Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Kun eräänä rankan työviikon jälkeisenä perjantaina löytyi kynnysmatolta arvostelukappaleena (kiitos!) tänään julkaistava neurokirurgi Henry Marshin omaelämäkerrallinen teos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta, arastelin vähän siihen tarttumista: oman perheeni kerryttämä kokemus neurokirurgiasta on sen verran tuoreessa muistissa, että jo valmiiksi uupuneessa mielentilassani saattaisin vallan väsähtää, jos kirja sattuisi oikeista (tai vääristä) naruista vetämään. Lasten katsoessa alkuillan ohjelmiaan lehteilin kuitenkin kirjan alkusivuja, ja jonkin ihmeen kautta ja kaikesta uupumuksestani huolimatta päädyin lukemaan lopulta koko kirjan vielä samana iltana. 

Marsh kirjoittaa minun nähdäkseni varsin kansantajuisesti ja avaa esimerkiksi aivojen anatomiaan liittyviä käsitteitä niissä määrin, että kirjan kanssa pärjää totaaliummikko maallikkokin. Ja miten Marsh kirjoittaakaan! Kieli on Ulla Lempisen mainiossa suomennoksessa soljuvaa ja tarina ja keissit tempaavat lukijan mukaansa niin, että jo kirjan alkusivujen lehteily saattaa temmata matkaansa niin, että käy kuten minulle. Moniko pystyy tällaisen alun jälkeen laskemaan kirjan käsistään tuhahdellen jotain aiheen triviaalisuudesta ja turhuudesta? 

"Joudun usein leikkaamaan aivoja, ja se on minusta kauheaa. Poltan aivojen kiiltävällä pinnalla risteileviä kauniita, monihaaraisia verisuonia polttopinseteillä. Teen aivojen pintaan pienellä skalpellilla viillon, johon työnnän ohuen imun – aivojen koostumus on hyytelömäinen, joten imu on aivokirurgin perustyökalu. Leikkausmikroskoopin avulla tunnustelen tietäni alaspäin aivojen pehmeän, valkoisen aineen halki ja etsin kasvainta. Mielikuva siitä, että imu liikkuu ajatuksen, tunteen ja järjen halki ja että muistot, haaveet ja pohdinnat koostuvat hyytelöstä, on kerta kaikkiaan liian omituinen ymmärrettäväksi. Näen vain ainetta." (s. 13)

Marshin kieli on kirjan esipuheen kirjoittaneen Jörn Donnerin mukaan eleganttia, enkä voi muuta kuin nyökytellä raivokkaasti. Kieli on tavallisuudessaankin ja juuri sen vuoksi hienoa. Sanotaanhan sitä, että vasta silloin hallitsee jonkun asian hyvin, kun sen osaa selittää maallikolle (tai lapselle) niin, että tämä ymmärtää, ja juuri niin Marsh tekee. Neurokirurgian hienouksia ei kuitenkaan väännetä ihan ratapalkista, vaan lukijalle jää oivaltamisen iloa – tai varaa googlettaa.

Meidän oma kontaktimme neurokirurgiin oli ja toivottavasti jääkin suhteellisen lyhyeksi. Tapasimme miehen maanantaina ja puhuimme hänen kanssaan puhelimessa keskiviikkona sen jälkeen, kun poikamme oli melkein puolen vuorokauden leikkauksen jälkeen toimitettu teho-osastolle. Siitä huolimatta radiologit ja muut eivät jääneet samalla tapaa mieleen, vaikka heidän panoksensa pojan parantamiseen oli vähintään yhtä suuri. Aivoleikkauksen dramaattisuuden rinnalla sädehoito ja muut näyttävät suhteellisen himmeiltä. Jälkiviisastellen on ehkä hyvä, etten ollut lukenut tätä kirjaa vaikkapa vuosi sitten, sillä potilaalle (tai tässä tapauksessa potilaan äidille) ei tee hyvää mieltää neurokirurgia ihmiseksi, lihaa ja verta olevaksi kuolevaiseksi, jollaisena Marsh kirjassaan esiintyy. Kirjan takakannessakin olevassa sitaatissa Marsh pohtii:

"He kutsuvat meitä sankareiksi, joskus jumaliksikin. Ehkä he eivät koskaan täysin tajua, miten vaarallinen leikkaus oli ja miten onnekkaita he ovat toivuttuaan niin hyvin. Kirurgi sen sijaan on viipynyt hetken taivaassa käytyään ensin helvetin porteilla."

Väittäisin useimpien potilaiden ja omaisten kuitenkin ymmärtävän leikkauksen vaarat ja oman onnekkuutensa, joita jopa kaksivuotias pikkusiskokin osasi meidän tapauksessamme pelätä, vaikkei ihan osannut sitä ääneen ilmaistakaan. Itse sain jonkinlaista lohtua neurokirurgien inhimillistymisen aiheuttamaan järkytykseeni siitä, että aivokirurgia tuntuu kuitenkin olevan vain työtä, ei tavallaan niin kovin erilaista verrattuna omaan alaani. (En kyllä usko, että hammaslääketiedettä ja aivokirurgiaa saa oikeasti rinnastettua kaltaiseni fanaatikkokaan, mutta yritys on kovaa!) 

Marsh ei kaunistele asioita kirjoittaessaan, mikä on sekä kirous että siunaus kaltaiseni lukijan silmissä. Toisaalta hän kuitenkin pysyy pitkälti asiassa: omaelämäkerraksi ja muistelmiksikin tituleerattu Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta keskittyy muutamia sivuhuomautuksenomaisia tekstinpätkiä lukuun ottamatta Marshin uraan. Pitkän uran aikaiset ihmiskohtalot kuitenkin tuntuvat tosissaan koskettavan miestä, mikä edelleen heikentää vaikutelmaa puolijumalallisista yli-ihmisistä leikkausmikroskoopin äärellä. Samaa heikentävää vaikutelmaa tuovat neurokirurgin pohdinnat kuolemasta ja kuolevaisuudesta, olkoonkin jollain tapaa lohduttavia.

Jos Marsh ei ole ulkoisesti mikään Derek Shepherd, tuo kakkossuosikkini neurokirurgeista (heti poikani leikanneen jälkeen), ei toimi oikean maailman sairaaladynamiikkakaan niin kuin "Greyn anatomiassa". Byrokratia pyörii suurissa sairaaloissa taustalla lamauttavassa mittakaavassa, ja Marshkin ilmaisee närkästystään sitä ja aina muuttuvia tietokoneohjelmia, potilastietojärjestelmiä ja muita nykypäivän epäihanuuksia kohtaan.

Jos keksimällä keksin jotain negatiivista sanottavaa kirjasta, sen olisi oltama yksi (1) virke, joka oli eksynyt oman poikani diagnoosilla otsikoidun luvun tekstiin: "Kun kasvain sitten kahden vuoden kuluttua uusiutui, niin kuin ependymoomat aina tekevät", (s. 161, kursivointi bloggarin) alkoi hieno, polveileva ja hienosta keskenään rinnastettuja alistettuja sivulauseita vilisevä virke, joka löi minusta ilmat ihan täysin pihalle. Vaikka ymmärrän luottaa enemmän poikaani hoitaneiden lääkäreiden (huomattavasti optimistisempiin) prognooseihin ja tiedostan tämän virkkeen ainan saattavan olla pikemminkin tyyliseikka kuin diagnostinen toteamus, sitä on varsin vaikea asettaa niihin raameihin, kun lapsi rakentelee Legoilla seinän toisella puolella.

Tiivistettynä

Kuka: Marsh, Henry

Mitä: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S, 2017)

Alkuteos: Do No Harm: Stories of Life, Death and Brain Surgery (2014)

Suomennos: Ulla Lempinen

Tuomio: 5/5 – Informatiivinen, kiehtova ja koskettava muistelmateos.

arvostelukappale 

Andersen: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä

Viime vuoden lopulla luin Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjoja, jotka antoivat minulle sen viimeisenkin tarvittavan kipinän etsiä käsiini Jens Andersenin kehuttu elämäkerta Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä. Kynnys tarttua kirjaan oli hirmuinen: olin ihastunut Astridiin henkilönä Sotapäiväkirjoja lukiessani (ja kehittänyt erinomaisen suuret ennakkoluulot Astridin Sture-puolisoa kohtaan!) ja pelkäsin, että Andersenin kuvaus jollain tapaa pilaisi tämän mielessäni luoman kuvan kirjailijasta ihmisenä ja äitinä.

Kuten asiaan elämäkerroissa kuuluu, Andersen aloittaa kirjansa kartoittamalla lyhyesti Astrid Lindgrenin sukuhistoriaa ja lapsuuskodin sosio-ekonomista asemaa. Varsinainen lapsuuskuvaus on lyhyt, mutta kertoo kaiken tarpeellisen, ja jotenkin kirja tuntuu pääsevän kunnolla vauhtiin Astridin ollessa myöhäisteini-iässä ja nuoressa aikuisuudessa. Jollain hämmentävällä tavalla onnistuin samaistumaan isovanhempieni vanhempien ikäisen Astridin nuoruuteen niissä määrin, että selitinkin miehelleni, että kirja voisi tavallaan olla minunkin lapsuudestani, vaikka tosin en ollut kirjallisesti yhtä lahjakas kuin Astrid, elin ylipäätään vuosisadan vastakkaisessa päässä, enkä sitä paitsi synnyttänyt pomolleni lehtolasta. "Mutta siis kuitenkin!"

Niin, näennäisiä yhtymäkohtia minun ja Astrid Lindgrenin elämässä ei juuri ole, ellei oteta huomioon sitä, että olemme molemmat naisia ja puhumme ruotsia, toinen tosin huomattavasti paremmin kuin toinen. Osa tunnereaktiosta johtuu varmasti Lindgrenin persoonasta ja ylipäätään hänestä itsestään, mutta koen, että suuri osa gloriasta kuuluu Jens Andersenille (ja hienon suomennustyön tehneelle Kari Koskelle), joka onnistuu kirjoittamaan Lindgrenistä samaan aikaan inhorealistisesti ja kunnioittavasti.

Ihastukseni tai ehkä pikemminkin kuitenkin ihailuni Lindgreniä kohtaan ei lainkaan Tämän päivän, yhden elämän myötä laimennut. Päinvastoin. Mikähän siinä on, että viisaat ja vahvat naiset iskevät niin faktassa kuin fiktiossakin minuun aina vastaavansorttisia miehiä voimakkaammin? Osittain tähän löytyy syy varmasti omassa sukupuolessani ja siitä, että kaipaan heikkouteni hetkenä tsemppiä vaikka sitten muistini syövereistä: "Jos se-ja-se nainen selvisi siitä-ja-siitä, kyllä minäkin nyt tästä selviän." Toisaalta huomaan alitajuisesti etsivän roolimalleja niin itselleni kuin kahdelle pienelle tyttärellenikin. Miesten maailmasta viisaita ja vahvoja löytyy niin helposti, ettei perusteluja juuri kaivata, ja toisaalta vielä nykyäänkin miehet ovat usein jollain tapaa vahvempia osittain ehkä juuri siksi, että heidän odotetaan olevan vahvempia.

Astrid Lindgrenin elämästä löytyy kuitenkin miehistä heikkouttakin. Astridin puoliso, Sture Lindgren, oli tietysti suuressa sivuroolissa myös Sotapäiväkirjoissa, mutta elämäkerrassa saadaan paremmin selvyys siihen, mitä Astrid käsitteli päiväkirjoissaan avoimesti mutta kuitenkin ikään kuin rivien välissä. Toisaalta on aika karua ja surullistakin, että Sturen alkoholismia ja pettämisiä vatvotaan julkisesti vielä 65 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin. Ei sillä, etteikö saisi ja pitäisikin, mutta jollain tapaa vihlaisee silti ajatus siitä, että teoriassa minunkin virheitäni voidaan vatvoa vielä, kun olen ollut mullan alla kauemmin kuin sen päällä. 

Elämäkerran suuressa osassa ovat lapset. Ottaen huomioon, miten työteliäs ja eittämättömän taitava lastenkirjailija Astrid Lindgren oli, ei kai olisi pitänyt yllättyä siitä, miten hyvin hän lapset tunsi ja miten aikaansa edellä hänen ajatuksensa lapsista, lapsuudesta ja vanhemmuudesta olivat.  Mieleeni painui kirkkaasti Lindgrenin ajatus siitä, että maailman kohtalo ratkaistaan lastenhuoneissa:

"Siellä ratkaistaan, tuleeko huomispäivän miehistä ja naisista ihmisiä, joilla on terve sielu ja hyvä tahto, vai surkastuneita yksilöitä, jotka eivät jätä käyttämättä ainuttakaan tilaisuutta tehdä lähimmäistensä elämästä vähän vaikeampaa ja hankalampaa. Nekin valtiomiehet, joiden on määrä hallita ihmisten kohtaloita huomispäivän maailmassa ovat tänään pieniä lapsia." (s. 247)

Astrid Lindgrenille äitiys oli omakohtaisesti vaikea asia ja kipeä aihe: joutuihan hän jättämään vastasyntyneen Lars-poikansa kasvattiäidille Tanskaan tämän synnyttyä avioliiton ulkopuolisena. Enimmäkseen erossa vietetyt vuodet muovasivat niin Astridia kuin ymmärrettävästi Larsiakin. En harrasta psykologiaa enkä freudilaisuutta, joten jätän aiheeseen isommin liittyvät pohdinnat julkisesti tyystin pohtimatta, mutta totean ehkä ohimennen, että äitiys taitaa olla kaikille (minun tuntemilleni) äideille juurikin sellainen kipeä aihe.

Jens Andersen tuo Suuren Kirjailijattaren äänen esiin niissä määrin, että koen jonkinlaista läheistä yhteyttä Astrid Lindgreniin, olkoonkin, että luin Tämän päivän, yhden elämän loppuun päivälleen viisitoista vuotta tämän kuoleman jälkeen. Upea elämäkerta upeasta ihmisestä. Mitä muuta tähän voisi muka sanoa – tai mikäpä päivä parempi kirjoittaa tästä teoksesta blogissa kuin Minna Canthin päivä?

Tiivistettynä
Kuka: Andersen, Jens
Mitä: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä (WSOY, 2016)
Alkuteos: Denne dag, et liv. En Astrid Lindgren-biografi. (2014)
Käännös: Kari Koski
Tuomio: 4/5 – Jos joku joskus kirjoittaa minusta näin hienon elämäkerran, tiedän, että olen saanut jotain aikaiseksi. (Tai siis tuskin olen enää tietämässä, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan.)

Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta

Ylihuomenna kolmekymmentävuotiaana minä kuulun siihen ikäluokkaan, jonka ensimmäinen muistikuva presidentistä henkilöityy Mauno Koivistoon. Fanitan kaiken maailman kruunupäitä uppiniskaisesta periaatteesta, vaikka itse en ikinä prinsessan korkokenkiin tahtoisikaan, ja yritän kanavoida monarkistista juonnetta itsessäni presidenttiemme ja heidän puolisoidensa seuraamiseen (aika kehnolla menestyksellä). Alkuvuodesta Tellervo Koivistolta ei voinut välttyä: uunituoreen elämäkerran ansiosta tyylikästä rouvaa näki ja kuuli ihan joka mediassa. Ensireaktioni rouva Koiviston elämäkerrasta oli jokin haukotuksen tapainen, jota seurasi jupina siitä, etten vielä ole sentään niin keski-ikäinen, että tuota lukisin. Niin siinä kuitenkin lopulta kävi, että löysin itseni lukemasta nettilehtijuttua nettilehtijutun perään, ja lopulta klikkailin itseni kirjaston varausjonoon. Koska painetun kirjan jono oli karmivan pitkä, mutta e-version sai nopeasti laskettuna kuukaudessa puhelimelleen, päädyin pitkästä aikaa jälkimmäiseen - ja ensimmäistä kertaa ikinä lainaamaan kirjastosta e-kirjan!

Vähintäänkin epäileväisistä lähtökohdistani huolimatta Anna Mattssonin kirjoittama teos nappasi minut heti mukaansa. Syntyperäisenä satakuntalaisena nautin suunnattomasti yllättävänkin pitkistä pohdinnoista siitä, miten kotimaakunta on muovannut Tellervo Koivistoa ja miten satakuntalaisuus näkyy hänessä vielä tänäkin päivänä, kaikkien muualla vietettyjen vuosien jälkeenkin. Liki kymmenen Pirkanmaalla vietetyn vuoden jälkeen pystyy itsekin tarkastelemaan omaa, satakuntalaista sielunmaisemaansa vähän eri silmin. 

Ylipäätään koin juuri kirjan alun kaikkein mielenkiintoisimpana. Lapsuus ja nuoruus, opinnot ja sosiaalinen elämä, sotien (niiden kaikkien 1900-luvulla Suomen maaperällä sodittujen!) vaikutus elämään, Mauno Koiviston ilmestyminen kuvioihin ja suhteen eteneminen. Kierolla mielenkiinnolla seurasin rouva Koiviston (joka silloin vielä oli neiti Kankaanranta) äidin taistelua aivosyöpää vastaan, hieman hymistellen huomautin miehelleni, että olisiko meidänkin pitänyt lähetellä toisillemme ällösöpöjä kirjeitä meseviestien sijasta ja niin edelleen. 

Kun sitten kuitenkin päästiin seitsemänkymmentäluvulle ja rouva Koivisto lähti mukaan politiikkaan, ei mielenkiintoni enää pysynyt yllä aivan samaan tapaan. Tämä varmasti osin johtuu siitä, että politiikka ylipäätään aiheuttaa minussa usein lähinnä raivonsekaista turhautumista, olkoonkin, ettei rouva Koivisto mitään hölmöyksiä tunnu tehneen - päinvastoin. Naisasianainen parhaimmillaan, sellainen, jonka ajatukset ja mielipiteet eivät särähdä korvaan näin vuosikymmeniä myöhemminkään. Toisaalta politiikan puuduttavasta vaikutuksesta huolimatta nautin suunnattomasti Koiviston presidenttiydestä kertovista luvuista. 

Ennen elämäkertaan tarttumistani, mielikuvani presidentti Koivistosta oli vähän sellainen epämääräinen. Tiesin satamajätkäjutut ja sotaveteraaniuden, jotain poliittisesta urasta ja sitä rataa. itse ihmisestä en näemmä kuitenkaan tiennyt mitään. Ei mielikuvani millään muotoa negatiivinen ollut, vaan pikemminkin epämääräisen neutraali, ehkä sellaisella positiivisella vivahteella. Nyt taas sympatiseeraan presidentti Koivistoa silmittömästi, ja olen muutamalle kirjaa lukiessani vastaan sattuneelle tuttavalle ja sukulaisellekin hehkuttanut jotenkin itsekin yllättyneenä, että tiesittekös, miten hienosti ja komiasti Manu sitä sun tätä. 

Kaiken tämän hehkutuksen jälkeen lienee yllätys, että annoin kirjalle viisiportaisella asteikollani "vain" kolmosen. Koin siitä vähän huonoa omatuntoakin. Voiko elävästä henkilöstä kirjoitetulle elämäkerralle antaa mitään muuta kuin täydet pojot, varsinkin, kun henkilö on niin monipuolinen ja monella tapaa ihailtava kuin rouva Koivisto? Minä ainakin yritän. Kyse ei ole kritiikistä rouva Koivistoa kohtaan, ja Anna Mattssonkin on kirjoittanut kaikin puolin kelpo elämäkerran. Jotenkin se jää kuitenkin ajoittain pinnalliseksi. Ehkä kyse on siitä, että kun kirjan keskushenkilö ja varsinainen aihe on elossa ja lukee kirjan, liian syvällisiin tulkintoihin ja pinnan alle kaivautumisiin ei kerta kaikkiaan vain voi lähteä. Taivas yksin tietää, etten minä ainakaan itse sellaisia uskaltaisi kirjoittaa - tai osaisi (tai tahtoisi!) omasta elämästäni esittää, jos minusta joku elämäkertaa kirjoittaisi. Jotain sellaista minä kuitenkin jäin vielä kaipaamaan, jotain enemmän.

Tellervo Koivisto sen sijaan on nimenomaan jotain enemmän. Kuten Mattsson kirjan loppupuolella kirjoittaakin, Tellervo Koiviston elämäntarina on nimenomaan suomalaisen naisen tarina: "Siinä tiivistyy hänen uskollisuutensa toisaalta työväenliikkeen periaatteille, kuten tasa-arvolle, ja toisaalta paljon vanhemmalle talonpoikaiselle perinteelle --." Koivisto oli yhteiskunnan valokeilassa, mutta pyrki silti olemaan (Mattssonin sanoin) osa joukkovoimaa, omalla asemallaan ja esimerkillään auttamaan ja rohkaisemaan muita naisia nousemaan päättäviin asemiin. Rouva Koivisto on ehdottomasti elämäkertansa ja kaiken mahdollisen gloorian ansainnut, niin merkittävä henkilö hän on, kuten puolisonsa oli elämäkertaprojektista kuullessaan luonnehtinut.

Tiivistettynä
Kuka: Mattsson, Annea

Mitä: Tellervo Koivisto - elämäkerta (Siltala, 2017)

Tuomio: 3/5 – Kaikin puolin kelpo elämäkerta, vaikka jäinkin kaipaamaan jotain enemmän.

P.S. Kuvassa vilahtavaan kahvipurkkiin ja -kuppiin tiivistyy minun satakuntalaisuuteni.

Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945

Ensimmäinen ajatus Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjoista on varmasti monella, että nuo päiväkirjat ovat varmaan varsin lyhyitä: eihän Ruotsi sotinut toisessa maailmansodassa! Vähän ehkä lähetti vapaaehtoisia sinne tänne ja Hitlerin Saksalle antoi materiaa ja materiaaleja, hiukan läpikulkuoikeuksiakin, mutta eihän se nyt sotaa ole. Minä opiskelin villissä nuoruudessani pohjoismaisia kieliä Tampereen yliopistolla ja tapaan ajatella olevani Ruotsin historiasta kohtuullisen hyvin perillä. Tässä kohtaa on kuitenkin olla möllöttänyt aukko. Toinen maailmansota nimittäin vaikutti Ruotsiin varsin paljon: itsestäänselvän pelon lisäksi ruotsalaisten arkea leimasivat säännöstely ja liikekannallepano. Jälkimmäinen ei liene mikään ihme, kun miettii, mitä Ruotsin ympärillä tapahtui. Saksa marssi läpi Tanskan ja Norjan napaten molemmat oman lippunsa alle, itäpuolen tapahtumat me suomalaiset tunnemme varsin hyvin. Mitä säännöstelyyn tulee, on se selvästi vaikeuttanut taloudenpitoa, mutta varsin runsailta kuulostavat Lindgrenin perheen kattaukset...

Sotapäiväkirjojen aikaan Lindgren työsti esikoiskirjaansa ja työskenteli Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa. Lindgren kertoo päiväkirjoissaan varsin avoimesti kirjeissä esiintyneistä tiedoista ja siteeraa ja mukailee niitä pitkiä pätkiä. Nykyisessä vaitiolovelvollisuuksien kulttuurissa tuo tuntuu vähintäänkin oudolta, vaikka Lindgren olisikin tarkoittanut Sotapäiväkirjat yksityisiksi. Sosiaali- ja terveysalaa opiskelevana ja siellä satunnaisia keikkatöitä heittävänä en tahdo tai uskalla kirjoittaa edes omaan päiväkirjaani pidempiä pätkiä työpäivistäni: satunnaisia anekdootteja, joista potilasta tai asiakasta ei voi millään muotoa tunnistaa korkeintaan. O tempora, o mores, pitää kai tähän todeta.

Kirjaa lukiessa huomaa selvästi lukevansa nimenomaan naisen kirjoittamaa päiväkirjaa. Maailmanhistorian Suurien Tapahtumien ja sodan käänteiden rinnalla kulkee arkipäiväistä huushollausta, lasten sairasteluja, teinin teineilyjä, miehen seikkailuja (Vad för fan, Sture?) - ja ruokaa: ruokalistoja, ruoanlaittoa, tuskailua siitä, että säännöstelyn vuoksi tuotetta X ei ehkä saada jouluksi, ja niin edelleen ja niin edelleen. En tarkoita tätä mitenkään negatiivisena seikkana. Minä en vielä ole saanut käsiini "sitä toista Lindgren-elämänkertaa" (eli Jens Andersenin kirjaa Astrid Lindgren: Tämä päivä, yksi elämä; WSOY, 2016), joten Sotapäiväkirjojen kautta pääsin vähän sisälle Lindgrenin elämään, joskin vain lyhyeksi ajanjaksoksi.

Ruotsi ei ollutkaan Lindgrenin Sotapäiväkirjojen mukaan syrjässä sodasta, vaan pikemmin kahden tulen välissä: lännessä (ja etelässä ja pohjoisessa) vaanii Hitler, idänpuoleisessa horisontissa häämöttää Stalin. Vaikka Lindgrenin (ja uskoakseni monen aikalaisruotsalaisen) pelko omasta tulevaisuudesta ovat kirjassa suuressa roolissa, eivät ne kuitenkaan nouse pääosaan. Sen paikan vievät naapurikansoja kohtaan koettu empatia ja lähimmäisenrakkaus. Säännöstelystä huolimatta ruotsalaisten pöydät notkuvat sodasta kärsivien Euroopan maiden mittakaavassa, mistä Lindgren kokee jollain kierolla tavalla hurmaavaa syyllisyyttä. 

Tämä itsessään on aiheellinen muistutus siitä, ettei ihmiskunta ole vajaassa vuosisadassa muuttunut mitenkään määrättömästi mihinkään suuntaan. Jollain tasolla tapaan pitää viime vuosisadan alun ihmisiä jollain tapaa naiiveina ja helposti vietävinä, omaan ajatteluun kykenemättöminä ja epäempaattisina. Tällä ajattelumallilla olen selittänyt itselleni muun muassa sitä, että Hitler onnistui Saksassa tekemään, mitä teki. Tänä syystalvena olen saanut jo kaksi muistutusta siitä, miten väärässä olen: Lindgrenin Sotapäiväkirjat ovat niistä toinen, syynä selkeästi omilla aivoillaan ajatteleva ja koko sydämellään tunteva Astrid. Toinen on tietty Katarina Baerin He olivat natseja, jossa natsi-isovanhemmat muuttuvat eläviksi ja ajatteleviksi yksilöiksi, jotka eivät lainkaan sovi siihen sopulimaiseen laumasieluun, jonka olen omassa päässäni luonut.

Lindgren kirjoittaa tarkkanäköisesti maailman tapahtumista. Hän analysoi ja pohtii sodan kulkua paremmin kuin moni ammattilainenkaan. En voi olla ihailematta ja alkamatta taas haaveilla "kunnollisen päiväkirjan" pitämisestä. Toisaalta kai se olisi parempi opetella pitämään edes blogia suunnilleen säännöllisesti. Loppuvuodeksi on luvassa loppukiri!

Tiivistettynä

Kuka: Lindgren, Astrid 

Mitä: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (WSOY, 2016)

Alkuteos: Krigsdagböcker 1939-1945 (2015)

Suomennos: Kari Koski

Tiivistettynä: 4/5 – Silmiä avaava kertomus siitä, miten paljon meidän menomme vaikutti puolueettomaan länsinaapuriin.

Pääbo: Neandertalilainen

Kauan, kauan sitten kaukaisessa, kaukaisessa galaksissa Porissa minä istuin lukion toisella biologian kurssilla kuuntelemassa kaikenlaista yleissivistävää perimästä, DNA:sta, geeneistä ja muusta höpöstä ja olin tylsistyä tolkuttomaksi. Samaisesta kurssista päädyin sittemmin ainoan kerran lukiourani aikana uusimaan koettakin risteyteltyäni ties mitä perhosia ja kukkasia (ehkä keskenään) niin kekseliäästi, että kurssin arvosana ei ollut ihan täysin hyväksytty. Tai siis lainkaan hyväksytty. Uusintaan kiukuissani päntätessäni heitin romukoppaan utuisimmatkin haaveajatukseni sosiaali- ja terveysalalle etsiytymisestä. Niinpä sitä vain noin suunnilleen vuosikymmenen myöhemmin opiskelen juurikin sosiaali- ja terveysalan tutkintoa ja luen neandertalilaisten perimästä – ja molempia vielä vallan vapaaehtoisesti!

Svante Pääbon Neandertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä on hieman hämmentävä kirja. Toisaalta se on Pääbon kertomus uraauurtavasta tutkimuksesta, jonka hienommat nyanssit menivät kovaa ja korkealta yli ymmärrykseni. Totta puhuakseni niin tekivät ne aika karkeatkin nyanssit. Vaikka perimähommien perusteet hallitsenkin ja Pääbo parhaansa tekee käsitteitä selventääkseen, huomasin useampaan kertaan mielenmaisemani valuvan sinne jonnekin edellisessä kappaleessa kuvaillun suunnalle ihan vain siksi, että koin itseni jotenkin tyhmäksi. Ehkä vähän jopa sellaiseksi stereotyyppiseksi neandertalilaiseksi luolamiesnaiseksi, jonka olennaisimmat vahvuudet eivät ole ajattelutyössä.

Neandertalilaisessa kulkevat rinnakkain paitsi tuo Pääbon huipputärkeä ja -mielenkiintoinen (ja -yliymmärryksenkäyvä) tieteellinen työ myös hänen elämäntarinansa. Kirja onkin erinomaisen hieno esimerkki siitä, miten vaativankin työn voi yhdistää elämään, siis siihen työn ulkopuoliseen, vaikka ajoittain yhtälö mahdottomalta vaikuttaakin. Itse koen äärimmäisen vaikeaksi nimetä yksiselitteisesti, vetosiko kirjassa minuun enemmän tieteellinen vai omaelämänkerrallinen puoli, joten vaadin saada vastata: "Sekä että." Pelkkä tieteellinen artikkeli ja toimintatapojen kuvaaminen kävisi nopeasti puuduttavaksi, ellei mukana olisi aimo annos vuorovaikutusta, draamaa, turhautumista, yhteistyökuvioita ja sellainen hienovarainen rakkaustarinakin kolmiodraamoineen kaikkineen. Toisaalta taas ihmissuhdehöpötys ja -hapatus ei todellakaan ollut syy siihen, että tämän kirjan luettavakseni nappasin.

Mikään yleisteos neandertalilaisista serkuistamme Pääbon teos ei kuitenkaan ole. Vaikka kirjassa pohditaan yleisesti neandertalilaisten kieltä ts. valmiuksia puhuttuun kieleen ja yleisesti heidän (potentiaalista) kulttuuriaan, pääosassa on aina tuo kuuluisa kaksoiskierre, jonka nimessä on kolme kirjainta. DNA:n ja genetiikan peruskäsitteet kannattaakin olla ainakin joissain määrin hallussa ennen tähän kirjaan tarttumista. Pelkäsin kirjaa aloitellessani sen sotkevan jokseenkin täysin nykyihmien anatomian ja fysiologian opintoni, mutta eihän noita asioita neandertalilaisten kohdalta käsitelty nimeksikään. Olen samaan aikaan helpottunut ja pettynyt.

Sitä paitsi Pääbo ei kirjoita lainkaan niin kuivasti kuin aiheesta ehkä ennakkoon arvelisi. Mukaan mahtuu hymähdyttäviä heittoja muun muassa siitä, miten apinanpennut eivät apinoi, kun taas ihmislapset apinoivat, ja siitä, miten Pääbo päätyi Playboyhin (haastateltavaksi) tutkimuksensa johdosta. Niin, ja kikattelinhan minä naisille, jotka lähettivät Pääbolle viestejä, joissa kertoivat epäilevänsä miestensä olevan neandertalilaisia... 

Mikäli kaipaa elämäänsä sekä mielenkiintoista omaelämänkertaa että näkökulmaa luonnontieteiden kehittymiseen viimeisten parin-kolmen vuosikymmenen aikana, Neandertalilainen on juuri oikea kirja. Se on sopivan vaikeaselkoinen luodakseen ainakin tälle lukijalle miellyttävän kuvan (illuusion) omasta älykkyydestäni, mutta kuitenkin sopivan kansantajuinen, ettei itkupotkuraivareihin taipuvainen sankarittaremme aivan täysin hermoaan menetä. Veli-Pekka Ketolan suomennos on onnistunut ja sujuva, mistä erityismaininta: alkuteksti ei perinnöllisyyssanastoineen liene helpoimmasta päästä. 

Tiivistettynä:

Kuka: Pääbo, Svante
Mitä: Neandertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä (Art House, 2015)

Alkuteos: Neanderthal Man: In Search of Lost Genomes (2014)

Suomennos: Veli-Pekka Ketola

Tuomio: 3/5 – Kiehtova kirja, jota en olisi uskonut koskaan lukevani saati siitä pitäväni. Joskus on kiva olla väärässä!

Neandertalilaisen kanssa on aikaansa viettänyt myös Kulttuuri kukoistaa -kirjablogin Arja.