David Walliamsin ja Tony Rossin lastenkirjoista

Voiko se olla tottakaan? Lähes vuoden tauon jälkeen tonttuileva kirjabloggarittaremme saa aikaiseksi kirjoittaa lastenkirjallisuudesta! Mahtaakohan se oikeasti edes lukea lapsilleen, mokoma, kun ei blogissa mitään sen suuntaista ole näkynyt sitten viime joulukuun, ja kaikkihan tietävät, että jos se ei ole somessa, sitä ei ole tapahtunut. No niin, luetaanhan meillä lapsille, vaikkakaan ei ehkä niin paljon, kuin "pitäisi", ja vaikka kuinka toistuvasti uhoan, että nyt alan panostaa lastenkirjallisuuteen sekä blogissa että lastenkammarissa, uhoaminen jää aina juuri sellaiseksi, silkaksi uhoksi. En lupaa parantaa tapojani, mutta lupaan taas kerran yrittää. Heh.

Johdantomonologit sikseen.

David Walliams on minulle tuttu ensisijaisesti muutaman vuoden lähes vuosikymmenen takaisesta Pikku-Britannia-sketsisarjasta ja sen räävittömänpuoleisesta huumorista. Voitte ehkä kuvitella kukkahattutätimäistä hipovan reaktioni, kun taannoin bongasin herran kynäilemiä lastenkirjoja lähikirjastomme hyllystä. Kuvittaja Tony Ross on puolestaan tuttu Pikku prinsessa -sarjasta, joka on uponnut lapsiini (erityisesti tyttäriini) kiitettävissä määrin. Uteliaisuuteni vei lopulta uupumustani pidemmän korren, ja kannoin kotiin kolme parivaljakon työstämää kirjaa: Lievästi ärsyttävä norsu (Kustannus-Mäkelä, 2015), Ensimmäinen virtahepo kuussa (Kustannus-Mäkelä, 2016) ja Karhu joka sanoi pöö! (Kustannus-Mäkelä, 2017).

Luimme lasten kanssa kirjat lopulta muutamaan otteeseen niin, että jokainen lapsitriostani luki jokaisen kirjan vähintään kerran. 

Seitsemänvuotias Martti ei osaa nimetä kirjatriosta suosikkiaan helpolla, vaikka toisaalta ei enää tämäntyylisistä kuvakirjoista enää hirveästi perusta.

Niin, ne kirjat on ihan hauskoja. Kaikissa on hassuja juttuja. Niitä voisi olla hyvä lukea, jos olisi vasta itse oppinut lukemaan, koska niissä on vain vähän tekstiä ja se on yleensä aika isolla kirjoitettu. Kuvat on vähän sellaisia telkkariohjelman näköisiä, mutta ihan kivoja kuitenkin. Mä tykkään enemmän sellaisista vähän hienommista silti. [Tässä kohtaa esitettiin tarkentava kysymys "hienommista" kuvista.] Sellaisista hienommista, mitkä on vähän niin kuin oikeamman näköisiä ja niissä on ehkä kaikkia sellaisia pieniä juttuja, mitä voi etsiä. 

Norsukirja oli vähän sellainen outo. Siinä on poika, jonka tuo tulee norsu, joka tekee kaikkia ärsyttäviä ja tuhmia juttuja. Sitten tulee kaikki muutkin norsut, koska se poika on tehnyt sopimuksen tai jotain. Pöö-karhukirja oli aika hauska, siinä oli opetus lopussa. Se on varmaan hyvä kirja kaikille lapsille, jos niitä ei pelota ne kaikki pööt. Virtahepo kuussa -kirja oli aika hauska, koska siinä oli se pyllyvitsi ja pierujuttu ja ne kaikki eläimet, mutta sitten voi kyllä olla vaikea mennä nukkumaan, kun on vain kaikki pierujutut mielessä. Mutta on nämä silti sellaisia pienempien lasten kirjoja vähän.  

Viisivuotias Aino taitaa osua parhaiten kirjojen kohdeyleisöön: isoveli piti kirjoja vähän liian lällyinä ja pikkusiskolta meni aika moni juttu vähän ohi.

Nämä kirjat on vähän niin kuin samaa sarjaa, vaikka niissä onkin aina eri eläimet seikkailemassa. Oon lukenut ne jo liian monta kertaa silti, mutta kyllä ne on ihan hauskoja. En osaa sanoa lempparia, mutta se ei kyllä todellakaan ole se, missä se norsu tulee ilman lupaa kylään! Tyhmä norsu. Niissä ihan kaikissa on silti tosi hauskoja juttuja, ja mä tykkään niistä, kun ne naurattaa mua aina. Eläimet tekee niissä semmoisia ihmisjuttuja niin kuin saduissa varmaan aina. Haluaisin mieluummin lukea sellaisia oikeita kirjoja, missä ne on vaan eläimiä. Sitten kyllä varmaan vaikka kissakirjassa lukisi vaan: "Miau miau miau. MIAAAAU!" Kun ei eläimet oikeesti osaa silleen puhua. Haha, sitä olisi hauska lukea. (Mä en kyllä vieläkään osaa lukea, vaikka oon jo viisi!) 

Se pieni pelotteleva jääkarhu on vähän semmoinen tuhma eikä lainkaan ajattele toisia, pelottelee vaan ja pilaa kaikki jutut. Tosi ärsyttävää. Sitten ne eläimet pelottaa sen takaisin, että se oppisi käyttäytymään edes vähän. Niin pitää lapsia aina opettaa, kun ei me muuten opita! Ei silti saa olla lapsille ilkeä ja se oli oikeesti vähän ilkeää pelottaa se pieni jääkarhu niin kovin. Sitten se hippo meni kuuhun, ne rakensi sille raketin ja se meni rikki! Avaruudessa! Mitä se muka hengitti siellä sitten?! Ja sitten se varasti sen toisen hipon raketin, se oli ihan kamalan rumasti tehty ja se joutuu varmaan vankilaan ikuisiksi ajoiksi. Norsukirjasta mä kerroin hei jo, mutta se nyt oli ihan hullu kirja, varmaan joku aikuisten juttu, kun en mää tajunnut sitä silleen.

Kolmevuotias Maija piti selvästi eniten Karhusta joka sanoi pöö! 

(Karhusta joka sanoi pöö!) Se sanoi pöö näin: "PÖÖ!" Vähän se oli tuhma pikkukarhu, koska se pelotteli kaikki, se sanoi: "PÖÖ!" Ne muut tollai huusi ja pelkäsi ja sitte se... Kaikkia eläimiä se pikkukarhu pelotti ja telkkarisedän ja se suuttui ja muuttui jääksi. Sitten lopuksi kaikki muut eläimet antoi sille opetuksen, että ei saa pööttää ja pelotti sen tosi pahasti! Tiiätkö, äiti, mitä siinä kirjassa lukee? Siinä lukee: "Ei saa yhtään pelästyttää!" 

(Ensimmäisestä virtahevosta kuussa) Ihan outo kirja. Ei virtahevot osaa mennä kuuhun, ei mikään eläin osaa. Ihminen vaan. Onko ihminenkin eläin? No ei ole, kun ihminen on erikoiseläin. Siellä kuussa olikin toinen hippo kuitenkin jo valmiiksi ja se unohtui sinne. Toivottavasti se pääsi kotiin. Tyttöhipon pylly palaa ja siltä tulee pieru, hahahaa! On se silti vähän outoa. 

(Lievästi ärsyttävästä norsusta) Mä en kyllä tajunnut tätä kirjaa lainkaan. Se norsu tuli sinne kotiin ja oli tuhmasti. Miksei sen isi ja äiti komentanut ja laittanut jäähylle?

Äitihenkilö on varsin pitkälti samoilla linjoilla jälkikasvunsa kanssa. Lievästi ärsyttävä norsu jäi mieleen jotenkin vähän outona ja irtonaisena kirjana, jonka opetus tuntui olevan, että sopimuksen pieni präntti täytyy aina lukea ennen allekirjoitusta. Ei oikein osunut kohdeyleisöön, vaikka äitiä vähän hymyilyttikin. Karhu joka sanoi pöö! oli ehkä kolmikon kirkkain tähti, ja olen melko varmasti lukenut sitä kaikkein eniten. Pieni, vallaton jääkarhunpentu on aika sympaattinen hahmo, jonka huonosta käytöksestä osaa pienempikin lukija keskustella, ja kirjaa on erityisen helppo lukea eläytyen typografian ansiosta. Ensimminen virtahepo kuussa on hauska tarina, mutta ainakin meillä lapset vähän järkyttyivät siitä, että Marjo-virtahepo jätti nopeamman kollegansa kuuhun varastettuaan tämän raketin ja sitten vielä esitti ehtineensä itse ensin. Sitä paitsi kirjan alapäähuumori tekee siitä vähän huonon iltasatukirjan, kuten Martti pohti itsekin, sillä kuten kaikki lasten kanssa tekemisissä olevat ehkä tietävät, pieruvitsit jäävät päälle. 

Kirjakolmikko on kuitenkin varsin laadukas lajissaan! Walliamsin mielikuvitus yhdistettynä Rossin taidokkaisiin ja ainakin minun silmääni oikein onnistuneisiin kuvituksiin on yhdistelmänä äärimmäisen toimiva, ja lapset nauttivat kirjoista selvästi.