Hoppu: Sisällissodan naiskaartit

Tuomas Hopun Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 kiinnitti huomioni selatessani Aamulehteä eräällä keväisellä kahvitauolla töissä. Olen aiemmin lukenut maarialaisista ja tamperelaisista naispunakaartilaisista, mutta jäänyt kaipailemaan jotain kattavampaa ja neutraalimpaa. Suurin odotuksin tartuin kirjaan (jota jouduin jonottamaan yllättävän lyhyen ajan, vaikka varausjonot tämän aihepiirin kirjoihin tuppaavat Tampereella olemaan pitkänpuoleisia), enkä joutunut pettymään.

Hoppu käsittelee aihettaan hienosti ja hartaudella. Hän aloittaa naisten roolista sadan vuoden takaisessa Suomessa (ja vähän muuallakin) ja jatkaa naiskaartien perustamisesta ja siihen liittyneistä motiiveista, koulutuksesta ja muusta olennaisesta itse sotatoimiin ja sieltä perääntymisen ja vankileirien kautta jälkipyykille. Kirjan lopussa on erinomaisesti tiivistettynä listattuna naiskaartit johtajineen ja jäsenineen sekä niiden olennaisimmat vaiheet sodan tiimellyksessä. Myös valkoisen puolen naisten rooleja ja vaiheita ehditään pohtia. Vajaaseen kolmeensataan varsinaiseen sisältösivuun on saatu tungettua hillitön määrä tietoa, pohdintaa ja selvitystyötä, eikä tiedonahne ("tiedonjanoinen" ei ehkä riitä kuvaamaan tätä lukijaa tämän nimenomaisen aiheen äärellä) lukija voi muuta kuin noistaa karvalakkiaan.

Kirjasta on kovin vaikea kirjoittaa blogitekstiä, jos totta puhutaan.Voisin vaahdota sujuvasta kielestä, jolla kirjailija kirjaansa eteenpäin vie, tai hehkuttaa havainnollistavia ja määrässään huumaavia kuvia, mutta tämä tuntuu jotenkin vähän itsestäänselvyyksien jauhamiselta. Hoppu kirjoittaa kiihkottomasti mutta empaattisesti, enkä yksin tämän teoksen perusteella uskaltaisi alkaa arvailla, kallistuvatko hänen sympatiansa oikealle vai vasemmalle. Puolueettomuus ja objektiivisuus on tämän aihepiirin äärellä on rajallisen lukukokemukseni mukaan äärimmäisen harvinainen hyve, jonka perään kuuluttaisin jatkossakin.

Moninimisestä sisällissodastamme tulee pian (kuten kaikki varmasti osaavat tykönään räknäillä) kuluneeksi kokonainen vuosisata. Aika tuntuu monellakin tapaa pitkältä, ja maailma on muuttunut lukemattomilla tavoilla sen aikana, eikä vähiten Suomi sen mukana kohotessaan kehitysmaasta kärkikolmikkoon. Vaivainen vuosisata on kuitenkin lyhyt aika. Minä ja puolisoni olemme syntyneet lähes seitsemänkymmentä vuotta sodan loppumisen jälkeen, mutta sen kai'ut ja varjot ovat näkyneet meidänkin elämässämme, vaikka talvisodan henkikin oli puhallellut melkein puoli vuosisataa ennen meidän marssimistamme maneesille. Omille 2010-luvulla syntyneille lapsillemme olemme niin ikään jo siirtäneet omia asenteitamme asian tiimoilta puolihuolimattomasti, vaikka vuoden 1918 tapahtumia pystyy nyky-Tampereella(kin) melko helposti välttelemään niin tahtoessaan. 

Tältä pohjalta ei liene ihme, että Sisällissodan naiskaartien ehdottomasti suurin anti minulle olikin juuri vuosisadan takaisiin suomalaisnaisiin tutustuminen. Heidän motiivinsa, heidän lähtökohtansa ja valitettavan monen kohdalla myös maallisen vaelluksen päätepistekin saavat miettimään vielä kertaalleen vuosisadan pituutta ja lyhyyttä.

Kaikkiaan Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 onnistuu täyttämään hillittömän suuren aukon tiedonjanoisessa sielussani. Enemmänkin olisin voinut lukea.

Tiivistettynä
Kuka: Hoppu, Tuomas

Mitä: Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 (Gummerus, 2017)

Tuomio: 4/5 – Kiihkottomasti ja taitaen koottu tehopakkaus, joka jättää lukijan pohtimaan, mitä itse olisi tehnyt, mikäli olisi sattunut vuosisata sitten elelemään.

1918-haaste

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu polkaisi taannoin käyntiin lukuhaasteen vuoden 1918 moninimisen sodan tiimoilta. Koska tuo nimenomainen sota vaivaa mieltäni ja jollain tapaa kiehtookin minua, en voi olla osallistumatta. Olen käsitellyt useita aihepiiriin liittyviä tai vähintään sitä liippaavia kirjoja blogissani ja siinä sivussa käsitellyt omia ajatuksiani ja muistojanikin – ei tietenkään varsinaisia sotamuistoja vaan sotaan liittyviin muistomerkkeihin ja muisteloihin liittyviä mokomia. Haluankin aloittaa omalta osaltani haasteen muistelemalla ja kaivelemalla blogimenneisyyttäni kuvin, sanoin ja linkein ennen kuin alan urakalla syventyä uusiin kirjoihin, näyttelyihin ja muihin teemaan liittyviin materiaaleihin.

Jukka I. Mattilan ja Jarkko Kempin Suomen vapaussota 1918 on tiiviydessään tehokas perustietopaketti vuoden 1918 sodasta. Se on myös tarpeeksi selkeä upotakseen imetyshuuruisiin äidinaivoihin, kuten itse tulin todistaneeksi. Kirjasta kirjoitellessani pohdin myös henkilökohtaista kosketuspintaan sisällissotaan, ja totesin sitä löytyvän yllättävänkin paljon.

Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918 herätteli minut huomioimaan, millainen perustavanlainen murros on vuosisadassa tapahtunut eikä vähiten lapsuuden ja lapseuden käsitteiden kohdalla. Isoisovanhempani ja omat lapseni viettivät ja viettävät lapsuutensa kuin aivan eri planeetoilla.

Punakaartien naiskomppaniat ovat kiehtoneet minua käsitteenä siitä asti, kun tajusin niiden radikaaliuden vuosisadan takaisessa Suomessa ja maailmassa. Anu Hakalan Housukaartilaiset lähestyi aihetta nimenomaan Maarian punakaartin naiskomppanjan varsin kapeasta näkökulmasta, enkä saanut teoksesta oikein kiinni. Lauri Lepolan Rohkeat punatytöt Tampereella lähti minua miellyttävän manselaisista näkökohdista, mutta kirjan käytännön toteutuksen ontumisen ja kirjailijan erityisen puolueellisen asenteen vuoksi en pystynyt keskittymään kirjassa siihen olennaisimpaan sisältöön.

Punaisia naissotilaita fiktion keinoin käsittelee harvinaisen menestyksekkäästi Anneli Kanto romaanissaan Veriruusut. Kirjan sisarromaani Lahtarit käsittelee samaa sotaa valkoisesta näkökulmasta. Tämä romaanipari kuuluu eittämättä suurien suosikkieni joukkoon ja soisinkin ensi vuonna ilmestyvän uuden painoksen Veriruusuista.

Vuoden 1918 tapahtumiin viitataan ehkäpä itsestäänselvästi myös monissa 1900-luvun alkupuoliskolle sijoittuvissa kotimaisissa romaaneissa: J. P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään ja Sirpa Kähkösen Graniittimies erinomaisina esimerkkeinä mainittakoon.

Kanto: Lahtarit

Luin Anneli Kannon Veriruusut aika tasan vuosi sitten, enkä ollut ihastukseltani pystyä suitsuttamaan sitä pienessä blogissani tarpeeksi. Aikuisiän kotikaupunkiini (nääs!) sijoittuvaa, näin vuosisadan päästä tähysteltynä ah-niin-kiehtovan-ja-dramaattisen vuoden 1918 sodan vatvontaa ripauksella tuon ajan naiskuvaa ja kaikkea. Oih! Voih! Olin myyty. Edelleen muistelen kirjaa lämmöllä ja saatuani hiljattain kesäksi töitä, joihin osana kuuluu pari työpäivää viikossa Valkeakoskella, ajattelin ensimmäiseksi Veriruusujen valkeakoskelaistyttöjä. Vasta vähän sen jälkeen tuli mieleeni se varsinainen työnkuva ja sen mukanaan tuomat kicksit, mutta ei niistä täällä sen enempää.

Olin seurannut Lahtareihin liittyviä kirjailijahaastatteluja ja yleistä hypetystä jo hetken, ja ostinkin kirjan lopulta syntymäpäivälahjaksi minulta minulle. Osasin odottaa jotain vavisuttavaa Veriruusujen jälkeen, ja Kannon antamat haastattelut vain lisäsivät intoani. Olen itse alkujani satakuntalainen, joten hieman ehdin murehtia siitä, miten selviän murteellisemmista ilmaisuista: vaikka mieheni suku onkin Pohjanmaalta lähtöisin, en hallitse murretta kovin hyvin. Hitaastihan se lukeminen alkuun etenikin, vaikka tarina minut kietoi sisäänsä heti. Kanto kertoo kirjan jälkisanoissa karsineensa murteellisia ilmaisuja tehdäkseen kirjasta luettavan myös muilta murrealueilta tuleville, ja väittäisin hänen tehneen oikean ratkaisun. Oli kirjassa onneksi mukana yksi porilainenkin plikka, jota luonnollisesti kannustin kovasti lapsuuskotikaupunkini kunnian vuoksi, mutta hänen murteensa ei aina tuntunut yhtä luonnolliselta kuin minulle oudommat pohjalaismurteet. En tosin ole mikään 1900-luvun alun Porin murteen ekspertti, joten saatanpa olla hakoteilläkin. Murteista ammentavat kertojanäänet tekevät kuitenkin teoksesta vaikuttavamman, vakuuttavamman ja autenttisemman, juuri sellaisen lukukokemuksen, jonka järjellä tietää fiktioksi, mutta jota on silti vaikea siksi mieltää.

Kertojanäänistä puheen ollen, niitä piisaa. Kirjan takakansi lupailee mosaiikkimaisesti rakentuvaa tarinaa, ja myönnän olleeni alkuun vähän hätää kärsimässä kertojien ja keskushenkilöiden lukumäärän kanssa. Kun alkujärkytys alkoi hälventyä, nautin ratkaisusta ehkä vähän liikaakin. Pelkäsin, etten ehtisi kiintyä henkilöihin ja laittaa empatiavaihdettani silmään, mutta toisin kävi. Kanto osoittaa taas kerran, että määrän ja laadun suhde ei ole toisistaan riippuvainen. Siinä, missä joskus lukee pitkänkin romaanin tuntematta juuri mitään henkilöitä kohtaan, Kanto saa sydämeni sykkimään samaan tahtiin kunkin henkilön kanssa jo muutamien kappaleiden ja lukujen aikana.

Sotakuvausta vähän karsastan noin niin kuin periaatteen vuoksi, mutta Kannon kirjoittamana siitä jollain tapaa pidän. Ehkä juuri siksi, että Kanto kuvaa sotaa juuri niin raakana, mielettömänä ja niin ruumista kuin sieluakin rikki repivänä, millaiseksi sen olen kuvitellutkin. Valkoista osapuolta on vuosisadan ajan yleisesti jollain tapaa glorifioitu, ja ehkä juuri siksi ainakin minä rehellisesti yllätyin siitä, miten kaoottista meno "sotilaallisesti järjestäytyneellä" valkoisellakin puolella oli ja miten traagisia kohtaloita myös voittajan puolelle lankesi. Draamanjanoinen sieluni kävi aivan ylikierroksilla erityisesti lukiessani Helenan ja tämän Samuli-sulhasen osia tarinasta. Helenan tarina jäikin päällimmäisenä minun mieleeni jonkinlaisena punaisena, kokoavana lankana. Sitä paitsi vahva, omanarvontuntoinen ja vastoinkäymisistä kunnialla selviävä naishahmo miehisessä maailmassa – kyllähän te minut tiedätte. Ja entä Hermannin henkilökohtainen loppuratkaisu sitten? Luulin, ettei kirja tämän jälkeen minua enää järkyttäisi, mutta niin vain jääkäri-Elias sen teki tiivistäen jotenkin osuvasti koko sodankäynnin mielettömyyden ja sen, miten sodassa voittajatkin jollain tapaa häviävät.

Etukäteen vähän pelkäsin, onnistuuko Kanto asettumaan valkoisiin porvarissaappaisiin, niin väkevästi hän kuvasi punakengissä kulkemista vajaa vuosikymmen sitten Veriruusuissa. Turhaan pelkäsin. Kannon valkokaartilaiset taustajoukkoineen ovat moninaista väkeä, samoin kuin Veriruusujen punaiset. Absoluuttista hyvää ja pahaa ei ole, kuten ei monesti oikeassakaan elämässä, vaan henkilöhahmot ovat ensisijaisesti ihmisiä kaikessa kurjassa inhimillisyydessään. Valkoisten joukosta löytyy niitä, jotka suorastaan nauttivat saadessaan teurastaa ja teloittaa vihollisiaan, mutta löytyihän punapuoleltakin moraalisesti vähintään arveluttavia kulkijoita.

Lahtareiden viehätys tiivistyy juuri näihin tekijöihin: upeasti kirjoitettuihin henkilöhahmoihin, mukaansatempaaviin ja loppuun asti otteessaan pitäviin juonenkäänteisiin ja kieleen, jonka hienoutta ja elävyyttä kuvaamaan kaikki ylistyssananikaan eivät tunnu riittävän. En keksi kirjasta muuta negatiivista sanottavaa kuin että se loppui. Ei ehkä liian aikaisin tai muutenkaan, vaan ylipäätään loppui.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Lahtarit (Gummerus, 2017)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 5/5 – Raakuudessaankin koskettava romaani lähes vuosisadan takaisista hetkistä, tällä kertaa rintamalinjan toiselta puolelta.

Rönkä: Eino

Matti Röngän Eino lähti eräällä kirjastoreissulla mukaani vähän sattumalta. Ohuenpuoleinen teos vaikutti sopivalta lukujumin karkoittajalta, ja vaikka olenkin reipas ekaluokkalainen, kannan repussani mieluusti vähän kevyempiä kirjoja. Eino saattaa fyysisesti olla kevyt, mutta sisältö kuuluu sinne painavampaan päähän. Hipaisipa kirja ammattiminäänikin: ainakin lähihoitajaopiskelija kun muistihäiriöistä kiinnostuu ainakin satunnaisesti, vaikken työuraani ainakaan näillä näkymin ajatellut sillä saralla tehdä. (Ensimmäisen opiskelukuukauden aikana heränneistä ajatuksista saisi kirjoitettua useammankin romaanin. Ehkä niitä sitten myöhemmin ja jossain muualla.)

Eino kertoo ei niin kovin yllättäen Einosta. Nimihahmo itse on saanut minäkertojan viitan harteilleen, kun taas pojanpoika Joonas tarkkailee Ukkiaan ulkopuolisemmin silmin. Sukupolvelleen tyypillisesti Eino on pitänyt suunsa supussa tietyistä asioista, hoitanut velvollisuutensa kuten kuuluukin, ja haudannut tietyt ajatukset ja muistot työn alle. Vanhemmiten sairastelut alkavat painaa, ja läheisillekin, jotka tähän asti on pidetty sopivan kaukana, käydä selväksi, että aivoverenkierron häiriöt ovat Einon mieltä vaivaavista asioista vähäisimpiä.

"Usein herään yöllä, hourin että rintaani revitään auki. Siinä on rintamakavereita ja ruskeapuseroinen makealta haiseva neuvostokapteeni ja lottia ja tyttöjä tansseista ja Kerttukin jossain kauempana.
   Sydäntäkö etsitte kun rintaa kaivelette? minä aina kysyn.
   On minulla sydän. Vasemmalla puolella. Sitä yritän niille aina vakuuttaa." (s. 167-8)

Kahden kertojaratkaisun lisäksi kirja etenee kahdella eri aikatasolla. Eino muistelee paljon menneitä, vaikka nykyhetkeäkin mahtuu sekaan, kun taas Joonas yrittää selvittää menneitä tapahtumia nykyhetkestä käsin. Salaisuuksia paljastetaan, niin henkisiä kuin fyysisiäkin haavoja avataan, mutta ihan kaikkea ei Einon mukaan kuulu toisesta ihmisestä tietää, eikä kaikesta halua ja voi muille kertoakaan.

Einon kuvaus sairaudestaan, sen kummemmin spesifioimattomista aivoverenkierron häiriöistä ja sen mukanaan tuomista muistihäiriöistä kutkuttelee paitsi lähihoitajaopiskelijaminääni myös minua kokonaisuutena. Löytyyhän niitä muistihäiriöitä omista vanhemmista sukulaisistakin. Rönkä kuvaa muistihäiriöitä ja muistamattomuutta kipuna, mikä sinänsä vaikuttaa loogiselta. Kirjan Eino itse sanoo:

"En jaksa muistaa. Tai muistan, mutta en tiedä.
   Hämmennys tuntuu kipuna. Särkee. Pakottaa. Niin se on. Kun pakottaa itseään muistamaan ja ajattelemaan, päähän koskee. Sattuu. Osuu. Jomottava paine tuntuu päälaella, ärryttää." (s. 11) 

"Ja miksi en muista? Näitä uusimpia asioita en millään, kirkkaimpana kaikki vanha. Melkein sattuu kun yrittää keskittyä, ajatella, päätellä." (s. 109)

Rönkä kirjoittaa ylipäätään juuri sillä tavalla, joka minuun vetoaa. Virkkeet venyvät pitkiksi, mutta soljuvat kauniisti eteenpäin omalla painollaan. Aihe koskettaa, ja sitä käsitellään kunnioittavasti. Einon äärellä saatoin tirauttaa pienen kyyneleen niin ruuhkabussissa kuin aamukahvin äärelläkin. Kirjan loputtua huomaan ajatukseni palaavan paitsi Einoon myös ihmisyyteen (ja miehisyyteen) yleensä. Niin, ja sotaan, vaikka se kirjassa lähinnä taustapirun roolissa onkin.

Tiivistettynä:
Kuka: Rönkä, Matti

Mitä: Eino (Gummerus, 2015)

Kansi: Jenni Noponen

Tuomio: 4/5 – Koskettava kirja, joka jää ajatuksiin vielä pitkään loppumisensa jälkeenkin.

Linna: Tuntematon sotilas (Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut)

Klassikkokirjat ovat kirjabloggariminälle vähän hankalaa maastoa. Niitä mokomia on lukematta aimo pino, mutta aika ei hanki millään riittää. Samalla ei oikein kehtaisi julkisesti myöntää, että tämä Tärkeä Kirjakin on muuten minulta vielä lukematta. Onneksi en ole ainoa ongelmasta kärsivä, vaan kanssakirjabloggarit järjestivät hienon tempauksen asian korjaamiseksi. Minun ei tarvinnut kauaa arpoa, millä kirjalla osallistuisin.

Katsokaahan, olen kai vähän kehno suomalainen, joka aikanaan oli lusmu lukiolainen, sillä minun yleissivistyksessäni oli Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kokoinen aukko. Elokuvaakaan en ole tainnut koskaan kokonaan katsoa. Sota-aihe ei jotenkin vain ole napannut. Tai siis nappaa, mutta suomalainen jermumeininki ei ehkä ole sitä suurinta kiinnostuksen alaa, vaikka toki veteraaneja suunnattomasti kunnioitankin. Viimevuotisessa Ihminen sodassa -lukuhaasteessakin keskityin lähinnä tietokirjallisuuteen, koska tuollainen (oletettavasti) objektiivinen lähestymistapa tuntui houkuttelevammalta.

Vuorokauden intensiivisen sotimisen jälkeen sain todeta, että Linnan tiiliskivi on klassikon asemansa todellakin ansainnut. Siinä sivussa jupisin jotain epämääräistä siitä, että typeränä lykkäsin kirjan lukemista näin pitkään, yli vuosikymmenen siitä, kun ensimmäisen kerran näin sen luettavien teosten listalla. Vaikka Täällä Pohjantähden alla on hatarien, vuosikymmenen ikäisten muistikuvieni mukaan minun valekriitikonkirjoissani parempi, ei Tuntematon sotilas todellakaan ole huono kirja. Se on oikeastaan aika julmetun hyvä kirja.

Kirjan henkilökaarti on laaja, mutta ei jää armeijanharmaaksi massaksi. Linna yksilöi sankarinsa ja antisankarinsa ihailtavan selkeästi ja realistisesti. Murrekuvaus on jotain niin uskomatonta, etten lainkaan ihmettele sen nostamista esille (perus)koulujen opetuksessa, ja sen ansiota on leijonanosa paitsi realistisuudesta myös edellä mainitsemastani hahmojen yksilöinnistä. Rokka on legendaarisen suomalaisen korpisoturin stereotyyppi (vai onko legendaarisen suomalaisen korpisoturin stereotyyppi Rokka?), enkä lainkaan ihmettele hahmon eeppistä mainetta. Sen sijaan Koskela tuntuu ennestään tutulta ja kiehtoo hahmoista ehkä eniten: onhan hän yhden sortin perhetuttu. Hän ei toki tunne minua, fiktiivinen (ja vainaa) kun on, mutta minä tunnen hänen perheensä vaiheet vähän liiankin yksityiskohtaisesti.

Linnan sotakuvaus on niin ikään realistista. Päällimmäiseksi mielikuvaksi tälle lukijalle jäi sodan mielettömyys ja hyvien miesten haaskuu. Ja minä kun luulin hypisteleväni sotaa jollain tapaa mystisoivaa ja ihannoivaa teosta! Ihannointi on kaukana Tuntemattomasta sotilaasta, ja mystisointikaan ei kovin hyvin tule esille veren, suolenpätkien ja muun inhorealismin alta.

Linnan kieli on eläväistä ja sujuvaa. Useampaan otteeseen hymähtelin itsekseni tekstin sukkeluuksia, joita esiintyi paitsi miesten repliikeissä myös itse kerronnassa. Yleisessä käytössä olevia fraaseja vilisi kirjassa niissä määrin, että jouduin ihan tosissani pohtimaan, onko niitä toisinnettu kirjaan vai ovatko ne kirjasta (ja elokuvasta!) karanneet suomalaisten suihin.

Kun tämä Tuntemattoman kokoinen aukko yleissivistyksessäni on vihdoin paikattu, lienee pakko katsoa se elokuvakin. Niin, ja Täällä Pohjantähden allakin kestäisi varmasti uuden lukukerran. Oli se Linna kova jätkä.

Tiivistettynä

Kuka: Linna, Väinö

Mitä: Tuntematon sotilas (WSOY, 1954/2010)

Kansi: Martti Mykkänen

Tuomio: 4/5 – Klassikon asemansa ansainnut suomalainen sotakuvaus, joka kosketti sotakirjallisuutta karttavaakin kukkahattutätilukijaa (ts. minua).

P.S. Lisätietoja Klassikkohaasteesta sekä linkkejä osallistujablogeihin Reader, why did I marry him? -blogista.