Kesälukumaraton 2016 (päivittyvä)

kuva: Niina Tolonen

Alkaa olla taas se aika vuodesta, että kirjablogistanian on aika kerääntyä maratoonaamaan. Tänä vuonna emäntänä toimii "Ja kaikkea muuta"-blogin Minna. Alkukesästä epäilin, etten työkiireiden ja ensi viikonlopun muuton vuoksi pysty maratoonaamaan lainkaan. Lapsen vakavan sairastumisen myötä sain kuitenkin laittaa monenlaisia suunnitelmia uusiksi, enkä vähiten töiden kohdalta. Koska nyt kuitenkin olemme TAYS:n sijasta kotona ja koska muuttohommatkin ovat siedettävällä tolalla, uskaltaudun lähteä mukaan maratonille, vaikkakin vähän puolikuntoisena ja puolittaisella panostuksella: meillä on huomenna pojan kanssa kontrollikäynti lasareetissa, miehelle olen luvannut myöhästyneen syntymäpäiväaterian ja eiköhän sitä pari muuttolaatikkoakin täydy täyttää. Asetan siis varovaiseksi tavoitteekseni 800 sivua. Suurempi lopullinen sivumäärä ei tietenkään haittaa, eikä pienempikään ole maailmanloppu, mutta pitää sitä ihmisellä elämässään tavoitteita olla!

Päivitän maratonini etenemistä tähän merkintään ja päätän sen jonkinlaiseen yhteenvetoon reilun vuorokauden kuluttua. Päivittelen maratonin etenemistä myös blogin Facebook-sivulla ja Instagramissa (@hyllytonttu) unohtamatta tietenkään itse blogia. Osallistujia on tänä vuonna ennätysmäiset 87, joten somessa saattaa kuhista aika tavalla.

9.7.2016

klo 22:00 Sihautan lauantaikolani auki, avaan namupussin ja otan illan projektiksi Sujata Masseyn Rei Shimuran ensimmäisen tapauksen viimeiset 235 sivua. Olen tahkonnut tätä kirjaa pojan ensimmäisestä postoperatiivisesta päivästä saakka, jolloin ostin TAYS:n kioskilta tuplapokkarin. Tästä on nyt aikaa kaksi ja puoli viikkoa, joten alkaa olla jo korkea aika saada kirja(npuolikas) hyllyyn ja lukea välillä jotain muuta. Saattaahan se toki olla, että intoudun niin, että tästä tuleekin Rei-maraton: samoissa kansissa kun on vielä sarjan toinen osa, Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus. Katsotaan, katsotaan.

10.7.2016
klo 00.24
Rei selvitti juttunsa ja minä ratkaisin nukkumaanmenoajan arvoituksen: se on nyt. Ihan kelpo kirjahan tuo lopulta oli, sellaista tasaista 3/5-laatua. Taitossa oli vähän häikkää. Yritän muistaa palata näihin sitten, kun kirjoitan kirjasta.

klo 08.15
Jospas sitä muutama luku Kerten uusia seikkailuja ennen päivän puuhiin ryhtymistä. Paula Havasteen Veden vihat vuorossa siis!

klo 09.30
Niinhän tässä taas kävi klassiset, että "pari lukua" olikin toistasataa sivua, ja nyt on kamala kiire kammata lapsen naama (ja yrittää saada mies ajamaan lomapartansa), jotta ehtivät ihmisten aikaan kotilomalta kontrollikäynnille sairaalaan. :D Voi Havaste, minkä taas teit! (Ja katsokaa nyt, miten upea tuo kansikin on!)

klo 12.53
Taasko tässä täytyy odottaa vuosi seuraavia Vihoja?! Voi kura. Joka tapauksessa Veden vihat on luettu ja maratonin tämänhetkinen sivumäärä on sitä myötä mainiot 627. Asetin itselleni 800 sivun tavoitteen, joka on enää 173 sivun päässä, ja aikaakin on yhdeksän tuntia ja rapiat. Jee!

klo 14:10
Loppurutistus ikään kuin Kerten innoittamana: Herman Lindqvistin När Finland var Sverige. En ole aikoihin lukenut ruotsiksi, mutta onhan tässä aikaa.

klo 22:00 
Niin on vuorokausi maratoonaamista takana ja voimme todeta taas kerran ylpeyden käyneen lankeemuksen edellä. Vaikka ruotsiksi lukeminen sinänsä sujuikin, oli se kuitenkin tuskaisen hidasta. Pojan kontrollikäynti sairaalalla venähti yllättävän pitkäksi, ja jossain vaiheessa en pystynyt enää lukemaan, vaan oli pakko saada pakattua hieman lisää perjantaina edessä olevaa muuttoa varten. Niin, ja sitten en vain enää jaksanut lukea. Stressaava kesä on näköjään vaikuttanut kestävyyteeni tälläkin saralla. Sain Lindqvistiä luettua vain 86 sivua.


Yhteenveto

Kokonaissivumääräksi jää 713, eli 73 sivua asettamaani haamurajan alle. Ei se mikään ihan kovin huono saavutus ole ottaen huomioon, miten paljon jouduin lukemisen lisäksi maratonpäivänä tekemään, mutta onhan tuo selvästi aiempia tuloksiani huonompi. Täytyy ottaa vahinko takaisin joskus, kun tilanne on vähän suotuisampi. Olen kuitenkin jollain kierolla tasolla tyytyväinen siihen, että ylipäätään osallistuin, ja olihan tämä leppoisasti lueskelu ihan mukavaa maratoonaamista sen normaalin kofeiinin ja kipulääkkeen voimalla menemisen sijasta. Myönnettävä silti on, ettei tämä oikein lukumaratonilta tunnu, kun jälkikäteen ei edes satu silmiin. Heh!

Mutta hei, onpahan taas pari teosta, joista kirjoittaa blogiin! :)

Pettersen: Mätä

Siri Pettersenin Odininlapsi oli ehdottomasti yksi viime vuoteni kirjatapauksista. Olen odottanut jatko-osaa, Mätää, kuin kuuta nousevaa, ja olin vähintäänkin yllättynyt, kun en ollut heti ilmestymispäivänä sitä kirjakaupasta hakemasta. Työnteko haittasi harrastuksia aikansa, kunnes totesin, etten jaksa uhrata enää rahtustakaan energiaa työssäoppimispaikkanakin tunnettuun pohjattomaan kaivoon, ja koukkasin päivänä (eli toissapäivänä) eräänä kirjakaupan kautta kotiin.

Olin vähintäänkin hämmentynyt, kun kirjan sisäkannessa minua odotti nyky-Euroopan kartta. Mitenhän Pettersen onnistuisi linkittämään Hirkan ja kumppaneiden seikkailut fantasiamaailmassa nykypäivän ah-niin-tylsään reaalimaailmaan? Sain vastauksen kysymykseeni varsin nopeasti, ja jo parinkymmenen sivun jälkeen Pettersenin kerronta vai minua mennessään kuin fanityttöä narussa. Lopputuloksena olin vähintäänkin hämilläni, hengästynyt - ja jouduin myöntämään pitäneeni Mädästä nykymaailmoineen jollain kierolla tapaa ehkäpä jopa enemmän kuin Odininlapsesta!

Pettersen pitää lukijan varpaillaan. Aina, kun onnistuu tuudittautumaan jonkinlaiseen turvallisuudentunteeseen ja mukavan leppoisaan lukuflow'hun, tapahtuu kirjassa jotain Niin Yllättävää, että lukijaparka (ainakin tämä tonttuisa mokoma) löytää itsensä istumassa maassa kuvainnollisen maton tultua vedetyksi jalkojen alta. Eikä siinä sinänsä mitään, kunnon shokkivaut ja cliffhangerit pitävät tehokkaasti huolta siitä, ettei lukija pääse millään muotoa tylsistymään tai ehdi juuri edes harkita kirjan laskemista käsistään. Myönnän olleeni jopa hieman närkästynyt, sillä en osannut ennakoida ainuttakaan näistä yllättävistä käänteistä, vaikka yleensä tapaan kehuskella olevani varsin vaikea yllätettävä.

Jos jotain negatiivista väen vängällä yritän keksiä, en oikeastaan saa päähäni mitään kovin raskauttavaa. Minä en muistanut Odininlasta niin hyvin kuin olisin tahtonut, mutta toisaalta Pettersen ystävällismielisesti kertailee tärkeimmät juonenkäänteet ihan kelvollisesti juonen edetessä. Ympäri Eurooppaa sujahteleva kertomus muistutti minua epämiellyttävästi Dan Brownin Da Vinci -koodista, mutta toisaalta Pettersenin kerronta toi siihen mukaan jotain epämääräisesti ruotsalaista skandinaavista, joka jollain tasolla toi mieleeni Stieg Larssonin Millenium-trilogian. (Kieltäydyn tiedostamasta sitä neljättä osaa.) Niin, niin, olen aina ollut haka myös kummallisissa assosiaatioissa. Nyt kun niissä vauhtiin päästiin, tunnustan myös, että Rime tuo mieleeni mm. Final Fantasy VII -pelistä tutun Sephirothin.

Olin aistivinani Mädässä pienen luonnonsuojelullisen sivuvivahteen, sen verran tarmokkaasti tehdään selväksi, että tämä (meidän) maailma(mme) tekee kuolemaa, koska ihmiset ovat etääntyneet luonnosta - tai ehkä sittenkin luonnonuskosta, vissistä mystiikasta. En ole vielä aivan varma, jaksanko lähteä tulkitsemaan Korpinkehiä sen pidemmälle, mutta pienellä vaivalla Mahdista saisi väännettyä vaikka mitä.

Mutta niin. Mätä on kertakaikkisen upea teos, hieno kirja ja osa hienoa fantasiasarjaa. Odotan ja toivon kaikki mahdolliset ulokkeet ristissä, että Siri Pettersen on paikalla Helsingin Kirjamessuilla tänä syksynä (ja että pääsen itsekin sinne) ja että Korpinkehien viimeinen osa, Mahti, ilmestyisi sopivasti siksi. Minä nimittäin harkitsen puolivakavissani ruotsinkielisen version lukemista, koska ajatuskin siitä, että joutuisin odottamaan melkein puoli vuotta, tekee lähes fyysisesti kipeää.

Tiivistettynä
Kuka: Pettersen, Siri
Mitä: Mätä (Jalava, 2016)
Alkuteos: Råta (2014)
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Tuomio: 5/5 – Erinomaisen hienoa, sujuvaa nyky(reaali)fantasiaa. Lisää tätä, pian, kiitos!

Elämä yllätti valekriitikon - katso paljastavat kuvat!

Minä tapaan ajatella velvollisuuksiani tai ehkä pikemminkin hoidettavia asioitani palloina, joilla sitten jonglööraan. On yksi pallo jokaiselle lapselle, yksi pallo parisuhteelle, yksi opiskeluille (joskin se on nyt elokuulle asti pöydällä odottamassa), yksi työlle (tämä korvasi kesäksi opiskelupallon), yksi kavereille, yksi sukulaissuhteille, yksi blogille ja sitä rataa. Aina joskus käy niin, että elämä heittää sekaan yhden lisäpallon, mistä aiheutuu ymmärrettävästi aina vähän vaikeuksia, kunnes jonglööri oppii uuden rytmin.

Minulle on elämä heittänyt alkukesän kunniaksi jonglöörattavaksi lisäpallon sijasta moottorisahan tai ehkä pommin, sellaisen sarjakuvamaisen mustan pallomaisen, en ole vielä ihan varma. Oli niin tai näin, moottorisaha tai pommi, minun on laskettava myös kirjablogi hetkeksi pöydälle odottamaan, kunnes tilanne hiukan helpottuu. 

Hyllytontun höpinöitä on siis toistaiseksi tauolla. Toivon mukaan tauko on lyhyt, ettekä edes juuri huomaa, että olen ehtinyt sellaisenkin pitää, mutta koska en voi tätä luvata, lienee parempi lähteä taukoilemaan näin julkisesti.

Ihanaa kesää teille kaikille, toivottavasti tapaamme taas pian!

p.s. Eihän täällä ollut kovinkaan paljastavia kuvia, mutta eikö vain ollutkin harvinaisen raflaava otsikko?

Kaunisto: Luxus

Alkuvuodesta jahtasin kirjastosta Milja Kauniston uusinta, Luxusta, varsin tarmokkaasti. Jostain syystä en jaksanut klikata itseäni varausjonoon, vaan olin vakuuttunut siitä, että löydän kirjan vippihyllystä, kun vain jaksan käydä tarpeeksi usein hyllyn katsastamassa. Helmikuun lopulla luovutin: Ei sitä kirjanketaletta koskaan näkynyt, täytyisi laittaa itsensä varausjonoon, kun vain muistaisi. Arvaahan sen, miten siinä(kin) sitten kävi, ja koko kirja alkoi vaipua tajuntani takarajoille. Tovi sitten poikkesin lasten kanssa kirjastoon päiväkotimatkalla, ja kaksivuotiasta Maijaa ympäri kirjastoa jahdatessani kuulin isosisarusten kikatuksen jostain vähän sivumpaa: "Äiti, tossa kirjan kannessa on jonkun tissit." Löytyihän se. Eikä ollut lopulta edes vippihyllyssä.

Milja Kaunisto teki minuun vaikutuksen Olavi Maununpoika -trilogiallaan. Vaikka tajuntani ei varsinaisesti räjähtänytkään sarjaa lukiessani, pidin kaikesta huolimatta Kauniston kirjoitustyylistä. En oikein innostu keskiajasta tai Ranskasta, ja kun kirjasarja sijoittuu pääasiassa keskiajan Ranskaan, minkäs sille mahtaa. (Linkit teksteihini Kauniston ensimmäisestä trilogiasta löytyvät merkinnän lopusta. Ne ovat vanhan blogin puolella, joten tägeistä ei ole apua tässä kohtaa.)

Luxus sen sijaan sijoittuu minua huomattavasti enemmän kutkuttelemaan historialliseen ajankohtaan, valistusajalle, Ranskan suuren vallankumouksen korville. Pyövelinkisälli Isidore Borealn ja sosiaalisen asemansa vallankumouksen tuoksinnassa menettänyt comtesse Marie-Constance de Boucard kohtaavat sopivan epämääräisissä oloissa. Mukaan soppaan heitetään vähän muuan Marat'a, ripaus vapautta, hyppysellinen veljeyttä, aavistus tasa-arvoa, muutama giljotiini, vastapoimittu bordelli, yksi markiisi de Sade ja voilà! soppa on valmis. Ja kyllä, juuri se markiisi de Sade. 

Kielellisesti Luxus on taattua Kaunistoa. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, eikä kerronnassa kavahdeta sen enempää verta, suolenpätkiä kuin joukkohautojakaan. Jostain syystä tämä inhorealistisuus pörhisti tällä kertaa niskakarvojani niin, että kirjan alun läpi kahlaaminen oli vähän tuskaista. Ties mikä siveyden sipulius minua vaivasi, sillä parin päivän tauon jälkeen päädyin ahmaisemaan loput kirjasta melkeinpä yhdellä istumalla. Olenkohan lukenut Kauniston aiempiakin kirjoja ainakin osittain epäsuotuisassa mielentilassa?

Loppujen lopuksi Luxus oli positiivinen yllätys. Tarinassa oli jollain tapaa selkeämpi sanoma kuin Kauniston edellisissä kirjoissa, tai ainakin se puhutteli minua enemmän. Vaikka kirjan rakkaustarina on samalla tapaa ajankohdan normeihin nähden vinoutunut ja lähtökohtaisesti epäonnisen oloinen, tuntui sekin jollain tapaa hellyyttävältä ja uskottavaltakin. Tämä siis ihmiseltä, joka ei yleensä kirjallisesta romantiikasta erityisemmin innostu.

Kuriositeettina mainittakoon, että Luxus alkaa sanakirjamaisella määritelmällä kirjan nimen merkityksestä. Ensinmainittu, "loisto, mahtavuus, upeus, äärimmäinen vauraus" oli minulle tuttu. Jälkimmäinen, "irstaus, hillittömyys, velttous" oli uusi. Yhdistettynä merkitykset antavat aika hyvän kuvan siitä, mitä kirjalta ehkä voi odottaa. Kuten nimi antaa olettaa, Luxusta voi helposti lukea useammalla tasolla kuin sillä helpoimmalla ja itsestäänselvimmällä, ja kirjan lopulla esiintyvät filosofiset ja poliittisestkin pohdinnat ovat ainakin tämän lukijan silmissä, noh, silkkaa luksusta.

Luxus aloittaa uuden kirjasarjan, joka kantaa nimeä Purppuragiljotiini.

Tiivistettynä
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Luxus (Gummerus, 2016)
Tuomio: 4/5 – Vetävä, viihdyttävä ja monitasoinen kertomus Ranskan Suuren vallankumouksen ajan ihmeellisyyksistä ja ihmisistä.

Purppuragiljotiini:

Luxus

Corpus

Status

Olen kirjoitellut Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogiasta vanhan blogini puolella:

Synnintekijä (2013)

Kalmantanssi (2014)

Piispansormus (2015)

Kanto: Veriruusut

Taannoisen Ihminen sodassa -lukuhaasteen myötä onnistuin innostumaan vuoden 1918 moninimisestä sodasta, ja yhä edelleen löydän itseni satunnaisesti kirjaston sotahyllyjä penkomasta. Olen erityisen kiinnostunut nykyisen kotikaupunkini, Tampereen, vaiheista sodassa, ja toisaalta myös naiskaartit kiehtovat. Nämä lähtökohdat huomioiden uskalsin jo ennakkoon arvella, että pitäisin Anneli Kannon Veriruusuista silmittömästi.

Kanto sijoittaa Veriruusut enimmäkseen Tampereelle, mutta myös Valkeakoski on tapahtumapaikkana tärkeässä osassa. Kirjan loppuhuipennus sijoittuu Lahteen, mikä vuoden 1918 tapahtumat tunteville saattaa ainakin jollain tasolla paljastaa kirjan loppuratkaisusta osasia. Se riski otettakoon. Päähenkilöt ovat kaikki nuoria työläisnaisia, jotka ajautuvat mukaan työväenliikkeen toimintaan ja aikanaan vallankumoukseen ja osa naiskaartiinkin. He eivät ole pahoja ihmisiä, vaikkakin ajoittain moraalisesti arveluttavia, kuten sota-aikaan kai kuuluukin. Ei, vaikka kussakin henkilössä on myös pimeä puolensa, heillä tuntuu olevan kertojan sympatiat puolellaan. Nuoret naiset vaikuttavat vähän naiiveilta ja sokeasti aatteeseensa uskovilta – toisin sanoen siis kai nuorilta.

Veriruusuissa miehet ovat enimmäkseen joko hyviä tai pahoja. Joitain harmaan sävyjä tähän mustavalkoisuuteen mahtuu toki, mutta suurin osa mieshahmoista sijoittuu selkeästi moraalispektrin jompaankumpaan ääripäähän. Mukaan mahtuu seksuaalisesti ahdistelevia esimiehiä, sosialismille eläviä sulhasmiehiä ja kaikkea siltä väliltä. Suuret punasankarit saattavat paljastua pelkureiksi, huijareiksi ja varkaiksi, kun taas lahtareissa (kuten valkoisia kutsutaan kautta kirjan, blogg. huom.) saattaa pilkahtaa empatiaa ja sosiaalista omaatuntoakin. Hyvyys ja pahuus eivät siis ole sidottuja siihen, millä puolella taistellaan.

- Ei tässä sentään tartte miehiks ruveta, vaikka vedetäänkin housut jalkaan. [...]
Naiset katselivat toisiaan.
- Molskikankaasta polvihousut, nyöritetyt säärystimet, pusero taikka villapaita, sametista vausti ja korvalla punanen rusetti, Hilja luetteli ja nasautteli etusormea kämmeneensä.
Valkeakosken naiskomppanian asepuku oli sillä päätetty. (s. 69-70)

Kanto kirjoittaa kovin uskottavasti. Olen tähän asti lukenut käytännössä pelkästään tietokirjallisuutta vuoteen 1918 liittyen, ja vaikka Veriruusut on tyylillisesti luonnollisestikin varsin erilaista, mutta koin ajoittain työlääksi ymmärtää sen olevan fiktiota. Tutut paikat ja kadunnimet erityisesti Tampere-kuvauksessa auttavat osaltaan tässä, sillä onhan se nyt aina eri juttu, kun osaa talon tai korttelin tarkkuudella sijoittaa tapahtumat jonnekin. Toisaalta ajankohtaan sopiva kieli murteineen, ruotsalais- ja venäläisperäisine lainasanoineen ja vanhahtavine rakenteineen (ja sanastoineen) auttaa varmasti myös.

Hyvin kirjoitettujen henkilöhahmojen ja mahtavan miljöökuvauksen lisäksi Veriruusuissa on mukaansatempaava tarina. Juuri sellainen, jonka vuoksi eräs kirjabloggari körötteli bussissa eräänäkin aamuna ohi koulunsa, kun oli uppoutunut kirjaan liiaksikin. (Kouluni on muuten entinen yleinen sairaala, joka tässäkin kirjassa oli mainittuna. Jee!) Kaikkiaan siis varsin pätevä yhdistelmä erilaisia kirjallisia elementtejä, kun huomioidaan alkujaankin suotuisat asetelmat tämän lukijan mieltymyksiä ajatellen.

Veriruusujen kaltaista sisällissotakuvausta lukiessa sitä alkaa tällainen musikaaliaddikti miettiä, että kyllä tänne Suomeenkin saisi yhden Les Misérablesin sijoitettua, vähän kun yhdistelisi Ilmari Kiantoa ja vaikkapa juuri Anneli Kantoa. Jollain tasolla jäin kuitenkin pohtimaan, onko kirjan loppuratkaisu jonkin sortin konventio tästä näkökulmasta kirjoitettuihin teoksiin. Kyllähän minäkin tiedän, miten sisällissota päättyi, ja ymmärrän, että se rajoittaa aika tavalla kirjailijaa. Ehkä olisin vain tahtonut saada ainakin osin erilaisen lopetuksen tarinalle, jonka hahmoihin olin ehtinyt kovin kiintyä.

Tiivistettynä

Kuka: Kanto, Anneli

Mitä: Veriruusut (Gummerus, 2008)

Tuomio: 5/5 – Kaikilla mahdollisilla ja melkein mahdottomillakin tasoilla ja tavoilla onnistunut kuvaus melkein sadan vuoden takaisesta keväästä.