Kotimaista sarjakuvaa yhteen merkintään tehokkaasti tiivistettynä

Minä tapaan blogissani toistuvasti uhota, että nyt alan lukea enemmän sarjakuvia ja kirjoittaa niistä enemmän ja taitavammin blogiini. Ongelmana on lähinnä se, etten koskaan oikein tiedä, mitä noista mokomista kirjoittaisin, vaikka kuinka niistä pitäisin. Olen kuvataiteen sanalla jokseenkin totaali urpo, enkä osaa usein perustella, miksi joku miellyttää silmääni ja toinen ei. Sarjakuvakirjoja koskevat merkintäni olisivat siis keskimäärin yhden, korkeintaan kahden kappaleen pituisia, enkä ihan hirveästi välittäisi moisia raapaleita blogissani julkaista, ellei ole aivan pakko.

Viime vuoden aikana luin kuitenkin niin hienoja suomalaisia sarjakuvia, etten malta niitä käsittelemättäkään jättää. Hätäratkaisuna olen siis päättänyt käsitellä ne kaikki samassa blogimerkinnässä.

Ilpo Koskelan Lusia (Like, 2015) sijoittuu 1600-luvulle, tuohon kristinuskon ja suomenuskon murrosvaiheeseen: osa pappismiehistä tuomitsee kaikki pakanamaisilta haiskahtavatkaan teot ja temput ja metsästävät noitia rovioilleen, osa sallii valkean magian. Päähenkilö Lusia (ts. Lucia, ei sentään Lucifera!) on kansanparantaja ja runonlaulaja, oikeasti eläneeseen Lusia Rusintytär Korhoseen pohjautuen.

Koskelan piirtämistyyli on selkeää, ehkä jopa tyyliteltyä. Puhekuplat vilisevät viitteitä (!), ja voin rehellisesti sanoa lukeneeni historiallisia romaaneita, joihin tunnutaan tehneen taustatyöt huonommin kuin Koskela Lusiaansa. Nostan karvalakkiani! Jollain tapaa itse tarina jää kuitenkin pinnalliseksi ja etäiseksikin, vaikka se sinänsä viihdyttävä onkin, ja bloggaavan lukijan on hirveän vaikea keksiä siitä muuta sanomista kuin jonkinlaisen juonikuvauksen kirjoittaminen. Vaikka kokonaisuudessa on kaikki vaadittavat elementit, tämä lukija jää kuitenkin kylmäksi.

Lusiasta on muuten sävelletty oopperakin.

Mikko A Jeskasen Perkele: Myytillisiä tarinoita (WSOY, 2011) kiinnitti huomioni lähikirjastoni sarjakuvahyllyssä, onnistui yllättämään ja sai minut kikattelemaan kuin minkäkin esiteinin. (Hihi, ruma sana!) Pikainen vilkaisu kirjan sisälle ja takakanteen vakuutti minut kuitenkin: kuusi sarjakuvanovellia 1600-luvun Ruotsi-Suomesta, jolloin kristinusko ja suomenusko elivät murrosvaihetta - huomaatteko tässä sarjakuvamerkinnän sisällössä jo vissin teeman? Jep.

Jeskasen kuvat ovat jollain tapaa vaikeampia kuin vaikkapa Koskelan. Minä, Aku Ankkojen, Asterixin ja Lucky Luken ystävä, simppelimpään tottunut, en alkuun hankkinut saada selvää kuvista, mutta hiljalleen silmä harjaantui. Välillä koin, että Jeskasella on ollut jollain tapaa kiire kertoa itse tarina, ja kuvat ovat siksi ajoittain tyyliteltyjä, mutta tokkopa asia ihan näinkään mustavalkoinen on. Välillä kuvat ovat hyvinkin yksityiskohtaisia, kun taas välillä hyvinkin simppeleitä, ja sen verran tussin varressa olen itsekin ollut, että tiedän, ettei yksinkertaiselta näyttävien kuvienkaan luominen välttämättä ole niin, noh, yksinkertaista.

Oli niin tai näin, Perkele nousi ehkäpä suosikikseni näistä sarjakuvista. Sarjakuvat ja tarinat ovat selvästi aikuiseen makuun, lihaisia ja reheviä, ja vaikka kristityt ovat taas kuin lauma pieniä sielunvihollisia (tai ehkä juuri siksi), kokonaisuus on jotenkin kovin realistinen kaikesta yliluonnollisesta huolimatta.

Tältä pohjalta ei liene ihme, että olin haljeta ilosta bongatessani sattumalta samaisen lähikirjaston samaisesta sarjakuvahyllystä samaisen M. A. Jeskasen kynäilemän teoksen Santala: Perkele osa II (WSOY, 2011). Santala ei kuitenkaan ole sarjakuvanovellikokoelma eikä sen nimessä ole kirjoitusvirhettä, joskin olen itse edelleen vakaasti sitä mieltä, että kirjan nimenä noin niin kuin yleisesti huippuhieno olisi "Saatana: Perkele osa II". Aina ei voi voittaa. Oli niin tai näin, Santala on sarjakuvaromaanina sujuva jatko Perkeleelle, ja itse olin erinomaisen tyytyväinen siihen, että edellisessä osassa tutuksi tullut Laurentius Hornaeus tekee paluun. Juonellisesti Santala ei kuitenkaan yllä Perkeleen tasolle ja tuntuu ajoittain vähän venytetyltä.

Petri Hiltusen toimittamasta Eino Leinon Helkavirsiä -kokoelmasta (Arktinen Banaani, 2015) koko sarjakuvaprojektini lähti liikkeelle. Eino Leino on yksi niistä runoilijoista, joista lähes jokaisella on jonkinlainen mielipide. Useimmilla kai positiivinen. Minun ensikokemukseni ja sitä myötä vaikuttavin kokemukseni Leinon runoudesta on isovanhempieni kirjahyllystä esiteininä löytämäni Helkavirsien jonkin sortin valikoima tai yhteisnide. Sarjakuvaversio noista runoista vaikutti jo ajatuksena niin jännittävältä, etten voinut jättää sitä lukematta.

Eino Leinon Helkavirsiä on tosiaankin kokoelma eri tekijöiden tekemiä sarjakuvia, ja sitä myötä tyylillisesti yhden sortin sekametelisoppa. Luulen, että yhden sarjakuvataiteilijan tekemänä olisin pitänyt teoksesta enemmän: nyt koin kiinnittäväni liikaa huomiota visuaalisen esityksen vaihteluun. Oma ikisuosikkini Helkavirsistä, "Ylermi, ylpeä isäntä", on sarjakuvaversiona mukana teoksessa. Muistan lukeneeni runoaihastuksesta kananlihalla mummulassani siinä jossain rippikoulun ja ylioppilaaksi kirjoittamisen välillä kesämyrskyn pauhatessa taustalla. Vieläkin nousevat niskahaivenet pystyyn, kun mokomaa muistelen! Sarjakuvaversioon olin vähän pettynyt. Omat mielikuvani tapahtumista olivat kovin erilaiset. Olin sijoittanut ne tiettyyn kirkkoon - siihen isovanhempieni kotikylän vanhaan puukirkkoon, kuinkas muuten - ja muutenkin sarjakuvaversio ei vain napannut.

Onhan tuo tarinan muodosta toiseen siirtäminen vaikeaa silti. Kaikkia ei voi mitenkään miellyttää, ja omien tulkintojensa julkistaminen näin laajassa muodossa on jollain tapaa niin intiimiä, että kirjabloggarikin kavahtaa. Harva innostuu kirjojen elokuvaversioista: jotain jää aina pois tai tulee väärällä tapaa esitetyksi, eikö totta? Runon muuttaminen sarjakuvaksi ei sinänsä eroa tästä mitenkään.

Thompson: Habibi

Minä en erityisemmin sarjakuvia lue. Tai siis vilkaisenhan minä Fingerporin ja Viivin ja Wagnerin silloin tällöin, mutta sarjakuvaromaanit ovat minulle varsin tuntematon kirjallisuuden- tai ylipäätään taiteenlaji. Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden jätti jälkeensä kuitenkin oudon ja epämääräisen Lähi-Itää kaipaavan mielenlaadun, ja kun kouluni kirjastossa bongasin Craig Thompsonin Habibin kaunokirjallisuushyllystä, en voinut vastustaa kiusausta - olkoonkin, että kiitokseksi sain jumalattoman hartiajumin tungettuani jo ennestään ylitäyteen reppuuni vielä reilut kuusisataa sarjakuvasivua.

Habibi on pohjimmiltaan rakkaustarina, olkoonkin, että rakkaus muuttaa muotoaan kirjan edetessä. Kehyskertomuksen keskiössä on kaksi karannutta lapsiorjaa, Dodola ja Zam (oik. Cham), ja kehyksen sisään punotaan Koraanin tarinoita, joista osa ymmärrettävästi menee yksiin Raamatun kertomusten kanssa ainakin osittain. On jännittävää lukea ennestään tuttuja tarinoita vaikkapa Nooasta ja Abrahamista poikineen tällä twistillä!

Nooasta puheen ollen, en taida päästä kovin helpolla yli Thompsonin kuvauksesta (ts. kuvasta) tulvan jälkeisestä maailmasta. Enpä ollut tullut ennen ajatelleeksi sitä, että koko JHW:n (Jumalan, Jahven, Jehovan, Allahin, miksi häntä nyt sitten tahtookaan tässä yhteydessä kutsua) hukuttama ihmis- ja eläinkunta arkissa reissanneita poikkeuksia lukuun ottamatta ei todellakaan kadonnut veden laskiessa, vaan hajun ja siivousurakan on täytynyt olla melkoinen. Onneksi JHW antoi puhtaussäädöksensä vasta paljon Nooan jälkeen... 

Thompsonin tyyli on jännä yhdistelmä yksinkertaista ja monimutkaista. Kuulostipa harvinaisen järjettömältä lausahdukselta jopa minun suustani tulevaksi. Yritetäänpä avata. Thompsonin kuvitukset sinänsä ovat varsin simppeleitä ja ajoittain jopa koruttomiakin. Satunnaisesti sivuja on kuitenkin kuvitettu ja kehystetty käyttäen islamilaisen taiteen tunnusmerkkejä: arabeskeja ja kalligrafiaa, joista erityisesti jälkimmäisellä on suuri osa itse kerronnassakin.

Kirjaimien ja tarinoiden suuren suuri rooli Habibissa miellyttää minua kovasti, mikä ei toisaalta varmaan yllätä ketään. Arabia on kielenä minulle täyttä hepreaa (hehe), joten arvostin suuresti kirjan lopussa olevaa suomennos- ja selitysliitettä. Pientä kriisiä oli aiheuttaa se, että kirjan viimeistä sanaa (ks. alla) ei sieltäkään löytynyt. Helpostihan tuon kirjoitusmerkin tarkoitus oli pääteltävissä, sen verran usein kirjan nimi arabialaisin aakkosin kirjoitettuna kirjan myötä tuli vastaan, mutta kuitenkin.

En ollut aiemmin tiennyt, miten voimakas rooli kirjaimilla ja kirjainmerkeillä on islamilaisessa mytologiassa. Ihan järkeväähän tuo sinänsä on, kun otetaan huomioon, että juutalaisuudessakin homma toimii samoin, mutta enpä ollut sitä tullut pohtineeksi. Ylipäätään islamilainen mytologia nousee kovin suureen osaan Habibissa, vaikka toki "virallisellakin" islamilla on näkyvyyttä ja yksi päärooleista. Jäin itsekseni pohtimaan, kuinkahan liberaalia islamilaista teologiaa Thompson tuo kirjassaan esille: Wikipedian mukaan hän on Habibia tehdessään pyrkinyt ymmärtämään ja inhimillistämään islamia, ja (lähimmäisen)rakkauskeskeisestä lähestymistavasta tuleekin jotenkin enemmän mieleen liberaali kristinusko kuin islam. (Samaisen lähteen mukaan Thompson itse on kasvanut fundamentalistikristityssä kodissa.)

En oikein edes tiedä, mitä odotin Habibilta, mutta en ainakaan sitä, mitä lopulta edestäni löysin. Tarina tempaisi minut mukaansa aivan samalla tapaa kuin Abulhawan Sininen välissä taivaan ja vedenkin, mutta toisaalta se oli vähintäänkin aivan yhtä ahdistava ja raaka. Väkisinkin herää kysymys, onko tässä nyt ihan oikeasti joku juttu, etten voi lukea Lähi-Itään sijoittuvaa kirjaa ilman, että se on täynnä seksuaalista väkivaltaa?

Upea kirja silti. Täytyy ehkä alkaa lukea enemmän sarjakuvaromaaneja. Enkä malta vastustaa kiusausta ja olla päättämättä tätä tekstiä kirjan viimeisiin sanoihin: "[U]skovien motiivi palvella Jumalaa ei ole palkinnon toivo tai rangaistuksen pelko vaan habib [rakkaus]."

Tiivistettynä

Kuka: Thompson, Craig

Mitä: Habibi (Like, 2012)

Alkuteos: Habibi (2011)

Suomennos: Ida Takala

Tuomio: 4/5 – Mukaansatempaava ja aihepiiriltään kiehtova ja ahdistavakin sarjakuvaromaani.