Hyllytonttu goes Helsingin Kirjamessut 2017

Helsingin Kirjamessut - huhhuh! Olin taas suunnitellut itselleni minuuttiaikataulun erityisesti perjantaita silmällä pitäen, mutta siinä mielessä perinteisestihän siinä sitten lopulta kävi, että haahuilin kirjaeuforian vallassa ympäri Messukeskusta kuin mikäkin kirjan tuoksusta huumaantunut kirjabloggari. Muutamaa ohjelmaa maltoin kuitenkin istua seuraamaan.

Puoliltapäivin Minna Canth -lavalla Elina Lappalainen ja Saku Heinänen keskustelivat lasten pelaamisesta erityisesti uutuuskirjojensa Nyt pelittää! (Lappalainen) ja Zaida ja taistelupari (Heinänen) kautta. Heinänen kyllä heti kättelyssä myönsi, että hänen kokemuksensa pelimaailmasta ovat 1980- ja 90-luvuilta, mutta hyvin sitäkin sai näemmä sovellettua nykypäivään! Lappalainen pohti, että pelit voivat olla yhdistäväkin tekijä sukupolvien välisessä viestinnässä. Käytän hammashoitajan työssäni itse Pokémon Gota tietyn ikäisten lasten rentouttamiseen ja allekirjoitan tämän pohdinnan täysin. Lappalainen muistutti myös, että pelaaminen on parhaimmillaan yksi luovuuden ja leikin muoto, itsensä toteuttamista samalla tavalla kuin kuvataiteissa tai kirjoittamisessa. Heinänen taas kertoi kirjoittaneensa pelin ikään kuin leikin vastakohdaksi tai -voimaksi, joka täyttää teini-ikää lähestyvälle Zaidalle leikkimiskyvyttömyyden aiheuttamaa tyhjiötä. Heinänen kuitenkin muistuttaa, että pelit eivät ole sysäys tai syy ongelmiin, vaan pelejä voidaan käyttää väärin siinä missä melkein mitä tahansa muutakin. Lappalainen muistutti vuorostaan, että ahdistuneisuuden ja peleihin liittyvien ongelmien välillä on yhteys, mutta ei syy-seuraus-suhdetta. Päinvastoin pelit tarjoavat menestymisen ja onnistumisen tunteita, jolloin niitä on luontevaa käyttää onnistumisen kokemusten, tietynlaisten hyvän olon tunteen pikavoittojen hakemiseen. Kirjailijat keskustelivat myös pelialan tulevaisuudesta (VR-lasit mainittu!) ja tarinan roolista pelissä (tärkeä osa, mutta kuitenkin vain yksi osa). Keskustelu oli siinä mielessä mainio, että pelaamista ei (juuri) lainkaan demonisoitu: olemme huolissamme lasten pelaamisesta, mutta niinhän me olemme kaikesta muustakin lapsiin liittyvästä, kuten Heinänen huomautti: Pitäisikö meidän pikemmin olla huolissamme köyhistä, pienen eläkkeensä raha-automaatteihin syytävistä vanhuksista tai omasta huolestumisestamme?

Iltapäivällä Tottiscenenillä oli tarjolla yksi messujen mielenkiintoisimmista keskusteluista, kun keskusteltiin muumien Möröstä (på svenska). Kyseessä oli mitä ilmeisimmin maailmanhistorian ensimmäinen kerta, kun Möröllä on ikioma keskustelunsa Helsingin Kirjamessuilla, ja väkeä tuo hyytävä hemmo(tar) houkutteli kyllä hirmuiset määrät. Osallistujat muistelivat alkuun vähän ennalta-arvattavasti ensimmäistä kohtaamistaan mörön kanssa, mutta keskustelu muuttui nopeasti mielenkiintoisemmaksi, kun he alkoivat pohtia muun muassa Mörön häntää, jota Nyyti puraisee, ja sitä, paljonko Mörköjä ylipäätään on. “Mårrans visanissahan” Mörkö on mennyt naimisiin! Mörkö tulkittiin ylipäätään Muumimamman peilikuvaksi, vastakohdaksi, jonka kautta Muumipeikko pyristelee vapauteen äitisuhteestaan (“Genom Mårran kan Mumintrollet frigöra sig från Mamman, från sin modersbundenhet.”). Mörköjen määrää koskevassa kysymyksessä päädyttiin siihen, että Jansson käytti Mörköä monilla eri tavoilla, joten tavallaan Mörköjä on useampia, mutta kyseessä on kuitenkin saman, yksittäisen olennon heijastumat. Lopuksi keskustelijat pohtivat, löytyykö Mörölle sukulaisia tai vastaavia otuksia eri kulttuureista, ja muutamia vastaavia, vaikkakaan ei identtisiä löytyikin.

Miia Pöllänen puhui uutuusteoksestaan Bujoilun voimasta Olohuoneessa. Bujoilu eli bullet journal on oman arkeni ja elämäni hallinnan kannalta ehkä paras keksintö ja tärkein työkalu kuunaan, ja vaikka käsite oli ennestään jo tuttu, sain kirjasta ammennettua silti vielä lisää mukavaa hommaan. Vaikka bujo terminä on uusi, on muistikirjoja käytetty samankaltaisilla systeemeillä aina da Vincistä lähtien, totesi Pöllänen. Someaikana käsitys siitä, mikä on jaettavaa ja “hienoa”, on hämärtynyt, ja Pöllänen muistutti toistuvasti siitä, että bujoa pidetään omaa itseä varten, työkaluna, vaikka ei kieltänytkään sitä, etteikö visuaalisuus voisi toisaalta olla myös huikea tsemppari. Allekirjoitan täysin Pölläsen väitteen siitä, että bujo muokkaantuu yllättävän nopeasti harrastuksesta rutiiniksi: itse en enää voi elää ilman mokomaa, vaikka olen toistuvasti yrittänyt! Omien unelmien ottaminen vakavasti paperiaskartelun avulla kuulostaa aika utopistiselta, mutta siitä bujossa lopulta on kyse, kuten Pöllänenkin sanoi.

Messulauantai alkoi jo perinteiseksi muodostuneella WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan bloggariaamiaisella, jonka kirjailijakaartiin olivat tänä vuonna valikoituneet A. W. Yrjänä, Tuomas Kyrö, Heikki Valkama, Joonas Konstig, Marianna Kurtto ja Roope Sarvilinna. Olin varautunut rönsyilemään tuppaaviin aamiaismuistiinpanoihin ilmeisen huvittavin kateellisuutta herättävin välinein (ks. Kirsin twiitti), mutta jäin lopulta kuitenkin miettimään, onko reilun tunnin kestäneen keskustelun referointi blogiin kovin mielekästä. Tiivistäen voisin todeta aamiaisen olevan siinä mielessä onnistunut, että klikkailin jokaisen paikalla olleen kirjailijan uutuusteoksen kirjastovaraukseen.

Noin niin kuin muuten messulauantai meni pitkälti antikvariaattipuolella kanssani vähintään yhtä kirja-addiktoituneen serkkutyttöni (“Pitäisi sanoa kyllä, äiti, että serkkutäti, ette te ole enää mitään tyttöjä”, huomauttaa viisivuotiaani tässä kohden) kanssa shoppaillen. Ehdimme poiketa kuuntelemassa Jaana Kapari-Jattaa, ja iltapäivän myötä kuuntelin pätkän yhtä sun toista keskustelua, mutta särkevät koipeni eivät sallineet kovin pitkää seisoskelua ja istumapaikat olivat aika pahasti kortilla. Niinpä vietin aikaa myös kirjabloggareiden päivystyspisteellä Boknäsin iljettävän ihanilla sohvilla (tämä ei valitettavasti ollut maksettu mainos) ja Putingin pisteeltä löytyneellä bullet journal -työpajalla, josta lisää vielä hetken kuluttua.

Messupäivän kruunasi Teoksen järjestämä iltadrinksutilaisuus samaisen kustantamon syksyn kirjailijoiden kanssa. Juhani Känkänen, Marjo Niemi, Jarkko Volanen, Maria Peura, Heikki Reivilä, Mikko Rimminen ja Juha Nurmi esittelivät kukin omia uunituoreita teoksiaan, ja mahtuipa iltaan myös kaikkea lauluesityksen ja varsin kiihkeän avautumisluennon väliltä. Niin, ja se iltadrinksu, joka tuli kyllä tarpeeseen pitkän, mutta ah-niin-ihanan messupäivän päätteeksi!

Messusunnuntain vietinkin sitten aivan muissa puuhissa. Tai no, rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että juoksin aamulla nopean kierroksen hakemassa viimeiset tuliaiset lapsille: kolmevuotias Maija oli tilannut “ten temmoten uuden kakkakiljan, tiinä on luukkuja”, ja löysin sellaisen lopulta Opilta&Ilolta. (Isommat lapset tilasivat “uuden Puluboi-kirjan” ts. Puluboin ja Ponin komerokirjan, jota en suureksi surukseni löytänyt, ja “uuden Hakkarais-kirjan” ts. Koiramäen Suomen historian.) Mutta noin niin kuin enimmäkseen vietin aikaani Putingin pisteellä vetämässä bullet journal - ja kalenterituunaustyöpajoja, jotka vetivät ihanan paljon väkeä ja puuhaa riitti. Kun juna lopulta puksutti takaisin Tampereelle, oli kyydissä muuan uupunut tontturouva, joka oli vähintäänkin symbolisesti kävellyt kenkänsä puhki.

Messut olivat siis äärimmäisen mainiot ja mukavat, kuten asiaan kuuluu. Ainahan sitä jotain valittamisen aihetta keksisi, kuten vaikkapa messulehdestä puuttuneen kartan (vaikka toisaalta irtonainen kartalipare oli mielettömän kätevä sekin!) ja Kiankin pohtimat lasten alueen puutteet. Kokonaiskuva jää kuitenkin selvästi positiivisen puolelle, sinne kiitettävän tasolle. Kiitos järjestäjille, kustantajille ja bloggarikollegoille! 

Perinteistä kirjaostoskuvaa en voi valitettavasti ottaa, koska joukossa on niin paljon pukinkonttiin sujahtavia nimekkeitä enkä luota hetkeäkään siihen, että tietyt perheenjäsenet eivät kävisi blogissa kurkkaamassa. Hih! Nimikkeiden määrää en kommentoi, mutta arvelin sunnuntaina rautatieasemalle raahustaessani selkäreppuni painon lisääntyneen kymmenkunta kiloa perjantaiaamusta.

Kuten Instagramiin kenkäriepukuvaa jakaessanikin totesin, on Hyllytontun höpinöihin luvassa lähiaikoina Suuria Muutoksia isoilla alkukirjaimilla. Koko ajan hiljentyneen postaustahdin ja lukusuoritusten vähyyden Goodreadsissa on varmaan joku jo huomannutkin, ja vielä tämän viikon aikana olisi tarkoitus pohtia tuota aihetta ja blogin tulevaisuuttakin. Sitä ennen aion kuitenkin käpertyä särkevien jalkaparkojeni (viikonloppuna tuli tarvottua n. 20 000 askelta per messupäivä) kanssa sohvannurkkaan lukemaan messuostoksia. Ainakin sitä kakkakirjaa!

Taistelusuunnitelma Helsingin Kirjamessuille

Ja niin lokakuun loppu joutui jo taas Pohjolaan, ja sehän tarkoittaa tietenkin Helsingin Kirjamessuja! Viime vuonna saatoin lähteä vähän soitellen sotaan: minulla oli oikein hieno minuuttiaikataulu, jota en sitten lopulta seurannut juurikaan, ja aivan uudet kengät, joiden ansiosta käveleminen oli varsin tuskallista seuraavan viikon ajan.

Tänä vuonna aion olla viisaampi ainakin jollain tapaa.

Ensinnäkin jätän uudet kengät pois matkasta, ja tyytynen pehmeiksi käveltyihin ja hyväksi todettuihin popoihin. Varaan päälle karvan verran mukavampaa vaatetta kuin viime vuonna ja laukkuun vesipullon ja jotain pientä evästä. Otan mukaan puhelimen pikalaturin ja varavirtalähteen, mutta todennäköisesti jätän varsinaisen erillisen kameran kotiin: viime messuilla otin muistaakseni viisi valokuvaa sillä, viisisataa puhelimella.

Niin, ja se minuuttiaikataulu. On minulla sellainen tällekin kerralle, mutta nyt osaan ehkä suhtautua siihen vähän rennommin. Aion pyhittää aikaa päättömään kiertelyyn, pysähtyä kuuntelemaan keskustelutilaisuuksia ex tempore -meiningillä, viettää enemmän aikaa kanssabloggaajien kanssa ja ihan vain ottaa lunkimmin. Aion keskittää some-raportoinnin yhteen kanavaan, joka todennäköisesti muuten tulee olemaan Instagram, ja tehdä illalla nopeat raportit muihin mokomiin. Aikataulustani poimin rusinat pullasta, ja stalkkaan mielenkiinnolla seuraan ainakin Siri Petterseniä ja Maria Turtschaninoffia, kuuntelen juttuja fantasiasta, feminismistä, feministisestä fantasiasta ja spefistä. Niin, ja Harry Potterista. Tietty.

Ostoslistani tämän vuoden messuille on suppeahko. Pettersenin Mahdin aion ostaa ja saada siihen signeerauksen. Aioin virkistää ruostuneita norjan taitojani, mutta totesin todennäköisesti fanityttöileväni niin, että hyvä jos englantia saan puhuttua. Salakirjojen korupainos Mythologica Fennicasta houkuttelee kovin myös, ja suunnittelin siitä joululahjaa itselleni.

Isompien lasten kanssa kävimme eilen elokuvissa katsomassa uunituoreen elokuvan "Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu", ja jouduin suureksi häpeäkseni myöntämään lapsilleni, etten ole ikinä koskaan millonkaan lukenut ainuttakaan tatupatukirjaa. Niitä voisi siis myös ehkä metsästää messutarjouksista kotikirjastoon, pukinkonttiin ja sitä rataa, sen verran kolahti huumori erityisesti eskarilaissankariimme Marttiin. Pikkusisko-Ainolta taisi mennä osa sanaleikeistä hiukan ohi, mutta aikamoista kikatuskiherrystä elokuva silti aiheutti. Äiti ja isäkin hihittelivät, joskin välillä vähän eri kohdissa kuin lapset. Varsinaista elokuva-arviota kieltäydyn siis kirjoittamasta johtuen tästä suuresta aukosta yleissivistyksessäni, mutta kuusi- ja neljävuotiaiden kääpiökriitikkojen mukaan elokuva on "aika sama mut vähän eri" kuin viime vuonna ilmestynyt Tatun ja Patun ihmeellinen joulu, johon elokuva pohjautuu. Onneksi Tampereen kaupungin varhaiskasvatuspalvelut ovat huolehtineet siitä, että lapseni sentään tajuavat tämän maailman menosta edes jotain. ("Hei me ollaan sitten oikeesti kuusjapuol ja neljäpuol, muista kirjoittaa se kanssa sinne!")

En kirjoittanut tähän merkintääni mitään perinteisiä tärppejä syystä siitä, että messutarjonta on tänä vuonna niin moninaista, että olen minuuttiaikatauluuni buukannut lähes poikkeuksetta useamman keskustelutilaisuuden jokaiselle kellonlyömälle, jotka perjantain ja lauantain aikana Pasilassa vietän. Messujen ohjelmalehtistä pääsee selaamaan sähköisenä versiona täällä, ja onhan toki olemassa Messukeskus-appikin älylaitteille.

Mikäli satutte messuhumusta varmasti puolisokeaksi huumaantuneen tontturintaisen (ks. rintakoru ensimmäisessä kuvassa) hyllytonttuhenkilön bongaamaan, tulkaa ihmeessä nyppäämään hihasta. Nähdään siellä siis!

Hyllytonttu Tiina goes Helsingin Kirjamessut 2015

Helsingin Kirjamessut loppuivat vasta muutama tunti sitten, mutta omalta osaltani messuilut päättyivät jo eilen. Eipä siinä silti, muutamaa vaille 37 000 käveltyä askelta kahdessa päivässä on kai ihan kelpo saavutus, enkä halua edes vilkaista pankkitilin saldoa... Onhan se sitä kuitenkin kaikesta huolimatta aina kivasti egoa hivelevää kävellä hieno bloggaripassi rinnassa lippujonon ohi. Hih! Kauneimmat kiitokseni Messukeskuksen suuntaan taas kerran tästä mahdollisuudesta siis.

Varoitus! Obs! Luvassa on ällöttävän yksityiskohtainen, kuvia täyteen tupattu selostus kahdesta päivästäni Helsingin Kirjamessuilla. Tekstin aikana yritän vakiinnuttaa käyttöön mm. ilmaisua kirjailijalfie ja lisäksi toistan kuulemiani hävyttömyyksiä.

Minä marssin Messukeskuksen portaat alas perjantaina vähän aamukymmenen jälkeen seikkailtuani urheasti helsinkiläisessä julkisessa liikenteessä. Yllätyin (kuten joka vuosi) paikalla ollutta ihmismäärää, josta suuri osa toki koostui koululaisryhmistä. Vaikka olin tehnyt buukannut perjantain ihan naurettava täyteen (periaatteella "Katson tästä ohjelmasta ensimmäiset 13 minuuttia, varaan 4 minuuttia Messukeskuksen toiselle laidalle juoksemiseen, ja näen sitten jälkimmäiset 13 minuuttia tästä toisesta ohjelmasta."), en lopulta tainnut juuri muuta kuin seisahtaa ohjelmalavojen edessä. Päivä sujahti varsin sujuvasti eri osastoja kiertäen, ja erityisesti antikvariaattipuolella olisin voinut tonkia pidempäänkin.

Ehdin minä sentään pariin Otavan bloggareille järjestämään tilaisuuteen osallistua. Ensimmäisessä niistä palestiinalais-amerikkalainen kirjailija Susan Abulhawa puhui paitsi uudesta kirjastaan, Sininen välissä taivaan ja veden, myös hieman pakolaisten kansallisesta, kulttuurisesta ja kielellisestä identiteetistä, omista kokemuksistaan ja tietty myös hiukan politiikastakin. Omaan mieleeni jäi erityisesti lausahdus: "Literature is bigger than the politics." Tuskin maltan odottaa, että ehdin alkaa Abulhawan kirjaa lukea, sen verran suuren vaikutuksen kirjailija teki.

Jälkimmäisessä tilaisuudessa tapasimme kolme saman kustantamon kotimaista kirjailijaa, jotka esittelivät uusimpia kirjojaan. Niin Antti Tuomaisen Kaivos, Tua Harnon Oranssi maa kuin Pasi Pekkolan Lohikäärmeen väritkin vaikuttavat sen verran mielenkiintoisilta, että täytynee klikkailla itseni kirjaston varausjonoon, kun saan yöpöydällä kiikkuvan kirjapinon edes vähän turvallisemmille korkeuksille (ts. mataluuksille). Sinänsä erilaisille teoksille löytyi lopulta yhteisiäkin tekijöitä sieltä jostain bordellien ja kaivoksien välimaastosta: kulkivathan ne yleensä käsi kädessä. Tästä tilaisuudesta en kykene teille kuvamateriaalia toimittamaan, sillä kamerani kieltäytyi tarkentamasta otoksiaan. Mur.

Kuten päiväohjelmastani voi ehkä päätellä, leijonanosa kotiin kiikuttamistani ostoksista kerääntyi reppuuni perjantain aikana. Pukinkonttiin päätyi jotain pientä sekä omalle jälkikasvulle että kummitytölleni, ja siinä sivussa aika paljon kaikkea itselleni. Yhden kirjan ostin nimellisesti miehelleni, mutta aion kyllä lukea senkin itse jossain vaiheessa. Lisäksi bloggaritilaisuuksien goodie bagit kasvattivat kirjakasaa jonkin verran.

Lauantai alkoi Bonnierin junailemalla kirjabloggareiden messubrunssilla, jossa kahdeksan kotimaista esikoiskirjailijaa esitteli teoksiaan. Kaisa Haatana, Simo Hiltunen, Erkka Mykkänen, Inga Röning, Vuokko Sajaniemi, Roope Sarvilinna, Jussi Seppänen ja Saara Turunen vastailivat urheasti kaiken maailman kysymyksiin. Itse istuin takarivissä kiroamassa keskinäisen YYA-sopimuksemme irtisanonutta kameraa, mikä hieman selittänee brunssikuvien "laatua". Siinä sivussa vannoin, että jos joskus jotain raapustuksiani saan julkaistua, en ikipäivänä suostu moiseen tilaisuuteen tulemaan oikeiden kirjailijoiden keskelle. Erityisesti mieleen jäi Simo Hiltusen kertomus siitä, miten pitkä prosessi kirjan (Lampaan vaatteissa) kirjoittaminen oli ja hänen reaktionsa, kun käsikirjoitus, joka oli siis kolmas tarjottu, vihdoin hyväksyttiin: hän oli ajanut auton tiensivuun, sillä kädet olivat tärisseet niin, ettei ohjaamisesta tullut mitään, ja huutanut, kunnes ääni meni ja sitten vielä hetken. Kaisa Haatanen puolestaan jätti itsestään ja kirjastaan niin positiiviset mielikuvat, että täytyy varmaan hankkia tuo Meikkipussin pohjalta, jota luonnehditaan salaviisaaksi viihderomaaniksi aikuisille naisille, äidille joululahjaksi ja sitten uhrautua itse lukemaan se: minä kun en ole vielä aikuinen, vaikka ikä kohta kolmosella alkaakin.

Brunssilla piipahti myös Katja Kettu, joka ei vastannut lainkaan hänestä median perusteella luomaani kuvaa. Ihana, ihastuttava nainen! Onneksi ei noudattanut opinto-ohjaajansa neuvoa ja ryhtynyt kanavoimaan kirjoitushalujaan sihteerinammattiin. (Tähän laittaisin nauravan hymiön, mikäli moisia blogissa tapaisin käyttää.) Yöperhosta aloittelin eilen junamatkalla, ja yritän nyt ties minkä röllipeikon voimin olla hotkimatta sitä loppuun tältä istumalta ja vaikka blogata välillä. Vaikuttaa vähän siltä, että epäonnistun pyrkimyksissäni perinpohjaisesti.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä brunssilla saimme kuulla Mihail Šiškiniä, joka muun muassa totesi, ettei hän ole kirjailija: hän nyt vain kertoo itsestään ja perheestään ja ratkoo ongelmiaan kirjoittamalla. Vaatimattomuus kaunistaa, sanotaan, mutta joku raja kai siinäkin. Hurmaava herrasmies oli (epä)kirjailija Šiškin, ja hänen uudenkarhea Neidonhiuksensa nököttää niin ikään siellä pelottavan korkeaksi venähtäneen luettavien kirjojen pinon huipun tuntumassa. Palaan kirjoista kirjoittaessani todennäköisesti niin Šiškiniin kuin Kettuun ja muihin mainitsemiini kirjailijoihinkin.

Koska olin perjantain aikana shoppaillut kyllikseni (ts. ylittänyt budjettini), lauantaina ehdin seurata ohjelmaakin. Brunssin jälkeen harhailin hetken ympäriinsä, kunnes asetuin Aleksis Kivi -lavalle seuraamaan Laila Hirvisaaren, Anja Salokanteleen ja Siri Kolun keskustelua Suomen lasten iltasaduista ja ylipäätään siitä, miksi lapsille on tärkeää lukea. Omaa, iltasatujen lukemisen suhteen laiskistunutta itseäni hieman puristi sydämestä, kun Kolu muistutti sen olevan etuoikeus, että saa lukea lapsilleen iltasadun: "ainutlaatuinen mahdollisuus olla yhdessä lapsensa kanssa ja pohtia asioita". Hirvisaari puolestaan sai minusta melkein kirvoitettua kyyneleen muistellessaan lapsuuttaan. Suhtaudun näemmä hyvin tunneperäisesti lapsiin ja kirjoihin noin niin kuin yhteen laitettuina(kin).

Lounastauon jälkeen suuntasin kuuntelemaan, kun Matti Järvinen haastatteli Mika Waltari -lavalla Jussi Katajalaa, Jenna Kostetia ja Katariina Souria yliluonnollisesta dekkarista. Keskustelu oli varsin mielenkiintoista, ja keskustelemaan päässeet kirjailijat olivat varsin erilaisia, mikä oli vain hyvästä. Kostetin Marrasyön klikkailin jo keskustelun aikana kirjaston varauslistalleni. Souri onnistui herättämään kiinnostukseni Musta mandala -trilogiaansa kohtaan, joskin myös sammuttamaan sen saman keskustelun aikana. Ehkäpä jos se sattuu etsimättä kohdalle osumaan...

Waltarilta juoksumarssin Takauma-lavalle kuuntelemaan, kun JP Koskinen ja Kaari Utrio keskustelivat kirjailijan toimeentulosta, siis siitä itse kirjoitustyöstä tulevasta, vuoden aikana. Koskinen oli varustautunut tarkalla kirjanpidolla, josta selvisi, että kirjoitustyöstä tulleet kuukausitulot vaihtelivat vuoden aikana (hieman pyöristäen) 50 ja 5000 euron välillä. Varsin sekopäistä, sano. Erityisesti Utrio kritisoi hieman suomalaisia kirjamarkkinoita syyspainotteisuudestaan ja vertasi siinä samalla Helsingin Kirjamessuja Rion karnevaaleihin. Mielenkiintoinen oli myös Utrion anekdootti, jossa hän kertoi kirjoituskoneiden aikana riittäneen, että käsikirjoitus toimitettiin kustantamoon elokuun puolivälissä: kuukautta myöhemmin kirja oli ulkona. Nykyään, "kun kaikki on sähköistä ja siksi nopeampaa", puoli vuottakaan ei tahdo riittää. Jep!

Pienen kahvitauon jälkeen palasin Takauma-lavalle kuuntelemaan, kun Paula Havaste ja Anneli Kanto keskustelivat historiallisista romaaneista. Alkuun arvoin, josko menisin kuuntelemaan jotain muuta, jonka olen jo unohtanut, mutta onneksi en mennyt! Rouvat kirjailijat pitivät koko paripäiväisen ehdottomasti parhaan viihdepläjäyksen. He keskustelivat historiallisten romaanien kirjoittamisesta niin luonnollisesti ja innoissaan, että välillä tuntui, etteivät he muistaneet lainkaan, että meitä istui puolensataa päätä ihan lähellä kuuntelemassa heidän jutusteluaan. Kanto opetti meitä puhumaan hävyttömyyksiä 1600-luvun tyyliin (vanha kunnon hunsvotti jaksaa naurattaa aina!) ja kertoi 1918 Tampereella käytetyn tuhahdusta: "pier(ais)e ikeniisi". Jälkimmäisen aion elvyttää takaisin käyttöön vaikka väkisin. Havaste puolestaan kertoi kansanuskomuksesta, jossa yskää parannettiin pieraisemalla saunassa omaa kämmentä vasten, viemällä sitten samainen kämmen suulle ja käskemällä yskän syödä paskaa. Oma flunssani ei (ihan) vielä ole siinä vaiheessa, että tätä testaisin, mainittakoon vielä.

Mainion keskustelun jälkeen uskaltauduin tavoistani poiketen kipittää Gummeruksen osastolle vaihtamaan muutaman sanan kirjailijoiden kanssa kiroten samalla sitä, että edellisenä päivänä ostamani Kannon Pyöveli oli jossain narikkaan jättämäni repun uumenissa. Havasteen Taian päivässä ostin lennosta mukaani, ja sainkin siihen signeerauksen (ja ihanan kirjailijan kanssa napsaistua vielä selfienkin – kirjailijalfieksiko sitä voisi kutsua?). Kannon kanssa "jouduin" (huomatkaa suuren suuret sitaatit) tyytymään kuvamateriaaliin. Aivan uskomattoman lämpimiä ja kaikkien kuviteltavissa olevien ylisanojen arvoisia nämä kirjailijat, kuulkaa! Niin, ja kanssani Kerten seikkailuille jatkoa odottaville tiedoksi, että ensi syksynä niitä saattaisi jo olla luvassa. Pieni spoilerikin lipsahti Havasteelta tapahtumapaikkaan liittyen, mutta ei siitä sen enempää...

Summa summarum, parin messupäivän aikana rikkonaisella nilkalla kipittämäni parikymmentä kävelykilometria olivat sen arvoisia. Tällainen pieni, pölhö bloggari etsi kaikkien Isojen Mahtavien Kustantamojen mahdollistamien kirjailijatapaamisten ja muiden jännittävyyksien jäljiltä sopivaa suomennosta englannin termille star-struck. Järkyttävää fanityttöilyä luvassa myös blogin puolella, kunhan saan nuo pari rästiä ensin postattua ja messukirjoja luettua.

Kotiin kannoin seitsemäntoista (17) kirjaa, joista ilahduttavan moneen uskalsin hakea signeerauksetkin. Kolmenkympin kriisini mukanaan tuoma henkisyysteema näkyy ehkä vähän tuossa listalla myöskin: tein Basam Booksilla varsin tehokkaasti ostoksia. Nähtäväksi jää, kuinka moni noista kirjoista blogattavaksi asti päätyy, mutta mistä sitä koskaan tietää.

Abulhawa, Susan: Sininen välissä taivaan ja veden. (Signeerauksella.)

Andersen, Heidi & Stawreberg Anna-Maria: Mindfulness vanhemmille.

Chopra, Deepak & Mlodinow Leonard: Maailmankatsomusten taistelu.

Fielding, Helen: Bridget Jones – Mad about The Boy.

Handford, Martin: Missä Vallu? (Ainolle jouluksi.)

Havaste, Paula: Taika päivässä. (Signeerauksella.)

Hiltunen, Simo: Lampaan vaatteissa. (Signeerauksella.)

Kanto, Anneli: Pyöveli.

Kettu, Katja: Yöperhonen.

Krauss, Lawrence M.: Universumi tyhjyydestä. (Miehelle tuliaisena.)

Mäki, Harri István: Mörkökirja.

Pekkola, Pasi: Unelmansieppaaja.

Rowling, J. K.: Harry Potter ja viisasten kivi. (Kuvitettu versio lapsille joululahjaksi.)

Šiškin, Mihail: Neidonhius. (Signeerauksella.)

Soininvaara, Taavi: Toinen peto.

Takahashi, Yoshihiro: Weed: Taidekirja. (Kummitytölle joululahjaksi.)

Tuomainen, Antti: Synkkä niin kuin sydämeni.

Kirjojen vieressä möllöttävä muumipehmo ei oikeastaan ole messuhankinta, vaan minut sohvalleen yöksi huolineen Maijan kummitädin kuopukselleni lähettämä tuliainen, mutta korvatkoon se kuvasta puuttuvat neljä julistetta ja yhden kangaskassin.

Kaikesta tästä messuhehkutuksestani jää kuitenkin puuttumaan yksi, iso osatekijä: eivät olisi, kuulkaa, kirjamessutkaan melkein mitään ilman sitä sosiaalista aspektia. Erityiskiitokset Marille ja Kialle messuseikkailuseurasta ja Henna Hemulille päivystysseurasta! Muita kirjabloggareita täytyy niin ikään suitsuttaa suunnattomasti, niin hienoa oli saada kasvot ja/tai äänet virtuaalitutuille tyypeille. On hienoa saada olla yksi teistä! Kiitos ja niiaus myös Messukeskuksen ja kustantamojen suuntaan: teidän kanssanne on aina ilo tehdä yhteistyötä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin siis, ensi vuotta odotellessa. Tosin ensi vuonna jätän askelmittarin kotiin, sillä tieto tuo tuskaa, ja alan lenkkeillä valmistautumismielessä jo kesällä. Josko sitä hotelliinkin asti malttaisi ensi vuonna...