Andersen: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä

Viime vuoden lopulla luin Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjoja, jotka antoivat minulle sen viimeisenkin tarvittavan kipinän etsiä käsiini Jens Andersenin kehuttu elämäkerta Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä. Kynnys tarttua kirjaan oli hirmuinen: olin ihastunut Astridiin henkilönä Sotapäiväkirjoja lukiessani (ja kehittänyt erinomaisen suuret ennakkoluulot Astridin Sture-puolisoa kohtaan!) ja pelkäsin, että Andersenin kuvaus jollain tapaa pilaisi tämän mielessäni luoman kuvan kirjailijasta ihmisenä ja äitinä.

Kuten asiaan elämäkerroissa kuuluu, Andersen aloittaa kirjansa kartoittamalla lyhyesti Astrid Lindgrenin sukuhistoriaa ja lapsuuskodin sosio-ekonomista asemaa. Varsinainen lapsuuskuvaus on lyhyt, mutta kertoo kaiken tarpeellisen, ja jotenkin kirja tuntuu pääsevän kunnolla vauhtiin Astridin ollessa myöhäisteini-iässä ja nuoressa aikuisuudessa. Jollain hämmentävällä tavalla onnistuin samaistumaan isovanhempieni vanhempien ikäisen Astridin nuoruuteen niissä määrin, että selitinkin miehelleni, että kirja voisi tavallaan olla minunkin lapsuudestani, vaikka tosin en ollut kirjallisesti yhtä lahjakas kuin Astrid, elin ylipäätään vuosisadan vastakkaisessa päässä, enkä sitä paitsi synnyttänyt pomolleni lehtolasta. "Mutta siis kuitenkin!"

Niin, näennäisiä yhtymäkohtia minun ja Astrid Lindgrenin elämässä ei juuri ole, ellei oteta huomioon sitä, että olemme molemmat naisia ja puhumme ruotsia, toinen tosin huomattavasti paremmin kuin toinen. Osa tunnereaktiosta johtuu varmasti Lindgrenin persoonasta ja ylipäätään hänestä itsestään, mutta koen, että suuri osa gloriasta kuuluu Jens Andersenille (ja hienon suomennustyön tehneelle Kari Koskelle), joka onnistuu kirjoittamaan Lindgrenistä samaan aikaan inhorealistisesti ja kunnioittavasti.

Ihastukseni tai ehkä pikemminkin kuitenkin ihailuni Lindgreniä kohtaan ei lainkaan Tämän päivän, yhden elämän myötä laimennut. Päinvastoin. Mikähän siinä on, että viisaat ja vahvat naiset iskevät niin faktassa kuin fiktiossakin minuun aina vastaavansorttisia miehiä voimakkaammin? Osittain tähän löytyy syy varmasti omassa sukupuolessani ja siitä, että kaipaan heikkouteni hetkenä tsemppiä vaikka sitten muistini syövereistä: "Jos se-ja-se nainen selvisi siitä-ja-siitä, kyllä minäkin nyt tästä selviän." Toisaalta huomaan alitajuisesti etsivän roolimalleja niin itselleni kuin kahdelle pienelle tyttärellenikin. Miesten maailmasta viisaita ja vahvoja löytyy niin helposti, ettei perusteluja juuri kaivata, ja toisaalta vielä nykyäänkin miehet ovat usein jollain tapaa vahvempia osittain ehkä juuri siksi, että heidän odotetaan olevan vahvempia.

Astrid Lindgrenin elämästä löytyy kuitenkin miehistä heikkouttakin. Astridin puoliso, Sture Lindgren, oli tietysti suuressa sivuroolissa myös Sotapäiväkirjoissa, mutta elämäkerrassa saadaan paremmin selvyys siihen, mitä Astrid käsitteli päiväkirjoissaan avoimesti mutta kuitenkin ikään kuin rivien välissä. Toisaalta on aika karua ja surullistakin, että Sturen alkoholismia ja pettämisiä vatvotaan julkisesti vielä 65 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin. Ei sillä, etteikö saisi ja pitäisikin, mutta jollain tapaa vihlaisee silti ajatus siitä, että teoriassa minunkin virheitäni voidaan vatvoa vielä, kun olen ollut mullan alla kauemmin kuin sen päällä. 

Elämäkerran suuressa osassa ovat lapset. Ottaen huomioon, miten työteliäs ja eittämättömän taitava lastenkirjailija Astrid Lindgren oli, ei kai olisi pitänyt yllättyä siitä, miten hyvin hän lapset tunsi ja miten aikaansa edellä hänen ajatuksensa lapsista, lapsuudesta ja vanhemmuudesta olivat.  Mieleeni painui kirkkaasti Lindgrenin ajatus siitä, että maailman kohtalo ratkaistaan lastenhuoneissa:

"Siellä ratkaistaan, tuleeko huomispäivän miehistä ja naisista ihmisiä, joilla on terve sielu ja hyvä tahto, vai surkastuneita yksilöitä, jotka eivät jätä käyttämättä ainuttakaan tilaisuutta tehdä lähimmäistensä elämästä vähän vaikeampaa ja hankalampaa. Nekin valtiomiehet, joiden on määrä hallita ihmisten kohtaloita huomispäivän maailmassa ovat tänään pieniä lapsia." (s. 247)

Astrid Lindgrenille äitiys oli omakohtaisesti vaikea asia ja kipeä aihe: joutuihan hän jättämään vastasyntyneen Lars-poikansa kasvattiäidille Tanskaan tämän synnyttyä avioliiton ulkopuolisena. Enimmäkseen erossa vietetyt vuodet muovasivat niin Astridia kuin ymmärrettävästi Larsiakin. En harrasta psykologiaa enkä freudilaisuutta, joten jätän aiheeseen isommin liittyvät pohdinnat julkisesti tyystin pohtimatta, mutta totean ehkä ohimennen, että äitiys taitaa olla kaikille (minun tuntemilleni) äideille juurikin sellainen kipeä aihe.

Jens Andersen tuo Suuren Kirjailijattaren äänen esiin niissä määrin, että koen jonkinlaista läheistä yhteyttä Astrid Lindgreniin, olkoonkin, että luin Tämän päivän, yhden elämän loppuun päivälleen viisitoista vuotta tämän kuoleman jälkeen. Upea elämäkerta upeasta ihmisestä. Mitä muuta tähän voisi muka sanoa – tai mikäpä päivä parempi kirjoittaa tästä teoksesta blogissa kuin Minna Canthin päivä?

Tiivistettynä
Kuka: Andersen, Jens
Mitä: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä (WSOY, 2016)
Alkuteos: Denne dag, et liv. En Astrid Lindgren-biografi. (2014)
Käännös: Kari Koski
Tuomio: 4/5 – Jos joku joskus kirjoittaa minusta näin hienon elämäkerran, tiedän, että olen saanut jotain aikaiseksi. (Tai siis tuskin olen enää tietämässä, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan.)

Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945

Ensimmäinen ajatus Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjoista on varmasti monella, että nuo päiväkirjat ovat varmaan varsin lyhyitä: eihän Ruotsi sotinut toisessa maailmansodassa! Vähän ehkä lähetti vapaaehtoisia sinne tänne ja Hitlerin Saksalle antoi materiaa ja materiaaleja, hiukan läpikulkuoikeuksiakin, mutta eihän se nyt sotaa ole. Minä opiskelin villissä nuoruudessani pohjoismaisia kieliä Tampereen yliopistolla ja tapaan ajatella olevani Ruotsin historiasta kohtuullisen hyvin perillä. Tässä kohtaa on kuitenkin olla möllöttänyt aukko. Toinen maailmansota nimittäin vaikutti Ruotsiin varsin paljon: itsestäänselvän pelon lisäksi ruotsalaisten arkea leimasivat säännöstely ja liikekannallepano. Jälkimmäinen ei liene mikään ihme, kun miettii, mitä Ruotsin ympärillä tapahtui. Saksa marssi läpi Tanskan ja Norjan napaten molemmat oman lippunsa alle, itäpuolen tapahtumat me suomalaiset tunnemme varsin hyvin. Mitä säännöstelyyn tulee, on se selvästi vaikeuttanut taloudenpitoa, mutta varsin runsailta kuulostavat Lindgrenin perheen kattaukset...

Sotapäiväkirjojen aikaan Lindgren työsti esikoiskirjaansa ja työskenteli Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa. Lindgren kertoo päiväkirjoissaan varsin avoimesti kirjeissä esiintyneistä tiedoista ja siteeraa ja mukailee niitä pitkiä pätkiä. Nykyisessä vaitiolovelvollisuuksien kulttuurissa tuo tuntuu vähintäänkin oudolta, vaikka Lindgren olisikin tarkoittanut Sotapäiväkirjat yksityisiksi. Sosiaali- ja terveysalaa opiskelevana ja siellä satunnaisia keikkatöitä heittävänä en tahdo tai uskalla kirjoittaa edes omaan päiväkirjaani pidempiä pätkiä työpäivistäni: satunnaisia anekdootteja, joista potilasta tai asiakasta ei voi millään muotoa tunnistaa korkeintaan. O tempora, o mores, pitää kai tähän todeta.

Kirjaa lukiessa huomaa selvästi lukevansa nimenomaan naisen kirjoittamaa päiväkirjaa. Maailmanhistorian Suurien Tapahtumien ja sodan käänteiden rinnalla kulkee arkipäiväistä huushollausta, lasten sairasteluja, teinin teineilyjä, miehen seikkailuja (Vad för fan, Sture?) - ja ruokaa: ruokalistoja, ruoanlaittoa, tuskailua siitä, että säännöstelyn vuoksi tuotetta X ei ehkä saada jouluksi, ja niin edelleen ja niin edelleen. En tarkoita tätä mitenkään negatiivisena seikkana. Minä en vielä ole saanut käsiini "sitä toista Lindgren-elämänkertaa" (eli Jens Andersenin kirjaa Astrid Lindgren: Tämä päivä, yksi elämä; WSOY, 2016), joten Sotapäiväkirjojen kautta pääsin vähän sisälle Lindgrenin elämään, joskin vain lyhyeksi ajanjaksoksi.

Ruotsi ei ollutkaan Lindgrenin Sotapäiväkirjojen mukaan syrjässä sodasta, vaan pikemmin kahden tulen välissä: lännessä (ja etelässä ja pohjoisessa) vaanii Hitler, idänpuoleisessa horisontissa häämöttää Stalin. Vaikka Lindgrenin (ja uskoakseni monen aikalaisruotsalaisen) pelko omasta tulevaisuudesta ovat kirjassa suuressa roolissa, eivät ne kuitenkaan nouse pääosaan. Sen paikan vievät naapurikansoja kohtaan koettu empatia ja lähimmäisenrakkaus. Säännöstelystä huolimatta ruotsalaisten pöydät notkuvat sodasta kärsivien Euroopan maiden mittakaavassa, mistä Lindgren kokee jollain kierolla tavalla hurmaavaa syyllisyyttä. 

Tämä itsessään on aiheellinen muistutus siitä, ettei ihmiskunta ole vajaassa vuosisadassa muuttunut mitenkään määrättömästi mihinkään suuntaan. Jollain tasolla tapaan pitää viime vuosisadan alun ihmisiä jollain tapaa naiiveina ja helposti vietävinä, omaan ajatteluun kykenemättöminä ja epäempaattisina. Tällä ajattelumallilla olen selittänyt itselleni muun muassa sitä, että Hitler onnistui Saksassa tekemään, mitä teki. Tänä syystalvena olen saanut jo kaksi muistutusta siitä, miten väärässä olen: Lindgrenin Sotapäiväkirjat ovat niistä toinen, syynä selkeästi omilla aivoillaan ajatteleva ja koko sydämellään tunteva Astrid. Toinen on tietty Katarina Baerin He olivat natseja, jossa natsi-isovanhemmat muuttuvat eläviksi ja ajatteleviksi yksilöiksi, jotka eivät lainkaan sovi siihen sopulimaiseen laumasieluun, jonka olen omassa päässäni luonut.

Lindgren kirjoittaa tarkkanäköisesti maailman tapahtumista. Hän analysoi ja pohtii sodan kulkua paremmin kuin moni ammattilainenkaan. En voi olla ihailematta ja alkamatta taas haaveilla "kunnollisen päiväkirjan" pitämisestä. Toisaalta kai se olisi parempi opetella pitämään edes blogia suunnilleen säännöllisesti. Loppuvuodeksi on luvassa loppukiri!

Tiivistettynä

Kuka: Lindgren, Astrid 

Mitä: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (WSOY, 2016)

Alkuteos: Krigsdagböcker 1939-1945 (2015)

Suomennos: Kari Koski

Tiivistettynä: 4/5 – Silmiä avaava kertomus siitä, miten paljon meidän menomme vaikutti puolueettomaan länsinaapuriin.