Klassikkokirjat ovat kirjabloggariminälle vähän hankalaa maastoa. Niitä mokomia on lukematta aimo pino, mutta aika ei hanki millään riittää. Samalla ei oikein kehtaisi julkisesti myöntää, että tämä Tärkeä Kirjakin on muuten minulta vielä lukematta. Onneksi en ole ainoa ongelmasta kärsivä, vaan kanssakirjabloggarit järjestivät hienon tempauksen asian korjaamiseksi. Minun ei tarvinnut kauaa arpoa, millä kirjalla osallistuisin.
Katsokaahan, olen kai vähän kehno suomalainen, joka aikanaan oli lusmu lukiolainen, sillä minun yleissivistyksessäni oli Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kokoinen aukko. Elokuvaakaan en ole tainnut koskaan kokonaan katsoa. Sota-aihe ei jotenkin vain ole napannut. Tai siis nappaa, mutta suomalainen jermumeininki ei ehkä ole sitä suurinta kiinnostuksen alaa, vaikka toki veteraaneja suunnattomasti kunnioitankin. Viimevuotisessa Ihminen sodassa -lukuhaasteessakin keskityin lähinnä tietokirjallisuuteen, koska tuollainen (oletettavasti) objektiivinen lähestymistapa tuntui houkuttelevammalta.
Vuorokauden intensiivisen sotimisen jälkeen sain todeta, että Linnan tiiliskivi on klassikon asemansa todellakin ansainnut. Siinä sivussa jupisin jotain epämääräistä siitä, että typeränä lykkäsin kirjan lukemista näin pitkään, yli vuosikymmenen siitä, kun ensimmäisen kerran näin sen luettavien teosten listalla. Vaikka Täällä Pohjantähden alla on hatarien, vuosikymmenen ikäisten muistikuvieni mukaan minun valekriitikonkirjoissani parempi, ei Tuntematon sotilas todellakaan ole huono kirja. Se on oikeastaan aika julmetun hyvä kirja.
Kirjan henkilökaarti on laaja, mutta ei jää armeijanharmaaksi massaksi. Linna yksilöi sankarinsa ja antisankarinsa ihailtavan selkeästi ja realistisesti. Murrekuvaus on jotain niin uskomatonta, etten lainkaan ihmettele sen nostamista esille (perus)koulujen opetuksessa, ja sen ansiota on leijonanosa paitsi realistisuudesta myös edellä mainitsemastani hahmojen yksilöinnistä. Rokka on legendaarisen suomalaisen korpisoturin stereotyyppi (vai onko legendaarisen suomalaisen korpisoturin stereotyyppi Rokka?), enkä lainkaan ihmettele hahmon eeppistä mainetta. Sen sijaan Koskela tuntuu ennestään tutulta ja kiehtoo hahmoista ehkä eniten: onhan hän yhden sortin perhetuttu. Hän ei toki tunne minua, fiktiivinen (ja vainaa) kun on, mutta minä tunnen hänen perheensä vaiheet vähän liiankin yksityiskohtaisesti.
Linnan sotakuvaus on niin ikään realistista. Päällimmäiseksi mielikuvaksi tälle lukijalle jäi sodan mielettömyys ja hyvien miesten haaskuu. Ja minä kun luulin hypisteleväni sotaa jollain tapaa mystisoivaa ja ihannoivaa teosta! Ihannointi on kaukana Tuntemattomasta sotilaasta, ja mystisointikaan ei kovin hyvin tule esille veren, suolenpätkien ja muun inhorealismin alta.
Linnan kieli on eläväistä ja sujuvaa. Useampaan otteeseen hymähtelin itsekseni tekstin sukkeluuksia, joita esiintyi paitsi miesten repliikeissä myös itse kerronnassa. Yleisessä käytössä olevia fraaseja vilisi kirjassa niissä määrin, että jouduin ihan tosissani pohtimaan, onko niitä toisinnettu kirjaan vai ovatko ne kirjasta (ja elokuvasta!) karanneet suomalaisten suihin.
Kun tämä Tuntemattoman kokoinen aukko yleissivistyksessäni on vihdoin paikattu, lienee pakko katsoa se elokuvakin. Niin, ja Täällä Pohjantähden allakin kestäisi varmasti uuden lukukerran. Oli se Linna kova jätkä.
Tiivistettynä
Kuka: Linna, Väinö
Mitä: Tuntematon sotilas (WSOY, 1954/2010)
Kansi: Martti Mykkänen
Tuomio: 4/5 – Klassikon asemansa ansainnut suomalainen sotakuvaus, joka kosketti sotakirjallisuutta karttavaakin kukkahattutätilukijaa (ts. minua).
P.S. Lisätietoja Klassikkohaasteesta sekä linkkejä osallistujablogeihin Reader, why did I marry him? -blogista.
P.S. Lisätietoja Klassikkohaasteesta sekä linkkejä osallistujablogeihin Reader, why did I marry him? -blogista.
