Joulu, joulu (Kirjabloggareiden joulukalenterin 24. luukku)

Aatonaaton joulukalenterin luukku aukesi Lukijan roolissa -blogissa. Nyt on joulukalenterin ja televisiosta kantautuvan Joulupukin kuuman linjan mukaan jouluaattoaamu. Arkihuolet pitäisi nyt olla kaikki heitetty, maass' hanki ja järvet jäässä ja äiti laittanut kystä kyllä (ehkä yötä myöten energiajuoman voimin - en minä, kaverilta kuulin).

Kysyin huushollini alaikäisiltä, keski-iältään esikoululaisilta, mistä joulussa on kysymys. Sain kuullakseni seuraavan sorttisen keskustelun, jonka koin somessa jakamisen väärtiksi:

M1: - No silloin on ainakin ne Jeesuksen synttärit. Se täyttää jotain varmaan kakstuhatta. 

A: - Jouluna on lomaa, äitillä ja isilläkin, ja on kuusi ja kynttilöitä. 

M2: - Ja lahjoja saa! Toivottavasti tulee kirjoja ja palapelejä ja yksisarvistossut ja raitiovaunu mulle ja puhelimet teille. 

M1: - Sitten jouluna on niitä kaikkia ruokia ja laatikoita. Mä syön kyllä vaan perunaa ja kinkkua ja salaattia. 

(M2: - Kinkku on possua. Äiti laittaa sen uuniin.) 

A: - Ja jouluna voi auttaa toisia, antaa vaikka rahaa sinne pataan tai laittaa sinne Sairaalaklovneille ja syöpälapsille. Se on kivaa kun voi auttaa. 

M2: - Ja voi laulaa kaikki joululaulut yhdessä. 

M1: - Jouluna on kyllä kiva, kun ollaan ja tehdään yhdessä, kun kaikilla on lomaa... 

A: - No mä sanoin sen jo sen loman! 

M1: - ... ja sitten just vaikka luetaan yhdessä tai pelataan. Tai syödään niitä ihmeen ruokia. 

A: - Se on kyllä tärkeää joulussa. Ja sitten saa vielä olla ihan rauhassa, ei tarvitse tehdä mitään.

Tässä kohtaa äitihenkilö saattoi lantunkuorimispuuhissaan hieman tuhahtaa, mutta asiaa tovin harkittuaan totesi, että ehkäpä pilttien suusta kajahtaa satunnaisesti suuria totuuksia.

Niinpä vinkkivitoseni aattoaamuun: Jos tonttulakki jo kiristää vanteen lailla päätä, kinkku on vielä kohmeessa, lapset riitelevät ja puolison lahja on paketoimatta, ei se haittaa loppujen lopuksi. Kaiva nyt heti välittömästi vaikka YouTubesta lempijoululaulusi, ota konvehti (jos et ole jemmannut itsellesi rasiaa, annan poikkeusluvan käydä hakemassa yksi kuusen alta tai lahjajemmasta), laita silmät kiinni ja ota muutaman minuutin tauko. 

Onko parempi? Hyvä. Hengitä. Ota toinen konvehti varmuuden vuoksi. Kinkun voi paistaa jäisenäkin. Lapsia voi vielä tänään kiristää joulupukilla tai vaihtoehtoisesti lähettää mokomat ulos riitelemään. (Siellä ne naapurin lapset tappelivat jo ennen seitsemää, ikkunasta näin.) Niin, ja sen puolison lahjan voi paketoida vaikka vessassa. Kaverilta kuulin.

Rauhallista ja kirjaisaa joulua itse kullekin lukijalle! 

toivottelee (kaikkien kirjabloggareiden puolesta) hyllytonttu Tiina

+ Martti, Aino, Maija ja kotilukukoirapeto Hulda

Runojoulukalenteri (Kirjabloggaajien joulukalenterin 1. luukku)

En ole ihan varma, miten se on mahdollista, mutta niinpä taas on joulukuu, kaikkien tonttuilevien kirjabloggareiden (ja muutaman muunkin eläjän) lempikuukausi. Taidamme kaikki tietää, miten vuosi on mennyt blogin suhteen, ja voin suureksi surukseni kertoa, ettei se paljon kummoisemmin ole mennyt lukemisen suhteen. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa, kaikenlaista ehtinyt tämän vuoden aikana tapahtua, monenlaisia päätöksiä on tehty ja ties mitä epämääräistä selittelyä, mutta olennaisinta lienee lopputulema: en minä tahdo bloggaamisesta luopua, joten pakko tätä silloin on jatkaa.

Jatkan metablogaamista myöhemmin, mutta joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi kirjabloggaajien perinteinen joulukalenteri tuntuu hyvältä ponnahduslaudalta (ja piiskalta) päästä takaisin päivittämisen makuun. Kaikki luukut ja osallistuvat blogit löytyvät merkinnän lopusta. Tämänvuotisen, upean logokuvamme on tehnyt Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. Huominen luukku aukeaa Kirja vieköön! -blogissa. 

Esikoiseni, nyt kahdeksanvuotiaan (kahdeksan ja puoli, hän huutaisi itse taustalta, jos tietäisi äitinsä näin kirjoittavan) Martin ollessa reilun vuoden ikäinen päätin tehdä lapsoselleni runojoulukalenterin, johon keräisin kivoja, lyhyitä joulurunoja ja katkelmia joululauluista. Näitä sitten lukisimme idyllisesti aamuisin, kaikki olisi hyvää, lämmintä ja hellää, ja saisin ainakin 55 someäitiyspistettä, koska kalenterihan dokumentoitaisiin uskollisesti blogiin ja Facebookiin. (Liityin Instagramiin vasta seuraavana keväänä, kun appi Android-käyttikselle aukesi.) Yliopisto-opinnot, mahanahan lämpimämmällä puolella möyrivä Bilbo-vauva (sittemmin tunnettu Ainona) ja yleisesti ottaen ihan kaikki epämääräinen vain veivät energiaa niissä määrin, että tuona armon vuonna 2011 Tiimarista (!) ostamani pyykkipoikanaru tykötarpeineen jäi askartelulaatikkoon pölyttymään.

Hetki siis meni tätä hommaa työstäessäni. Saanko esitellä: kääpiöhyllytonttujoukon kautta aikojen ensimmäinen runojoulukalenteri, suoraan kotilähiömme tupakeittiön seinältä!

Pyykkipoikanaru on siis taattua Tiimaria, josta pian varmasti saa ties mitä retro- ja vintage-lisäpisteitä. Glitteriset pakettikortit ostin Sinellistä ehkäpä kuukasi takaperin. Betoniseinään lyödyt taulukoukut toivottavasti pysyvät kiinni seuraavat kolme ja puoli viikkoa. Koska en voi olla aivan varma viimeksi mainitun toteutumisesta, jouduin joustamaan alkuperäisestä suunnitelmastani sen verran, että pyykkipojista ei riipu Julia-konvehteja, joiden värimaailman mukaan kalenterin visuaalisen ilmeen määritin. (Tämä ei ollut maksettu mainos, mutta mikäli Fazer tahtoo sponsoroida, sähköpostiosoitteeni löytyy jostain tämän blogin syövereistä.)

Mikäkö nyt tänä vuonna oli niin perustavalla tavalla toisin, että jaksoin kirjoittaa runoja kortteihin yötä myöten? Mahanahkani kääntöpuolella ei ole enää muutamaan joulunalusaikaan myllännyt uutta elämää, ja opiskelunikin loppuivat samoihin aikoihin kuin blogi on alkanut hiljentyä, mutta ruuhkavuodet ja orastava burnout ovat ehkäpä varsin tehokkaita vastavaikuttajia kaikenlaiselle näpertelylle. Ei, eiköhän ainoa viime jouluista poikkeava aines istu tänä lauantaiaamuna katsomassa Pikku Kakkosta (tai pelaamasta Minecraftia). 2/3 lapsikatraastani osaa tänä jouluna lukea, ja tämä alkuopetuksessa vaikuttava 40% perheestämme esitti marraskuun puolivälissä vienon toiveen, josko äiti nyt tänä jouluna voisi tehdä heille sellaisen runojoulukalenterin, josta joskus kertoi haaveilevansa. Pakkohan se silloin oli skarpata, tsempata ja ottaa kynä kauniiseen käteensä. (Ei kerrota kenellekään, mutta oikeasti 10 viimeistä luukkua ovat vielä kääntöpuoleltaan puhtaanvalkoiset.)

Systeemimme on simppeli. Aamulla avataan suklaakalenterit ja vilkaistaan liitutaululta, montako kouluaamua ennen joululomaa on. (Päiväkotiaamuja on yksi vähemmän.) Koska arkiaamumme tuppaavat olemaan paitsi hektisiä myös oksettavan aikaisia (herätyskelloni soi usein klo 4:30), runohetket on suosiolla jätetty iltapäiviin, jolloin raahaudumme kotiin. Runot napsitaan pyykkinarulta ikäjärjestyksessä: Maijan runot lausuu äiti, mutta Aino ja Martti lukevat omansa itse. 

Koska ääneen lukijoiden lukutaidot ovat varsin eri tasoilla, myönnän ihan avoimesti taktikoineeni niin, että pidemmät pätkät ovat kuopuksen päivinä, ja pienemmät lukijat saavat omien taitojensa mukaiset runot luettavikseen. Adventtisunnuntaille on varattu virsi 13 ("Nyt sytytämme kynttilän") säkeistö kerrallaan, ja muutama muukin laulettavaksi soveltuva luukku joukosta löytyy. Tänään aloitimme kalenterimme Kaarina Helakisalla, jonka säkein toivotan lukijoille mainiota joulunalusaikaa!

"Joulu kuulostaa kulkuselta.

Joulu tuntuu pumpulilta.

Joulu maistuu piparilta

tai namuselta

tai mantelilta.

Joulu näyttää tähtöseltä.

Joulu näyttää kynttilältä.

Joulu tuoksuu vihreältä

tai punaiselta

tai ruskealta.

Sillä joulukuusi on vihreä

ja kuusen oksan kätkössä

on piparipossun seurana

kirkkaanpunainen omena."

Kirjabloggaajien vuoden 2018 joulukalenterin luukut aukeavat seuraavissa blogeissa:

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Kirja vieköön!
3. Elämä on ihanaa
4. Kirjasähkökäyrä
5. Kirsin Book Club
6. Kirjakaapin avain
7. Bibbidi Bobbidi Book
8. Lukijan roolissa
9. Kirjamies
10. Aina joku kesken
11. Kirjaluotsi
12. Luetaanko tämä
13. Kirsin Book Club
14. Tuulevin lukublogi
15. Kirja vieköön!
16. Bibbidi Bobbidi Book
17. Pauline von Dahl
18. Tuntematon lukija
19. Mrs Karlsson lukee 
20. Yöpöydän kirjat
21. Kirjapöllön huhuiluja
22. Pinon päällimmäinen
23. Lukijan roolissa
24. Hyllytontun höpinöitä

Bloggarin kootut selitykset

Tiedättekö, kun joskus elämässä tulee sellaisia aikoja, että kaikki on periaatteessa kaikilla mahdollisilla mittareilla aivan hiivatin hyvin, mutta silti kaikki tuntuu olevan jotenkin väärin ja vialla? Tai ehkä kyse onkin juuri siitä, että kun kaaoksesta, stressistä, epävarmuudesta ja entäjossittelusta on tullut niin tavallista, tuttua ja turvallista, että arki rakentuu oikeastaan niiden varaan, ei osaakaan enää elää tilanteessa, jossa lähes kaikki niistä vuosien varrella asetetuista mikro- ja makrotavoitteista on saavutettu.

Kaipa kaikesta sellaisesta muokkaantuu identiteettikriisi, vaikka kuinka hampaat irvessä yrittäisi olla onnellinen. Ikäkin osaltaan varmasti vaikuttaa asiaan, luulin kyllä jo kolmenkympin kriisin läpikäyneeni, mutta ehkä olin väärässä. 

Yli vuosikymmenen olen rakastanut tätä kaupunkia, jossa olen viettänyt koko aikuisikäni, tavannut mieheni, synnyttänyt lapseni, opiskellut ammattini (ja viritellyt varsin kattavat ammatilliset verkostot) ja muutenkin kokenut enemmän kuin kahtena sitä edeltäneenä vuosikymmenenä kuunaan. Silti kaipaan takaisin kotiseudulle, kaipaan niin, että ihan fyysisesti sattuu. Sata kilometriä on verrattain lyhyt matka (galaktisessa mittakaavassa), mutta syöpälapsen kanssa sata kilometriä kauemmas yliopistollisesta kuulostaa järjettömyydeltä, olkoonkin, että olemme enää kolmasti vuodessa tuomiolla.

Minä olen kasvanut luterilaiseksi, ponnistanut tapauskovaisesta perheestä kiihkeäksi lutheristiksi [sic!]. Nyt huomaan olevani hengellisesti koditon - en eksyksissä ainakaan vielä, mutta hämilläni ja koditon. Kun työ ja perhe vievät kaiken likenevän ajan ja energian (ja vähän ylikin), missä vaiheessa sitä ehtii sieluaan silitellä ja etsiä sille kiintopistettä?

Kun on aika monta vuotta identifioinut itsensä kirjaihmisenä (tai -tonttuna) ja kirjabloggarina, kriisi saattaa kääntyä yhtäkkiä lukemista vastaan. Mitäpä jos minä olisinkin leipuri-ihminen tai vaikka muotibloggari? (No joo, en, mutta esimerkin vuoksi, näettehän.) Ei. Johtaa tämä kriisi nyt, mihin sitten johtaakaan, takaisin kotimaakuntaan tai koulunpenkille, tonttuilevasta kirjabloggari-identiteetistäni en ole valmis luopumaan. Blogataan sitten vaikka epämääräinen tajunnanvirtaoksennus aivoni täyttävästä ahdistuksesta, kunhan se saa sormet taas juoksemaan näppäimistöllä!

Sitä paitsi hikikalypsin ja hellekupolin siirtyessä  muille maille (ja viedessään noin 25% kokemastani ilmastonmuutosahdistuksesta mennessään), huomaan jaksavani taas lukea. Tänään hain jalkaani villasukat, jotka osaltaan muistuttavat siitä, miksi pidän työstäni, ja nappasin John Bunyanin Kristityn vaelluksen luettavakseni.

Kyllä tämä tästä. 

Oikea Joulu™ (Kirjabloggareiden joulukalenterin 17. luukku)

Omista lapsuusjouluistani muistan kiireettömän tunnelman, Joulupukin kuuman linjan, roppakaupalla tuoksuja ja odottamisen. Kahdeksan vuotta sitten, Marttia odottaessani, vietimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa joulua kahdestaan omia perinteitä aloitellen ja molemmat uhosimme sillä kirkasotsaisella ja naiivilla tavalla, joka vain lapsettomilla lapsiperhe-elämästä on, miten meidän joulumme olisivat juuri sellaisia tunnelmallisia, kiireettömiä, kiiltokuvamaisia, ruoantäytteisiä elämyksiä alusta loppuun.

Jokainen varmaan arvaa, miten siinä sitten lopulta kävi.

Joulua haukutaan joskus kulutusjuhlaksi eikä aivan aiheetta. Itse koen sen kuitenkin vielä selkeämmin suoritusjuhlaksi. Täytyy siivota, kuurata ja kiillottaa, ommella, neuloa ja virkata, paketoida, piilottaa ja kuljettaa, kuoria, viipaloida ja muussata, paistaa, keittää ja imeltää, laulaa, lausua ja veisata, kyläillä, vierailla ja sosialisoida. Siinä sivussa lapset imuroivat koulusta, päiväkodista ja harrastuksista kaikki mahdolliset taudit. Kun viimeinenkin antibioottiannos supersitkeän flunssan jälkitautikorvatulehdukseen on nautittu, tulee päiväkodista tuliaisena mahatauti. "Hei! Ryhmässämme on nyt mahatautia, vesirokkoa, sitkeää flunssaa ja täitä. Naapuriryhmässä, jossa vietämme välillä aikaa, on enterorokkoa ja kihomatoja. Kiitos!" No olepa hiton hyvä.

On työstressiä, ei ole aikaa kavereille, lasten harrastusten joulujuhlat ja lopputurnaukset osuvat kaikki samalle iltapäivälle (ja siihen kahden lapsen parhaiden ystävien synttärijuhlat vielä päälle), posti hukkaa esikoisen odotetuimman (ja kalleimman) joululahjan, sukulaiset ihmettelevät Facebookissa katoamistamme maan pinnalta, parisuhde pysyy pystyssä silkalla laiskuudella (kaikki romahtamiseen liittyvät asiat vaativat liikaa paperitöitä), normaalisti ongelmitta sujuneet jouluruokavalmistelut leviävät käsiin (piparitaikina menee pipariksi, pullat palavat uuniin ja laatikot lipsahtavat lattialle metrin matkalla pöydältä uuniin) ja mitähän vielä. Oikea Joulu™ on jossain kamalan kaukana.

Isotädin luona vanhainkodissa vieraillessani törmäsin
tähän tyyppiin, jonka kuvan tahdoin jakaa
kanssanne, vaikka se ei tekstiin varsinaisesti istukaan.

Oikea Joulu™ vaatii paljon ja antaa takaisin parhaimmillaankin jonkin verran. Lasten riemun näkeminen on toki ihanaa sikäli, mikäli tiskivuoren takaa sitä ehtii nähdä. Oikean Joulun™ vaatima rentoutuminenkin on suorittamista: jos joululahjakirjan lukemisesta villasukat jalassa sohvannurkassa ei ole kuvaa Instagramissa, onko sitä tapahtunutkaan?

Oikea Joulu™ ei ole mikään vähäpätöinen asia. Saarioisten äitien sapuskat saattavat vaikkapa vääristää lasteni joulukäsityksiä niin, että heistä aikuisina itkevät terapiassa sitä, miten se äidinpentele ei edes räätikäslooraa itse vääntänyt! (Uskon näemmä vakaasti, että kotiseutuni murteellisen ilmaisun lanttulaatikolle he kuitenkin sisäistävät Tampereellakin, vaikken itsekään sitä käytä, ja että lapset ylipäätään traumatisoituvat ruoasta, jota eivät suostu edes maistamaan.) Maksalaatikko on ehkä ainoa, jonka saa ostaa ilman pelkoa lastensuojeluviranomaisten ilmestymisestä aattoiltana oven taakse joulupukin vanavedessä. (Ja se punanuttukin! Seitsemänkymmentä euroa kahdestakymmenestä minuutista! Pyydän kuitin mokomalta veronkiertäjältä!)

Oikea Joulu™ on jokaisen äidin (ja isänkin) tulikoe. Sillä mitataan vakaumuksen voimakkuus - enkä puhu nyt uskonnollisesta vakaumuksesta, vaan silkasta tahdosta tuottaa jälkikasvustaan kelvollisia suomalaisia, jotka syövät kummallisia (joskin herkullisia) ruokia aikuisena ja lukevat kerran vuodessa ruokarukouksen ja pätkän Raamattua, vaikka eivät ole enää vuosikausiin kuuluneet kirkkoon. (Minä kuulun, rauhoitu, äiti.)

Oikea Joulu™ ei ole oikea joulu. Minulta meni valitettavan kauan ymmärtää mokoma, kaivaa muistikuvistani koko yön kinkkua paistaneen isän silmänalusten tarkka mustan sävy tai aamuyöllä keittiöstä ruoanlaiton kilinöiden ja kolinoiden keskeltä kantautuva lahjapaperin rapina.

Oppiikohan sitä koskaan olemaan itselleen ihan aidosti armollinen? Malttaisiko sitä näin, viikko (!) ennen jouluaattoa, istua pehvalleen alas sohvalle glögilasi toisessa ja joku sopivan helppo kirja toisessa kädessä? Onko mahdollista laittaa joululaulut soimaan ja sammuttaa telkkari ja valot, ihan olla ja rentoutua kesken kaiken suorittamisen, vaikka onkin vasta kolmas adventti?`

Moni ruuhkavuosien tai pikkulapsiajan keskellä räpiköivä äitikollegani on huokaillut kateissa olevan joulumielensä perään. Onko olemassa joulumielialalääkkeitä, joilla kaiken stressin ja suorittamisen keskeltä oppisi ottamaan hengähdystauon - vaikka sitten niiden sohvalle kasaantuneiden, viikkaamista odottavien puhtaiden pyykkien keskellä - ja jollain tapaa saavuttaa edes ripaus lapsuusjoulujen tunnelmasta, odotuksesta ja jännityksestä?

Tämä teksti ei ole millään muotoa perinteinen kirjablogiteksti, mutta koska blogitauko on venähtänyt niin pitkäksi, että jatkaminen on mielettömän vaikeaa, julkaisen sen kuitenkin. Tämä toimikoon myös kirjabloggaajien joulukalenterin 17. luukkuna. 16. luukku löytyy Aarrekirjastosta, ja huominen 18. luukku aukeaa Hemulin kirjahyllyssä.

(Tämä merkintä on tuotu lyhytikäiseksi jääneestä lastenkirjallisuusblogistani.)

Hyllytonttu goes Helsingin Kirjamessut 2017

Helsingin Kirjamessut - huhhuh! Olin taas suunnitellut itselleni minuuttiaikataulun erityisesti perjantaita silmällä pitäen, mutta siinä mielessä perinteisestihän siinä sitten lopulta kävi, että haahuilin kirjaeuforian vallassa ympäri Messukeskusta kuin mikäkin kirjan tuoksusta huumaantunut kirjabloggari. Muutamaa ohjelmaa maltoin kuitenkin istua seuraamaan.

Puoliltapäivin Minna Canth -lavalla Elina Lappalainen ja Saku Heinänen keskustelivat lasten pelaamisesta erityisesti uutuuskirjojensa Nyt pelittää! (Lappalainen) ja Zaida ja taistelupari (Heinänen) kautta. Heinänen kyllä heti kättelyssä myönsi, että hänen kokemuksensa pelimaailmasta ovat 1980- ja 90-luvuilta, mutta hyvin sitäkin sai näemmä sovellettua nykypäivään! Lappalainen pohti, että pelit voivat olla yhdistäväkin tekijä sukupolvien välisessä viestinnässä. Käytän hammashoitajan työssäni itse Pokémon Gota tietyn ikäisten lasten rentouttamiseen ja allekirjoitan tämän pohdinnan täysin. Lappalainen muistutti myös, että pelaaminen on parhaimmillaan yksi luovuuden ja leikin muoto, itsensä toteuttamista samalla tavalla kuin kuvataiteissa tai kirjoittamisessa. Heinänen taas kertoi kirjoittaneensa pelin ikään kuin leikin vastakohdaksi tai -voimaksi, joka täyttää teini-ikää lähestyvälle Zaidalle leikkimiskyvyttömyyden aiheuttamaa tyhjiötä. Heinänen kuitenkin muistuttaa, että pelit eivät ole sysäys tai syy ongelmiin, vaan pelejä voidaan käyttää väärin siinä missä melkein mitä tahansa muutakin. Lappalainen muistutti vuorostaan, että ahdistuneisuuden ja peleihin liittyvien ongelmien välillä on yhteys, mutta ei syy-seuraus-suhdetta. Päinvastoin pelit tarjoavat menestymisen ja onnistumisen tunteita, jolloin niitä on luontevaa käyttää onnistumisen kokemusten, tietynlaisten hyvän olon tunteen pikavoittojen hakemiseen. Kirjailijat keskustelivat myös pelialan tulevaisuudesta (VR-lasit mainittu!) ja tarinan roolista pelissä (tärkeä osa, mutta kuitenkin vain yksi osa). Keskustelu oli siinä mielessä mainio, että pelaamista ei (juuri) lainkaan demonisoitu: olemme huolissamme lasten pelaamisesta, mutta niinhän me olemme kaikesta muustakin lapsiin liittyvästä, kuten Heinänen huomautti: Pitäisikö meidän pikemmin olla huolissamme köyhistä, pienen eläkkeensä raha-automaatteihin syytävistä vanhuksista tai omasta huolestumisestamme?

Iltapäivällä Tottiscenenillä oli tarjolla yksi messujen mielenkiintoisimmista keskusteluista, kun keskusteltiin muumien Möröstä (på svenska). Kyseessä oli mitä ilmeisimmin maailmanhistorian ensimmäinen kerta, kun Möröllä on ikioma keskustelunsa Helsingin Kirjamessuilla, ja väkeä tuo hyytävä hemmo(tar) houkutteli kyllä hirmuiset määrät. Osallistujat muistelivat alkuun vähän ennalta-arvattavasti ensimmäistä kohtaamistaan mörön kanssa, mutta keskustelu muuttui nopeasti mielenkiintoisemmaksi, kun he alkoivat pohtia muun muassa Mörön häntää, jota Nyyti puraisee, ja sitä, paljonko Mörköjä ylipäätään on. “Mårrans visanissahan” Mörkö on mennyt naimisiin! Mörkö tulkittiin ylipäätään Muumimamman peilikuvaksi, vastakohdaksi, jonka kautta Muumipeikko pyristelee vapauteen äitisuhteestaan (“Genom Mårran kan Mumintrollet frigöra sig från Mamman, från sin modersbundenhet.”). Mörköjen määrää koskevassa kysymyksessä päädyttiin siihen, että Jansson käytti Mörköä monilla eri tavoilla, joten tavallaan Mörköjä on useampia, mutta kyseessä on kuitenkin saman, yksittäisen olennon heijastumat. Lopuksi keskustelijat pohtivat, löytyykö Mörölle sukulaisia tai vastaavia otuksia eri kulttuureista, ja muutamia vastaavia, vaikkakaan ei identtisiä löytyikin.

Miia Pöllänen puhui uutuusteoksestaan Bujoilun voimasta Olohuoneessa. Bujoilu eli bullet journal on oman arkeni ja elämäni hallinnan kannalta ehkä paras keksintö ja tärkein työkalu kuunaan, ja vaikka käsite oli ennestään jo tuttu, sain kirjasta ammennettua silti vielä lisää mukavaa hommaan. Vaikka bujo terminä on uusi, on muistikirjoja käytetty samankaltaisilla systeemeillä aina da Vincistä lähtien, totesi Pöllänen. Someaikana käsitys siitä, mikä on jaettavaa ja “hienoa”, on hämärtynyt, ja Pöllänen muistutti toistuvasti siitä, että bujoa pidetään omaa itseä varten, työkaluna, vaikka ei kieltänytkään sitä, etteikö visuaalisuus voisi toisaalta olla myös huikea tsemppari. Allekirjoitan täysin Pölläsen väitteen siitä, että bujo muokkaantuu yllättävän nopeasti harrastuksesta rutiiniksi: itse en enää voi elää ilman mokomaa, vaikka olen toistuvasti yrittänyt! Omien unelmien ottaminen vakavasti paperiaskartelun avulla kuulostaa aika utopistiselta, mutta siitä bujossa lopulta on kyse, kuten Pöllänenkin sanoi.

Messulauantai alkoi jo perinteiseksi muodostuneella WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan bloggariaamiaisella, jonka kirjailijakaartiin olivat tänä vuonna valikoituneet A. W. Yrjänä, Tuomas Kyrö, Heikki Valkama, Joonas Konstig, Marianna Kurtto ja Roope Sarvilinna. Olin varautunut rönsyilemään tuppaaviin aamiaismuistiinpanoihin ilmeisen huvittavin kateellisuutta herättävin välinein (ks. Kirsin twiitti), mutta jäin lopulta kuitenkin miettimään, onko reilun tunnin kestäneen keskustelun referointi blogiin kovin mielekästä. Tiivistäen voisin todeta aamiaisen olevan siinä mielessä onnistunut, että klikkailin jokaisen paikalla olleen kirjailijan uutuusteoksen kirjastovaraukseen.

Noin niin kuin muuten messulauantai meni pitkälti antikvariaattipuolella kanssani vähintään yhtä kirja-addiktoituneen serkkutyttöni (“Pitäisi sanoa kyllä, äiti, että serkkutäti, ette te ole enää mitään tyttöjä”, huomauttaa viisivuotiaani tässä kohden) kanssa shoppaillen. Ehdimme poiketa kuuntelemassa Jaana Kapari-Jattaa, ja iltapäivän myötä kuuntelin pätkän yhtä sun toista keskustelua, mutta särkevät koipeni eivät sallineet kovin pitkää seisoskelua ja istumapaikat olivat aika pahasti kortilla. Niinpä vietin aikaa myös kirjabloggareiden päivystyspisteellä Boknäsin iljettävän ihanilla sohvilla (tämä ei valitettavasti ollut maksettu mainos) ja Putingin pisteeltä löytyneellä bullet journal -työpajalla, josta lisää vielä hetken kuluttua.

Messupäivän kruunasi Teoksen järjestämä iltadrinksutilaisuus samaisen kustantamon syksyn kirjailijoiden kanssa. Juhani Känkänen, Marjo Niemi, Jarkko Volanen, Maria Peura, Heikki Reivilä, Mikko Rimminen ja Juha Nurmi esittelivät kukin omia uunituoreita teoksiaan, ja mahtuipa iltaan myös kaikkea lauluesityksen ja varsin kiihkeän avautumisluennon väliltä. Niin, ja se iltadrinksu, joka tuli kyllä tarpeeseen pitkän, mutta ah-niin-ihanan messupäivän päätteeksi!

Messusunnuntain vietinkin sitten aivan muissa puuhissa. Tai no, rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että juoksin aamulla nopean kierroksen hakemassa viimeiset tuliaiset lapsille: kolmevuotias Maija oli tilannut “ten temmoten uuden kakkakiljan, tiinä on luukkuja”, ja löysin sellaisen lopulta Opilta&Ilolta. (Isommat lapset tilasivat “uuden Puluboi-kirjan” ts. Puluboin ja Ponin komerokirjan, jota en suureksi surukseni löytänyt, ja “uuden Hakkarais-kirjan” ts. Koiramäen Suomen historian.) Mutta noin niin kuin enimmäkseen vietin aikaani Putingin pisteellä vetämässä bullet journal - ja kalenterituunaustyöpajoja, jotka vetivät ihanan paljon väkeä ja puuhaa riitti. Kun juna lopulta puksutti takaisin Tampereelle, oli kyydissä muuan uupunut tontturouva, joka oli vähintäänkin symbolisesti kävellyt kenkänsä puhki.

Messut olivat siis äärimmäisen mainiot ja mukavat, kuten asiaan kuuluu. Ainahan sitä jotain valittamisen aihetta keksisi, kuten vaikkapa messulehdestä puuttuneen kartan (vaikka toisaalta irtonainen kartalipare oli mielettömän kätevä sekin!) ja Kiankin pohtimat lasten alueen puutteet. Kokonaiskuva jää kuitenkin selvästi positiivisen puolelle, sinne kiitettävän tasolle. Kiitos järjestäjille, kustantajille ja bloggarikollegoille! 

Perinteistä kirjaostoskuvaa en voi valitettavasti ottaa, koska joukossa on niin paljon pukinkonttiin sujahtavia nimekkeitä enkä luota hetkeäkään siihen, että tietyt perheenjäsenet eivät kävisi blogissa kurkkaamassa. Hih! Nimikkeiden määrää en kommentoi, mutta arvelin sunnuntaina rautatieasemalle raahustaessani selkäreppuni painon lisääntyneen kymmenkunta kiloa perjantaiaamusta.

Kuten Instagramiin kenkäriepukuvaa jakaessanikin totesin, on Hyllytontun höpinöihin luvassa lähiaikoina Suuria Muutoksia isoilla alkukirjaimilla. Koko ajan hiljentyneen postaustahdin ja lukusuoritusten vähyyden Goodreadsissa on varmaan joku jo huomannutkin, ja vielä tämän viikon aikana olisi tarkoitus pohtia tuota aihetta ja blogin tulevaisuuttakin. Sitä ennen aion kuitenkin käpertyä särkevien jalkaparkojeni (viikonloppuna tuli tarvottua n. 20 000 askelta per messupäivä) kanssa sohvannurkkaan lukemaan messuostoksia. Ainakin sitä kakkakirjaa!

Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus

Suunnilleen kuukausi sitten seisoin Tampereen yliopistollisen sairaalan kioskilla pohtien, että joku pokkari voisi olla hyvä idea. Kuusivuotias Marttina täällä blogissa tunnettu esikoisemme oli juuri siirretty "aikuisten teholta" lasten teho-osastolle edellispäivän kraniotomian jälkeen, ja minä kuvittelin edessäni olevan varsin monta tuntia nukkuvan lapsen sängyn vierellä istuskellen. Joku sellainen kevyenpuoleinen hömppä tai dekkari voisi olla senhetkiseen mielenmaisemaani sopiva kirja. Kun pokkaritelineestä sitten löytyi edullinen tuplapokkari, joka koostui Sujata Masseyn kahdesta ensimmäisestä Rei Shimura -kirjasta, oli päätökseni sitä myötä tehty. Namupussi, pokkari ja sängyn vierelle unta vartioimaan siis!

Muuten ajatuskulkuni oli varsin hienoa, mutta en ottanut huomioon muutamaa seikkaa. Ensinnäkin lapsen leikkauksen jälkeiset kivut olivat niin kovia, ettei edes säännöllisesti suoneen tuupattu morfiini hillinnyt niitä (ts. tuonut unta) kuin hetkeksi kerrallaan. Kun kivut sitten joskus kolmannen leikkauksen jälkeisen vuorokauden aikana alkoivat toden teolla helpottaa, alkoi sen sortin kuntoutus- ja viihdytysrupeama, ettei äidinkään sopinut keinutella kiikkustoolissa nenä kirjassa kiinni. Sitä paitsi siinä kiikkustoolissa sängyn vierellä istuessanikin olin äideille tyypillisesti huolesta fyysisesti ja henkisesti niin kipeä, että lukeminenkin takkuili. Parhaassa (tai pahimmassa) välissä junnasin samaa sivua pitkälti toista tuntia tajuamatta siinäkään vaiheessa, että sen puolivälin paikkeilla löytyy lumihangesta kalmo.

Tämän alustuksen jälkeen ei liene suuri ihmettelyn aihe, kun myönnän, ettei Rei Shimuran ensimmäinen tapaus varsinaisesti yltänyt suurien kirjallisuussuosikkieni joukkoon. Kirjan alku tuntui jotenkin laahaavan, mikä toki saattoi johtua jo mainitsemastani syystä kirjan hitaaseen etenemiseen. Japanilaiset henkilönnimet menivät iloisesti sekaisin, mutta niin menivät kyllä kaikki muutkin. Rein ongelmat tuntuivat jotenkin ärsyttävän yksinkertaisilta omaan tilanteeseeni verrattuna: Onko ne syömäpuikot pakko tunkea toisen miso-keittoon? Onko oikeasti niin kamalaa, jos kohtalo paiskaa tatamiin ilmeisen kuuman skotin kanssa? (Olen lukenut Diana Gabaldonini, joten arvaukseni on: EI!)

Kun Martti alkoi toipua ja pääsi kotiin viikko leikkauksen jälkeen, alkoi oma asennevammanikin helpottaa ja kirja edetä. Jouduin myöntämään, että Rei on oikeastaan ihan sympaattinen, joskin ehkä turhan täydellinen itse valitsemine puutteenalaisuuksineen. Seksuaalivähemmistöön kuuluva kämppäkaveri tuntui jotenkin jo nähdyltä kuviolta ja tajusin tätä merkintää kirjoittaessani mieltäneeni Richardin voimakkaasti "Unbreakable Kimmy Schmidtin" Tituksen kaltaiseksi. Täsmälleen samanlaiseksi siis.

Johtuipa alkutahmeus sitten ulkokirjallisista tekijöistä eli ei, alkoi kirja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen päästä niissä määrin vauhtiin, että luin sen loppuun enemmän kuin mielelläni. Vaikka taiton ajoittaiset ongelmat erityisesti repliikkien rivityksen (tai sen puutteen) suhteen hieman häiritsivät, oli teksti itsessään sujuvaa ja Titta Leppämäen suomennos onnistunut. Hömppädekkari (chick-dekkari, tipudekkari -- millä nimellä chick-litin ja dekkarin rakkauden hedelmää kutsuisi?) on yllättävän toimiva genre, vaikka taidan jatkossa nauttia dekkarini ilman tuskastuttavan yksityiskohtaisia pukeutumiskuvauksia. Tai no, kai tuo tuplapokkarin jälkimmäinen puolikaskin pitää vielä lukea... 

Tiivistettynä

Kuka: Massey, Sujata

Mitä: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (Gummerus, 2000/2016)

Alkuteos: Salaryman's Wife (1997)

Käännös: Titta Leppämäki

Tuomio: 3/5 – Kelpo kertomus ja mukavan aivoton genre. Yhdistelmä olisi toisessa elämäntilanteessa ehkä iskenyt paremmin tähän lukijaan.

Hyllytonttu Tiina goes Helsingin Kirjamessut 2015

Helsingin Kirjamessut loppuivat vasta muutama tunti sitten, mutta omalta osaltani messuilut päättyivät jo eilen. Eipä siinä silti, muutamaa vaille 37 000 käveltyä askelta kahdessa päivässä on kai ihan kelpo saavutus, enkä halua edes vilkaista pankkitilin saldoa... Onhan se sitä kuitenkin kaikesta huolimatta aina kivasti egoa hivelevää kävellä hieno bloggaripassi rinnassa lippujonon ohi. Hih! Kauneimmat kiitokseni Messukeskuksen suuntaan taas kerran tästä mahdollisuudesta siis.

Varoitus! Obs! Luvassa on ällöttävän yksityiskohtainen, kuvia täyteen tupattu selostus kahdesta päivästäni Helsingin Kirjamessuilla. Tekstin aikana yritän vakiinnuttaa käyttöön mm. ilmaisua kirjailijalfie ja lisäksi toistan kuulemiani hävyttömyyksiä.

Minä marssin Messukeskuksen portaat alas perjantaina vähän aamukymmenen jälkeen seikkailtuani urheasti helsinkiläisessä julkisessa liikenteessä. Yllätyin (kuten joka vuosi) paikalla ollutta ihmismäärää, josta suuri osa toki koostui koululaisryhmistä. Vaikka olin tehnyt buukannut perjantain ihan naurettava täyteen (periaatteella "Katson tästä ohjelmasta ensimmäiset 13 minuuttia, varaan 4 minuuttia Messukeskuksen toiselle laidalle juoksemiseen, ja näen sitten jälkimmäiset 13 minuuttia tästä toisesta ohjelmasta."), en lopulta tainnut juuri muuta kuin seisahtaa ohjelmalavojen edessä. Päivä sujahti varsin sujuvasti eri osastoja kiertäen, ja erityisesti antikvariaattipuolella olisin voinut tonkia pidempäänkin.

Ehdin minä sentään pariin Otavan bloggareille järjestämään tilaisuuteen osallistua. Ensimmäisessä niistä palestiinalais-amerikkalainen kirjailija Susan Abulhawa puhui paitsi uudesta kirjastaan, Sininen välissä taivaan ja veden, myös hieman pakolaisten kansallisesta, kulttuurisesta ja kielellisestä identiteetistä, omista kokemuksistaan ja tietty myös hiukan politiikastakin. Omaan mieleeni jäi erityisesti lausahdus: "Literature is bigger than the politics." Tuskin maltan odottaa, että ehdin alkaa Abulhawan kirjaa lukea, sen verran suuren vaikutuksen kirjailija teki.

Jälkimmäisessä tilaisuudessa tapasimme kolme saman kustantamon kotimaista kirjailijaa, jotka esittelivät uusimpia kirjojaan. Niin Antti Tuomaisen Kaivos, Tua Harnon Oranssi maa kuin Pasi Pekkolan Lohikäärmeen väritkin vaikuttavat sen verran mielenkiintoisilta, että täytynee klikkailla itseni kirjaston varausjonoon, kun saan yöpöydällä kiikkuvan kirjapinon edes vähän turvallisemmille korkeuksille (ts. mataluuksille). Sinänsä erilaisille teoksille löytyi lopulta yhteisiäkin tekijöitä sieltä jostain bordellien ja kaivoksien välimaastosta: kulkivathan ne yleensä käsi kädessä. Tästä tilaisuudesta en kykene teille kuvamateriaalia toimittamaan, sillä kamerani kieltäytyi tarkentamasta otoksiaan. Mur.

Kuten päiväohjelmastani voi ehkä päätellä, leijonanosa kotiin kiikuttamistani ostoksista kerääntyi reppuuni perjantain aikana. Pukinkonttiin päätyi jotain pientä sekä omalle jälkikasvulle että kummitytölleni, ja siinä sivussa aika paljon kaikkea itselleni. Yhden kirjan ostin nimellisesti miehelleni, mutta aion kyllä lukea senkin itse jossain vaiheessa. Lisäksi bloggaritilaisuuksien goodie bagit kasvattivat kirjakasaa jonkin verran.

Lauantai alkoi Bonnierin junailemalla kirjabloggareiden messubrunssilla, jossa kahdeksan kotimaista esikoiskirjailijaa esitteli teoksiaan. Kaisa Haatana, Simo Hiltunen, Erkka Mykkänen, Inga Röning, Vuokko Sajaniemi, Roope Sarvilinna, Jussi Seppänen ja Saara Turunen vastailivat urheasti kaiken maailman kysymyksiin. Itse istuin takarivissä kiroamassa keskinäisen YYA-sopimuksemme irtisanonutta kameraa, mikä hieman selittänee brunssikuvien "laatua". Siinä sivussa vannoin, että jos joskus jotain raapustuksiani saan julkaistua, en ikipäivänä suostu moiseen tilaisuuteen tulemaan oikeiden kirjailijoiden keskelle. Erityisesti mieleen jäi Simo Hiltusen kertomus siitä, miten pitkä prosessi kirjan (Lampaan vaatteissa) kirjoittaminen oli ja hänen reaktionsa, kun käsikirjoitus, joka oli siis kolmas tarjottu, vihdoin hyväksyttiin: hän oli ajanut auton tiensivuun, sillä kädet olivat tärisseet niin, ettei ohjaamisesta tullut mitään, ja huutanut, kunnes ääni meni ja sitten vielä hetken. Kaisa Haatanen puolestaan jätti itsestään ja kirjastaan niin positiiviset mielikuvat, että täytyy varmaan hankkia tuo Meikkipussin pohjalta, jota luonnehditaan salaviisaaksi viihderomaaniksi aikuisille naisille, äidille joululahjaksi ja sitten uhrautua itse lukemaan se: minä kun en ole vielä aikuinen, vaikka ikä kohta kolmosella alkaakin.

Brunssilla piipahti myös Katja Kettu, joka ei vastannut lainkaan hänestä median perusteella luomaani kuvaa. Ihana, ihastuttava nainen! Onneksi ei noudattanut opinto-ohjaajansa neuvoa ja ryhtynyt kanavoimaan kirjoitushalujaan sihteerinammattiin. (Tähän laittaisin nauravan hymiön, mikäli moisia blogissa tapaisin käyttää.) Yöperhosta aloittelin eilen junamatkalla, ja yritän nyt ties minkä röllipeikon voimin olla hotkimatta sitä loppuun tältä istumalta ja vaikka blogata välillä. Vaikuttaa vähän siltä, että epäonnistun pyrkimyksissäni perinpohjaisesti.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä brunssilla saimme kuulla Mihail Šiškiniä, joka muun muassa totesi, ettei hän ole kirjailija: hän nyt vain kertoo itsestään ja perheestään ja ratkoo ongelmiaan kirjoittamalla. Vaatimattomuus kaunistaa, sanotaan, mutta joku raja kai siinäkin. Hurmaava herrasmies oli (epä)kirjailija Šiškin, ja hänen uudenkarhea Neidonhiuksensa nököttää niin ikään siellä pelottavan korkeaksi venähtäneen luettavien kirjojen pinon huipun tuntumassa. Palaan kirjoista kirjoittaessani todennäköisesti niin Šiškiniin kuin Kettuun ja muihin mainitsemiini kirjailijoihinkin.

Koska olin perjantain aikana shoppaillut kyllikseni (ts. ylittänyt budjettini), lauantaina ehdin seurata ohjelmaakin. Brunssin jälkeen harhailin hetken ympäriinsä, kunnes asetuin Aleksis Kivi -lavalle seuraamaan Laila Hirvisaaren, Anja Salokanteleen ja Siri Kolun keskustelua Suomen lasten iltasaduista ja ylipäätään siitä, miksi lapsille on tärkeää lukea. Omaa, iltasatujen lukemisen suhteen laiskistunutta itseäni hieman puristi sydämestä, kun Kolu muistutti sen olevan etuoikeus, että saa lukea lapsilleen iltasadun: "ainutlaatuinen mahdollisuus olla yhdessä lapsensa kanssa ja pohtia asioita". Hirvisaari puolestaan sai minusta melkein kirvoitettua kyyneleen muistellessaan lapsuuttaan. Suhtaudun näemmä hyvin tunneperäisesti lapsiin ja kirjoihin noin niin kuin yhteen laitettuina(kin).

Lounastauon jälkeen suuntasin kuuntelemaan, kun Matti Järvinen haastatteli Mika Waltari -lavalla Jussi Katajalaa, Jenna Kostetia ja Katariina Souria yliluonnollisesta dekkarista. Keskustelu oli varsin mielenkiintoista, ja keskustelemaan päässeet kirjailijat olivat varsin erilaisia, mikä oli vain hyvästä. Kostetin Marrasyön klikkailin jo keskustelun aikana kirjaston varauslistalleni. Souri onnistui herättämään kiinnostukseni Musta mandala -trilogiaansa kohtaan, joskin myös sammuttamaan sen saman keskustelun aikana. Ehkäpä jos se sattuu etsimättä kohdalle osumaan...

Waltarilta juoksumarssin Takauma-lavalle kuuntelemaan, kun JP Koskinen ja Kaari Utrio keskustelivat kirjailijan toimeentulosta, siis siitä itse kirjoitustyöstä tulevasta, vuoden aikana. Koskinen oli varustautunut tarkalla kirjanpidolla, josta selvisi, että kirjoitustyöstä tulleet kuukausitulot vaihtelivat vuoden aikana (hieman pyöristäen) 50 ja 5000 euron välillä. Varsin sekopäistä, sano. Erityisesti Utrio kritisoi hieman suomalaisia kirjamarkkinoita syyspainotteisuudestaan ja vertasi siinä samalla Helsingin Kirjamessuja Rion karnevaaleihin. Mielenkiintoinen oli myös Utrion anekdootti, jossa hän kertoi kirjoituskoneiden aikana riittäneen, että käsikirjoitus toimitettiin kustantamoon elokuun puolivälissä: kuukautta myöhemmin kirja oli ulkona. Nykyään, "kun kaikki on sähköistä ja siksi nopeampaa", puoli vuottakaan ei tahdo riittää. Jep!

Pienen kahvitauon jälkeen palasin Takauma-lavalle kuuntelemaan, kun Paula Havaste ja Anneli Kanto keskustelivat historiallisista romaaneista. Alkuun arvoin, josko menisin kuuntelemaan jotain muuta, jonka olen jo unohtanut, mutta onneksi en mennyt! Rouvat kirjailijat pitivät koko paripäiväisen ehdottomasti parhaan viihdepläjäyksen. He keskustelivat historiallisten romaanien kirjoittamisesta niin luonnollisesti ja innoissaan, että välillä tuntui, etteivät he muistaneet lainkaan, että meitä istui puolensataa päätä ihan lähellä kuuntelemassa heidän jutusteluaan. Kanto opetti meitä puhumaan hävyttömyyksiä 1600-luvun tyyliin (vanha kunnon hunsvotti jaksaa naurattaa aina!) ja kertoi 1918 Tampereella käytetyn tuhahdusta: "pier(ais)e ikeniisi". Jälkimmäisen aion elvyttää takaisin käyttöön vaikka väkisin. Havaste puolestaan kertoi kansanuskomuksesta, jossa yskää parannettiin pieraisemalla saunassa omaa kämmentä vasten, viemällä sitten samainen kämmen suulle ja käskemällä yskän syödä paskaa. Oma flunssani ei (ihan) vielä ole siinä vaiheessa, että tätä testaisin, mainittakoon vielä.

Mainion keskustelun jälkeen uskaltauduin tavoistani poiketen kipittää Gummeruksen osastolle vaihtamaan muutaman sanan kirjailijoiden kanssa kiroten samalla sitä, että edellisenä päivänä ostamani Kannon Pyöveli oli jossain narikkaan jättämäni repun uumenissa. Havasteen Taian päivässä ostin lennosta mukaani, ja sainkin siihen signeerauksen (ja ihanan kirjailijan kanssa napsaistua vielä selfienkin – kirjailijalfieksiko sitä voisi kutsua?). Kannon kanssa "jouduin" (huomatkaa suuren suuret sitaatit) tyytymään kuvamateriaaliin. Aivan uskomattoman lämpimiä ja kaikkien kuviteltavissa olevien ylisanojen arvoisia nämä kirjailijat, kuulkaa! Niin, ja kanssani Kerten seikkailuille jatkoa odottaville tiedoksi, että ensi syksynä niitä saattaisi jo olla luvassa. Pieni spoilerikin lipsahti Havasteelta tapahtumapaikkaan liittyen, mutta ei siitä sen enempää...

Summa summarum, parin messupäivän aikana rikkonaisella nilkalla kipittämäni parikymmentä kävelykilometria olivat sen arvoisia. Tällainen pieni, pölhö bloggari etsi kaikkien Isojen Mahtavien Kustantamojen mahdollistamien kirjailijatapaamisten ja muiden jännittävyyksien jäljiltä sopivaa suomennosta englannin termille star-struck. Järkyttävää fanityttöilyä luvassa myös blogin puolella, kunhan saan nuo pari rästiä ensin postattua ja messukirjoja luettua.

Kotiin kannoin seitsemäntoista (17) kirjaa, joista ilahduttavan moneen uskalsin hakea signeerauksetkin. Kolmenkympin kriisini mukanaan tuoma henkisyysteema näkyy ehkä vähän tuossa listalla myöskin: tein Basam Booksilla varsin tehokkaasti ostoksia. Nähtäväksi jää, kuinka moni noista kirjoista blogattavaksi asti päätyy, mutta mistä sitä koskaan tietää.

Abulhawa, Susan: Sininen välissä taivaan ja veden. (Signeerauksella.)

Andersen, Heidi & Stawreberg Anna-Maria: Mindfulness vanhemmille.

Chopra, Deepak & Mlodinow Leonard: Maailmankatsomusten taistelu.

Fielding, Helen: Bridget Jones – Mad about The Boy.

Handford, Martin: Missä Vallu? (Ainolle jouluksi.)

Havaste, Paula: Taika päivässä. (Signeerauksella.)

Hiltunen, Simo: Lampaan vaatteissa. (Signeerauksella.)

Kanto, Anneli: Pyöveli.

Kettu, Katja: Yöperhonen.

Krauss, Lawrence M.: Universumi tyhjyydestä. (Miehelle tuliaisena.)

Mäki, Harri István: Mörkökirja.

Pekkola, Pasi: Unelmansieppaaja.

Rowling, J. K.: Harry Potter ja viisasten kivi. (Kuvitettu versio lapsille joululahjaksi.)

Šiškin, Mihail: Neidonhius. (Signeerauksella.)

Soininvaara, Taavi: Toinen peto.

Takahashi, Yoshihiro: Weed: Taidekirja. (Kummitytölle joululahjaksi.)

Tuomainen, Antti: Synkkä niin kuin sydämeni.

Kirjojen vieressä möllöttävä muumipehmo ei oikeastaan ole messuhankinta, vaan minut sohvalleen yöksi huolineen Maijan kummitädin kuopukselleni lähettämä tuliainen, mutta korvatkoon se kuvasta puuttuvat neljä julistetta ja yhden kangaskassin.

Kaikesta tästä messuhehkutuksestani jää kuitenkin puuttumaan yksi, iso osatekijä: eivät olisi, kuulkaa, kirjamessutkaan melkein mitään ilman sitä sosiaalista aspektia. Erityiskiitokset Marille ja Kialle messuseikkailuseurasta ja Henna Hemulille päivystysseurasta! Muita kirjabloggareita täytyy niin ikään suitsuttaa suunnattomasti, niin hienoa oli saada kasvot ja/tai äänet virtuaalitutuille tyypeille. On hienoa saada olla yksi teistä! Kiitos ja niiaus myös Messukeskuksen ja kustantamojen suuntaan: teidän kanssanne on aina ilo tehdä yhteistyötä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin siis, ensi vuotta odotellessa. Tosin ensi vuonna jätän askelmittarin kotiin, sillä tieto tuo tuskaa, ja alan lenkkeillä valmistautumismielessä jo kesällä. Josko sitä hotelliinkin asti malttaisi ensi vuonna...

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

Minä arvoin pitkään, nappaanko selfien nykyisen kotikirjastoni edessä, mutta aikataulujen ja kaiken muun mentyä sopivasti, löysin itseni eräänä sunnuntaina kykkimästä lapsuuskirjastoni edestä. Ennen kuin joku vääräleuka huomauttaa, ettei lapsuuskirjasto kyllä ole mikään käsite, tahdon huomauttaa, että kyllä sen lempo soikoon pitäisi olla. Minun harmaantuvassa päänupissani syntyy samankaltaisia nostalgisia ja useampaa aistia stimuloivia muistoja lapsuuskirjastossa siinä missä muissakin lapsuus-etuliitteen ansaitsevissa paikoissa. Yhä tänä päivänä, lähes vuosikymmen sen jälkeen, kun olen viimesi kuvassa takanani kököttävässä instanssissa viimeksi vieraillut, peilaan kaikki kirjastot, joihin jalkani minut vievät, juuri tähän piskuiseen sivukirjastoon, ja kun yleensä puhutaan kirjastoista, sijoitan jutut aina tänne. Odotan jännityksellä, suhtautuvatko lapseni parin vuosikymmenen kuluttua yhtä nostalgisromantisoivasti nykyiseen kotikirjastooni!

No niin mutta siis.

"Elämme vaikeita aikoja, ystävä hyvä," sanoi Aku Ankan puhuva koira. (Luin muuten tuolla lapsuuskirjastossani paljon, lähes mahdottomasti sarjakuvia.) Taloustilanne on vaikea ja keväällä muodostetun hallituksemme täytyi tehdä vaikeita päätöksiä. Kaikkien täytyy kuulemma osallistua säästötalkoisiin, mutta jotenkin oudosti koen, että käytetyllä autolla usein kirjastoon ajavana opiskelijaäitinä, jonka lapset ovat kunnallisessa päivähoidossa, kovin suuri osa leikkauksista realisoituu minun rahapussissani. Pieni martyrismi sallittaneen.

Kun naapurikunnassa hallituspuolueen listoilta kunnanvaltuustoon noussut herrasmies toitottaa kirjastojen olevan yliarvostettuja paikkoja, jotka vain tarjoavat keski-ikäisille naisille rakkausromaaneja ja joihin ei tämän vuoksi tarvitsisi rahaa syytää (lähde) ja kirjastolaki on uudenkarhean hallituksen tulilinjalla, alkaa allekirjoittaneen alahuuli väpättää silkasta kiukusta. Koska Simo Sahlman on Lukupino-blogissaan jo kirjoittanut asiasta fiksummin ja paremmin kuin itse osaisin, tyydyn jättämään teille kaksi linkkiä. Ensimmäinen vie herra Sahlmanin kirjoitukseen, joka on otsikoitu "Älä koske mun kirjastoon", toinen puolestaan kirjastojen puolesta puhuvaan adressiin.

Herrat ministerit Sipilä, Stubb ja Soini kumppaneinenne, ettehän vie lapsiltani lapsuuskirjastoa tai kirjastolaitosta ylipäätään?