Kaunisto: Status

Milja Kauniston Ranskan vallankumousta käsittelevän Purppuragiljotiini-trilogian viimeinen osa ilmestyi tämän vuoden alussa, ja sen sain kaikesta huolimatta jopa luettuakin! Alkunihkeydestään huolimatta sarja tempaisi minut aikanaan mukaansa niin, että villasukat lensivät jalasta, eikä tahti sen kummemmin ole tainnut juuri rauhoittua. Vaikka lukemiselle ei ole alkuvuodesta tuntunut olevan aikaa eikä energiaa, huomasin klikkailevani ja kikkailevani itselleni Statuksen kirjastosta luettavaksi siitäkin huolimatta -- ja vieläpä innoissani! Luku-urakkaan meni pari viikkoa (mikä on jonkinasteinen antisaavutus ihmiselle, joka lukee helposti sata sivua tunnissa), mutta sain kuin sainkin sen suoritettua. Ongelma ei millään muotoa ollut kirjan laadussa (tai sen puutteessa), vaan enemmänkin lukijan korvien välissä.

Tapaan Kaunistosta kirjoittaessani päivitellä, miten hänen kielenkäyttöönsä ei kyllästy, mutta eipä juonessakaan kyllä valittamisen sijaa: vauhtia ja vaarallisia tilanteita, juonittelua ja epätoivon vimmalla toteutettuja tempauksia, naisten vanhimpien valttien valjastamista käyttöön joka suunnalla ja muuta, joka saa lukijan sykkeen nousemaan uusille sataluvuille silkasta jännityksestä. Mariannen ja Isidoren asemat ovat vallankumouksen edetessä kiepsahtaneet päälaelleen ja niinpä vain pyövelin kisällipoika on saanut sukunimen ja pyörii vallankumouksen isojen nimien (Robespierren, muuan korsikalaisen nuorukaisen, jonka nimikirjaimet ovat N.B., ja niin päin pois) seurassa, kun taas aatelisneito kituu vankityrmässä. Molemmat ovat kuitenkin (vaikkakin maallisten, silti selkeästi) korkeampien voimien pelinappuloina ja tiedostavat sen. Asiaankuuluvaa ahdistusta ja angstia Kaunisto käsittelee taiten ja uskottavasti, unohtamatta sitoa trilogian aikana auki jääneitä langanpäitä yhteen siinä ohella, ikään kuin ohimennen.

Ja se kieli sitten! Nyt jo kuudetta kertaa Kauniston kirjoittamaa kirjaa lukiessanikaan en välttynyt ajoittain epäuskoisiltakin puuskahduksilta ja normaalista poikkeavilta hengitysliikkeiltä kirjailijan sanataiteellisen säilän heiluessa. Kuten Kaunistolta jo osasi odottaakin, yksityiskohdissaan mestarillisen kielenkäytön keskiössä olivat kuitenkin ne elämän Suuret Asiat, joiden ympärillä vielä kolmannellakin vuosituhannella arkisia hovitanssejamme tanssahtelemme: sukupuolivietti ja sen toteuttamisen kannalta oleelliset eliöt, ruumiin erinäiset nesteet ja eritteet, kuolema ja siihen liittyvät fysiologiset ilmiöt -- eiväthän ne kahvipöytäkeskusteluiksi kelpaa (paitsi tietyillä aloilla), mutta niiden ympärillä elämä lopulta pyörii. Kaunisto tiedostaa tämän eikä kavahda näidenkään aiheiden äärellä sen enempää kuin vuosisatain takaisten poliitikkojen usein kyseenalaisiakin toimia ruotiessaan.

Vaikka Status on sinänsä erittäin hyvinkin onnistunut teos, joka päättää trilogian taitaen ja tasosta tinkimättä, en voi olla pohtimatta, että teoksena trilogiasta edukseen erottuu lopulta sen keskimmäinen osa, viime vuonna ilmestynyt Corpus. Tämä on sinänsä hämmentävää, että säännönomaisesti trilogioiden keskimmäiset osat ovat olleet sarjan heikoimpia, koska niistä puuttuu selkeä alku ja loppu. Poikkeus vahvistanee säännön tässäkin tapauksessa. Nyt joutuu tämä lukija tosin miettimään jännityksen vallassa, saanko ensi talvenakin luettavakseni Kauniston uutuusteoksen, ja kuinka hieno kansi siinä sitten onkaan.

Ranskan historia on ja on ollut minulle varsin karkeasti tuttu: maailmansodista osaan kertoa enemmän kuin suuresta(kaan) vallankumouksesta, puhumattakaan sitä edeltävästä ajasta! Kauniston trilogian ansiosta minulla on nyt kuitenkin jonkinlainen selkeähkö ja yksityiskohtainenkin kuva, olkoonkin fiktioon nojaava. Se ei ehkä ole kovin vaarallista, jos asian tiedostaa.

Tiivistettynä

Kuka: Kaunisto, Milja

Mitä: Status (Gummerus, 2018)

Kansi: Jenni Noponen (kuvat Getty Images, Superstock, iStock

Tuomio: Kelpo loppusilaus hienolle sarjalle. Jään jännityksellä odottamaan, mihin päin historiaa Kaunisto seuraavaksi sukeltaa.

Purppuragiljotiini:

Luxus

Corpus

Status

Kauniston Olavi Maununpoika -kirjoista olen kirjoittanut vanhan blogini puolella:
Synnintekijä.
Kalmantanssi.
Piispansormus.

Kanto: Pyöveli

Taannoisella Superlukumaratonilla tartuin ainakin kaksi ja puoli vuotta lukulistallani ja kirjahyllyssäni kummitelleeseen Anneli Kannon Pyöveliin. En osaa oikein edes sanoa, miksi kirja on jäänyt lukematta: historialliset romaanit ovat kyllä makuuni ja Kannon teoksia olen blogissa(kin) ylistänyt ahkerasti, joten sen suhteen ennakkoluuloja ei pitäisi olla. Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian kaksi ensimmäistä osaa olen ahminut, joten pyöveliäkään en ilmeisesti kavahda. Kai kirja vain odotti Sitä Oikeaa Hetkeä, jollainen vajaa kuukausi sitten lopulta koitti.

Romaanin nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Pyöveli ei pyöri vain pyövelin ympärillä, vaan oman tarinansa kertovat myös tuomari ja apteekkarin asemaan kohoava nuori mies. Lopulta toki keskushahmoksi nousee Johann, pyövelin poika, joka muutaman mutkan kautta päätyy isänsä ammattia harjoittamaan itsekin. Vaikka pyöveliä kavahdetaan 1600-luvun Ruotsissa (johon Suomikin siis kuului, kuten kaikki tiedämme, mutta asia täytyy aina näin erikseen jostain syystä mainita), Johann taitaa lopulta olla päähenkilötrion miehistä se kunnollisin. Sinänsä korkeimmassa ja "parhaassa" asemassa vaikuttava kihlakunnantuomari Wisander taas vetää elämän pitkässä tikussa selkeästi lyhimmän tikun, ja lopun henkinen (ja hengellinen) romahdus ovat arvattavissa jo varsin varhaisessa vaiheessa. Huutolaispoika Pieti karkaa paremman elämän toivossa, ja hänen tarinansa onkin ehkä koko kirjan onnellisin, vaikka ei aivan leppoisimmasta päästä sekään.

Asiaankuuluvasti kolmen miehen, pyövelin, tuomarin ja apteekkarin, kohtalot kietoutuvat yhteen, noitavainot lyövät heihin kaikkiin leimansa tavalla tai kolmannella, ja Pyövelin loppua kohden tunnelma on vähintäänkin apokalyptista: Ilmestyskirjakin tuntuu vähemmän ahdistavalta kuin Kannon maalailema kaaos.

Kanto kirjoittaa hahmoistaan uskottavia, olivatpa nämä yhteiskunnan kermaa tai pohjasakkaa - tai jotain siltä väliltä, sillä ääripäät ovat Pyövelissä lopulta varsin lähellä toisiaan. Niinpä se silti taitaa mennä tosielämässäkin, sillä kuoleman edessä me kaikki olemme samanarvoisia.

No joo, eipä nyt ruveta liian syvällisiksi kuitenkaan, vaikka Kanto lukijansa ihmisluonnon suurempien kysymysten ääreen taas kerran saattelee kuin varkain. Hienojen hahmojen, hyvän tarinan ja sujuvan kerronnan yhdistelmä vangitsee lukijan, enkä tälläkään kertaa voi olla ylistämättä Kantoa, josta on kovaa vauhtia muotoutumassa yksi lempikirjailijoistani.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Pyöveli (Gummerus, 2015)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 4/5 - Hieno teos, jonka lukemista aivan aiheetta lykkäsin vuosia.

Kaunisto: Corpus

Milja Kaunisto kiinnitti huomioni jo Olavi Maununpoika -trilogiallaan, mutta Purppuragiljotiini-sarja viimeistään vakuutti minut viime keväänä ahmimallani aloitusosallaan: vaikka kouluaikoina en suurempia kicksejä Ranskan vuoden 1789 meiningeistä saanut, näin kaunokirjallisesti esitettynä ne iskevät. Corpus jatkaa tarinaa siitä, mihin Luxus jäi, markiisi de Saden (jep!) pyörittämästä luksusilotalosta Maison de Luxesta keskellä Ranskan suuren vallankumouksen pyörteitä. Ex-pyövelinkisälli Isidore ja hänen pelastamansa ja kaukaa rakastamansa ex-comtesse Marie-Constance joutuvat pulaan jos jonkinlaiseen sekä yhdessä että erikseen, kirjan aikana muuan Louis pääsee päästään ja eräs Napoleone Buonapartekin tekee ensiesiintymisensä. Historia ei ole vahva aineeni, mutta arvelen, että sarjan jatkuessa tapaamme hänet vielä uudestaan.

Kauniston kieli on edelleen kirjan kantava voima. Jo neljästi ennenkin olen yrittänyt sitä kuvata sitä muun muassa sellaisilla sanoilla kuin rohkea, rehevä ja epookille uskollinen, ja nämä kaikki pätevät yhä. Jatkoksi lisäisin vielä ehkä maanläheisen. Kauniston kerronnan rosoisuudesta ja särmästä valtaosa tulee juuri kirjailijan uskomattoman taidokkaasta kielenkäytöstä, jonka läpi lukija tarinaa seuraa. Vaikka pikkusievällä hienostelukirjallisuudella on aikansa ja paikkansa, tarvitsee ainakin tämä blogitekstiä näpyttelevä lukija ajoittain myös suodattamatonta, raakaakin kieltä.

Corpusta lukiessani en kokenut lainkaan jonkin sortin shokkireaktiota tai siveyden sipuliutta toisin kuin Kauniston aiempien teosten yhteydessä: inhorealistisuus yhdistettynä voimakkaaseen kerrontaan ja kielenkäyttöön on ennen lyönyt menneisyyden nuorta ja naiivia lukijaa kasvoille aivan eri tavoilla kuin kaltaistani kyynistä kolmekymppistä. En suostu uskomaan, että kirja olisi oikeasti ollut jollain tapaa lepsumpi näillä saroilla, vaikka tuo epämiellyttäväksi kokemani alkujärkytys jäi tällä kertaa kokematta. Jos näin olisi kuitenkin ollut ja Kauniston kerronta olisi pehmentynyt ja menettänyt särmäänsä, olisi kyseessä suuri surku, murhe ja harmi. 

Vaikka vaahtoankin Kauniston kielellisistä ansioista, ei Corpuksen juoni kehno ole. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa, eikä lukija tämän kirjan äärellä ainakaan tylsistymään pääse. Isidore on päähenkilönä miellyttävän epätäydellinen ja pitää siten lukijan mielenkiintoa yllä silloinkin, kun Marie-Constance alkaa tökkiä. (Olen huomannut usein empatiani kohdistuvan miespuolisiin päähenkilöihin, kun taas naiset ärsyttävät. En ehkä tahdo pohtia tätä asiaa tämän enempää, mutta tahdoin mainita havainneeni sen.) Olen yhä edelleen varsin iloisesti pihalla kuin se kuuluisa lumiukko siitä, mitä Ranskan historiaan tulee, poislukien ne peruskoulun ja lukion pakollisten historian- ja filosofiantuntien annit, ja tahdon kuvitella sivistyneeni Kauniston hovitanssin lailla yhteen keriytyvästä faktasta ja fiktiosta ainakin keskiverron hovihemmon lyijypuuterikerroksen verran.

Minä pidin kirjasta. Se on viihdyttävä, mukaansatempaava ja kaikin puolin kelpo ajanvietettä. Ahmin Corpusta jokseenkin samoissa mittasuhteissa kuin Aurinkokuninkaan hovin jäsenet herkkuja ja olin kovin kiitollinen siitä, ettei kirjallinen ja kielellinen herkuttelu näy lanteillani (paitsi silloin, kun kirjallisen ja kielellisen herkuttelun tukena on maallisempia herkkuja). Corpus ei horjuttanut sielunelämääni tai mullistanut maailmankatsomustani, mutta yhden sitkeänpuoleisen lukujumin se saatteli mestauslavalle ja teloitti sen taidokkaasti. Ei huono saavutus sekään.

Tiivistettynä
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Corpus (Gummerus, 2017)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 3/5 – Kaikin puolin viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu teos, vaikka jotain Mullistavaa jäi uupumaan, kuten (oletettujen) trilogioiden keskimmäisistä osista usein jää.

Purppuragiljotiini:

Luxus

Corpus

Status

Kauniston Olavi Maununpoika -kirjoista olen kirjoittanut vanhan blogini puolella:
Synnintekijä.
Kalmantanssi.
Piispansormus.

Pohjola: 1827

Pari vuosikymmentä sitten olin hillitön Turku-fani ja yksi maailmanhistorian suurimmista epäkohdista oli mielestäni se, että Turku ei enää ole Suomen pääkaupunki. Suunnittelin häitä Turun tuomiokirkkoon milloin minkäkin ihastukseni kanssa, aioin vakaasti lähteä opiskelemaan joko Turun yliopistoon tai Åbo akademiin (osasin laskea ruotsiksi kahteenkymmeneen, kai se nyt riittää?) ja sitä rataa. Sittemmin päädyin Tampereelle, menin naimisiin Aleksanterin kirkossa (eli en edes tuomiokirkossa!) ja opiskelinkin muutaman vuoden yliopistorupeaman jälkeen itseni lähihoitajaksi (joskin paperit saan käteen vasta ensi perjantaina). Vaikka Turku-fanius on jäänyt taustalle, on sillä edelleen aivan erityinen paikka sydämessäni.

Tältä pohjalta ei liene ihme, että Mike Pohjolan 1827 kiinnitti huomioni jo ilmestyessään viime syksynä. Kirjan ympärillä pyöri paljon kaikenlaista markkinointitempausta, josta minun harmaisiin aivosoluihini asti kantautui lähinnä ajatus siitä, että 1827 kertoisi Sen Lopullisen Totuuden Turun viimeisimmästä kunnon kärähdyksestä historiallisen romaanin muodossa. Kun kirjaan sattumoisin kirjastossa sitten törmäsin, lainasin sen vilkaisemattakaan takakantta, ja voitte ehkä kuvitella huvittuneen hämmentyneisyyteni asteen, kun aloin pulp-henkistä, kieli poskessa kirjoitettua kirjaa lukea.

1827 etenee kahdella eri aikatasolla: kirjailija Mike Pohjola selvittää tällä kuluvalla vuosituhannella totuutta Turun vuoden 1827 tulipalosta Da Vinci -koodi -henkisessä kehyskertomuksessa, kun taas varsinaisessa kertomuksessa seurataan, noh, sitä totuutta Turun vuoden 1827 tulipalosta. Mukana ovat ymmärrettävästi jokseenkin kaikki epookin vähääkään kuuluisammat suomalaiset, muun muassa muuan Johan Ludvig Runeberg, joka erinäisten kommelluksien kautta päätyy tanssiaisissa erästä Fredrika-neitiä tanssittamaan. Kansallisromantiikan perusteet hallitsevalle lukijalle kirja tarjoaakin mukavasti oivalluksen ja onnistumisen tunteita. 

Anneli Kannon Lahtareista kirjoittaessani mainitsin ohimennen, että historiallisia romaaneja lukiessani usein tempaudun kirjan mukaan niissä määrin, että vaikka järjellä ymmärrän lukemani olevan fiktiota, en silti oikein hanki sitä ymmärtää. 1827 menee niin kovaa ja korkealta yli kaiken realistisen paatoksen, ettei ongelmaa pääse muodostumaan. Ei sillä, että se varsinaisesti haittaisi, sillä monen äänen kertoma tarina etenee sellaista vauhtia ja niin yllättävin kääntein, ettei lukijalla ole aikaa eikä haluakaan kuluttaa liikaa aikaa erinäisten epätotuuksien vatvomiseen. Kun samassa sopassa on lusikkansa Venäjän vodkaan menevällä tsaarilla, Ruotsin valtaistuinta takaisin Bernadotteilta haikailevilla ex-kruunupäillä, okkultismiin ja saatananpalvontaan turvautuvilla kirkonmiehillä (ja hiukan rajummista petipuuhista innostuvilla vaimoillaan), muuan Elias-nimisellä Karjalasta vasta runonkeruumatkalta palanneella ylioppilaalla ja tämän rakastarettarella, Hellmanin talon Maria-piialla, Karjalan kunnailta Turkuun näytille raahatulla runonlaulaja-Väinöllä ja monella, monella muulla, saattaa käydä niin, että bloggari unohtaa ennen virkkeen loppuun pääsemistään, mihin oli pyrkimässäkään, mutta Pohjola pitää karnevaalikulkueensa aisat tiukasti käsissään. 

Vaikka 1827 ei lukijaansa varsinaisesti tylsistymään päästäkään, vitsi alkaa kulua aika nopeasti ja vanhenee jo hyvissä ajoin ennen kirjan loppua. Nautin kirjan lukemisesta ja ajoittain suorastaan ahmin sitä, mutta lopputulos jää silmissäni valjummaksi kuin olisin alun perusteella odottanut ja toivonut. Henkilökohtaisesta pettymyksestäni huolimatta 1827 on taitavasti kirjoitettu teos, kotimaan mittapuulla lajissaan ilmeisen ainutlaatuinen ja yhtään aiheesta kiinnostuneelle lukijalle antoisa pläjäys siitä, miten homma olisi teoriassa melkein 190 vuotta sitten mennä. Todistustaakkahan on syyttäjällä, eikä ainakaan minulla ole eväitä kieltää juuri mitään Pohjolan esittämää.

Tuomio

Kuka: Pohjola, Mike

Mitä: 1827 (Gummerus, 2016)

Kansi: Tuomo Parikka

Tuomio: 3/5  – Vähintäänkin kieli poskessa kirjoitettu, mukaansatempaava kertomus siitä, miten Turku paloi 190 vuotta sitten.

Kanto: Lahtarit

Luin Anneli Kannon Veriruusut aika tasan vuosi sitten, enkä ollut ihastukseltani pystyä suitsuttamaan sitä pienessä blogissani tarpeeksi. Aikuisiän kotikaupunkiini (nääs!) sijoittuvaa, näin vuosisadan päästä tähysteltynä ah-niin-kiehtovan-ja-dramaattisen vuoden 1918 sodan vatvontaa ripauksella tuon ajan naiskuvaa ja kaikkea. Oih! Voih! Olin myyty. Edelleen muistelen kirjaa lämmöllä ja saatuani hiljattain kesäksi töitä, joihin osana kuuluu pari työpäivää viikossa Valkeakoskella, ajattelin ensimmäiseksi Veriruusujen valkeakoskelaistyttöjä. Vasta vähän sen jälkeen tuli mieleeni se varsinainen työnkuva ja sen mukanaan tuomat kicksit, mutta ei niistä täällä sen enempää.

Olin seurannut Lahtareihin liittyviä kirjailijahaastatteluja ja yleistä hypetystä jo hetken, ja ostinkin kirjan lopulta syntymäpäivälahjaksi minulta minulle. Osasin odottaa jotain vavisuttavaa Veriruusujen jälkeen, ja Kannon antamat haastattelut vain lisäsivät intoani. Olen itse alkujani satakuntalainen, joten hieman ehdin murehtia siitä, miten selviän murteellisemmista ilmaisuista: vaikka mieheni suku onkin Pohjanmaalta lähtöisin, en hallitse murretta kovin hyvin. Hitaastihan se lukeminen alkuun etenikin, vaikka tarina minut kietoi sisäänsä heti. Kanto kertoo kirjan jälkisanoissa karsineensa murteellisia ilmaisuja tehdäkseen kirjasta luettavan myös muilta murrealueilta tuleville, ja väittäisin hänen tehneen oikean ratkaisun. Oli kirjassa onneksi mukana yksi porilainenkin plikka, jota luonnollisesti kannustin kovasti lapsuuskotikaupunkini kunnian vuoksi, mutta hänen murteensa ei aina tuntunut yhtä luonnolliselta kuin minulle oudommat pohjalaismurteet. En tosin ole mikään 1900-luvun alun Porin murteen ekspertti, joten saatanpa olla hakoteilläkin. Murteista ammentavat kertojanäänet tekevät kuitenkin teoksesta vaikuttavamman, vakuuttavamman ja autenttisemman, juuri sellaisen lukukokemuksen, jonka järjellä tietää fiktioksi, mutta jota on silti vaikea siksi mieltää.

Kertojanäänistä puheen ollen, niitä piisaa. Kirjan takakansi lupailee mosaiikkimaisesti rakentuvaa tarinaa, ja myönnän olleeni alkuun vähän hätää kärsimässä kertojien ja keskushenkilöiden lukumäärän kanssa. Kun alkujärkytys alkoi hälventyä, nautin ratkaisusta ehkä vähän liikaakin. Pelkäsin, etten ehtisi kiintyä henkilöihin ja laittaa empatiavaihdettani silmään, mutta toisin kävi. Kanto osoittaa taas kerran, että määrän ja laadun suhde ei ole toisistaan riippuvainen. Siinä, missä joskus lukee pitkänkin romaanin tuntematta juuri mitään henkilöitä kohtaan, Kanto saa sydämeni sykkimään samaan tahtiin kunkin henkilön kanssa jo muutamien kappaleiden ja lukujen aikana.

Sotakuvausta vähän karsastan noin niin kuin periaatteen vuoksi, mutta Kannon kirjoittamana siitä jollain tapaa pidän. Ehkä juuri siksi, että Kanto kuvaa sotaa juuri niin raakana, mielettömänä ja niin ruumista kuin sieluakin rikki repivänä, millaiseksi sen olen kuvitellutkin. Valkoista osapuolta on vuosisadan ajan yleisesti jollain tapaa glorifioitu, ja ehkä juuri siksi ainakin minä rehellisesti yllätyin siitä, miten kaoottista meno "sotilaallisesti järjestäytyneellä" valkoisellakin puolella oli ja miten traagisia kohtaloita myös voittajan puolelle lankesi. Draamanjanoinen sieluni kävi aivan ylikierroksilla erityisesti lukiessani Helenan ja tämän Samuli-sulhasen osia tarinasta. Helenan tarina jäikin päällimmäisenä minun mieleeni jonkinlaisena punaisena, kokoavana lankana. Sitä paitsi vahva, omanarvontuntoinen ja vastoinkäymisistä kunnialla selviävä naishahmo miehisessä maailmassa – kyllähän te minut tiedätte. Ja entä Hermannin henkilökohtainen loppuratkaisu sitten? Luulin, ettei kirja tämän jälkeen minua enää järkyttäisi, mutta niin vain jääkäri-Elias sen teki tiivistäen jotenkin osuvasti koko sodankäynnin mielettömyyden ja sen, miten sodassa voittajatkin jollain tapaa häviävät.

Etukäteen vähän pelkäsin, onnistuuko Kanto asettumaan valkoisiin porvarissaappaisiin, niin väkevästi hän kuvasi punakengissä kulkemista vajaa vuosikymmen sitten Veriruusuissa. Turhaan pelkäsin. Kannon valkokaartilaiset taustajoukkoineen ovat moninaista väkeä, samoin kuin Veriruusujen punaiset. Absoluuttista hyvää ja pahaa ei ole, kuten ei monesti oikeassakaan elämässä, vaan henkilöhahmot ovat ensisijaisesti ihmisiä kaikessa kurjassa inhimillisyydessään. Valkoisten joukosta löytyy niitä, jotka suorastaan nauttivat saadessaan teurastaa ja teloittaa vihollisiaan, mutta löytyihän punapuoleltakin moraalisesti vähintään arveluttavia kulkijoita.

Lahtareiden viehätys tiivistyy juuri näihin tekijöihin: upeasti kirjoitettuihin henkilöhahmoihin, mukaansatempaaviin ja loppuun asti otteessaan pitäviin juonenkäänteisiin ja kieleen, jonka hienoutta ja elävyyttä kuvaamaan kaikki ylistyssananikaan eivät tunnu riittävän. En keksi kirjasta muuta negatiivista sanottavaa kuin että se loppui. Ei ehkä liian aikaisin tai muutenkaan, vaan ylipäätään loppui.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Lahtarit (Gummerus, 2017)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 5/5 – Raakuudessaankin koskettava romaani lähes vuosisadan takaisista hetkistä, tällä kertaa rintamalinjan toiselta puolelta.

Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Kirjabloggaaminen on harrastusten ehdotonta eliittiä, mutta se haittapuoli sillä on, ettei klassikoita oikein tule enää luettua: uusia, hienoja kirjoja tulee jatkuvalla syötöllä, ja onhan se vähän noloakin myöntää, että tuotakaan en ole lukenut, vaikka näin vanhaksi olen elänyt. Koska ongelma on ilmeisen yleinen, on siihen kirjablogistania kehittänyt hoitomuodoksi Klassikkohaasteen, jonka turvin itsekin sain selätettyä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Tämän talven haasteeseen lähdin henkselit paukkuen ja selkä väärässä, selässäni Mika Waltarin tiiliskivieepos Sinuhe egyptiläinen. Muiden osallistujien urakoiden onnistumista voi käydä selvittelemässä haastetta emännöivässä Yöpöydän kirjat -blogissa.

Minua on peloteltu Sinuhen raakuudesta ja, noh, laadun puutteesta vuosikaudet, enkä voi väittää tarttuneeni kirjaan mitenkään kovin avoimin mielin. Elättelin jotain, jota itse pidin epätoivoisena optimismin pilkahduksena, sillä olen niin kauan kuin muistan ollut kiinnostunut antiikin Egyptistä. Siitä huolimatta melkein kahdeksansataa sivua jonkun lääkärihepun omaelämänkertaa ei oikein jaksanut houkutella lukijaa luokseen, ja päädyinkin nappaamaan kirjan kätösiini vasta pienen henkisen itsepiiskauksen jälkeen.

Se oli menoa se. Waltari olisi voinut yhtä hyvin humauttaa minua obeliskillä takaraivoon ja nakata hautaluolaan, sen verran tarmokkaasti Sinuheen syvennyin. Raahasin vapaaehtoisesti tiiliskiveä niska-hartiaseutuani jo valmiiksi rääkkäävässä repussani kouluun ja takaisin, jotta saisin lukea sitä matkoilla. Ei ollut ihan ilta tai kaksi, jolloin tietoisesti päätin uhrata kullanarvoisia uniminuutteja (ja -tuntejakin) Sinuhelle. Kun kirja sitten loppui, jäi sisälleni tyhjiö. Kuukautta vaille kolmenkymmenen ikävuoden ja noin viidentoista lukuvuoden jälkeen tiedän, ettei tuota tyhjiötä täytä enää koskaan mikään toinen kirja.

Sitä, miksi Sinuhe vei minut niin mennessään, en osaa sanoa. Kaikki ei mene kiinnostavan asetelman ja jännittävien juonenkäänteiden piikkiinkään. Henkilöhahmot olivat kaikki ihmisinä ihan kamalia: Sinuhe käyttäytyy kuin mikäkin sisäsiittoinen idiootti (tälle toki löytyi selitys kirjan loppupuolella), Kaptah on rasittava moottoriturpainen juoppolalli, Merit vaikuttaa alkuun vahvalta ja hienolta naishahmolta mutta paljastuukin, noh, ihmiseksi, Muti on yksiulotteisuudessaan selkeästi muinaiseen Egyptiin siirretty "Pekka Puupään" Justiina ja Neferneferneferistä voisin kirjoittaa pitkän ja hartaan kiukkukohtauksen verran kirosanoja. Inhorealisminjanoinen lukija sisälläni ehkä huomauttaisi, että ehkä juuri henkilöhahmojen epätäydellisyyden luoman ylirealismin vuoksi rakastuin tarinaan niin silmittömästi, mutta en taida viitsiä kuunnella mokomaa mörökölliä. En minä nyt niin yksinkertaisesti höynäytettävä lukija ole. (No olenpas. En vain tahdo myöntää sitä.)

Jo muinaisessa Egyptissä (hehheh) osattiin teologiset kommervinkkelit, ja vaikka olinkin etukäteen tietoinen siitä, miten faaraot vaihtelivat pääjumalaa kuin lannevaatetta, onnistui Sinuhe jotenkin tekemään tuosta pikkuprojektista paljon vaikuttavamman kuin se oli ajatuksissani ollut. Todennäköisesti Waltarin visio oli lähempänä muutaman vuosituhannen takaista todellisuutta kuin oma siloiteltu ex-näkemykseni. Ammon ja Aton, nuo Sinuhessa jumalaiseen kädenvääntöön ryhtyneet entiteetit, toivat mieleeni reaalimaailmassa usein eteeni tupsahtavat tulkinnat kristinuskon Jumalasta: toisaalla on armoton ja ylevä, korkeuksistaan ihmisiä tuomitseva Herra Sebaot, joka ohjaa kansakuntien kohtaloita ja pitää yllä sopivaa hierarkiaa ja auktoriteettiasemia (ts. Ammon), toisaalla sosiaaliluokkien ja eri kansanryhmien välistä tasa-arvoa, transsendenttia rauhaa ja agape-rakkautta huokuva Taivaan Isä (ts. Aton). Niin, niin, ajatusmallini on yksinkertaistettu ja todennäköisesti erittäin kaukana siitä, mitä Waltari on Sinuhea kirjoittaessaan hakenut, mutta minkäs sitä kuupalleen kukaan mahtaa. Sinuhen voisi helpommin ja järkevämmin lukea poliittisena teoksena, jossa naiivilla sosialismilla yritetään syrjäyttää olemassaolevat ja vakiintuneet kylmät konventiot. Akhenatenin projekti päättyy, miten päättyy, ja sisäinen vallankumoukselliseni lähtee hissuksiin keittelemään iltateetä.

Tämä kaikki on minulle jotenkin kovin tyypillistä. Vuosikaudet välttelen klassikkoteosta X, koska oletan sen olevan ihan silkkaa kuraa. Kun sitten lopulta siihen tartun, en tyynen rauhallisesti totea ymmärtäväni, mistä se on klassikkoasemansa ammentanut, vaan todennäköisesti suhtaudun teokseen suorastaan fanaattisesti ja mätkin sillä päähän jokaista, joka kehtaa epäillä kyseisen teoksen ylivertaista mahtavuutta. Sääli sinänsä, että esimerkiksi Lokki Joonatanin kaltaiset fyysiseltä muodoltaan kevyemmät teokset luin aikanaan ilman ennakkoluuloja ja totesin hillitysti ja hallitusti niiden olevan hyviä, kun taas Sinuhen kaltaiset tiiliskivet saavat osakseen tämän ikäkriisissään kärvistelevän täti-ihmisen maanisen fanituksen.

Tiivistettynä
Kuka: Waltari, Mika
Mitä: Sinuhe egyptiläinen (WSOY, 1945/199)
Tuomio: 5/5 – Kotimaisten klassikkojen klassikko (tai ainakin yksi niistä) ansaitusti. Upea lukukokemus, joita ei montaa ihmiselämän mitalle mahdu.

Kaunisto: Luxus

Alkuvuodesta jahtasin kirjastosta Milja Kauniston uusinta, Luxusta, varsin tarmokkaasti. Jostain syystä en jaksanut klikata itseäni varausjonoon, vaan olin vakuuttunut siitä, että löydän kirjan vippihyllystä, kun vain jaksan käydä tarpeeksi usein hyllyn katsastamassa. Helmikuun lopulla luovutin: Ei sitä kirjanketaletta koskaan näkynyt, täytyisi laittaa itsensä varausjonoon, kun vain muistaisi. Arvaahan sen, miten siinä(kin) sitten kävi, ja koko kirja alkoi vaipua tajuntani takarajoille. Tovi sitten poikkesin lasten kanssa kirjastoon päiväkotimatkalla, ja kaksivuotiasta Maijaa ympäri kirjastoa jahdatessani kuulin isosisarusten kikatuksen jostain vähän sivumpaa: "Äiti, tossa kirjan kannessa on jonkun tissit." Löytyihän se. Eikä ollut lopulta edes vippihyllyssä.

Milja Kaunisto teki minuun vaikutuksen Olavi Maununpoika -trilogiallaan. Vaikka tajuntani ei varsinaisesti räjähtänytkään sarjaa lukiessani, pidin kaikesta huolimatta Kauniston kirjoitustyylistä. En oikein innostu keskiajasta tai Ranskasta, ja kun kirjasarja sijoittuu pääasiassa keskiajan Ranskaan, minkäs sille mahtaa. (Linkit teksteihini Kauniston ensimmäisestä trilogiasta löytyvät merkinnän lopusta. Ne ovat vanhan blogin puolella, joten tägeistä ei ole apua tässä kohtaa.)

Luxus sen sijaan sijoittuu minua huomattavasti enemmän kutkuttelemaan historialliseen ajankohtaan, valistusajalle, Ranskan suuren vallankumouksen korville. Pyövelinkisälli Isidore Borealn ja sosiaalisen asemansa vallankumouksen tuoksinnassa menettänyt comtesse Marie-Constance de Boucard kohtaavat sopivan epämääräisissä oloissa. Mukaan soppaan heitetään vähän muuan Marat'a, ripaus vapautta, hyppysellinen veljeyttä, aavistus tasa-arvoa, muutama giljotiini, vastapoimittu bordelli, yksi markiisi de Sade ja voilà! soppa on valmis. Ja kyllä, juuri se markiisi de Sade. 

Kielellisesti Luxus on taattua Kaunistoa. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, eikä kerronnassa kavahdeta sen enempää verta, suolenpätkiä kuin joukkohautojakaan. Jostain syystä tämä inhorealistisuus pörhisti tällä kertaa niskakarvojani niin, että kirjan alun läpi kahlaaminen oli vähän tuskaista. Ties mikä siveyden sipulius minua vaivasi, sillä parin päivän tauon jälkeen päädyin ahmaisemaan loput kirjasta melkeinpä yhdellä istumalla. Olenkohan lukenut Kauniston aiempiakin kirjoja ainakin osittain epäsuotuisassa mielentilassa?

Loppujen lopuksi Luxus oli positiivinen yllätys. Tarinassa oli jollain tapaa selkeämpi sanoma kuin Kauniston edellisissä kirjoissa, tai ainakin se puhutteli minua enemmän. Vaikka kirjan rakkaustarina on samalla tapaa ajankohdan normeihin nähden vinoutunut ja lähtökohtaisesti epäonnisen oloinen, tuntui sekin jollain tapaa hellyyttävältä ja uskottavaltakin. Tämä siis ihmiseltä, joka ei yleensä kirjallisesta romantiikasta erityisemmin innostu.

Kuriositeettina mainittakoon, että Luxus alkaa sanakirjamaisella määritelmällä kirjan nimen merkityksestä. Ensinmainittu, "loisto, mahtavuus, upeus, äärimmäinen vauraus" oli minulle tuttu. Jälkimmäinen, "irstaus, hillittömyys, velttous" oli uusi. Yhdistettynä merkitykset antavat aika hyvän kuvan siitä, mitä kirjalta ehkä voi odottaa. Kuten nimi antaa olettaa, Luxusta voi helposti lukea useammalla tasolla kuin sillä helpoimmalla ja itsestäänselvimmällä, ja kirjan lopulla esiintyvät filosofiset ja poliittisestkin pohdinnat ovat ainakin tämän lukijan silmissä, noh, silkkaa luksusta.

Luxus aloittaa uuden kirjasarjan, joka kantaa nimeä Purppuragiljotiini.

Tiivistettynä
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Luxus (Gummerus, 2016)
Tuomio: 4/5 – Vetävä, viihdyttävä ja monitasoinen kertomus Ranskan Suuren vallankumouksen ajan ihmeellisyyksistä ja ihmisistä.

Purppuragiljotiini:

Luxus

Corpus

Status

Olen kirjoitellut Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogiasta vanhan blogini puolella:

Synnintekijä (2013)

Kalmantanssi (2014)

Piispansormus (2015)

Kanto: Veriruusut

Taannoisen Ihminen sodassa -lukuhaasteen myötä onnistuin innostumaan vuoden 1918 moninimisestä sodasta, ja yhä edelleen löydän itseni satunnaisesti kirjaston sotahyllyjä penkomasta. Olen erityisen kiinnostunut nykyisen kotikaupunkini, Tampereen, vaiheista sodassa, ja toisaalta myös naiskaartit kiehtovat. Nämä lähtökohdat huomioiden uskalsin jo ennakkoon arvella, että pitäisin Anneli Kannon Veriruusuista silmittömästi.

Kanto sijoittaa Veriruusut enimmäkseen Tampereelle, mutta myös Valkeakoski on tapahtumapaikkana tärkeässä osassa. Kirjan loppuhuipennus sijoittuu Lahteen, mikä vuoden 1918 tapahtumat tunteville saattaa ainakin jollain tasolla paljastaa kirjan loppuratkaisusta osasia. Se riski otettakoon. Päähenkilöt ovat kaikki nuoria työläisnaisia, jotka ajautuvat mukaan työväenliikkeen toimintaan ja aikanaan vallankumoukseen ja osa naiskaartiinkin. He eivät ole pahoja ihmisiä, vaikkakin ajoittain moraalisesti arveluttavia, kuten sota-aikaan kai kuuluukin. Ei, vaikka kussakin henkilössä on myös pimeä puolensa, heillä tuntuu olevan kertojan sympatiat puolellaan. Nuoret naiset vaikuttavat vähän naiiveilta ja sokeasti aatteeseensa uskovilta – toisin sanoen siis kai nuorilta.

Veriruusuissa miehet ovat enimmäkseen joko hyviä tai pahoja. Joitain harmaan sävyjä tähän mustavalkoisuuteen mahtuu toki, mutta suurin osa mieshahmoista sijoittuu selkeästi moraalispektrin jompaankumpaan ääripäähän. Mukaan mahtuu seksuaalisesti ahdistelevia esimiehiä, sosialismille eläviä sulhasmiehiä ja kaikkea siltä väliltä. Suuret punasankarit saattavat paljastua pelkureiksi, huijareiksi ja varkaiksi, kun taas lahtareissa (kuten valkoisia kutsutaan kautta kirjan, blogg. huom.) saattaa pilkahtaa empatiaa ja sosiaalista omaatuntoakin. Hyvyys ja pahuus eivät siis ole sidottuja siihen, millä puolella taistellaan.

- Ei tässä sentään tartte miehiks ruveta, vaikka vedetäänkin housut jalkaan. [...]
Naiset katselivat toisiaan.
- Molskikankaasta polvihousut, nyöritetyt säärystimet, pusero taikka villapaita, sametista vausti ja korvalla punanen rusetti, Hilja luetteli ja nasautteli etusormea kämmeneensä.
Valkeakosken naiskomppanian asepuku oli sillä päätetty. (s. 69-70)

Kanto kirjoittaa kovin uskottavasti. Olen tähän asti lukenut käytännössä pelkästään tietokirjallisuutta vuoteen 1918 liittyen, ja vaikka Veriruusut on tyylillisesti luonnollisestikin varsin erilaista, mutta koin ajoittain työlääksi ymmärtää sen olevan fiktiota. Tutut paikat ja kadunnimet erityisesti Tampere-kuvauksessa auttavat osaltaan tässä, sillä onhan se nyt aina eri juttu, kun osaa talon tai korttelin tarkkuudella sijoittaa tapahtumat jonnekin. Toisaalta ajankohtaan sopiva kieli murteineen, ruotsalais- ja venäläisperäisine lainasanoineen ja vanhahtavine rakenteineen (ja sanastoineen) auttaa varmasti myös.

Hyvin kirjoitettujen henkilöhahmojen ja mahtavan miljöökuvauksen lisäksi Veriruusuissa on mukaansatempaava tarina. Juuri sellainen, jonka vuoksi eräs kirjabloggari körötteli bussissa eräänäkin aamuna ohi koulunsa, kun oli uppoutunut kirjaan liiaksikin. (Kouluni on muuten entinen yleinen sairaala, joka tässäkin kirjassa oli mainittuna. Jee!) Kaikkiaan siis varsin pätevä yhdistelmä erilaisia kirjallisia elementtejä, kun huomioidaan alkujaankin suotuisat asetelmat tämän lukijan mieltymyksiä ajatellen.

Veriruusujen kaltaista sisällissotakuvausta lukiessa sitä alkaa tällainen musikaaliaddikti miettiä, että kyllä tänne Suomeenkin saisi yhden Les Misérablesin sijoitettua, vähän kun yhdistelisi Ilmari Kiantoa ja vaikkapa juuri Anneli Kantoa. Jollain tasolla jäin kuitenkin pohtimaan, onko kirjan loppuratkaisu jonkin sortin konventio tästä näkökulmasta kirjoitettuihin teoksiin. Kyllähän minäkin tiedän, miten sisällissota päättyi, ja ymmärrän, että se rajoittaa aika tavalla kirjailijaa. Ehkä olisin vain tahtonut saada ainakin osin erilaisen lopetuksen tarinalle, jonka hahmoihin olin ehtinyt kovin kiintyä.

Tiivistettynä

Kuka: Kanto, Anneli

Mitä: Veriruusut (Gummerus, 2008)

Tuomio: 5/5 – Kaikilla mahdollisilla ja melkein mahdottomillakin tasoilla ja tavoilla onnistunut kuvaus melkein sadan vuoden takaisesta keväästä.

Kinnunen: Lopotti

En muista kovinkaan paljoa ajasta, jolloin tartuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen. Itse kirjasta muistan pitäneeni kovin ja juonenkin pystyin suurpiirteisesti palauttamaan mieleeni, mutta valvottu vauvavuosi on selvästi syönyt aivokudostani tältä osa-alueelta. Kun lopulta havahduin Lopottiin, en oikein osannut innostua. Tiesin jo etukäteen, että en ehkä muistaisi tarpeeksi Neljäntienristeyksestä, olkoonkin, että Lopottia on mainostettu itsenäisenä jatko-osana. Toisaalta tiesin jo etukäteen, että pitäisin luultavasti kirjasta joka tapauksessa, ja niinpä järjenvastaisesti taas kerran päätin, etten tahdo hosua sen lukemisen kanssa. En kuitenkaan lopulta malttanut olla lainaamatta kirjaa, kun se niin kauniisti nökötti kirjastossa eräänä iltapäivänä, kun lapsia päiväkodista hakiessani sinne harhauduin.

Lopotti pyörii pitkälti Helenan ja hänen veljenpoikansa Tuomaksen ympärillä. Helenan hahmon muistin jo Neljäntienristeyksestä, Tuomasta en. Eikä sillä lopulta ollut väliäkään: Helena on hädin tuskin sivuhenkilö Neljäntienristeyksessä, Tuomas sitäkin pienemmässä roolissa. En kuitenkaan ehkä uskaltaisi kutsua Lopottia aivan täysin itsenäiseksi jatko-osaksi, olkoonkin, että päähenkilöiden mukana olisi pystynyt jollain tapaa roikkumaan Neljäntienristeystä lukemattakin. Perhedynamiikasta jäisi ihan uskomattoman paljon huomaamatta ilman jonkinasteisia ennakkotietoja. Toisaalta voihan se olla, että kanavoin tähän mielipiteeseeni omaa riemuani tavatessani (kirjan sivuilla mutta kuitenkin) taas Marian, Lahjan, Onnin ja kumppanit, joista lopulta muistin yllättävän paljonkin. Tiedä häntä.

Kinnunen kuljettaa tarinaa eteenpäin rinnakkain, vuoroin Tuomaksen ja vuoroin Helenan silmin, varhaislapsuudesta aina, noh, niin pitkälle kuin kuljettaa, sota-ajasta nykypäivään. Alkuun ratkaisu hieman ärsytti minua ja koin sen häiritseväksi: aina, kun aloin päästä vauhtiin ja mukaan tarinaan, siirryttiinkin toiseen aikaan ja paikkaan. Koko kirjaa tarkastellessa ratkaisu oli tosin toimiva ja näkökulmat täydensivät toisiaan mukavasti, joten en ensin aikonut edes mainita koko aihetta. Ylipäätään Helenan sokeainkoulumuistelot olivat vähintäänkin kiehtovia, samoin Tuomaksen lapsuus ja nuoruus 1980-luvun ajankuvana kutkuttelivat tätä kolmenkympin kriisiä jossain taustalla läpi käyvää lukijaa.

Kinnunen kirjoittaa yhä aina vain upeasti. Kieli on yksinkertaista, välillä melkein korutonta, mutta silti rikasta. Tällainen valovuosien pituisten virkkeiden kirjoittamiseen poskettomasti rakastunut otus kuin allekirjoittanut ei voi kuin ihailla moista taitoa! Kerronnan ohella Kinnunen ehtii viljellä elämän suuria totuuksia rakkaudesta, äitiydestä, tasa-arvosta, uskonnosta ja monesta muusta ajankohtaisesta teemasta ja arvosta. Kaltaiseni kyyninen lukijakin huomasi hapuilevansa nessupakettia aina välillä kirjailijan tehdessä jonkin harvinaisen osuvan huomion - ja niitä Lopotissa piisaa.

Jos jotain pientä negatiivista nyt yritän puoliväkisin keksiä, olisi minun kai mainittava, että olin jollain tasolla vähän pettynyt siihen, miten tässäkin kirjassa homoseksuaalisuus oli niin suurena teemana. Eikös sitä jo Neljäntienristeyksessä käsitelty tarpeeksi? En kuitenkaan kehtaa moisesta valittaa, sillä teema on ajankohtainen ja tärkeä ja sitä paitsi Kinnunen käsittelee sitä hienosti, jotenkin inhimillisen realistisesti.

Lopotti on vaikuttava lukukokemus. Kinnusen upea kielenkäyttö, mukaansatempaava juoni, todentuntuiset ja persoonalliset henkilöhahmot, maisemakuvaus ja sukusaagamainen sointi muodostavat upean kokonaisuuden. Näinköhän Kinnusen kirjasarjasta tulee tämän vuosituhannen Täällä Pohjantähden alla?

Tiivistettynä
Kuka: Kinnunen, Tommi
Mitä: Lopotti (WSOY, 2016)
Kansi: Martti Ruokonen (kuvat Kuusamon valokuvaamon arkisto)
Tuomio: 5/5 – Upea kirja upealta kirjailijalta. Lopotti lunastaa hirmuiset ennakko-odotuksensa ja on kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen tai ehkä jopa vähän enemmänkin.

Lopotti on Tommi Kinnusen toinen sukuromaani. Ensimmäinen on tietenkin huiman hieno Neljäntienristeys, josta olen kirjoitellut vanhan blogini puolella.

Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Perhesurmia on viime vuosina pyörinyt mediassa jos toisessakin niissä määrin, ettei liene ihme löytää niistä kirjoitettuja kirjojakin. Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa on viimesyksyisten Helsingin Kirjamessujen saalistani (omistuskirjoituksella, kuinkas muuten). Synkkä loppusyksy ja alkutalvi saivat jättämään kirjan hyllyyn siihen saakka, että päivät alkoivat taas pimetä ja valkoinen maa osaltaan loi valoisuuden illuusiota, ja hyvä niin! Sen verran synkkä nimittäin on Hiltusen esikoisteos.

Lampaan vaatteissa jättää vähintäänkin ristiriitaisen ensivaikutelman. Kirjan päähenkilö, Lauri Aleksis Kivi, nimittäin vaikuttaa vähän psykopaatilta, sosiopaatilta tai joltain muulta purtilolta, eikä vaikutelma juuri helpota kirjan edetessäkään. Ja kuulkaa, siitä minä pidän! En tiedä, kertooko se jotain omasta henkisestä epätasapainostani vai ehkä vinoutuneista mieltymyksistäni, mutta minä pidän kovin siitä, kun en oikein pidä kirjan päähenkilöstä. Tämä toki pätee vain tietyissä tapauksissa, kun kirja on muuten(kin) kauttaaltaan priimaa laadultaan.

Vähintäänkin häiriintyneeseen päähenkilön tutustumisen sikseen, Lampaan vaatteissa lähtee liikkeelle hiljakseen. Vähä vähältä kierrokset alkavat nousta ja pian muuan anonyymiksi jäävä kirjabloggari sitten olikin siinä tilanteessa, että ei uskaltanut enää siirtyä sohvalta sänkyyn, vaan kirja oli pakko lukea loppuun ja rukoilla onnellista loppua tai vaihtoehtoisesti nukkua yö sohvalla valot päällä. Minä harvoin luen kirjoja, jotka saavat niskakarvani pystyyn pelosta, koska olen tällainen nössö, mutta Lampaan vaatteissa on tunnelmassaan erinomainen esimerkki sopivan jännittävästä ja vähän pelottavastakin teoksesta.

Simo Hiltunen kirjoittaa mukavasti: kielikuvia vilisee ja sanoilla leikitellään niin, että olin tikahtua johonkin onnen, riemun ja kateuden epämääräiseen yhdistelmään. Jännittävä kontrasti toki sinänsä tuo hykerryttävän hauskan kielen ja tämän nimenomaisen aihepiirin yhdistelmä, mutta ei takerruta siihen. Se nimittäin jollain tapaa toimii, vaikka yhdistelmä äkkiseltään kuulostaakin melkeinpä mauttomalta. Sitä paitsi kirjailija piikittelee kautta linjan jokseenkin kaikkea mahdollista ja mahdotontakin, enkä voi olla pohtimatta, pitäisikö kirja tulkita erinomaisen jännityspläjäyksen lisäksi jonkinlaiseksi yhteiskunnalliseksi kannanotoksi.

Kaikkiaan Lampaan vaatteissa on taitavasti kynäilty, erinomaisen hieno jännäkirja, kuten melkein neljävuotias tyttäreni sitä kutsuisi. Vaikka aihepiiri on vähintäänkin ahdistava, Hiltunen onnistuu käsittelemään sitä kunnioittavasti mutta kaunistelematta. Onnistuin aavistelemaan loppuratkaisun jo varsin varhaisessa vaiheessa, joten vähän ehkä liiankin kanssa on siihen suuntaan tekstissä vihjailtu, mutta toisaalta ei se koskaan väärin ole saada lukija tuntemaan itsensä fiksuksi.

Tiivistettynä
Kuka: Hiltunen, Simo
Mitä: Lampaan vaatteissa (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen (kuva: Glenn Nagel)
Tuomio: 5/5 – Ahdistava ja mukaansatempaava teos täynnä kielellistä ilottelua, olkoonkin sävy vähintäänkin synkkä. Hieno jännäkirja!
arvostelukappale

Kostet: Marrasyöt

Jenna Kostetin Marrasyöt herätti kiinnostukseni viime syksyn Helsingin Kirjamessuilla (messuraportin kuvalinkit ovat näköjään pitkälti rikki; täytyy katsoa, korjaantuvatko itsestään vai pitääkö ryhtyä toimenpiteisiin). Kirjailija vakuutti puheillaan ja muistutti minua jotenkin epämääräisesti serkustani, jolla on erinomainen kirjamaku, joten klikkailin kirjan kirjaston varausjonoon jo keskustelun aikana. Muutama viikko vierähti vartoillessa, mutta vuodenvaihteen aikoihin sain kirjan viimein näppeihini ja ahminkin sen sitten varsin vauhdilla.

Sisäinen nordistini, joka enää valitettavan harvoin astuu esiin nykyisen hoitajanroolini takaa, heitti innosta kuperkeikkaa Marrasöitä lukiessani. Saaristolaismiljöö ja sen mukanaan tuoma ruotsinkielisten fraasien vilahtelu kerronnassa, mikäpä sen mainiompaa! Poliisisetä Nils Larsson oli vähän sellainen köyhän bloggarin Wallander - tai ehkä vesitetty Suomi-versio. En tiedä, mistä assosiaation johdattelin, mutta siitä huolimatta pidin Nilsistä kovin. Olenhan kertonut, että yritin lobata aikanaan Martin nimeksi Nilsiä, koska se sointuu kivasti puolisoni nimeen ja toisaalta yksi suosikkirunoilijoistani on Nils Ferlin? (Yritin myös Kurtia, koska Wallander, mutta siippani ei lähtenyt sille tielle lainkaan. Mokoma.)

Kostet on eittämättä minun makuuni istuva kirjailija, mitä tulee henkilöhahmoihin. Huomasin nyökytteleväni yliopisto(jatko)-opiskelija Seljan havainnoille niin, että niskalihasteni kunto oli kovilla, ja muutoinkin samaistuin häneen kummasti, sen verran paljon yhteistä oli hänessä ja muutaman vuoden takaisessa itsessäni. Toisaalta samaistuin ajoittain Hanneleenkin, erityisesti tämän pohdintaan kahvikuppien ideaaleista reunoista. Niin se keski-ikä lähestyy!

"Kupin reuna oli ohut, kaartui hieman ulospäin ja huuli osui kupin reunaan aivan kuin se olisi juuri ajateltu näin. Hannele vihasi paksureunaisia kuppeja, niitä mitä käytettiin kahviloissa. Kahi muka pysyi niissä lämpimänä pidempään. Saattoi olla, mutta paksureunaisesta kupista tuntui inhottavalta juoda. Kova, paksu posliini huulia ja hampaita vasten." (s. 16)

Huolimatta siitä, mistä yhteydestä tämän kirjan kanssa tekemisiin satuin pääsemään, väittäisin Marrasöiden yliluonnollisuuden olevan keskusteltavissa oleva seikka. Halutessaan voisi ehkä siristää silmiään, kallistaa päätään ja tulkita yliluonnolliset seikat stressireaktioiksi ja ties miksi hallusinaatioiksi. Minä olen kuitenkin sen verran hörhö, etten tahdo. Sillä tavalla olisin heittänyt täysin hukkaan kirjan synnyttämät sydämentykytykset ja ulkona paukkuneista pakkasista riippumatta syntyneet vilunväristykset.

Kostet kirjoittaa luontevasti ja vähän puhekielisestikin, jotenkin kaverimaisesti, mikä saattaa olla tietoinenkin tyylivalinta: se tuo mukanaan kummitusjuttumaista tunnelmaa. Tiedättehän: "Eräs tuttuni on kuullut kaveriltaan, että hänen äitinsä lapsuudenkodin naapurissa on joskus tapahtunut kummia." Oli niin tai näin, minun makuuni Kostetin tyylin voin myöntää olevan, oli kyse sitten puhtaasti kielestä tai sitten juonesta tai vaikka aikarakenteesta, jonka kanssa kyllä alkuun aamukoomassa ruuhkabussissa olin hieman hukassa. Mutta silti.

Kaikkiaan Marrasyöt on kiehtova tuttavuus, hiukan pelottavakin. Juuri täydellinen kirja illassa ahmaistavaksi: juoni etenee sopivan nopeasti, hahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja realistisia, mutta silti tarinassa on Joku Jippo isoilla alkukirjaimilla. Kostetin esikoisteos, Lautturi, voitti Blogistanian Kuopus 2014 -palkinnon, ja luulenpa, että pakko minun on sekin lisätä alati kasvavalle lukulistalleni, sen verran Marrasyöt minua vakuutti.

Tiivistettynä

Kuka: Kostet, Jenna

Mitä: Marrasyöt (Robustos, 2015)

Kansi: Johanna Lumme

Tuomio: 4/5 –  Kaikenkaikkiaan viihdyttävä ja toimiva dekkari ripauksella yliluonnollista.

Galbraith: Pahan polku

Monelle teistä ei liene uutta tietoa se, että minä kovin pidän J. K. Rowlingista ja (erityisesti) hänen Harry Potter -kirjoistaan. Olen varsin kiitettävällä innolla ottanut vastaan paitsi Rowlingin ensimmäisen epäpotterin The Casual Vacancyn myös hänen Robert Galbraithina kirjoittamansa Cormoran Strike -dekkarit. Itse asiassa Corm on kovaa vauhtia kiilaamassa suosikkietsiväkseni, mistä ehkä lisää myöhemmin. Kun sitten saman vuorokauden sisään tajusin, että Galbraith-Rowlingin uusin on juuri suomennettu nimellä Pahan polku ja että sen saa Elisa Kirjasta kympillä liittymällä lafkan dekkaripiiriin, ei tainnut mennä montaakaan minuuttia, kun jo luin Striken uusimmista edesottamuksista. (Niin, ja tämä ei ole Elisa Kirjan dekkaripiirin maksettu mainos. Valitettavasti. :D)

Siinä missä olen lukenut sarjan aiemmat osat englanniksi, tajusin vasta kirjan puolivälin paikkeilla tartuneeni ensimmäistä kertaa sarjan suomennokseen. Uskallan siis väittää, että Ilkka Rekiaron suomennos on varsin uskollinen kirjailijan tyylille ja alkukielen kommervenkeille. Toki tajuttuani tämän kieliristiriidan, ärsyynnyin muutaman kymmenen sivun ajan ihan kaikesta kielellisestä, mutta jälkiviisastellen taisin vain olla äkäinen itselleni sen johdosta, etten ollut tarkkana ja pääsin siksi kirjaan käsiksi vasta pari kuukautta englanninkielisen alkuteoksen ilmestymisen jälkeen. Tai ehkä vain häpesin sitä, miten kauan minulla kesti hahmottaa sana "puolinetoista". Puolikkaat netot eivät ole ominta alaani, vaikka "puolitoista" tuttu ilmaisu onkin...

Jutun jujuhan on siinä, että Pahan polku on koko sarjan paras kirja. Siinä, missä aiemmat osat ovat läheneet käyntiin ja etenemään hitaanpuoleisesti, lähtee Pahan polku liikkeelle jo ensimmäisessä luvussa. Jos sykettä nostattava ja yöunia jännittävyydellään vievä juoni ei riitä herättämään lukijan mielenkiintoa, on mukana tutuksi käyneiden henkilöhahmojen keskinäisten kemiallisten reaktioiden ihmettelyä suuntaan jos toiseenkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tätä sarjaa aivoissani pyöritellessäni onnistuin tuntemaan jotain sympatiankaltaista Robinin niuhoa sulhoa kohtaan, ja toisaalta taas Robinin ja Striken välinen kuplinta taas eteni ja peruutti sellaista tahtia, että heikompaa hirvittäisi.

"Buckinghamin palatsi kohosi edessäpäin. Kuningatar Viktorian iso marmoripatsas katseli paheksuvasti Robinin hämmennystä ja krapulaa ja katosi sitten näkyvistä." (s. 160-161)

Kirjan loppu ei oikein ollut minun makuuni, sen myönnän auliisti. Suurelta osin tämä johtuu omista mieltymyksistäni Striken, Robinin ja muiden kirjan hahmojen suhteen. Joissain määrin lopetus tuntui kuitenkin liian epämääräiseltä. Ei sarjan edellisissäkään osissa ole liikaan jaaritteluun sorruttu rikoksen ratkettua, mutta minä tahtoisin saada pienen hengähdystauon kliimaksin jälkeen tuttujen hahmojen parista sen sijaan, että joudun jättämään tyypit, joihin olen ehtinyt muodostaa tunnesiteen muutamien satojen sivujen aikana, kun vielä kauhistelen vauhdikkaiden juonenkäänteiden tuloksia. Toisaalta olen sen verran pähkinöinä sarjaan, että lukisin todennäköisesti iloisena valittamatta vaikkapa Robinin matkasta ruokakauppaan tai Cormin pasianssinpeluusta...

Kuten aiemmatkin osat, myös Pahan polku on kuin tehty filmatisointia varten. Enpä siis ihan määrättömästi yllättynyt hoksatessani, että BBC on aikeissa kuvata ensi syystalveksi Striken edesottamista televisioversion. Todennäköisesti uutta kirjaa ei sitä ennen ehditä julkaista, joten taidan pakata fanityttöilyni vuodenvaihteessa ja jäädä odottamaan jompaakumpaa tai oikeastaan molempia.

Tiivistettynä
Kuka: Galbraith, Robert (ts. Rowling, J. K.)

Mitä: Pahan polku (Otava, 2015)

Alkuteos: Career of Evil (2015) 

Suomennos: Ilkka Rekiaro

Tuomio: 5/5 – Uusin kirja dekkarisarjassa, joka uhkaa tätä menoa Wallanderin sijaa suosikkinani.

Olen kirjoittanut sarjan aiemmista osista täällä:
The Cuckoo's Calling 
The Silkworm

Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Minä en ole koskaan saanut aikaiseksi lukea Emmi Itärannan kehuttua Teemestarin kirjaa, vaikka sen joskus alennusmyynnistä itselleni jo ostinkin. En ehkä tästä johtuen ole kiinnittänyt kummemmin huomiota Itärannan toisen teoksen, tänä vuonna ilmestyneen Kudottujen kujien kaupungin herättämään kuhinaan blogistaniassa. Erään työ(ssäoppimis)päivän jälkeen poikkesin kirjastossa, bongasin kirjan pikavippihyllystä ja nappasin sen mukaani. Paria päivää myöhemmin poikkesin niin ikään työmatkalla kirjakaupassa ja ostin kirjan omaan hyllyyni.

Kudottujen kujien kaupunki muistuttaa minua joissain määrin kahdesta tänä vuonna lukemastani erinomaisesta fantasiakirjasta. Se, miten lukija heitetään keskelle tapahtumia ilman sen kummempia selittelyitä ihmettelemään huuli pyöreänä Neuvostoa, unennäkijöitä, näkymättömiä tatuointeja ja muita Elianan elämään kuuluvia asioita, muistuttaa joissain määrin Siri Pettersenin Odininlapsesta. Kovin tyhjentäviä vastauksia kysymyksiin ei tarjoa Itärantakaan, mikä jättää toisaalta juuri sopivasti tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Yleisesti ottaen taas päähenkilö henkilöhistorioineen, kaiken maailman neitseelliset jumalolennot sekä miljöö luostareineen taloineen ja piilo-ovineen kaikkineen toi mieleeni Maria Turtschaninoffin Maresin. Ei mitenkään huonoja assosiaatioita sinänsä, ja Kudottujen kujien kaupunki nousee heittämällä niiden rinnalle tämän vuoden parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon.

Itäranta kirjoittaa kertakaikkisen kaunista suomea. Kieli on aaltoilevaa, eläväistä ja jollain tapaa erityisen realistisen ja konkreettisen tuntuista, vaikka kirja fantasiamaailmaan sijoittuukin. Tai ehkä tulevaisuuteen? En nimittäin osaa yhtään sanoa, mihin kirja ajallisesti sijoittuu. Jonkinlaisen steampunk-henkisen vivahteen olin havaitsevinani, mutta valalle en mene, sillä en osaa perustella ajatustani laisinkaan. Yleensä vähän karsastan kerrontaa yksikön ensimmäisessä persoonassa, mutta Itäranta sai senkin toimimaan ihailtavasti. Eliana kumppaneineen jää ehkä jollain tapaa sopivan etäiseksi, jotta minä-kertoja ei tunnu liian tuputtavalta ja tungeksivalta. Kerronnan preesenskään ei kauaa ehdi ahdistaa, kun tarina jo tempaa mukaansa.

"Alan hahmottaa huonetta, johon olen saapunut. Ikkunoita ei ole. Sen sijaan kaikilla neljällä seinällä roihuaa kookas takka. Niiden palo uhoaa iholleni, mutta luissa kytee yhä käytävän kylmyys. Näin kuolleet palelevat, ajattelen, kun heissä ei enää liiku mikään. Kun kaikki on pysähtynyt, eikä mikään enää koskaan muutu toiseksi." (s. 200)

Kudottujen kujien kaupungin voi ajatella myös peilaavan fantasiamaailman sijasta meidän maapalleroisemme tulevaisuutta, ainakin jos hiukan siristää silmiään ja leikkii tyhmää. Tulvat ja uneksiminen uhkaavat koko tunnettua maailmaa, lukutaito on harvojen herkkua, korallit kuolevat ja näkymättömissä pysyttelevä eliitti päättää jumalten lailla elämästä ja kuolemasta, yhteiskuntakelpoisuudesta ja orjuudesta. (Odininlapsi-vivahde tämäkin!) Yliluonnollisehkoa elementtiä on myös mukana, enkä ihan hirveästi arvostanut varjoissa piileskelevän Kutojan todellista henkilöllisyyttä (tai lajillisuutta), vaikka sitä osasin uumoillakin.

Olipa lähellä spoilata.

Joka tapauksessa Emmi Itäranta jää mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaista uusista kirjailijatuttavuuksista, ja Kudottujen kujien kaupunki meni heittämällä parhaiden lukemieni suomalaisten kirjojen jengiin. Tämän jälkeen taitaa olla pienoinen pakko napata Teemestarin kirja huomenna aloittamani lukumaratonin kirjapinoon mukaan keikkumaan.

Tiivistettynä
Kuka: Itäranta, Emmi
Mitä: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015)
Kansi: Jussi Kaakinen
Tuomio: 5/5 – Lumoava ja vangitseva fantasiapläjäys, joka jää mieleen yhtenä koko vuoden parhaista lukemistani kirjoista.

Turtschaninoff: Maresi

Minä olen ollut vähän laiska seuraamaan Finlandia Junior -palkittuja kirjoja. Yleensä hädin tuskin rekisteröin voittajan nimen ja saatan pari blogitekstiä lukea, mutta siinäpä se. Viime vuonna muistelen nähneeni ylistävähköjä tekstejä Maria Turtschaninoffin kyseisen palkinnon pokanneesta teoksesta Maresi: Punaisen luostarin kronikoita ja hetken harkitsin kirjan ostamista kummitytölleni joululahjaksi, mutta jotenkin se sitten vain jäi. Taannoisella opintokäynnillä kirjastoon huomasin kirjailijan olevan tulossa vierailulle Tampereen pääkirjasto Metsoon, joten etsin Maresin mukaani vakaana tarkoituksenani tulla kuuntelemaan Turtschaninoffia - tajuamatta lainkaan, että torstaisin puoliltapäivin olen varsin tiukkaan jumissa koulunpenkillä.

Oikeastaan Turtschaninoffin missaaminen harmittaa minua aika paljonkin. Minä nimittäin pidin Maresista hirmuisesti sekä kursivoinnein (viitaten kirjan nimeen) että ilman (viitaten kirjan nimihahmoon). Kirjan maailma vangitsi minut niissä määrin, että bussissa kirjaa lukiessani ajoin pariinkin kertaan ohi pysäkkini, olkoonkin, että kirjailija-jonka-nimi-on-kovin-vaikea-kirjoittaa luo tunnelmaa pitkään ja hartaasti. Kirjan ensimmäisissä kahdessa kolmanneksessa ei tapahdu juuri mitään, mutta edes se ei haitannut minua.

Minä lainasin kirjan ruotsinkielisen version. Voisin nyt ylevästi kertoa tahtoneeni lukea kirjan nimenomaan alkukielisenä, mutta siinä tapauksessa valehtelisin ainakin vähän. Ruotsintaitoni ovat kovin ruosteessa verrattuna siihen, mitä ne joskus olivat, ja lukeminen eteni nytkin tuskaisen hitaasti. Onnekseni selvisin ilman sanakirjaa: se olisi ollut kova kolaus itsetunnolleni! Turtschaninoffin kieli on kaunista ja arkaaisuudessaan jotenkin tyypillisen suomenruotsalaista: suomenruotsihan on yhden sortin isolaattikielenä monella tapaa vanhahtavampaa kuin riikinruotsi. Maresissakin kiinnitin huomiota vanhahtaviin fraaseihin ja ihastuttaviin maskuliini- ja akkusatiivitaivutuksiin. (Nykyruotsissahan maskuliini ja feminiini ovat sulautuneet yhteen, en-suvuksi. Ett-suvun sanat ovat neutreja.) Ihan hirveän helppoa kieli ei siis ole, mutta ei mitenkään mahdotontakaan.

Vaikka alkuvaikutelmani Maresista oli leppoisa, kirjassa on aika rankkojakin teemoja. Jain perhekuviot ovat vähintäänkin painajaismaisia, enkä voi olla huomaamatta kunniamurhakuviossa ja naisten asemassa hänen kotiseudullaan yhteyksiä yhteen reaalimaailmamme suurista uskontokunnista, olipa Jain kulttuuria sitten tarkoitettu analogiaksi eli ei. Maresin kokemukset nälästä ja kylmästä pelottavat ja, noh, kylmäävät, kun miettii suuntaa, johon oma koti-Suomemme on viime vuodet marssinut. Kuoleman läheisyys, erityisesti kuoleman ovi käsitteenä, jäivät alitajuntaani kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun kirjan kannet suljin.

Teologimenneisyyteni ansiosta sain jonkinasteiset kicksit myös Punaisen luostarin teologisista aspekteista. Jumalattaren kolmet kasvot, Jungfrun (suom. Neito), Modern (Äiti) ja Haggan (Akka) edustavat kaikkia elämän aspekteja syntymästä ja synnytyksestä aina kuolemaan. Jokaisella persoonalla on omat erityispiirteensä luojajumal(attar)uudesta lähtien. Kuulostaa etäisesti tutulta, johonkin reaalimaailmankutaleemme suureen uskontokuntaan viittaavalta tämäkin. En kuitenkaan lähtisi lukemaan Maresia minkäänlaisena uskonnollisena kannanottona, se näistä assosiaatioistani huolimatta mainittakoon. Miten väärässä olinkaan kuvitellessani kirjaa kansikuvansa perusteella jotenkin pinnalliseksi nätteyskirjaksi, kuten Martti sitä kutsuisi!

Maresin loppuratkaisu yllätti minut, ja vaikka lukijana kunnioitankin minut hurmanneen hahmon päätöstä, en usko hetkeäkään, että olisin itse päätynyt tekemään yhtä jalon ratkaisun. Onneksi en ole fantasiakirjan päähenkilö! 

Tiivistettynä
Kuka: Turtschaninoff, Maria
Mitä: Maresi: Krönikor från Röda Klostret (2014)

Kansi: Laura Lyytinen

Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno, Finlandia Juniorinsa ansainnut fantasiapläjäys, jota en kuitenkaan ihan kaikein junioreimmille lukijoille uskaltaisi suositella.

Mankell: Rauhaton mies

Kun otetaan huomioon, miten voimakkaasti pidän itseäni lukijana, joka ei erityisemmin pidä dekkareita, luen niitä hirveän paljon minulla on järjettömän voimakas tunneside Henning Mankellin Kurt Wallanderiin. Olenkin pihdannut viimeisen Wallander-kirjan, Rauhattoman miehen, lukemista yli puoli vuosikymmentä ihan vain pitkittääkseni väistämättömästi edessä siintävää loppua. Mankellin siirryttyä taivaallisen kustantajan listoille viime viikolla, koin parhaaksi tavaksi kunnioittaa yhden suosikkikirjailijani muistoa tarttumalla vihdoin kirjaan.

Tätä taustaa vasten oli varsin palkitsevaa lukea Rauhaton mies, jossa Wallander pui, pohtii ja angstaa omaa ikääntymistään ja sitä myötä lähestyvää kuolemaansa urakalla. Arvostin myös suuresti tapaa, jolla Mankell oli viitannut Wallander-sarjan aiempiin osiin ripottelemalla viittauksia ja jopa vierailevia henkilöhahmoja pitkin kirjaa varsin tiheästikin. Varsinkin Riian verikoirista tuttu Baiba Liepa nousee varsin suureen rooliin.

Baiba ei todellakaan jää kirjan ainoaksi naistähdeksi. Meidän kaikkien suuresti halveksuma ex-rouva Wallander on mukana, joskin onnistuu tällä kertaa herättämään pitkälti sääliä, tuota hämmentävää tunnetta, jota en aiemmin häntä kohtaan ole tuntenutkaan. Vasta tässä sarjan viimeisessä kirjassa debyyttinsä tekevä Klara, Wallanderin lapsenlapsi, nousee niin ikään esille. Lisäksi Wallander nuorempi, nimittäin Kurtin Linda-tytär, on suuressa osassa. Hämmästyksekseni huomasin joissain määrin samaistuvani häneen tyttären roolissani ja jäinkin pohtimaan, pitäisikö minun lukea aiemmatkin Wallanderit uudemman kerran nimenomaan isä-tytär-suhdetta silmäillen.

Rauhaton mies on varsin poliittinen luonteeltaan. En kuollaksenikaan muista, olivatko aiemmatkin Wallanderit moisia, mutta luulisin niiden olevan. Itä vastaan länsi -asetelma elää ja voi hyvin, kiitos kylmää sotaa liippaavan aihevalinnan, mikä ehkä tällaista kaltaistani kakaraa, joka vain hämärästi muistaa Neuvostoliiton sortumisen saati mitään aiempaa, hivenen puuduttaa, mutta ei kuitenkaan liiaksi. Sosiaalista kommentaaria piisaa niin vanhus- kuin vammaishuollonkin piireistä, ja yleisesti ikääntymiseen ja kuolemaan palaava tematiikka kutkuttelee lähihoitajaopiskelijalukijaa. Olkoonkin, että tässä kai pitäisi virittäytyä kohtaamaan siellä elämänkaaren vastakkaisessa päässä taapertavia päiväkoti-ikäisiä ensi kuusta lähtien...

Olen lukenut aiemmat Wallanderit ruotsiksi. En edes tiedä, miksi luettavakseni päätyi Den orolige mannenin sijasta Rauhaton mies, mutta en kyllä erityisemmin edes katunut valintaani. Ensinnäkin Päivi Kivelän suomennos on onnistunut ja sujuva, mutta Mankellin tyyli (ja kieli) siintää näkyvissä heti pinnan alla. Toisekseen lukiessani sarjan ensimmäisiä osia opiskelin yhä pohjoismaisia kieliä yliopistolla, joten ruotsini oli varsin paljon parempaa kuin mitä se nyt on.

Myönnän avoimesti, että kirjan avoimehko loppu jätti minut surulliseksi. Ei silti sillä, että olisin halunnut lukea inhorealistista kuvausta Kurtin viimeisistä vuosista ties missä hoitokodeissa kiertäen. Ehkä kyseessä oli pikemminkin se, että kirjan lopun myötä konkretisoitui aivan eri tavalla tämän kaiken lopullisuus. Me kaikki vanhenemme, me kaikki kuolemme, se on ihan itsestään selvää, mutta kun piru vie vielä hyvät kirjasarjatkin joskus loppuvat!

Piruilu sikseen, Rauhaton mies on kaikkien Wallandereiden tapaan jollain tapaa lokakuinen kirja. Vaikka lämpimiä sävyjä piisaakin, jossain kaiken alla vaanii armoton kylmyys, raakuus ja kaiken (tai vuoden) loppuminen. Tällaiset dekkarit ovat minulle juuri sitä parasta lukemista viltin alle käpertyessäni, teekuppi ja sitkeän syysflunssan luottoasusteekseni muuttama nenäliinapaketti käden ulottuvilla.

Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, etten tarttunut kirjaan aiemmin. Jollain tapaa koen saatelleeni Kurt Wallanderin kirjailijan itsensä matkaan. Myönnän silti salapehmona toivovani, ettei Mankell itse suhtautunut lähestyvään kuolemaansa aivan yhtä synkästi kuin Wallander kirjan alkusivuilla esiintyvässä pohdinnassaan, joka olosuhteiden ansiosta onnistui pysäyttämään minut: "Hänellä ei ollut lohdullisia uskonnollisia toiveita siitä, että mustan virran takana olisi jotain odottamassa. Siellä oli vain sama pimeys, josta hän oli kerran tullut."

Tiivistettynä:

Kuka: Mankell, Henning

Mitä: Rauhaton mies (Otava, 2009)

Alkuteos: Den orolige mannen (2009)

Suomennos: Päivi Kivelä

Tuomio: 4/5 – Laatudekkari, joka sopii paitsi syksytunnelmaan myös kirjailijan muiston kunnioittamiseen teemoiltaan ja muutenkin.

Havaste: Maan vihat

Alkuvuodesta Paula Havaste onnistui noitumaan minut ihan täysin Tuulen vihoilla, enkä hankkinut innostukseltani malttaa nukkuakaan, kun hoksasin Kerten tarinaa jatkavan Maan vihojen ilmestyneen kirjakauppoihin. Kun sitten vielä sain näppeihini ikioman arvostelukappaleen kirjasta (kaunis kiitos Gummerukselle!), oli peli jotakuinkin pelattu. Vaikka kuinka yritin pakottaa itseni lukemaan kirjaa nauttien, se jotenkin kummasti vain loppui saman päivän aikana.

Tuulen vihojen draamaa tihkuva loppu varjostaa jatko-osaansa, vaikka sitä itsenäisenä moisena markkinoidaankin. Henkilökohtaisesti näen jokseenkin epätodennäköisenä, että olisin saanut Tuulen vihoista juuri mitään irti, mikäli Maan vihat eivät olisi olleet verrattain tuoreessa muistissa. Toki tapahtumia kerrataan vaadittavilta osilta, mutta hahmot olisivat vain jälkimmäisen kirjan jäljiltä jääneet paljon ontommiksi ja yksiulotteisemmiksi. Sitä paitsi Kertte aikuistuu ja kehittyy hahmona hirmuisesti, mikä jäisi kokonaan huomaamatta vain kakkoskirjan pohjalta.

Arimon matkassa Kertte päätyy ensin suureen Turukylään ja sitä kautta vielä meren yli Tokholmin kylään. Tukholma on minulle ehkäpä rakkain kaupunki koko maailmassa (tai ainakin vahvasti kolmen rakkaimman joukossa), ja olikin ehkä pieni shokki huomata, miten vastenmieliseksi Kertte kaupungin kylän koki. Kun se Gamla stan nyt kuitenkin on niin sympaattinen ja muutenkin! Toisaalta metsässä kasvaneen Kerten reaktio on vähintäänkin ymmärrettävä, ja kun kaupan päälle mätkäistään enemmän tai vähemmän suora kielto harjoittaa omaa uskontoaan, ei ihmettelylle juuri sijaa jää. Arimostakin paljastuu kaikenlaisia inhottavuuksia jo ennen kuin matkaan ihan kunnolla päästäänkään. Ei ole helppoa Kertellä, ei. Uudessa kotikylässä odottaa ilkeän noita-akan perikuvalta vaikuttava anoppi, seksuaalisesti ahdisteleva pappismies, ja kun se Prinssi Rohkeakin on mikä on. Itse uuden maan maaperäkin tuntuu sitä paitsi vihaavan meren yli tullutta Kertteä!

Larrin seikkailut pakomatkallaan tuntuivat vähän päälleliimatuilta. Ymmärrän kyllä, että hahmon pitäminen kuvioissa on tärkeää, ja sinänsä Larrin vaiheet kiehtovatkin, mutta kun tökki niin tökki. Tökkimisen suurin syy taisi kuitenkin omalla kohdallani olla se, että olisin halunnut hotkia aina vain lisää tekstiä Kerten kuulumisista, joten kritisointi lienee aika päätöntä.

Maan vihoissa luonnonusko elää ja voi jokseenkin hyvin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, vaikka kristinusko alkaa tilaa vallatakin – kirjan loppua kohden varsin rujostikin. Jään kauhunsekaisella innolla (onpa siinäkin ilmaisu!) odottamaan sitä, konkretisoituuko tämä vastakkainasettelu jollain tapaa Toomaksessa ja Mimerkassa. En tahdo sortua spoilereiden kylvämiseen, mutta joudun ehkä epämääräisehkösti tässä yhteydessä toteamaan, että Toomas-juonikuvio jokseenkin särki sydämeni.

Jäin pohtimaan paitsi Toomaksen ja Mimerkan tulevaisuutta myös Kerten ja Larrin jatkokuvioita. Löytääköhän Kertte takaisin kotiinsa – ja odottaako siellä Mimerkan lisäksi Tuulen vihoista tuttu henkityttö? Toisaalta jäin hieman surkuttelemaan sitä, ettei kirjaan mahtunut mukaan Kerten näkemystä keskiajan ruotsista. Muinaisessa menneisyydessä innostuin varsin pelottavissakin määrin ruotsin kielihistoriasta, mutta saattaahan se olla, etteivät kaikki tätä intohimoani jaa, niin oudolta kuin se näin kuulostaakin.

Spoilerittomuudessaan epämääräiset juonipohdinnat sikseen.

Havaste kirjoittaa hurmaavasti, vangitsevasti ja ylipäätään kaikkien kirjablogistanian ylistävien adverbikliseiden arvoisesti. Faktapohja kirjan taustalla on uskomattoman laaja, ja pitkälti sen ansiostahan miljöö, hahmot ja ylipäätään kaikki niin hyvin toimiikin. Taustalle pakotettava suomenusko pilkahtelee iloisesti esiin kautta linjan ja saatoin hieman hihkua ääneen, kun Kertte löysi Tokholmista pihlajan, puista pyhimmän. Juoni etenee mukavalla poljennolla ja mukana on sopivasti jännitystä, draamailua ja ripaus hömppääkin romantiikkaakin. Kaikkiaan erinomainen romaani siis.

Eevaliina Rusanen toteutti Tuulen vihojenkin upean kannen, eikä Maan vihat kalpene lainkaan sen rinnalla. Ei kyllä kalpene juuri muillakaan saroilla, vaikka kirjat monella tapaa erilaisia ovatkin. En millään malttaisi odottaa sitä, että saan lukea lisää Kerten vaiheista, mutta ei tässä kai muukaan auta.

Tiivistettynä

Kuka: Havaste, Paula

Mitä: Maan vihat (Gummerus, 2015)

Kansi: Eevaliina Rusanen

Tuomio: 5/5 – Takuuvarmasti viihdyttävää ja kiehtovaa tarinaa. Joko se kolmas osa pian ilmestyy?

arvostelukappale 

Vala: Tuomitut

Tutustuin Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjaan viime kesänä, ja tykästyin niissä määrin, että pitihän se tuoreinkin lukea. Villa Sibyllan kirouksen loppuhan oli sitä paitsi niin jännittävä, että Tuomittujen vartoaminen kirjaston varausjonossa oli silkkaa tuskaa. Kirjankansien ulkopuolisista seikoista johtuen itse lukeminen veikin sitten aikaa enemmän kuin alkujaan oli tarkoitus. Perheyksikköni elämässä on tapahtunut suurenpuoleisia muutoksia: minä vietän nykyään leijonanosan arkipäivistä koulunpenkillä ja lapset päiväkodissa. Kun soppaan lisätään vielä lähisukulaisen menehtyminen¹, ei liene ihme, ettei lukeminen ole ollut ihan päällimmäisenä mielessä.

Tuomitut jatkaa Arianna de Bellisin ja kumppaneidensa tarinaa jotakuinkin siitä, mihin se Villa Sibyllan kirouksen jälkeen jää. Mukaan mahtuu taas vähintäänkin epäilyttävä uskonlahko ja siinä sivussa jokunen ripaus katolisen kirkon kiemuroita. Uskomattoman upea Italia-kuvaus on taas suuressa osassa, ja Vala on kiinnittänyt uskomattoman paljon huomiota yksityiskohtiin, mitä tulee hahmojensa ruokailuhetkiin. Juoni kaappasi minut mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, olkoonkin, että katolisia pappismiehiä metsästävän sarjamurhaajan kuvio muistutti minua joissain määrin Dan Brownin Enkeleistä ja demoneista. Brownin ja Valan ensisijainen ero on kuitenkin siinä, että jälkimmäinen ei herätä minussa hädin tuskin tukahduksissa pysyviä raivon tunteita tahi leukanivelteni toimivuutta rajuudellaan uhkaavia haukotuskohtauksia.

Ariannan hahmo saa Tuomituissa lisää syvyyttä, kuten sarjan edetessä on suotavaa. Rodolfo, johon minulla on pienoinen fanityttöihastus, on valitettavan pienessä osassa, mutta ehkäpä häntäkin sopivasti oli kirjaan ripoteltu. Ariannan Ares-veli sen sijaan on suurenpuoleisessa osassa. Jesuiittaveli on sopivissa määrin kiehtova, ja onnistuinpa arvaamaan hänen Suuren ja Synkän Salaisuutensa² aivan väärin. Tai en ehkä aivan väärin, kuten Roberton Suuri ja Synkkä Salaisuus sittemmin paljasti. Tällä kertaa en myöskään arvannut pääpahista, vaan loppuratkaisu tuli pienimuotoisena yllätyksenä.

Kirjan loppu oli muutenkin niissä määrin vauhdikas pläjäys, että meinasi vallan sekoittaa lasteni iltatoimet. Äidinkutale kun vain istua möllötti naama kirjassa, vaikka olisi pitänyt alkaa puuroa keitellä. Minkäs sille mahtaa? Minä pidän kovin Italiasta, Arianna on ehkä suosikkini naisetsivistä, Angelo on karikatyyrisyydessään ja Batman-tyylisine "Holy mackarel"-huudahduksineen huvittava kevennys, joskin ehkä hippusen epäaito. Juoni soljuu eteenpäin sujuvasti, enkä tällä kertaa kiinnittänyt huomiota kielellisiin hiomattomuuksiinkaan.

Lyhyemmin ilmaistuna voisin kai todeta Tuomittujen olevan kaikin puolin viihdyttävä ja vangitseva dekkari. Tiiliskivimäisestä olomuodostaan huolimatta se on helppolukuinen ja siksi mainio lukujumin karkottaja. Mitä nyt Bartolomeota tekisi mieleni läpsäistä avokämmenellä.

Tiivistettynä:

Kuka: Vala, Vera

Mitä: Tuomitut (Gummerus, 2015)

Kansi: kuvat: iStockphoto

Tuomio: 4/5 – Kaikin puolin mainio dekkari, vauhdikas ja vangitseva.

1. Olkoonkin, ettei kyseessä ollut yllättävä tapaus ja että asianomainen eli viimeiset kuukautensa niin suurissa tuskissa, että hänen lopulta rauhallinen lähtönsä oli pikemminkin helpotus, on se silti aina murheellista.

2. Isoilla alkukirjaimilla, blogg. huom.

Pratchett: Vartiosto valmiina palvelukseen

Keväämmällä kantautui Englanninmaalta suru-uutinen: Sir Terry Pratchett oli poistunut keskuudestamme. Varsin nopeasti oli laitettu pystyyn Pratchett-kimppalukutempaus, johon minäkin osallistuin häpeillen hieman sitä, etten ollut aiemmin muka ehtinyt. Niinhän siinä sitten tietenkin kävi, että alkukankeuden jälkeen tykästyin paitsi Pratchettin kirjoitustyyliin myös Kiekkomaailman kuvioihin, ja jo varsin varhaisessa vaiheessa oli selvää, että lukumaratonille oli Pratchettiä lukuun otettava. Omalta osaltani Blogistanian kesälukumaraton V kruunautuikin sitten teokselle Vartiosto valmiina palvelukseen, joka jatkaa tarinaa jokseenkin siitä, mihin Vartijat hoi! jäi.

Tästä eteenpäin tekstissä saattaapi vilahtaa spoilereita heille, joilta tuo Kiekkomaailma-sarjan kaupunginvartiosto-osion ensiteos on tuntematon. Jatkakaa omalla vastuullanne.

Korpraali Porkkana kumppaneineen jatkaa järjestäytyneen rikollisuuden demokraattisesti hallitseman Ankh Morporkin suojelua ja kaupunginvartioston kunnia(ttomuude)n ylläpitämistä ensimmäisestä osasta tutulla tavalla. Kapteeni Vimes on astumassa avioon, kaduilla kulkee puhuvia koiria (tai oikeastaan vain yksi, mutta se riittää), kuninkaasta kuiskaillaan ja joukkoon mahtuu myös tyyppejä, jotka osaavat ajatella kursiivilla. ("Sellaisia ihmisiä on syytä pitää silmällä. Mieluiten turvallisen matkan päästä." s. 10) Mahtuupa kuvioihin maaginen asekin, itse asiassa useampi.

Vartiosto valmiina palvelukseen on taattua Pratchettiä, mikäli kahden kirjan kokemuksella voin moista väittää. Kieli jaksoi kikatuttaa ja hykerryttää vielä lukumaratonin loppumetreilläkin, ja se on jo jonkin sortin saavutus se! Pratchettin tyyli vaati ainakin minulta vähän totuttelua, mutta nyt olin siinä jo valmiiksi sisällä. Sarkastisempi bloggari voisi ehkä todeta, että maratonuupumuksen vuoksi henkiset kykyni olivat jopa normaaliakin alhaisemmat, ja siksi tällainen huumoripläjäys upposi kuin maaginen miekka pääkalloon, mutta pyhpah, sanon minä. Pratchett on tällaisen kieliurpoilijan silmissä suoranainen nero, ja voin vain kateellisena lukea, miten hulvattomasti (eli himputisti hauskemmin) Herra Sir Kirjailija kirjoitti.

Kunniamaininta täytyy antaa myös suomentajalle. Mika Kivimäki on tehnyt pieniä ihmeitä kääntäessään jokseenkin kaikki tai ainakin erittäin monet kielikikkailut englannista suomeksi. Me kaikkihan ymmärrämme, miten erilaisia suomi ja englanti rakenteiltaan ovat ja miten inhaa on tällaista kikkailutekstiä kääntää, ymmärrämmehän? Sen vuoksi olen valmis antamaan anteeksi jopa muutamat alkukieliset rakenteet, jotka paistoivat läpi suomennoksesta. Lähes aina niitä vaadittiin jonkin vitsin tai muun tempun säilyttämiseksi.

Kaiken kaikkiaan Vartiosto valmiina palvelukseen on viihdyttävää, ei liikaa omaa ajattelua vaativaa lukemista. Vaikka jäin kaipaamaan rämelohikäärmeitä suurempaan rooliin, kuten sarjan edeltävässä, lohikäärmesentrisemmässä osassa, oli tämä varsin erilainen juonikuvio silti omalla tavallaan ehkä jopa viihdyttävämpi. No, ehkei ihan, mutta eihän lohikäärmeistä voi juuri paremmaksi laittaa! Jään mielenkiinnolla seuraamaan Porkkanan ja kumppanien seikkailuja, vaikka samalla tekisi ehkä jo mieli ottaa jokin toinenkin Kiekkomaailman juoniosio luettavaksi. Täytyy katsoa, josko kirjaston hyllyn tilanne päättäisi asian puolestani! 

Tiivistettynä
Kuka: Pratchett, Terry
Mitä: Vartiosto valmiina palvelukseen (Karisto, 2005)
Alkuteos: Men at Arms (1993)

Suomennos: Mika Kivimäki

Tiivistettynä: 4/5 –  Takuuvarmaa, hykerryttävää Pratchettia.

Vartijat hoi! oli mielestäni Monty Python -versio Skyrimistä.