Taannoin Helsingin Kirjamessuilla kirosin äkisti köyhtyvässä sielussani sitä, etten ollut ehtinyt tahi jaksanut ennen messuja lukea Maria Turtschaninoffin uusinta, Naondelia. Spoiler-kammoisena päädyin suorastaan välttelemään Turtschaninoffin esiintymisiä, vaikka hän alkuperäisellä vainoamislistallani ohjelmalehtiselläni olikin tukevasti edustettuna. Messujen jälkeen klikkailin itseni jupisten kohti kirjaston varauslehtistä ja edelläni olleiden varaajien määrä masensi minut totaalisesti – kunnes sattumalta muistin käydä erään koulupäivän jälkeen vilkaisemassa pääkirjaston ruotsinkielistä nuorisohyllyä. Siellähän se olla mötkötti, ilman sekuntiakaan jonotusta! Luinhan minä sitä paitsi Maresinkin sillä germaanisemmalla kotimaisella kielellä, joten miksi valitsisin suomennosta tälläkään kertaa.
Naondel tuntui syksyllä karvan verran pelottavalta luettavalta lähinnä siitä syystä, etten muistanut Maresista juuri mitään muuta kuin naisluostarin jollain syrjäisellä saarella, jotain yliluonnollista siinä oli ja kunniamurhahommeleita. Olisinpa tiennyt (tai malttanut selvittää asioita) sen verran, että olisin hoksannut kyseessä olevan Maresin esiosan! Naondel kertoo tarinan Punaisen luostarin perustamisesta ja siitä, miten syrjäiselle ja kallioiselle saarelle ylipäätään perustettiin Maresin sivuilla tutuksi tullut sisarkunta, kuten kirjan takakansikin kertoo. Mikään Luostarinrakennus For Dummies kirja ei kuitenkaan ole, vaan luostarisaarelle päädytään vasta kirjan loppumetreillä: kun kirjan loppuratkaisu on selvillä jo ennen kuin sitä varsinaisesti alkaa lukeakaan (se nimittäin tulee ilmi myös alkusanoista, blogg. huom.) ja alkuasetelma on mikä on, tulee lukukokemuksesta vähän dekkarimainen. Naondelissa mysteerinä ei kuitenkaan ole murhaajan henkilöllisyys, murha-ase ja/tai veriteon motiivi, vaan se, miten ystävällisesti sanottuna erikoinen naislauma päätyy tekemään yhteistyötä ja perustamaan luostarin ja miten tuo ylipäätään logistisesti onnistuu.
Kirjan naisista voisin kirjoittaa sanan jos toisenkin, mutta en tahdo paljastaa juonta liiaksi. Sen sijaan mainittakoon, että harvoin törmää yhtä herkullisen hirveään pahikseen kuin tässä kirjassa! Kahden pienen tyttären äitinä vietän surullisen paljon elämästäni jokin Disney-elokuva taustalla pyörien, niin myös Naondelia lukiessani. Tältä pohjalta ehkä ymmärrette, kun selitän Iskanin olevan vähän niin kuin "Frozenin" Hans, pilaantunut Prinssi Rohkea, "Aladdinin" Agrabahiin nakattuna. Lähi-Idän kulttuurit ja mytologia ovat vahvasti läsnä Naondelissa, samoin kuin tiettyjä samojen kulttuurien elementtejä vilahteli myös Maresissa.
Naondelissa on edeltäjäänsä huomattavasti enemmän yliluonnollisia elementtejä. Tekisi mieleni sanoa, että kirja on fantastisempi. Huonot vitsit sinänsä, Naondel oli minun silmääni jos ei nyt aikuisempaa niin ainakin synkempää fantasiaa. Jos Maresissa oli synkkiä hetkiä ja vivahteita, mutta yleistunnelma oli hatarien muistikuvieni mukaan ei välttämättä aivan valoisa mutta kuitenkin optimistinen, saa Naondelissa valonpilkahduksia etsiä pitkään ja odottaa hartaasti. Tämä ei sinänsä ole millään tapaa huono asia. Reaalimaailmassa asiat aika harvoin menevät niin kuin Strömsössä tai nuorten naisten naiiveissa kuvitelmissa, joten miksi fantasiamaailma olisi tässä suhteessa millään tapaa erilainen?
En tiedä, etenikö Naondelin lukeminen hitaasti sen synkkyyden vuoksi, joka pakotti muutenkin neljännesvuosittain murenemaan taipuvaisen psyykeeni laittamaan lukemiselle stopin muutaman luvun välein, tai ehkäpä joulua edeltäneen monella tapaa stressaavan ja ryhmätyöprojektien täyttämän opiskelurupeaman johdosta. Saattaa syy löytyä Turtschaninoffin kielestäkin. Hänen ruotsinsa ei ole sitä simppeleintä kaltaiselleni lukijalle, jonka äidinkieli on sieltä suomalais-ugrilaisemmasta päästä ja joka pääsee ruotsiksi haastamaan valitettavan harvoin. Ei sillä, etteivätkö monimutkaiset ja usein arkaaisetkin rakenteet kauniine maskuliini- ja akkusatiivitaivutuksineen (noin muutamia esimerkkejä mainitakseni) silti ansaitsisikin arvoistansa kunnioitusta ja tekstin hiljaista ihastelua. "Hiljaista" viittaa siis tässä yhteydessä sekä lukijan hiljaisiin, ihaileviin huokauksiin että lukuvauhtiin.
Luen liian vähän kotimaista nuortenkirjallisuutta ja fantasiaa tehdäkseni suuria julistuksia ja ollakseni asiassa minkään sortin auktoriteetti, mutta rohkenen silti väittää, että Maria Turtschaninoff on ehdottomasti parhaita nykyfantasiakirjailijoitamme.
Tiivistettynä
Kuka: Turtschaninoff, Maria
Mitä: Naondel: Krönikor från Röda Klostret (Förlaget Berghs, 2016)
Kansi: Laura Lyytinen
Tuomio: 5/5 – Kaikessa ahdistavuudessaan ja synkkyydessään (tai ehkä juuri niiden vuoksi!) vaikuttava ja vangitseva lukukokemus, joka jää mieleeni yhtenä vuoden 2016 parhaista.
P.S. Tekstin kuvituskuvassa kuopukseni lukee Naondelia iltasaduksi kissallemme. Äidin korvaan tarina kuulosti erehdyttävästi Punahilkalta.
