.

Tiivistettynä:
Kuka: Rönkä, Matti

Mitä: Eino (Gummerus, 2015)

Kansi: Jenni Noponen

Tuomio: 4/5 – Koskettava kirja, joka jää ajatuksiin vielä pitkään loppumisensa jälkeenkin.

Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Minun ei oikeastaan ollut laisinkaan tarkoitus lukea Minna Lindgrenin Ehtoolehdon tuhoa. Luin Ehtoolehto-sarjan kakkososan, Ehtoolehdon pakolaiset, alkuvuodesta enkä ihan silmittömästi siihen ihastunut. Mummot ja papparaiset toki ovat sympaattisia, Lindgren kirjoittaa tärkeästä aiheesta ja vieläpä hauskasti, mutta karrikoinnit alkavat jossain vaiheessa kyllästyttää ja vitsit tuntuvat varsin venytetyiltä. Kun sitten taannoisen lukumaratonin aikana kirjastossa lukiessani totesin, että tarvitsen lisää luettavaa, ja bongasin Ehtoolehdon tuhon uutuuksien joukosta, päädyin kuitenkin ottamaan kirjan käsittelyyni. 

Pakkohan se myöntää on, Lindgren kirjoittaa edelleen erinomaisen hauskasti, ja sutjakkaasti sujuva juoni on omiaan lukumaratonin viimeiselle neljännekselle. Veijaritarina makaaberilla vivahteella on toki sinänsä minua miellyttävä genre, mutta kun ei niin ei. Jokin ei vieläkään naksahtanut kohdilleen minun ja ehtoolehtolaisten välillä. Epätyypillisesti esitetyt ja siksi niin ihanat vanhukset kiehtovat ja ilahduttavat edelleen, teknologian ja ihmislähtöisyyden puutteen kritisoiminen on toki aiheellista ja ylipäätään vanhustenhoidosta tässä Pohjolan kolkassa sietäisi puhua julkisuudessa enemmän. Ymmärrän erinomaisen hyvin, miksi tämä nimenomainen genre kolahtaa, mutta minä en siitä kuitenkaan (vieläkään) suuremmin viehäty.

Lindgrenin sukkeluuksien ja supermummojen lisäksi nautin kirjassa skenaariosta, jossa esiteltiin vanhustenhoidon uusinta uutta, (Luojan kiitos) fiktiivinen pilottihanke täysin automatisoidusta vanhainkodista. Nautin siis jonkin sortin kierolla tasolla, näin sivuhuomautuksena. Ajatusleikkinä kaikessa huvittavuudessaankin karmiva kokonaisuus kiehtoo, joskin lähinnä siitä vinkkelistä, että voisiko tuollainen tosiaan joskus olla totta? Ei ehkä nykyvanhusten aikana, mutta muutaman vuosikymmenen päästä. Koneistaminen ja henkilöstökuluissa säästäminen on toki ollut muotia jo puolen vuosisataa, mutta että ihmisistä huolehtiminenkin? Näinköhän sitä sitten elämänkaaren toiseen päähän, päiväkoteihin, saataisiin hoivabotteja ja ruokinta-automaatteja, joiden käyttöjärjestelmät olisivat niin intuitiivisia, että alle kuukauden kuluttua päivähoitotaipaleensa aloittava yksivuotiaanikin osaisi järjestää itsellensä sapuskaa. Kaikissa sateenkaaren väreissä ja palikkalaatikon muodoissa saatavat mössösapuskat varmasti olisivat menestys ainakin pienimpien päiväkotilasten keskuudessa. Vahingoista ilmoittavia älyhousuja kaipaisin ihan omaankin kotiimme ainakin näinä kesäflunssaisina päivinä, jolloin omiin aistihavaintoihin perustuva huomiokyky nojaa lähinnä kaikkiin muihin aisteihin paitsi hajuun. Hih!

Vakavasti puhuttuna, Lindgren ravistelee edelleen lukijansa ennakkokäsityksiä vanhuksista ja ylipäätään käsityksiä vanhustenhoidosta fiktion keinoin. Vaikka velmuilu ja virnuilu eivät sinänsä minuun iskeneetkään, nautin Helsinki-kuvauksesta ja, noh, mummeleiden seikkailujen seuraamisesta. Tärkeää asiaa tuli myös testamenttiteknisistä seikoista ja vanhusten ideologisesta aivopesusta. Vaikka kirja maratoonariminää ajoittain hieman puuduttikin, oli se kokonaisuudessaan varsin sopiva osanen maratonkokemustani täydentämään. Tunnelmaltaan Ehtoolehdon tuho on edeltäjäänsä synkempi, mikä toisaalta miellytti minua, surullisista lopuista pitävää nuorkukkahattutätiä, ja kirjan lopetus sai minut hymyilemään ääneen. 

Tiivistettynä
Kuka: Lindgren, Minna

Mitä: Ehtoolehdon tuho (Teos, 2015)

Kansi: Jenni Saari 

Tuomio: 2/5 –  Ajankohtaista ja ajatuksia herättävää asiaa makaaberihkon veijaritarinan muodossa. Ei minulle ominaisin genre, mutta miellyttävä lukukokemus yhtäkaikki.