Aloitin taannoisen lukumaratonini Elina Lappalaisen herkullisella (hehe) teoksella Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä. Kirjailijan itsensä tapaan taidan itse olla kaupunkilainen, joka kuvittelee tietävänsä, millaista karjankasvatus nyky-Suomessa on. Moni lämpimimmistä lapsuusmuistoistani sijoittuu isäni vanhempien luo, mummulaani, ja monessa niissä löntystelee vähintäänkin taustalla parikymmentä Ayshirenlehmää (ja yksi sonni ja pari sonnimullikkaa). Jokaisella lehmällä oli oma nimensä ja minäkin opin niistä monet tunnistamaan ilman EU:n mukanaan tuomia korvakorujakin. Muistan silitelleeni pientä, vasta emästään vieroitettua vasikkaa sen emän huutaessa toisella puolen navettaa ikäväänsä, samoin muistan eläinlääkärikäyntejä ja senkin, miten mummun poskella kimalsi kyynel, kun sairastunut lehmä vietiin teurasautolla pois.
Samaan aikaan tiedostan tuskallisen hyvin sen, että maatilojen määrä on parin viime vuosikymmenen aikana laskenut, mutta vastaavasti niiden koko on kasvanut. Samoin tiedostan päässäni pyörivän kuvan karjataloudesta olevan varsin romantisoitu. En tarkoita, ettäkö nykykarjankasvattajat olisivat jotenkin huonompia työssään kuin isovanhempani tai kohtelisivat elukoita huonommin, vaan totean vain, että lapsi tarkkailee tilanteita vähän eri vinkkelistä. Minä pidin parsinavetoita pitkään hyvänä tai peräti luonnollisena vaihtoehtona ammuille, ja havahduin varsin myöhään hoksaamaan, että eivätpä elikot luonnossa ihan noin käyttäytyisi.
 |
| Minä ja serkkutyttö ammuja ruokkimassa noin 25 vuotta sitten. |
Vaikka kirjassa on monta, monta paalillista inhorealismia eikä tuotantoeläinten oloja kaunistella, ei niitä kyllä kauhistellakaan. Vaikka kritisoitavaa löytyy vähän sieltä sun täältäkin, todetaan samaan aikaan suomalaisten elukoiden voivan pitkälti paljon paremmin kuin muiden eurooppalais(laji)toveriensa. Yksi suuri syy suosia suomalaista, siis! Toisaalta Lappalainen peräänkuuluttaa laadun suosimista määrän sijasta: luomulihatuotteet ovat tietty kalliimpia kuin "tavallinen", mutta eikö eläinten hyvinvointia ajatellen voisi sitten hieman vähentää omaa lihankulutustaan. Tämä ajattelutapa kolahti ainakin meidän perhekuntaamme aika tehokkaasti.
Tähän liittyen mainittakoon, että olen pitkään elätellyt kuvitelmia, joissa lehmät ja siat ovat varsin hyvin hoidettuja, mutta kanat (sekä liha- että munasorttiset) elelevät huonommissa olosuhteissa. Vaikka broilerifarmien ja munakanaloiden olosuhteet eivät optimaalisia olekaan, eivätkä lehmät niissä parsinavetoissa omimmassa ympäristössään olekaan, minulle jäi kirjasta kuva, jonka perusteella olen tietoisesti vähentänyt sianlihan käyttöä perheessämme.
Minä olen jo useamman vuoden kokkaillut kerran viikossa kasvisruokaa, ja Martti ja Aino ilmoittavat lempiruoakseen yhdestä suusta laavakeiton eli tulisen (punaisen) linssikeiton. Vaikka Syötäväksi kasvatetut eivät meidän perhettämme täysin ja tyystin vegaaneiksi saanutkaan, olen sittemmin lisännyt ruokalistaan toisen ja joinain viikkoina kolmannenkin lihattoman ruokalajin. Ja niinpä lihansyöjäeläimeksi julistautuva puolisonikin on hiljaa alkanut jatkaa jauhelihaa soijarouheella kirjaa selattuaan.
Asia on nimittäin niin, että Elina Lappalainen lyö pöytään varsin vakuuttavia lukuja heti ensikättelyssä:
"Suomalainen syö vuodessa keskimäärin 78 kiloa lihaa. Siis suunnilleen oman painonsa verran. Siitä 36 kiloa on sikaa, 19 kiloa nautaa ja 18 kiloa siipikarjaa. Kuvittele, millainen kasa se olisi pakastearkkuun säilöttynä. Olemme erityisesti makkaramaa – puolet kaikesta lihasta syödään makkaroina ja leikkeleinä. Maitoa kului vuonna 2011 suomalaista kohti 129 litraa ja jogurttia, juustoa, voita ja rasvaseoksia yhteensä noin 50 kiloa. [...] Lihankulutuksemme on kolminkertaistunut 60 vuodessa elintason nousun myötä." (s. 19-20)
Aika hurjia numeroita, kuulkaa, varsinkin, kun ottaa huomioon, että jokainen gramma noista kilomääristä on lähtöisin eläimestä. Samaan aikaan Lappalainen kiinnittää lukijan huomion siihen, ettei lihansyöntiä tarvitse osata millään tapaa perustella, toisin kuin kasvissyöntiä, ja että miksi tätä normia ei saisi ja pitäisi kyseenalaistaa.
Tämä teksti pyörii varsin pitkälti ei-kirjallisissa ja subjektiivisissa asioissa, olen tietoinen siitä. Syötäväksi kasvatetut on kuitenkin kirja, joka liippaa niin läheltä omaa elämää ja laittaa ajattelemaan ja pohtimaan omia tottumuksiaan varsin kattavasti. Asiallinen ja asiantunteva teksti vaikuttaa ainakin kovin luotettavalta lähteeltä, vaikka seassa onkin kirjailijan omakohtaisia kokemuksia. Minä koin sen kuitenkin vain piristäväksi. Lappalainen onnistuu puhuttelemaan mutta samalla olemaan saarnaamatta: lihansyöntiä sinänsä ei kritisoida, eikä kyllä kyseenalaistetakaan, vaikka Lappalainen itse sen perään kuuluttaa.
Kirja palkittiin ilmestymisvuonnaan Tieto-Finlandialla, eikä ihme.
Tiivistettynä:
Kuka: Lappalainen, Elina
Mitä: Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä (Atena, 2012)
Kansi: Timo Mänttäri
Tuomio: 4/5 – Tämä kirja pitäisi jokaisen sekasyöjän (ja lihansyöjän!) lukea. Piste.
Tämä teksti pyörii varsin pitkälti ei-kirjallisissa ja subjektiivisissa asioissa, olen tietoinen siitä. Syötäväksi kasvatetut on kuitenkin kirja, joka liippaa niin läheltä omaa elämää ja laittaa ajattelemaan ja pohtimaan omia tottumuksiaan varsin kattavasti. Asiallinen ja asiantunteva teksti vaikuttaa ainakin kovin luotettavalta lähteeltä, vaikka seassa onkin kirjailijan omakohtaisia kokemuksia. Minä koin sen kuitenkin vain piristäväksi. Lappalainen onnistuu puhuttelemaan mutta samalla olemaan saarnaamatta: lihansyöntiä sinänsä ei kritisoida, eikä kyllä kyseenalaistetakaan, vaikka Lappalainen itse sen perään kuuluttaa.
Kirja palkittiin ilmestymisvuonnaan Tieto-Finlandialla, eikä ihme.
Tiivistettynä:
Kuka: Lappalainen, Elina
Mitä: Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä (Atena, 2012)
Kansi: Timo Mänttäri
Tuomio: 4/5 – Tämä kirja pitäisi jokaisen sekasyöjän (ja lihansyöjän!) lukea. Piste.
