Kaunisto: Status

Milja Kauniston Ranskan vallankumousta käsittelevän Purppuragiljotiini-trilogian viimeinen osa ilmestyi tämän vuoden alussa, ja sen sain kaikesta huolimatta jopa luettuakin! Alkunihkeydestään huolimatta sarja tempaisi minut aikanaan mukaansa niin, että villasukat lensivät jalasta, eikä tahti sen kummemmin ole tainnut juuri rauhoittua. Vaikka lukemiselle ei ole alkuvuodesta tuntunut olevan aikaa eikä energiaa, huomasin klikkailevani ja kikkailevani itselleni Statuksen kirjastosta luettavaksi siitäkin huolimatta -- ja vieläpä innoissani! Luku-urakkaan meni pari viikkoa (mikä on jonkinasteinen antisaavutus ihmiselle, joka lukee helposti sata sivua tunnissa), mutta sain kuin sainkin sen suoritettua. Ongelma ei millään muotoa ollut kirjan laadussa (tai sen puutteessa), vaan enemmänkin lukijan korvien välissä.

Tapaan Kaunistosta kirjoittaessani päivitellä, miten hänen kielenkäyttöönsä ei kyllästy, mutta eipä juonessakaan kyllä valittamisen sijaa: vauhtia ja vaarallisia tilanteita, juonittelua ja epätoivon vimmalla toteutettuja tempauksia, naisten vanhimpien valttien valjastamista käyttöön joka suunnalla ja muuta, joka saa lukijan sykkeen nousemaan uusille sataluvuille silkasta jännityksestä. Mariannen ja Isidoren asemat ovat vallankumouksen edetessä kiepsahtaneet päälaelleen ja niinpä vain pyövelin kisällipoika on saanut sukunimen ja pyörii vallankumouksen isojen nimien (Robespierren, muuan korsikalaisen nuorukaisen, jonka nimikirjaimet ovat N.B., ja niin päin pois) seurassa, kun taas aatelisneito kituu vankityrmässä. Molemmat ovat kuitenkin (vaikkakin maallisten, silti selkeästi) korkeampien voimien pelinappuloina ja tiedostavat sen. Asiaankuuluvaa ahdistusta ja angstia Kaunisto käsittelee taiten ja uskottavasti, unohtamatta sitoa trilogian aikana auki jääneitä langanpäitä yhteen siinä ohella, ikään kuin ohimennen.

Ja se kieli sitten! Nyt jo kuudetta kertaa Kauniston kirjoittamaa kirjaa lukiessanikaan en välttynyt ajoittain epäuskoisiltakin puuskahduksilta ja normaalista poikkeavilta hengitysliikkeiltä kirjailijan sanataiteellisen säilän heiluessa. Kuten Kaunistolta jo osasi odottaakin, yksityiskohdissaan mestarillisen kielenkäytön keskiössä olivat kuitenkin ne elämän Suuret Asiat, joiden ympärillä vielä kolmannellakin vuosituhannella arkisia hovitanssejamme tanssahtelemme: sukupuolivietti ja sen toteuttamisen kannalta oleelliset eliöt, ruumiin erinäiset nesteet ja eritteet, kuolema ja siihen liittyvät fysiologiset ilmiöt -- eiväthän ne kahvipöytäkeskusteluiksi kelpaa (paitsi tietyillä aloilla), mutta niiden ympärillä elämä lopulta pyörii. Kaunisto tiedostaa tämän eikä kavahda näidenkään aiheiden äärellä sen enempää kuin vuosisatain takaisten poliitikkojen usein kyseenalaisiakin toimia ruotiessaan.

Vaikka Status on sinänsä erittäin hyvinkin onnistunut teos, joka päättää trilogian taitaen ja tasosta tinkimättä, en voi olla pohtimatta, että teoksena trilogiasta edukseen erottuu lopulta sen keskimmäinen osa, viime vuonna ilmestynyt Corpus. Tämä on sinänsä hämmentävää, että säännönomaisesti trilogioiden keskimmäiset osat ovat olleet sarjan heikoimpia, koska niistä puuttuu selkeä alku ja loppu. Poikkeus vahvistanee säännön tässäkin tapauksessa. Nyt joutuu tämä lukija tosin miettimään jännityksen vallassa, saanko ensi talvenakin luettavakseni Kauniston uutuusteoksen, ja kuinka hieno kansi siinä sitten onkaan.

Ranskan historia on ja on ollut minulle varsin karkeasti tuttu: maailmansodista osaan kertoa enemmän kuin suuresta(kaan) vallankumouksesta, puhumattakaan sitä edeltävästä ajasta! Kauniston trilogian ansiosta minulla on nyt kuitenkin jonkinlainen selkeähkö ja yksityiskohtainenkin kuva, olkoonkin fiktioon nojaava. Se ei ehkä ole kovin vaarallista, jos asian tiedostaa.

Tiivistettynä

Kuka: Kaunisto, Milja

Mitä: Status (Gummerus, 2018)

Kansi: Jenni Noponen (kuvat Getty Images, Superstock, iStock

Tuomio: Kelpo loppusilaus hienolle sarjalle. Jään jännityksellä odottamaan, mihin päin historiaa Kaunisto seuraavaksi sukeltaa.

Purppuragiljotiini:

Luxus

Corpus

Status

Kauniston Olavi Maununpoika -kirjoista olen kirjoittanut vanhan blogini puolella:
Synnintekijä.
Kalmantanssi.
Piispansormus.

Kaunisto: Corpus

Milja Kaunisto kiinnitti huomioni jo Olavi Maununpoika -trilogiallaan, mutta Purppuragiljotiini-sarja viimeistään vakuutti minut viime keväänä ahmimallani aloitusosallaan: vaikka kouluaikoina en suurempia kicksejä Ranskan vuoden 1789 meiningeistä saanut, näin kaunokirjallisesti esitettynä ne iskevät. Corpus jatkaa tarinaa siitä, mihin Luxus jäi, markiisi de Saden (jep!) pyörittämästä luksusilotalosta Maison de Luxesta keskellä Ranskan suuren vallankumouksen pyörteitä. Ex-pyövelinkisälli Isidore ja hänen pelastamansa ja kaukaa rakastamansa ex-comtesse Marie-Constance joutuvat pulaan jos jonkinlaiseen sekä yhdessä että erikseen, kirjan aikana muuan Louis pääsee päästään ja eräs Napoleone Buonapartekin tekee ensiesiintymisensä. Historia ei ole vahva aineeni, mutta arvelen, että sarjan jatkuessa tapaamme hänet vielä uudestaan.

Kauniston kieli on edelleen kirjan kantava voima. Jo neljästi ennenkin olen yrittänyt sitä kuvata sitä muun muassa sellaisilla sanoilla kuin rohkea, rehevä ja epookille uskollinen, ja nämä kaikki pätevät yhä. Jatkoksi lisäisin vielä ehkä maanläheisen. Kauniston kerronnan rosoisuudesta ja särmästä valtaosa tulee juuri kirjailijan uskomattoman taidokkaasta kielenkäytöstä, jonka läpi lukija tarinaa seuraa. Vaikka pikkusievällä hienostelukirjallisuudella on aikansa ja paikkansa, tarvitsee ainakin tämä blogitekstiä näpyttelevä lukija ajoittain myös suodattamatonta, raakaakin kieltä.

Corpusta lukiessani en kokenut lainkaan jonkin sortin shokkireaktiota tai siveyden sipuliutta toisin kuin Kauniston aiempien teosten yhteydessä: inhorealistisuus yhdistettynä voimakkaaseen kerrontaan ja kielenkäyttöön on ennen lyönyt menneisyyden nuorta ja naiivia lukijaa kasvoille aivan eri tavoilla kuin kaltaistani kyynistä kolmekymppistä. En suostu uskomaan, että kirja olisi oikeasti ollut jollain tapaa lepsumpi näillä saroilla, vaikka tuo epämiellyttäväksi kokemani alkujärkytys jäi tällä kertaa kokematta. Jos näin olisi kuitenkin ollut ja Kauniston kerronta olisi pehmentynyt ja menettänyt särmäänsä, olisi kyseessä suuri surku, murhe ja harmi. 

Vaikka vaahtoankin Kauniston kielellisistä ansioista, ei Corpuksen juoni kehno ole. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa, eikä lukija tämän kirjan äärellä ainakaan tylsistymään pääse. Isidore on päähenkilönä miellyttävän epätäydellinen ja pitää siten lukijan mielenkiintoa yllä silloinkin, kun Marie-Constance alkaa tökkiä. (Olen huomannut usein empatiani kohdistuvan miespuolisiin päähenkilöihin, kun taas naiset ärsyttävät. En ehkä tahdo pohtia tätä asiaa tämän enempää, mutta tahdoin mainita havainneeni sen.) Olen yhä edelleen varsin iloisesti pihalla kuin se kuuluisa lumiukko siitä, mitä Ranskan historiaan tulee, poislukien ne peruskoulun ja lukion pakollisten historian- ja filosofiantuntien annit, ja tahdon kuvitella sivistyneeni Kauniston hovitanssin lailla yhteen keriytyvästä faktasta ja fiktiosta ainakin keskiverron hovihemmon lyijypuuterikerroksen verran.

Minä pidin kirjasta. Se on viihdyttävä, mukaansatempaava ja kaikin puolin kelpo ajanvietettä. Ahmin Corpusta jokseenkin samoissa mittasuhteissa kuin Aurinkokuninkaan hovin jäsenet herkkuja ja olin kovin kiitollinen siitä, ettei kirjallinen ja kielellinen herkuttelu näy lanteillani (paitsi silloin, kun kirjallisen ja kielellisen herkuttelun tukena on maallisempia herkkuja). Corpus ei horjuttanut sielunelämääni tai mullistanut maailmankatsomustani, mutta yhden sitkeänpuoleisen lukujumin se saatteli mestauslavalle ja teloitti sen taidokkaasti. Ei huono saavutus sekään.

Tiivistettynä
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Corpus (Gummerus, 2017)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 3/5 – Kaikin puolin viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu teos, vaikka jotain Mullistavaa jäi uupumaan, kuten (oletettujen) trilogioiden keskimmäisistä osista usein jää.

Purppuragiljotiini:

Luxus

Corpus

Status

Kauniston Olavi Maununpoika -kirjoista olen kirjoittanut vanhan blogini puolella:
Synnintekijä.
Kalmantanssi.
Piispansormus.

Kaunisto: Luxus

Alkuvuodesta jahtasin kirjastosta Milja Kauniston uusinta, Luxusta, varsin tarmokkaasti. Jostain syystä en jaksanut klikata itseäni varausjonoon, vaan olin vakuuttunut siitä, että löydän kirjan vippihyllystä, kun vain jaksan käydä tarpeeksi usein hyllyn katsastamassa. Helmikuun lopulla luovutin: Ei sitä kirjanketaletta koskaan näkynyt, täytyisi laittaa itsensä varausjonoon, kun vain muistaisi. Arvaahan sen, miten siinä(kin) sitten kävi, ja koko kirja alkoi vaipua tajuntani takarajoille. Tovi sitten poikkesin lasten kanssa kirjastoon päiväkotimatkalla, ja kaksivuotiasta Maijaa ympäri kirjastoa jahdatessani kuulin isosisarusten kikatuksen jostain vähän sivumpaa: "Äiti, tossa kirjan kannessa on jonkun tissit." Löytyihän se. Eikä ollut lopulta edes vippihyllyssä.

Milja Kaunisto teki minuun vaikutuksen Olavi Maununpoika -trilogiallaan. Vaikka tajuntani ei varsinaisesti räjähtänytkään sarjaa lukiessani, pidin kaikesta huolimatta Kauniston kirjoitustyylistä. En oikein innostu keskiajasta tai Ranskasta, ja kun kirjasarja sijoittuu pääasiassa keskiajan Ranskaan, minkäs sille mahtaa. (Linkit teksteihini Kauniston ensimmäisestä trilogiasta löytyvät merkinnän lopusta. Ne ovat vanhan blogin puolella, joten tägeistä ei ole apua tässä kohtaa.)

Luxus sen sijaan sijoittuu minua huomattavasti enemmän kutkuttelemaan historialliseen ajankohtaan, valistusajalle, Ranskan suuren vallankumouksen korville. Pyövelinkisälli Isidore Borealn ja sosiaalisen asemansa vallankumouksen tuoksinnassa menettänyt comtesse Marie-Constance de Boucard kohtaavat sopivan epämääräisissä oloissa. Mukaan soppaan heitetään vähän muuan Marat'a, ripaus vapautta, hyppysellinen veljeyttä, aavistus tasa-arvoa, muutama giljotiini, vastapoimittu bordelli, yksi markiisi de Sade ja voilà! soppa on valmis. Ja kyllä, juuri se markiisi de Sade. 

Kielellisesti Luxus on taattua Kaunistoa. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, eikä kerronnassa kavahdeta sen enempää verta, suolenpätkiä kuin joukkohautojakaan. Jostain syystä tämä inhorealistisuus pörhisti tällä kertaa niskakarvojani niin, että kirjan alun läpi kahlaaminen oli vähän tuskaista. Ties mikä siveyden sipulius minua vaivasi, sillä parin päivän tauon jälkeen päädyin ahmaisemaan loput kirjasta melkeinpä yhdellä istumalla. Olenkohan lukenut Kauniston aiempiakin kirjoja ainakin osittain epäsuotuisassa mielentilassa?

Loppujen lopuksi Luxus oli positiivinen yllätys. Tarinassa oli jollain tapaa selkeämpi sanoma kuin Kauniston edellisissä kirjoissa, tai ainakin se puhutteli minua enemmän. Vaikka kirjan rakkaustarina on samalla tapaa ajankohdan normeihin nähden vinoutunut ja lähtökohtaisesti epäonnisen oloinen, tuntui sekin jollain tapaa hellyyttävältä ja uskottavaltakin. Tämä siis ihmiseltä, joka ei yleensä kirjallisesta romantiikasta erityisemmin innostu.

Kuriositeettina mainittakoon, että Luxus alkaa sanakirjamaisella määritelmällä kirjan nimen merkityksestä. Ensinmainittu, "loisto, mahtavuus, upeus, äärimmäinen vauraus" oli minulle tuttu. Jälkimmäinen, "irstaus, hillittömyys, velttous" oli uusi. Yhdistettynä merkitykset antavat aika hyvän kuvan siitä, mitä kirjalta ehkä voi odottaa. Kuten nimi antaa olettaa, Luxusta voi helposti lukea useammalla tasolla kuin sillä helpoimmalla ja itsestäänselvimmällä, ja kirjan lopulla esiintyvät filosofiset ja poliittisestkin pohdinnat ovat ainakin tämän lukijan silmissä, noh, silkkaa luksusta.

Luxus aloittaa uuden kirjasarjan, joka kantaa nimeä Purppuragiljotiini.

Tiivistettynä
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Luxus (Gummerus, 2016)
Tuomio: 4/5 – Vetävä, viihdyttävä ja monitasoinen kertomus Ranskan Suuren vallankumouksen ajan ihmeellisyyksistä ja ihmisistä.

Purppuragiljotiini:

Luxus

Corpus

Status

Olen kirjoitellut Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogiasta vanhan blogini puolella:

Synnintekijä (2013)

Kalmantanssi (2014)

Piispansormus (2015)