Hoppu: Sisällissodan naiskaartit

Tuomas Hopun Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 kiinnitti huomioni selatessani Aamulehteä eräällä keväisellä kahvitauolla töissä. Olen aiemmin lukenut maarialaisista ja tamperelaisista naispunakaartilaisista, mutta jäänyt kaipailemaan jotain kattavampaa ja neutraalimpaa. Suurin odotuksin tartuin kirjaan (jota jouduin jonottamaan yllättävän lyhyen ajan, vaikka varausjonot tämän aihepiirin kirjoihin tuppaavat Tampereella olemaan pitkänpuoleisia), enkä joutunut pettymään.

Hoppu käsittelee aihettaan hienosti ja hartaudella. Hän aloittaa naisten roolista sadan vuoden takaisessa Suomessa (ja vähän muuallakin) ja jatkaa naiskaartien perustamisesta ja siihen liittyneistä motiiveista, koulutuksesta ja muusta olennaisesta itse sotatoimiin ja sieltä perääntymisen ja vankileirien kautta jälkipyykille. Kirjan lopussa on erinomaisesti tiivistettynä listattuna naiskaartit johtajineen ja jäsenineen sekä niiden olennaisimmat vaiheet sodan tiimellyksessä. Myös valkoisen puolen naisten rooleja ja vaiheita ehditään pohtia. Vajaaseen kolmeensataan varsinaiseen sisältösivuun on saatu tungettua hillitön määrä tietoa, pohdintaa ja selvitystyötä, eikä tiedonahne ("tiedonjanoinen" ei ehkä riitä kuvaamaan tätä lukijaa tämän nimenomaisen aiheen äärellä) lukija voi muuta kuin noistaa karvalakkiaan.

Kirjasta on kovin vaikea kirjoittaa blogitekstiä, jos totta puhutaan.Voisin vaahdota sujuvasta kielestä, jolla kirjailija kirjaansa eteenpäin vie, tai hehkuttaa havainnollistavia ja määrässään huumaavia kuvia, mutta tämä tuntuu jotenkin vähän itsestäänselvyyksien jauhamiselta. Hoppu kirjoittaa kiihkottomasti mutta empaattisesti, enkä yksin tämän teoksen perusteella uskaltaisi alkaa arvailla, kallistuvatko hänen sympatiansa oikealle vai vasemmalle. Puolueettomuus ja objektiivisuus on tämän aihepiirin äärellä on rajallisen lukukokemukseni mukaan äärimmäisen harvinainen hyve, jonka perään kuuluttaisin jatkossakin.

Moninimisestä sisällissodastamme tulee pian (kuten kaikki varmasti osaavat tykönään räknäillä) kuluneeksi kokonainen vuosisata. Aika tuntuu monellakin tapaa pitkältä, ja maailma on muuttunut lukemattomilla tavoilla sen aikana, eikä vähiten Suomi sen mukana kohotessaan kehitysmaasta kärkikolmikkoon. Vaivainen vuosisata on kuitenkin lyhyt aika. Minä ja puolisoni olemme syntyneet lähes seitsemänkymmentä vuotta sodan loppumisen jälkeen, mutta sen kai'ut ja varjot ovat näkyneet meidänkin elämässämme, vaikka talvisodan henkikin oli puhallellut melkein puoli vuosisataa ennen meidän marssimistamme maneesille. Omille 2010-luvulla syntyneille lapsillemme olemme niin ikään jo siirtäneet omia asenteitamme asian tiimoilta puolihuolimattomasti, vaikka vuoden 1918 tapahtumia pystyy nyky-Tampereella(kin) melko helposti välttelemään niin tahtoessaan. 

Tältä pohjalta ei liene ihme, että Sisällissodan naiskaartien ehdottomasti suurin anti minulle olikin juuri vuosisadan takaisiin suomalaisnaisiin tutustuminen. Heidän motiivinsa, heidän lähtökohtansa ja valitettavan monen kohdalla myös maallisen vaelluksen päätepistekin saavat miettimään vielä kertaalleen vuosisadan pituutta ja lyhyyttä.

Kaikkiaan Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 onnistuu täyttämään hillittömän suuren aukon tiedonjanoisessa sielussani. Enemmänkin olisin voinut lukea.

Tiivistettynä
Kuka: Hoppu, Tuomas

Mitä: Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 (Gummerus, 2017)

Tuomio: 4/5 – Kiihkottomasti ja taitaen koottu tehopakkaus, joka jättää lukijan pohtimaan, mitä itse olisi tehnyt, mikäli olisi sattunut vuosisata sitten elelemään.

Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Kun eräänä rankan työviikon jälkeisenä perjantaina löytyi kynnysmatolta arvostelukappaleena (kiitos!) tänään julkaistava neurokirurgi Henry Marshin omaelämäkerrallinen teos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta, arastelin vähän siihen tarttumista: oman perheeni kerryttämä kokemus neurokirurgiasta on sen verran tuoreessa muistissa, että jo valmiiksi uupuneessa mielentilassani saattaisin vallan väsähtää, jos kirja sattuisi oikeista (tai vääristä) naruista vetämään. Lasten katsoessa alkuillan ohjelmiaan lehteilin kuitenkin kirjan alkusivuja, ja jonkin ihmeen kautta ja kaikesta uupumuksestani huolimatta päädyin lukemaan lopulta koko kirjan vielä samana iltana. 

Marsh kirjoittaa minun nähdäkseni varsin kansantajuisesti ja avaa esimerkiksi aivojen anatomiaan liittyviä käsitteitä niissä määrin, että kirjan kanssa pärjää totaaliummikko maallikkokin. Ja miten Marsh kirjoittaakaan! Kieli on Ulla Lempisen mainiossa suomennoksessa soljuvaa ja tarina ja keissit tempaavat lukijan mukaansa niin, että jo kirjan alkusivujen lehteily saattaa temmata matkaansa niin, että käy kuten minulle. Moniko pystyy tällaisen alun jälkeen laskemaan kirjan käsistään tuhahdellen jotain aiheen triviaalisuudesta ja turhuudesta? 

"Joudun usein leikkaamaan aivoja, ja se on minusta kauheaa. Poltan aivojen kiiltävällä pinnalla risteileviä kauniita, monihaaraisia verisuonia polttopinseteillä. Teen aivojen pintaan pienellä skalpellilla viillon, johon työnnän ohuen imun – aivojen koostumus on hyytelömäinen, joten imu on aivokirurgin perustyökalu. Leikkausmikroskoopin avulla tunnustelen tietäni alaspäin aivojen pehmeän, valkoisen aineen halki ja etsin kasvainta. Mielikuva siitä, että imu liikkuu ajatuksen, tunteen ja järjen halki ja että muistot, haaveet ja pohdinnat koostuvat hyytelöstä, on kerta kaikkiaan liian omituinen ymmärrettäväksi. Näen vain ainetta." (s. 13)

Marshin kieli on kirjan esipuheen kirjoittaneen Jörn Donnerin mukaan eleganttia, enkä voi muuta kuin nyökytellä raivokkaasti. Kieli on tavallisuudessaankin ja juuri sen vuoksi hienoa. Sanotaanhan sitä, että vasta silloin hallitsee jonkun asian hyvin, kun sen osaa selittää maallikolle (tai lapselle) niin, että tämä ymmärtää, ja juuri niin Marsh tekee. Neurokirurgian hienouksia ei kuitenkaan väännetä ihan ratapalkista, vaan lukijalle jää oivaltamisen iloa – tai varaa googlettaa.

Meidän oma kontaktimme neurokirurgiin oli ja toivottavasti jääkin suhteellisen lyhyeksi. Tapasimme miehen maanantaina ja puhuimme hänen kanssaan puhelimessa keskiviikkona sen jälkeen, kun poikamme oli melkein puolen vuorokauden leikkauksen jälkeen toimitettu teho-osastolle. Siitä huolimatta radiologit ja muut eivät jääneet samalla tapaa mieleen, vaikka heidän panoksensa pojan parantamiseen oli vähintään yhtä suuri. Aivoleikkauksen dramaattisuuden rinnalla sädehoito ja muut näyttävät suhteellisen himmeiltä. Jälkiviisastellen on ehkä hyvä, etten ollut lukenut tätä kirjaa vaikkapa vuosi sitten, sillä potilaalle (tai tässä tapauksessa potilaan äidille) ei tee hyvää mieltää neurokirurgia ihmiseksi, lihaa ja verta olevaksi kuolevaiseksi, jollaisena Marsh kirjassaan esiintyy. Kirjan takakannessakin olevassa sitaatissa Marsh pohtii:

"He kutsuvat meitä sankareiksi, joskus jumaliksikin. Ehkä he eivät koskaan täysin tajua, miten vaarallinen leikkaus oli ja miten onnekkaita he ovat toivuttuaan niin hyvin. Kirurgi sen sijaan on viipynyt hetken taivaassa käytyään ensin helvetin porteilla."

Väittäisin useimpien potilaiden ja omaisten kuitenkin ymmärtävän leikkauksen vaarat ja oman onnekkuutensa, joita jopa kaksivuotias pikkusiskokin osasi meidän tapauksessamme pelätä, vaikkei ihan osannut sitä ääneen ilmaistakaan. Itse sain jonkinlaista lohtua neurokirurgien inhimillistymisen aiheuttamaan järkytykseeni siitä, että aivokirurgia tuntuu kuitenkin olevan vain työtä, ei tavallaan niin kovin erilaista verrattuna omaan alaani. (En kyllä usko, että hammaslääketiedettä ja aivokirurgiaa saa oikeasti rinnastettua kaltaiseni fanaatikkokaan, mutta yritys on kovaa!) 

Marsh ei kaunistele asioita kirjoittaessaan, mikä on sekä kirous että siunaus kaltaiseni lukijan silmissä. Toisaalta hän kuitenkin pysyy pitkälti asiassa: omaelämäkerraksi ja muistelmiksikin tituleerattu Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta keskittyy muutamia sivuhuomautuksenomaisia tekstinpätkiä lukuun ottamatta Marshin uraan. Pitkän uran aikaiset ihmiskohtalot kuitenkin tuntuvat tosissaan koskettavan miestä, mikä edelleen heikentää vaikutelmaa puolijumalallisista yli-ihmisistä leikkausmikroskoopin äärellä. Samaa heikentävää vaikutelmaa tuovat neurokirurgin pohdinnat kuolemasta ja kuolevaisuudesta, olkoonkin jollain tapaa lohduttavia.

Jos Marsh ei ole ulkoisesti mikään Derek Shepherd, tuo kakkossuosikkini neurokirurgeista (heti poikani leikanneen jälkeen), ei toimi oikean maailman sairaaladynamiikkakaan niin kuin "Greyn anatomiassa". Byrokratia pyörii suurissa sairaaloissa taustalla lamauttavassa mittakaavassa, ja Marshkin ilmaisee närkästystään sitä ja aina muuttuvia tietokoneohjelmia, potilastietojärjestelmiä ja muita nykypäivän epäihanuuksia kohtaan.

Jos keksimällä keksin jotain negatiivista sanottavaa kirjasta, sen olisi oltama yksi (1) virke, joka oli eksynyt oman poikani diagnoosilla otsikoidun luvun tekstiin: "Kun kasvain sitten kahden vuoden kuluttua uusiutui, niin kuin ependymoomat aina tekevät", (s. 161, kursivointi bloggarin) alkoi hieno, polveileva ja hienosta keskenään rinnastettuja alistettuja sivulauseita vilisevä virke, joka löi minusta ilmat ihan täysin pihalle. Vaikka ymmärrän luottaa enemmän poikaani hoitaneiden lääkäreiden (huomattavasti optimistisempiin) prognooseihin ja tiedostan tämän virkkeen ainan saattavan olla pikemminkin tyyliseikka kuin diagnostinen toteamus, sitä on varsin vaikea asettaa niihin raameihin, kun lapsi rakentelee Legoilla seinän toisella puolella.

Tiivistettynä

Kuka: Marsh, Henry

Mitä: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S, 2017)

Alkuteos: Do No Harm: Stories of Life, Death and Brain Surgery (2014)

Suomennos: Ulla Lempinen

Tuomio: 5/5 – Informatiivinen, kiehtova ja koskettava muistelmateos.

arvostelukappale 

Baer: He olivat natseja

Minä en ole koskaan salaillut sitä, että toisen maailmansodan aikainen Saksa jollain tapaa kiehtoo minua. Ideologisesti se edustaa jotakuinkin täysin omien mielipiteideni vastakohtaa, mutta jotain siinä on, että jotakuinkin kokonainen kansa joutui minun näkemykseni mukaan joukkopsykoosin valtaan ja seurasi kalapuikkoviiksistä johtajaansa sisään suoraan Helvetin porteista käsivarsi ojossa uhoten. En ymmärrä enkä ole varma, tahdonko ymmärtääkään, mutta yritän silti. 

Näistä lähtökohdista tartuin Katarina Baerin kirjaan He olivat natseja, jossa saksalaisen isän ja suomalaisen äidin lapseksi syntynyt Baer lähtee selvittämään isänpuoleisten isovanhempiensa tarinaa. Großpapa Gerhard, lempinimeltään Gerz, kaatui Italiassa toisen maailmansodan viimeisinä päivinä, kun taas Großmama Ortrud eli pitkälle 1980-luvulle. Miten helppoa olisikaan tuudittautua siihen uskoon, etteivät omat isovanhemmat olleet aktiivisia natseja, vaan ajautuivat mukaan ikään kuin joukon mukana. Ortrud ja Gerhard Baer olivat kuitenkin hyvinkin aktiivisia, vakaumuksellisia natseja. Baer kirjoitti Helsingin Sanomiin vuonna 2013 julkaistun artikkelin "Vaari oli natsi", jonka hän sittemmin laajensi täksi kirjaksi. Artikkeli on luettavissa Hesarin nettisivuilla, tämän linkin takana.

Gerhard ja Ortrud tulevat kirjaa lukiessa kovin tutuiksi, sujahtavat suorastaan ihon alle. Yhdessä vaiheessa he tulivat unissanikin meille kotiin kahville. (Kahvittelu ei sujunut kovin hyvin, sillä jostain syystä uni-Tiina ei osannut saksaa sanaakaan, vaan kaikki tuli ulos på svenska.) Jollain tapaa tunnen suurta houkutusta pitää heitä aikansa lapsina, ehkä hieman naiiveina ja helposti vietävinä, vaikka Baerin luoma kuva isovanhemmistaan ei siihen aihetta annakaan. En tiedä, miksi tahtoisin niin kovin ymmärtää, vaikka yleensä tapaan vain tuomita.

Kyllähän minä silti tiedän. Nyky-Lännen koventuneet arvot ja poliittinen ilmapiiri henkivät 1920-30-lukujen Saksaa monellakin saralla. Talous on kuralla, syntipukkia ihan kaikkeen etsitään niistä muista, olivatpa he sitten muslimeita, maahanmuuttajia, äärioikeistolaisia populisteja tai ns. suvakkeja. Ison veden toisella puolen valittiin presidentiksi, jollain tapaa maailman mahtavimmaksi ihmiseksi, mies, joka suoltaa suustaan äärioikeistolaista, joidenkin mukaan suorastaan natsistista propagandaa. Kun soppaan lasketaan mukaan Brexitit ja jytkyt, länsieurooppalaislähiöiden mellakoinnit ja Putinin uhoaminen, kaikki sellainen, joka minun näkemykseni mukaan nykyisessä (Länsi-)Euroopassa on persposkellaan, löytyy kaiketi minun motiivinikin. Minä yritän ymmärtää omaa aikaani, omaa ympäristöäni, etsimällä vastineita historiasta.

Historiasta puheenollen, mitä enemmän mietin sodanjälkeisen Saksan vaikenemisen kulttuuria, sitä enemmän ajattelen omaa Suomeamme. Sodan loputtua Ortrud jatkoi elämäänsä niin kuin Kolmatta valtakuntaa ei olisi ikinä ollutkaan. Ei hän muutu ihmisenä, hän vain vaikenee, kunnes viimeisinä vuosina muistisairaus kuorii vaikenemisen kerroksia pois. Paljon yhtymäkohtia löytyy vuoden 1918 sotaan ja sitä seuranneeseen vaikenemisen kulttuuriin, vaikka suoraan verrannollisia eivät Natsi-Saksan ja sisällissodan teot ja tapahtumat tietenkään ole.

Baer on tehnyt hirmuisen työn käydessään läpi lähisukunsa kirjeenvaihtoa, valokuvia ja arkistotietoja. Pieni ihme onkin se, miten paljon materiaalia vielä on saatavilla: "[A]siakirjat ovat maanneet arkistoissa seitsemän, kahdeksan vuosikymmentä, ajanjakson, johon mahtuu holokausti ja Kolmannen valtakunnan tuho, vaiettu menneisyys ja hyvinvoinnin ja rauhan tulevaisuus, jaettu Saksa, kylmä sota, Kekkosen Suomi ja YYA-sopimus, Pikku Kakkonen, EU, internet, Tarja Halonen ja Angela Merkel, Nokia, eurot, islamistiterroristit, kukoistava Kiina ja taantuva Venäjä, Facebook ja Angry Birds" (s. 142). Baer ei puolustele saati hyväksy isovanhempiensa tekoja ja maailmankatsomusta. Hänkin yrittää vain ymmärtää - ja ehkä oppia tuntemaan isovanhempiaan. Lapsen kuva Großmamasta on kovin erilainen kuin aikuisen, sen ymmärtänee jokainen. Siinä sivussa lukija tutustuu Baerin berliiniläisperheeseen ja ehkä oppii ymmärtämään. Tai ei ehkä nyt ihan ymmärtämään, en minä ainakaan edes välitä päästä täysin natsin pään sisään, mutta jollain tasolla edes vähän.

Ehkä eniten minua jäi kalvelemaan Baerin pohdinta siitä, saako hän surra isovanhempiaan. "Pahojen puolelle ei sovi ikävöidä. Suru -- kuuluu uhreille ja heidän omaisilleen, niille miljoonille natsien tuhoamille ja vainoamille ihmisille ja heidän läheisilleen, joiden kärsimys on ollut vertaansa vailla", Baer pohtii (s. 190), ja minun sydäntäni puristaa. Gerz ja Ortrud eivät olleet täydellisiä tai viattomia, mutta täytyykö heidät silti tuomita, unohtaa ja vaieta? Eikö muuan minunkin vanhempi sukulaisnaiseni vasta pohtinut, että mikäli tapaa pikkuserkkuni tummaihoisen sulhasen, hän kyllä kiljaisee ja juoksee karkuun? Vaikka Natsi-Saksan kauheudet hakevat vertaistaan (toivottavasti sitä löytämättä!), kauanko saksalaisten täytyy tuntea kollektiivista syyllisyyttä esi-isiensä teoista? Riittääkö sata vuotta vai olisiko parisataa parempi?

En tiedä, mikä kirjan Juttu on. Baer kirjoittaa sujuvasti, elävästi ja pohtien. Lukija tuntee pääsevänsä kurkistamaan paitsi hänen sielunelämäänsä myös hänen kauan sitten kuolleiden esivanhempiensa päiden sisään. Se osaltaan selittänee sitä, miksi kirja vetäisi mielenrauhan maton maihareitteni alta. Kirjaa lukiessaan välillä unohtaa lukevansa faktaa fiktion sijasta, minkä kyyninen lukija laittaisi sen piikkiin, että Baer on ymmärrettävästi joutunut tulkitsemaan ja arvailemaan paljon. Idealistinen lukija taas nostaa karvalakkiaan kunnioituksesta ja kehuu Baerin kieltä ja taitoa puhaltaa henki niihinkin ihmisiin, jotka kuolivat vuosikymmeniä ennen hänen syntymäänsä. Luulen kuitenkin, että lopullinen syy on itse kirjan sisällössä. Siinä, miten aivan tavalliset ihmiset olivatkin natseja, ja sitä on taipuvainen ajattelemaan kaikkien natsien olevan absoluuttisen pahoja. Minut pysäytti täysin kuva, jossa asepukuun pukeutunut Gerhard pitää sylissään samannimistä poikaansa, kirjailjan isää, joka on ollut aputoimittajana työstämässä kirjaa. Minä en tunne asepukuja niin hyvin, että osaisin yhdistää kuvan asun natseihin, joten minusta kuva voisi olla yhtä hyvin vaikka Suomesta. Aivan tavallisen oloinen isä, sylissään aivan tavallisen oloinen poika.

En minä vieläkään ymmärrä, enkä ikipäivänä hyväksy. Jotenkin silti ehkä luulen ymmärtäväni, vaikken samaa mieltä olekaan.

Tiivistettynä
Kuka: Baer, Katarina
Mitä: He olivat natseja (Teos, 2016)
Tuomio: 5/5 – Kirja herättää ajatuksia, monensorttisia tunteita ja jättää lopulta lukijan outoon mielentilaan, jossa huomaa tuntevansa suoranaista sympatiaa, vaikkei oikein tiedäkään, ketä kohtaan. Luultavasti ihan kaikkia. Yksi vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia.
arvostelukappale

Lindqvist: När Finland var Sverige

Herman Lindqvistin När Finland var Sverige (suom. Kun Suomi oli Ruotsi, Otava, 2014) on ollut minulle yhden sortin ikuisuusprojekti. Ostin sen vuoden 2014 Helsingin Kirjamessujen alla, mutta tuolloin puolivuotiaan kuopuksen kasvuspurtin aiheuttamassa koomassa lukeminen på svenska takkusi niissä määrin, että kirja jäi kesken. Seuranneiden kahden vuoden aikana aloitin kirjan aika ajoin uudestaan pääsemättä paria ensimmäistä lukua pidemmälle, kunnes vihdoin tänä syksynä liki tunnin pituisiksi venähtäneet bussimatkani kotoa koulunpenkille saivat minut ryhdistäytymään ja lukemaan kirjan takakanteen saakka.

Ei, tämä viittä vaille ikuisuuden kestänyt lukemisurakka ei johtunut siitä, että kirja olisi ollut jollain muotoa tylsä. Päinvastoin. Lindqvist kirjoittaa jos nyt ei aivan kieli poskessa niin vähintäänkin populistisesti ja kansantajuisesti. Hykertelin itse kerran jos kolmannenkin kirjan äärellä, mikä kuulostaa kyllä aika uskomattomalta. Omat ennakkoajatukseni ja -luuloni nimittäin toitottivat, että Ruotsin vallan aika oli Suomen vinkkelistä aika tylsää. Välillä juoksi yli Ruotsin armeija (mukanaan pakko-otettuja suomalaissotilaita), välillä toiseen suuntaan Venäjän mokoma (etunenässä loikanneita ruotsalaisupseereita), mutta noin niin kuin muuten koko maapläntti oli lähinnä metsää ja karhuja. 

Kuten yleensäkin ennakkoluulojen kanssa käy, olin väärässä. Ainakin mikäli Lindqvistiin on luottaminen. Olin sortunut ajatusvirheistä yleisimpään, josta Lindqvistkin varoittelee jo kirjansa alkulehdillä. Ajattelin Suomea ja Ruotsia jollain tapaa erillisinä alueina, vaikka käytännössä Suomi oli yhtä kiinteä osa Ruotsia kuin vaikkapa Pirkanmaa nyky-Suomea. Maantieteellisesti ontuva vertaus, mutta ymmärtänette, mitä ajan takaa. Koska Suomi oli itsestäänselvä ja suunnilleen yhtä olennainen osa Ruotsia kuin vaikkapa Taalainmaa, ei se ollut myöskään niin syrjässä Tukholman kuvioista kuin helposti kuvittelisi.

Olisin silti kaivannut Lindqvistiltä vieläkin Suomi-keskeisempää lähestymistapaa. Tätä on toki ehkä vähän turha toivoa, koska itsestäänselvänä osana Ruotsia voidaan Suomen asioita käsitellä myös tukholmalaisten lasien läpi. Pitäähän sitä tietää, mitä isolla kirkolla tapahtuu! 

Koska opiskelin muinoin pohjoismaisia kieliä Tampereen yliopistolla, revin yhä suunnattomasti riemua ruotsin kielihistoriasta. Niin, oikeastaan kaikesta muustakin Ruotsin historiasta. Minusta oli hillittömän mielenkiintoinen ajatus, ettei Kustaa Vaasa (ruots. Gustav Vasa) koskaan kutsunut itseään tuolla nimellä, jolla me jälkipolvet hänet tunnemme. Hän oli Kustaa Eerikinpoika eli Gustav Eriksson tai ei oikeastaan edes sekään: Kustaa-kunkku nimittäin kirjoitti nimensä joko Göstaff tai joskus Gostaff, ei Gustav. Ja miettikääpä sitä, että kuningattaret Kristiina ja Ulrika Eleonora jakelivat aatelisarvoja niin, että koko kuningaskunta oli mennä konkurssiin. Harrastivat moista kyllä muutamat kuninkaatkin. 

Lindqvist saattaa, ajoittain taluttaa kädestä pitäen ja välillä raahaa korvasta läpi Ruotsi-Suomen historian aina suomalaisten mörököllien kristillistämisestä (Lalli saattaa olla satua, mutta ei se minua haittaa!) vuoden 1809 Haminan rauhaan ja vähän ylikin. Kun otetaan huomioon, että jälkimmäisestä on aikaa vasta parisataa vuotta, kertoo kirja varsin paljon maamme historiasta. Kun joukkoon mahtuu vielä ripaus vinoilua vanhoille vihollisille, Tanskalle ja Venäjälle, ja roppakaupalla kritiikkiä ruotsalaista ja aiheeseen sopivasti myös suomalaista nyky-yhteiskuntaa kohtaan, on lukukokemus kaltaiselleni svekomaanille (tai ehkä pikemmin Svea-maanille, kielipolitiikka on ihan oma juttunsa) ja historiaihmiselle viittä vaille orgastinen.

Tiivistettynä
Kuka: Lindqvist, Herman

Mitä: När Finland var Sverige: historien om de 700 åren innan riket sprängdes (Albert Bonniers Förlag, 2013)

Tuomio: 4/5 – Liki vuosituhat historiaa yksityiskohtaisesti esitettynä alle puolessatuhannessa sivussa eikä laisinkaan epämukavasti luettavassa muodossakaan.

Guillou: Noitien asianajaja

Jan Guillou on minulle tuttu opiskelumuinaishistoriastani: sanon "tuttu", sillä mistään suursuosikista ei ole kyse. Olipa oma henkilökohtainen mielipiteeni mikä tahansa, myönnän auliisti, että Guillou tuntee keskiajan varsin hyvin ja osaa sitä paitsi kirjoittaa varsin viihdyttävästi. Varsin selväksi tämä lausahdukseni käy, jos sattuu lukemaan Guilloun kynäilemän teoksen Noitien asianajaja.

Noitavainot ovat aihepiirinä sinänsä minulle ennestäänkin tutut. Pari vuotta sitten luin Leena Virtasen hienon kirjan Noitanaisen älä anna elää: Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671, joka (kuten alaotsikosta voi päätelläkin) käsittelee noitavainoja suur-Ruotsin itäisissä osissa, mutta varsinaisen Ruotsin meininki oli minulle varsin tuntematonta. Tämän seikan Guillou korjasi vastakohdakseen varsin vauhdilla: Noitien asianajaja on lähes neljälläsadalla asiatekstisivullaan varsin tiivis mutta kattava esitys aiheesta. Kirja onnistuu olemaan samaan aikaan sekä painava (sekä fyysisesti että sisällöltään) että helppolukuinen, mikä sinänsä on varsin toimiva yhdistelmä.

Ruotsinmaan noitavainot lähtivät liikkeelle suullisesta perimätiedosta. Onneksi nykyään ei tarvitse puhua, kun voi whatsappailla ja someilla.

Unohtakaa äskeinen.

Ruotsinmaan noitavainojen taustalla on lauma lapsia, noita pieniä penteleitä ja beelzebuleja, joilla oli vilkas mielikuvitus ja jotka pitivät siitä, että saivat paljon huomiota. Näemmä lapset eivät ole hieman pyöristäen puolessa vuosituhannessa sinänsä juurikaan muuttuneet. Höpöjuttuja kertovien ja vallasta juopuneiden lapsukaisten lisäksi yhtenä pahalaisena mainitaan uskonpuhdistus. Kyllä vain! Valoisalla keskiajalla, kuten Guillou aikaa ennen uskonpuhdistusta kutsuu, ihmiset saivat paitsi henkistä ja hengellistä myös fyysistä apua luostareista, jotka Ruotsissa pyörittivät 25 sairaalaa. Luostareiden lopetettua toimintansa lääkekasveihin liittyvä tietotaito jäi marginaalin näppeihin, ja tokihan se nyt on selvä merkki sopimuksesta Paholaisen kanssa, jos osaa parantaa päänsärkyä pajunkuorta pureskelemalla!

Noitavainohommassa suurta osaa näyttelee tietysti myös naiseus noin niin kuin ylipäätään. 1600-luvun alussa oli vähän siinä ja siinä, onko nainen ylipäätään ihminen. Guillou kertoo Wittenbergin yliopistossa vuonna 1595 esitetystä väitöskirjassa, jossa todistettiin 51 teesin voimin "ettei naisella ollut sielua eikä häntä niin muodoin voinut pitää ihmisenä" (s. 33). Lisäksi etymologiakin puhuu naisen huonouden puolesta, ja tunnettu tosiseikkahan on, että sanat eivät voi valehdella. Katsokaahan:

"Oli tieteellisesti todistettu, että nainen oli luonnostaan juoruileva ja uskossaan heikko. Viimeksimainittu seikka saa todistuksen jo itse naista tarkoittavasta sanasta, latinaksi femina. Siinä on nimittäin mustaa valkoisella, koska sana on yhdistetty sanoista fe, joka johtuu sanasta fides eli usko ja minus eli vähemmän. Siis naisella on vähemmän uskoa.
     Ja kuten kaikki tietävät, sortumalla Paholaisen houkutuksiin Eeva aiheutti sen, että myös viattoman Aatamin [sic!] täytyi lähteä paratiisista. Eeva on sitä paitsi luotu käyrästä kylkiluusta ja sen tähden hänen järkensäkin on väärä ja taipuu, ei hyvään päin, vaan pahaan. Tiivistäen voisi sanoa, että vaikka Jumala loi naisen, hänet on kuin luotu Paholaista varten. " (s. 31)

No niin, vääräleukailu sikseen. Noitien asianajaja on erinomaisen hieno tietopläjäys paitsi noitavainoista myös naisen asemasta tuon ajan Pohjolassa. Selväksi tulee myös se, miten noitavainoilmiö on monien mielissä päässyt kasvamaan suuremmaksi kuin mitä se oikeasti oli: väkivaltarikollisia teloitettiin 1600-luvulla huomattavasti enemmän kuin noitia. Itse asiassa noitina tuomittuihin nähden kaksinkertainen määrä naisia menetti henkensä lapsenmurhan takia (s. 201), ja toisaalta tuplamäärä miehiä löysi itsensä mestauspölkyltä tai roviolta eläimeen sekaantumisen vuoksi verrattuna noitina tuomittuihin naisiin (s. 174).

Sukupuoliroolien kohdalla lienee hyvä muistaa myös se, mistä Guilloukin meitä suomalaisia erityisesti muistuttaa. Nimittäin täällä Suomenmaalla naisnoidat eli noidattaret ovat protestanttinen uutuus: vielä 1500-luvulla loitsutaidot olivat miesten taitoja. Ruotsalaispapit joutuivatkin työskentelemään pieteetillä saadakseen kansan unohtamaan tämän epäkohdan ja "istuttaakseen maahan teologisesti korrektimman noitakuvan" (s. 226).

Jos pääsee yli Guilloun omaperäisestä kirjoitustyylistä pistepistepisteineen ja ajoittain pelkistä sivulauseista muodostuvine "virkkeineen" sekä suomennoksen ajoittaisista epähienouksista vaikkapa numeroina esitettyjen lukujen taivutuksen suhteen, Noitien asianajaja on kirjojen huippua. Etymologinen pohdinta viihdyttää minua aina, kuten olen ennenkin maininnut, ja nippelitieto on aina mukavaa: molempia kirjassa nimittäin piisaa, vaikka suuretkin linjat tulee hoidettua kuntoon. Minäpä tiedän nyt paitsi sen, mistä sana hunsvotti juontaa juurensa, myös sen, että parjattu inkvisitio oli monella tapaa (Pohjolan) noitavainoja humaanimpi instituutio tarjoten syytetyille mahdollisuuden (ja tarvittaessa rahat) palkata asianajaja ja kieltämällä lapsilta ja jääveiltä henkilöiltä todistajana toimimisen.

Hälyttävää lienee sekin, että joukkohysteerinen noitavainomentaliteetti elää ja voi vahvasti meissä nykypohjolalaisissakin, vaikka se on hieman muotoaan muuttanutkin. Eipä siitä pimeästä keskiajasta sittenkään niin kovin kauas ole vielä päästy.

Tiivistettynä:
Kuka: Guillou, Jan
Mitä: Noitien asianajaja (Johnny Kniga, 2004)
Alkuteos: Häxornas försvarare (Piratförlaget, 2002)
Suomennos: Tapio Koivukari
Tuomio: 3/5 – Tiivis ja tehokas tietopläjäys noidista, vainoista, keskiajan rikoskäyttäytymisestä ja muusta jännittävästä puoli vuosituhatta sitten Ruotsissa tapahtuneesta.

Pääbo: Neandertalilainen

Kauan, kauan sitten kaukaisessa, kaukaisessa galaksissa Porissa minä istuin lukion toisella biologian kurssilla kuuntelemassa kaikenlaista yleissivistävää perimästä, DNA:sta, geeneistä ja muusta höpöstä ja olin tylsistyä tolkuttomaksi. Samaisesta kurssista päädyin sittemmin ainoan kerran lukiourani aikana uusimaan koettakin risteyteltyäni ties mitä perhosia ja kukkasia (ehkä keskenään) niin kekseliäästi, että kurssin arvosana ei ollut ihan täysin hyväksytty. Tai siis lainkaan hyväksytty. Uusintaan kiukuissani päntätessäni heitin romukoppaan utuisimmatkin haaveajatukseni sosiaali- ja terveysalalle etsiytymisestä. Niinpä sitä vain noin suunnilleen vuosikymmenen myöhemmin opiskelen juurikin sosiaali- ja terveysalan tutkintoa ja luen neandertalilaisten perimästä – ja molempia vielä vallan vapaaehtoisesti!

Svante Pääbon Neandertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä on hieman hämmentävä kirja. Toisaalta se on Pääbon kertomus uraauurtavasta tutkimuksesta, jonka hienommat nyanssit menivät kovaa ja korkealta yli ymmärrykseni. Totta puhuakseni niin tekivät ne aika karkeatkin nyanssit. Vaikka perimähommien perusteet hallitsenkin ja Pääbo parhaansa tekee käsitteitä selventääkseen, huomasin useampaan kertaan mielenmaisemani valuvan sinne jonnekin edellisessä kappaleessa kuvaillun suunnalle ihan vain siksi, että koin itseni jotenkin tyhmäksi. Ehkä vähän jopa sellaiseksi stereotyyppiseksi neandertalilaiseksi luolamiesnaiseksi, jonka olennaisimmat vahvuudet eivät ole ajattelutyössä.

Neandertalilaisessa kulkevat rinnakkain paitsi tuo Pääbon huipputärkeä ja -mielenkiintoinen (ja -yliymmärryksenkäyvä) tieteellinen työ myös hänen elämäntarinansa. Kirja onkin erinomaisen hieno esimerkki siitä, miten vaativankin työn voi yhdistää elämään, siis siihen työn ulkopuoliseen, vaikka ajoittain yhtälö mahdottomalta vaikuttaakin. Itse koen äärimmäisen vaikeaksi nimetä yksiselitteisesti, vetosiko kirjassa minuun enemmän tieteellinen vai omaelämänkerrallinen puoli, joten vaadin saada vastata: "Sekä että." Pelkkä tieteellinen artikkeli ja toimintatapojen kuvaaminen kävisi nopeasti puuduttavaksi, ellei mukana olisi aimo annos vuorovaikutusta, draamaa, turhautumista, yhteistyökuvioita ja sellainen hienovarainen rakkaustarinakin kolmiodraamoineen kaikkineen. Toisaalta taas ihmissuhdehöpötys ja -hapatus ei todellakaan ollut syy siihen, että tämän kirjan luettavakseni nappasin.

Mikään yleisteos neandertalilaisista serkuistamme Pääbon teos ei kuitenkaan ole. Vaikka kirjassa pohditaan yleisesti neandertalilaisten kieltä ts. valmiuksia puhuttuun kieleen ja yleisesti heidän (potentiaalista) kulttuuriaan, pääosassa on aina tuo kuuluisa kaksoiskierre, jonka nimessä on kolme kirjainta. DNA:n ja genetiikan peruskäsitteet kannattaakin olla ainakin joissain määrin hallussa ennen tähän kirjaan tarttumista. Pelkäsin kirjaa aloitellessani sen sotkevan jokseenkin täysin nykyihmien anatomian ja fysiologian opintoni, mutta eihän noita asioita neandertalilaisten kohdalta käsitelty nimeksikään. Olen samaan aikaan helpottunut ja pettynyt.

Sitä paitsi Pääbo ei kirjoita lainkaan niin kuivasti kuin aiheesta ehkä ennakkoon arvelisi. Mukaan mahtuu hymähdyttäviä heittoja muun muassa siitä, miten apinanpennut eivät apinoi, kun taas ihmislapset apinoivat, ja siitä, miten Pääbo päätyi Playboyhin (haastateltavaksi) tutkimuksensa johdosta. Niin, ja kikattelinhan minä naisille, jotka lähettivät Pääbolle viestejä, joissa kertoivat epäilevänsä miestensä olevan neandertalilaisia... 

Mikäli kaipaa elämäänsä sekä mielenkiintoista omaelämänkertaa että näkökulmaa luonnontieteiden kehittymiseen viimeisten parin-kolmen vuosikymmenen aikana, Neandertalilainen on juuri oikea kirja. Se on sopivan vaikeaselkoinen luodakseen ainakin tälle lukijalle miellyttävän kuvan (illuusion) omasta älykkyydestäni, mutta kuitenkin sopivan kansantajuinen, ettei itkupotkuraivareihin taipuvainen sankarittaremme aivan täysin hermoaan menetä. Veli-Pekka Ketolan suomennos on onnistunut ja sujuva, mistä erityismaininta: alkuteksti ei perinnöllisyyssanastoineen liene helpoimmasta päästä. 

Tiivistettynä:

Kuka: Pääbo, Svante
Mitä: Neandertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä (Art House, 2015)

Alkuteos: Neanderthal Man: In Search of Lost Genomes (2014)

Suomennos: Veli-Pekka Ketola

Tuomio: 3/5 – Kiehtova kirja, jota en olisi uskonut koskaan lukevani saati siitä pitäväni. Joskus on kiva olla väärässä!

Neandertalilaisen kanssa on aikaansa viettänyt myös Kulttuuri kukoistaa -kirjablogin Arja.

Siikala: Suomalainen šamanismi

Suomalaisella pakanamytologialla on aina ollut erityinen paikka verenkiertoelimistöni ylläpitäjän seutuvilla. Koska oma pöytälaatikossa viihtyvä kirjoitusprojektinikin sitä läheltä liippaa ja pääsin kerran (kauan sitten) käymään kirjastossa ilman kolmea alamittaista kääpiökirjabloggaria, ei stressihormonitaso noussut hyllyjen välissä niin korkealle, että olisin unohtanut, mitä kirjastosta pitäisi muistaa etsiä. Anna-Leena Siikalan Suomalainen šamanismi: Mielikuvien historiaa käytännössä hyppäsi syliini hyllyltään ja kiilasi lukulistani huipulle.

Sekalaisista kiinnostuksenkohteistani huolimatta en koe folkloristiikkaa aivan omimmaksi alueekseni, joten osa Siikalan tekstistä meni hieman ohi tai yli. Toisaalta mielenkiintoista tietoa esivanhempiemme ja sukukansojemme tulee ovista ja ikkunoista. Nyt tiedän, ettei šamanismi ole uskonto vaan pikemmin uskontoon sisältyvä riittien ja uskomusten kokonaisuus. Toisaalta hätkähdän aina korvieni alkaessa soida¹, sillä Suomalainen šamanismi kertoo reaktion syyksi Tuonelan joella venettä kutsuvat sukulaiset. Onkin mielenkiintoista, miten hanakkaasti olen omaksumassa näitä ajatuksia, jotka sinänsä ovat tyystin oman elämänkatsomukseni vastaisia!

Erityisesti minua kiehtoi dualistinen sielukäsitys, ts. liikkuvan tajuntasielun, itsen, ja ruumissielun, löylyn, toisistaan erottaminen. Itse voi irtaantua ihmisestä esimerkiksi unessa, kun taas löylyn lähteminen tietää kuolemaa. Samoin hoksasin nyt vasta haltioitumisen tai haltioissaan olemisen olevan tietenkin pakanallista perua ja tarkoittaneen alkujaan ekstaasiin/possessioon joutumista. Ja minä muka (ex-)kielitieteilijä... Hoh!

Suomalainen šamanismi on enimmäkseen erinomaisen kansantajuisesti kirjoitettu. Folkloristiikka ja toisaalta uskontotieteet ovat minulle ennalta kohtuullisen tuntematonta aluetta, mutta en ollut pulassa Siikalan kanssa kertaakaan. Tai no, hieman jouduin googlailemaan karttoja, jotta muistaisin Venäjän joet, mutta eihän kirjan sisällön ymmärtämisen kannalta kovin olennaista ollut muistaa, missä kohtaa virtaa Lena, missä Ob ja missä Jenisei, kun kuitenkin muistin kaikkien virtaavan Siperiassa. Mikään loitsukirja tai viihdepläjäys kirja ei kuitenkaan ole, vaan tenttikirjavärähtelyt ovat sen ympäristössä vahvoja. Kun aihepiiri kiehtoo, ei sekään haitaa.

Anna-Leena Siikala taisi kirjan myötä saada minusta pienimuotoisen fanin, ja akateemikon kolmisen vuotta vanha Itämerensuomalaisten mytologia meni lukulistalleni niin että suhahti. Sitä odotellessa voi lueskella vaikkapa Siikalan haastattelua Taivaannaulasta.

Tiivistettynä
Kuka: Siikala, Anna-Leena
Mitä: Suomalainen šamanismi: Mielikuvien historiaa (SKS, 1992)
Tuomio: 4/5 – Kattava ja asiallinen esitys šamanismista suomensukuisten kansojen keskuudesta. Aarreaitta aihepiiristä kiinnostuneelle.

P.S. Tämän tekstin myötä alkukesän aikana kertyneet rästini ovat hoidetut ja kuitatut. Seuraavaksi on vuorossa neljännesvuosikatsaus toiv. huomisen aikana (kyllä, heinäkuun lopussa), ja perjantaina tunnustan syntejäni. Odottakaapa vain.

1. Kolmen pienen lapsen kanssa vuorokaudet läpeensä viettävällä ihmisellä se on usein se.

Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Aloitin taannoisen lukumaratonini Elina Lappalaisen herkullisella (hehe) teoksella Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä. Kirjailijan itsensä tapaan taidan itse olla kaupunkilainen, joka kuvittelee tietävänsä, millaista karjankasvatus nyky-Suomessa on. Moni lämpimimmistä lapsuusmuistoistani sijoittuu isäni vanhempien luo, mummulaani, ja monessa niissä löntystelee vähintäänkin taustalla parikymmentä Ayshirenlehmää (ja yksi sonni ja pari sonnimullikkaa). Jokaisella lehmällä oli oma nimensä ja minäkin opin niistä monet tunnistamaan ilman EU:n mukanaan tuomia korvakorujakin. Muistan silitelleeni pientä, vasta emästään vieroitettua vasikkaa sen emän huutaessa toisella puolen navettaa ikäväänsä, samoin muistan eläinlääkärikäyntejä ja senkin, miten mummun poskella kimalsi kyynel, kun sairastunut lehmä vietiin teurasautolla pois. 

Samaan aikaan tiedostan tuskallisen hyvin sen, että maatilojen määrä on parin viime vuosikymmenen aikana laskenut, mutta vastaavasti niiden koko on kasvanut. Samoin tiedostan päässäni pyörivän kuvan karjataloudesta olevan varsin romantisoitu. En tarkoita, ettäkö nykykarjankasvattajat olisivat jotenkin huonompia työssään kuin isovanhempani tai kohtelisivat elukoita huonommin, vaan totean vain, että lapsi tarkkailee tilanteita vähän eri vinkkelistä. Minä pidin parsinavetoita pitkään hyvänä tai peräti luonnollisena vaihtoehtona ammuille, ja havahduin varsin myöhään hoksaamaan, että eivätpä elikot luonnossa ihan noin käyttäytyisi.

Minä ja serkkutyttö ammuja ruokkimassa noin 25 vuotta sitten.

Vaikka kirjassa on monta, monta paalillista inhorealismia eikä tuotantoeläinten oloja kaunistella, ei niitä kyllä kauhistellakaan. Vaikka kritisoitavaa löytyy vähän sieltä sun täältäkin, todetaan samaan aikaan suomalaisten elukoiden voivan pitkälti paljon paremmin kuin muiden eurooppalais(laji)toveriensa. Yksi suuri syy suosia suomalaista, siis! Toisaalta Lappalainen peräänkuuluttaa laadun suosimista määrän sijasta: luomulihatuotteet ovat tietty kalliimpia kuin "tavallinen", mutta eikö eläinten hyvinvointia ajatellen voisi sitten hieman vähentää omaa lihankulutustaan. Tämä ajattelutapa kolahti ainakin meidän perhekuntaamme aika tehokkaasti.

Tähän liittyen mainittakoon, että olen pitkään elätellyt kuvitelmia, joissa lehmät ja siat ovat varsin hyvin hoidettuja, mutta kanat (sekä liha- että munasorttiset) elelevät huonommissa olosuhteissa. Vaikka broilerifarmien ja munakanaloiden olosuhteet eivät optimaalisia olekaan, eivätkä lehmät niissä parsinavetoissa omimmassa ympäristössään olekaan, minulle jäi kirjasta kuva, jonka perusteella olen tietoisesti vähentänyt sianlihan käyttöä perheessämme.

Minä olen jo useamman vuoden kokkaillut kerran viikossa kasvisruokaa, ja Martti ja Aino ilmoittavat lempiruoakseen yhdestä suusta laavakeiton eli tulisen (punaisen) linssikeiton. Vaikka Syötäväksi kasvatetut eivät meidän perhettämme täysin ja tyystin vegaaneiksi saanutkaan, olen sittemmin lisännyt ruokalistaan toisen ja joinain viikkoina kolmannenkin lihattoman ruokalajin. Ja niinpä lihansyöjäeläimeksi julistautuva puolisonikin on hiljaa alkanut jatkaa jauhelihaa soijarouheella kirjaa selattuaan.

Asia on nimittäin niin, että Elina Lappalainen lyö pöytään varsin vakuuttavia lukuja heti ensikättelyssä:

"Suomalainen syö vuodessa keskimäärin 78 kiloa lihaa. Siis suunnilleen oman painonsa verran. Siitä 36 kiloa on sikaa, 19 kiloa nautaa ja 18 kiloa siipikarjaa. Kuvittele, millainen kasa se olisi pakastearkkuun säilöttynä. Olemme erityisesti makkaramaa – puolet kaikesta lihasta syödään makkaroina ja leikkeleinä. Maitoa kului vuonna 2011 suomalaista kohti 129 litraa ja jogurttia, juustoa, voita ja rasvaseoksia yhteensä noin 50 kiloa. [...] Lihankulutuksemme on kolminkertaistunut 60 vuodessa elintason nousun myötä." (s. 19-20)

Aika hurjia numeroita, kuulkaa, varsinkin, kun ottaa huomioon, että jokainen gramma noista kilomääristä on lähtöisin eläimestä. Samaan aikaan Lappalainen kiinnittää lukijan huomion siihen, ettei lihansyöntiä tarvitse osata millään tapaa perustella, toisin kuin kasvissyöntiä, ja että miksi tätä normia ei saisi ja pitäisi kyseenalaistaa.

Tämä teksti pyörii varsin pitkälti ei-kirjallisissa ja subjektiivisissa asioissa, olen tietoinen siitä. Syötäväksi kasvatetut on kuitenkin kirja, joka liippaa niin läheltä omaa elämää ja laittaa ajattelemaan ja pohtimaan omia tottumuksiaan varsin kattavasti. Asiallinen ja asiantunteva teksti vaikuttaa ainakin kovin luotettavalta lähteeltä, vaikka seassa onkin kirjailijan omakohtaisia kokemuksia. Minä koin sen kuitenkin vain piristäväksi. Lappalainen onnistuu puhuttelemaan mutta samalla olemaan saarnaamatta: lihansyöntiä sinänsä ei kritisoida, eikä kyllä kyseenalaistetakaan, vaikka Lappalainen itse sen perään kuuluttaa.

Kirja palkittiin ilmestymisvuonnaan Tieto-Finlandialla, eikä ihme.

Tiivistettynä:
Kuka: Lappalainen, Elina
Mitä: Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä (Atena, 2012)
Kansi: Timo Mänttäri
Tuomio: 4/5 –  Tämä kirja pitäisi jokaisen sekasyöjän (ja lihansyöjän!) lukea. Piste.