En muista kovinkaan paljoa ajasta, jolloin tartuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen. Itse kirjasta muistan pitäneeni kovin ja juonenkin pystyin suurpiirteisesti palauttamaan mieleeni, mutta valvottu vauvavuosi on selvästi syönyt aivokudostani tältä osa-alueelta. Kun lopulta havahduin Lopottiin, en oikein osannut innostua. Tiesin jo etukäteen, että en ehkä muistaisi tarpeeksi Neljäntienristeyksestä, olkoonkin, että Lopottia on mainostettu itsenäisenä jatko-osana. Toisaalta tiesin jo etukäteen, että pitäisin luultavasti kirjasta joka tapauksessa, ja niinpä järjenvastaisesti taas kerran päätin, etten tahdo hosua sen lukemisen kanssa. En kuitenkaan lopulta malttanut olla lainaamatta kirjaa, kun se niin kauniisti nökötti kirjastossa eräänä iltapäivänä, kun lapsia päiväkodista hakiessani sinne harhauduin.
Lopotti pyörii pitkälti Helenan ja hänen veljenpoikansa Tuomaksen ympärillä. Helenan hahmon muistin jo Neljäntienristeyksestä, Tuomasta en. Eikä sillä lopulta ollut väliäkään: Helena on hädin tuskin sivuhenkilö Neljäntienristeyksessä, Tuomas sitäkin pienemmässä roolissa. En kuitenkaan ehkä uskaltaisi kutsua Lopottia aivan täysin itsenäiseksi jatko-osaksi, olkoonkin, että päähenkilöiden mukana olisi pystynyt jollain tapaa roikkumaan Neljäntienristeystä lukemattakin. Perhedynamiikasta jäisi ihan uskomattoman paljon huomaamatta ilman jonkinasteisia ennakkotietoja. Toisaalta voihan se olla, että kanavoin tähän mielipiteeseeni omaa riemuani tavatessani (kirjan sivuilla mutta kuitenkin) taas Marian, Lahjan, Onnin ja kumppanit, joista lopulta muistin yllättävän paljonkin. Tiedä häntä.
Kinnunen kuljettaa tarinaa eteenpäin rinnakkain, vuoroin Tuomaksen ja vuoroin Helenan silmin, varhaislapsuudesta aina, noh, niin pitkälle kuin kuljettaa, sota-ajasta nykypäivään. Alkuun ratkaisu hieman ärsytti minua ja koin sen häiritseväksi: aina, kun aloin päästä vauhtiin ja mukaan tarinaan, siirryttiinkin toiseen aikaan ja paikkaan. Koko kirjaa tarkastellessa ratkaisu oli tosin toimiva ja näkökulmat täydensivät toisiaan mukavasti, joten en ensin aikonut edes mainita koko aihetta. Ylipäätään Helenan sokeainkoulumuistelot olivat vähintäänkin kiehtovia, samoin Tuomaksen lapsuus ja nuoruus 1980-luvun ajankuvana kutkuttelivat tätä kolmenkympin kriisiä jossain taustalla läpi käyvää lukijaa.
Kinnunen kirjoittaa yhä aina vain upeasti. Kieli on yksinkertaista, välillä melkein korutonta, mutta silti rikasta. Tällainen valovuosien pituisten virkkeiden kirjoittamiseen poskettomasti rakastunut otus kuin allekirjoittanut ei voi kuin ihailla moista taitoa! Kerronnan ohella Kinnunen ehtii viljellä elämän suuria totuuksia rakkaudesta, äitiydestä, tasa-arvosta, uskonnosta ja monesta muusta ajankohtaisesta teemasta ja arvosta. Kaltaiseni kyyninen lukijakin huomasi hapuilevansa nessupakettia aina välillä kirjailijan tehdessä jonkin harvinaisen osuvan huomion - ja niitä Lopotissa piisaa.
Jos jotain pientä negatiivista nyt yritän puoliväkisin keksiä, olisi minun kai mainittava, että olin jollain tasolla vähän pettynyt siihen, miten tässäkin kirjassa homoseksuaalisuus oli niin suurena teemana. Eikös sitä jo Neljäntienristeyksessä käsitelty tarpeeksi? En kuitenkaan kehtaa moisesta valittaa, sillä teema on ajankohtainen ja tärkeä ja sitä paitsi Kinnunen käsittelee sitä hienosti, jotenkin inhimillisen realistisesti.
Lopotti on vaikuttava lukukokemus. Kinnusen upea kielenkäyttö, mukaansatempaava juoni, todentuntuiset ja persoonalliset henkilöhahmot, maisemakuvaus ja sukusaagamainen sointi muodostavat upean kokonaisuuden. Näinköhän Kinnusen kirjasarjasta tulee tämän vuosituhannen Täällä Pohjantähden alla?
Tiivistettynä
Kuka: Kinnunen, Tommi
Mitä: Lopotti (WSOY, 2016)
Kansi: Martti Ruokonen (kuvat Kuusamon valokuvaamon arkisto)
Tuomio: 5/5 – Upea kirja upealta kirjailijalta. Lopotti lunastaa hirmuiset ennakko-odotuksensa ja on kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen tai ehkä jopa vähän enemmänkin.
Lopotti on Tommi Kinnusen toinen sukuromaani. Ensimmäinen on tietenkin huiman hieno Neljäntienristeys, josta olen kirjoitellut vanhan blogini puolella.
