Reynolds: Slow Bullets

Jokunen vuosi sitten, tässä puhutaan kaiketi noin vuosikymmenestä, olin jollain tapaa suorastaan ylpeä siitä, etten lukenut scifiä. Selkeää syytä tähän ei ollut, vaan vetosin vain johonkin epämääräiseen periaatteeseen, jonka tarkemmasta luonteesta en itsekään oikein ollut selvillä. Sittemmin tapasin kivan insinööripojan, joka ei lukenut käytännössä mitään muuta kuin scifiä. Ilmeisesti johtuen epämääräisistä ympäristötekijöistä luovuin omasta, vähintään yhtä epämääräisestä periaatteestani, ja opettelin lukemaan scifiä vaikkakin vähän valikoiden. En tiedä, onko tämän anekdootin ja avioliittoni (koska siitä insinööripojasta tuli sittemmin aviomieheni) onnellisuuden välillä minkäänlaista verrannollisuutta, mutta en ole uskaltanut ottaa riskejä asian suhteen.

Alastair Reynolds on yksi niistä scifi-kynäilijöistä, joiden tarjoamaan laatuun olen oppinut luottamaan sokeahkosti. Se, että Reynolds on puolisoni suosikkikirjailija, ei liene sattumaa. Slow Bullets on Reynoldsin tuotannon uudemmasta päästä, ilmestynyt 2017. Pienoisromaani ehti kummitella kirjahyllyssämme odottamassa, että viitsisin tarttua siihen, lähes vuoden päivät ennen kesäkuista lukumaratonia, jolloin ahmaisin sen yhdellä istumalla ja pidin siitä kuin pieni possu puurosta.

Kirjan juoni on sitä sorttia, josta ei oikein pysty kirjoittamaan ilman, että paljastaa liikaa jo heti alkuun. Mysteerivyyhti aukeaa vähän kerrallaan, mikä osaltaan villitsee alastairreynoldsmaista deus ex machina -loppuratkaisua odottavan lukijan järjettömille kierroksille. Kirjan loppu jää sopivissa määrin auki: ei niin paljon, että se jäisi määrättömästi kaihertamaan, mutta tarpeeksi, että lukija joutuu juoksuttamaan omia aivosolujaan sen äärellä.

Reynoldsin hahmot taiteilevat moraalisella harmaalla alueella, mikä on aina viihdyttävää kaltaiselleni, moraaliseen mustavalkoisuuteen turvaavalle lukijalle. Päähenkilön motivaattorit (ne silkkaa eloonjäämistä monimutkaisemmat ja -syisemmät siis) pysyvät sopivissa määrin piilossa aivan viime hetkiin saakka, elleivät sitten jää kokonaan lukijan mielikuvituksen varaan. Päähenkilön ja antagonistin välinen, kirjan alkusivuilla loppumaisillaan olevasta sodasta aiheutunut jännite on hienosti kirjoitettua ja yksinkertaisesti toimivaa, ja tässäkin kohtaa hyvisten ja pahisten välinen kahtiajako on hivenen haastavaa. Kuinka pitkälle moraalia voidaan venyttää sodan nimissä?

Kun 182 sivuun saadaan mahdutettua elementtejä korkea-scifistä, psykologisesta trilleristä, suljetun huoneen mysteeristä, filosofisesta pohdinnasta kulttuurin ja uskomusten kannalta oleellisista asioista ja muusta tällaisesta pienestä hömpästä, on kaltaiseni laiskasti scifin pariin palaavan lukijankin lopulta myönnettävä, ettei genre taida ihan toivottomimmasta päästä olla. Noh, ainakaan, kun käsissä on yhden sen Suurista Nimistä kirjoittama teos.

Kaikkiaan Slow Bullets on siis erityisen hieno ja suorastaan suositeltava pienoisromaani, joka ei paukuta lukijaansa tajuttomaksi teknisillä ja tieteellisillä teoreemilla ja spekulaatioilla, vaan onnistuu miellyttämään humanistinsieluista kirjabloggariakin kaivautumalla juuri sopivan syvälle, kuten nimensä antaa ymmärtää.

Kirjaa ei ole (vielä?) suomennettu.

Tiivistettynä

Kuka: Reynolds, Alastair

Mitä: Slow Bullets (Tachyon Publications, 2015)

Tuomio: Erinomaisen hieno pienoisromaani, joka saa nuivemmankin scifin lukijan pohtimaan, pitäisikö genreen sukeltaa syvemmälle.

P.S. Blogin ulkoasu on muuttunut jonkin verran. Ehkäpä tämän voimin pääsisi taas päivitysrytmiin kiinni. Kesäloma tuli ja meni perheen kanssa pitkin Suomenmaata juostessa ja huomenna odottaa jo arki (noh, minua, muut lomailevat vielä pari viikkoa), mutta syksyisin olen perinteisesti lukenut enemmän joka tapauksessa. Toivotaan parasta!

Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja

Ihmiseksi, joka ei mukamas lue kauhua, olen viime aikoina lukenut sitä varsin paljon. Ehkä mennyt kesä oli ihan oikeasti niin kammottavan pelottava, että kirjallinen kauhu ei enää juuri tonttuilevaa bloggaajatartamme hetkauta. Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittama Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja vangitsi katseeni palautettujen kirjojen hyllyssä taannoisella kirjastoreissulla, enkä malttanut jättää sitä lainaamatta. Ruumiittomat olikin lopulta mainiota luettavaa pitkille ja puuduttaville koulumatkoille ja lapsien nukutustuokioihin: mennyt viikko oli ehkä monellakin tapaa uuvuttava, mutta nukkumatti kiersi tämän kirjan lukijan kaukaa!

Ruumiittomat on lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna hiivatin hieno yhdistelmä erilaisia kauhunovelleja: on historiallista, on scifihtävää, on romantiikkavivahdetta ja yksi aivokasvainkin, joka sai tämän lukijan irvistelemään koko kesän kestäneen aivokasvaintaistelun jäljiltä. On jotenkin huimaavaa huomata, että periaatteessa saman genren, ts. kauhukirjallisuuden, sisään mahtuu näin paljon kaikkea erilaista, suorastaan erilaisia genrejä, joista osa iskee ja osa, noh, ei.

Novellimallinen kauhukirjallisuus taitaa olla paras vaihtoehto kaltaiselleni kauhua kavahtavalle lukijalle. Vaikka Ruumiittomissakin jokainen tarina sinällään on pelottava, kuten kummitusjutun kuuluukin, ei tunnelma pääse rakentumaan aivan niin kammottaviin mittoihin kuin romaanissa. Vaikka kirjaa lukiessa syke nousi ja niskakarvat pörhistyivät, purkautui jännitys aina välillä ja tunnelma tasaantui.

Vaikka Ruumiittomat onkin sisältönsä silkan sekalaisuuden vuoksi ihastuttavan virkistävä lukukokemus, on aavetarinoissa selvästi yhdistäviäkin tekijöitä. Jäin itse miettimään, tapahtuuko näitä paranormaaleja kokemuksia ylipäätään sellaisille perusonnellisille ihmisille. Tai uskon asiahan se puhtaasti taitaa olla, tapahtuuko niitä ylipäätään, mutta ehkä tiedätte, mitä ajan takaa. Onko kauhugenren kirjoittamaton sääntö, että ihmisen täytyy olla kokenut jonkinlainen trauma ollakseen jollain tapaa tarpeeksi herkkä kohtaamaan yliluonnollisen? 

Kuten usein antologioita tai ylipäätään kokoelmia lukiessani, olen taas kerran täysin kykenemätön nimeämään suosikkinovelliani Ruumiittomista. Erityisesti mieleeni painui neljä novellia, vaikka käytännössä jokaisesta kirjaan valikoituneesta pidin. Maria Carolen "Ruusunnuppuni, kaikkeni" oli jännittävä kuvaus kuolemanjälkeisestä tietoisuudesta. Minna Roinisen "Vielä yhdet jäähyväiset" leikitteli järjen ja järjettömyyden yliluonnollisuuden suhteella. Taru Luotolan "Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa" oli jollain tapaa ihastuttavan perinteinen kummitustarina. Heikki Nevalan "Syyllisyyden varjot" hurmasi murteellisella ja arkaistisella kielenkäytöllään ja ylipäätään historiallisuudellaan.

Lopputulemana voisi siis ehkä todeta Ruumiittomien olevan mukavan pelottava novellikokoelma, joka on tyyliltään vaihteleva, mutta laadultaan tasaisen tappavan hyvä.

Tiivistettynä
Kuka: Nevala, Heikki, Nupponen, Anni & Shuntila, Simo (toim.)

Mitä: Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma, 2014)

Tuomio: 4/5 – Monipuolisuudessaan mainiota laatukauhua neljäntoista novellin verran.

Seppälä: Lemen

Jaakko Markus Seppälän Lemen oli kirja, jota en ehkä olisi arvannut lukevani. Bongasin sen taannoisella pikakirjastoreissullani ja muistelin nähneeni Jossain Blogissa positiivissävytteisen tekstin siitä. "Kuumeinen teknotrilleri lähitulevaisuuden maailmasta", toitottaa kirjan takakansi eikä kertomatta sen enempää. (Vasta kotona huomasin juonitiivistelmän kansiliepeessä.) Ei se kai niin turhan päälle tarkkaa ole, kirjan valitseminen. Sitä paitsi tämä ei ollut huono laisinkaan.

Lemen sijoittuu fiktiiviseen Soheba Cityyn kohtuullisen läheisessä tulevaisuudessa, jossa teknologia on vallannut lisää jalansijaa ihmisten arjessa ja elossa, jossa valtiot eivät sanele lakeja jättimäisille yrityksille vaan päinvastoin, ja elämä on kaikkiaan vähän sellaista Sin City -tyylistä, raakaa, ankeaa ja mustavalkoiseen vivahtavaa. Assosioin itse kirjan vahvasti Final Fantasy VII -konsolipeliin. Tähän syynä lienee Seppälän kirjoitustyyli, joka sopisi hyvin niin elokuvan kuin pelinkin pohjamateriaaliksi. 

Toinen kansilieve tarjoilee perinteisen takakansitekstitiivistelmän kirjan juonesta ja tematiikasta, toinen esittelee kirjailijan lyhyesti ja mainitsee tämän olevan ohjelmistokoodaaja. Teknologiaa, monimutkaista 3D-mallinnosta/tulostusta ja tekoälyjä vilisevä Lemen ei sinänsä jätä tilaa epäilyksille siitä, etteikö Seppälä bittinsä ja muut tietotekniset terminsä tunne. Minulle ne eivät aivan yhtä tuttuja ole, mutta pysyin silti vallan mainiosti kärryillä, sen verran kattavasti Seppälä juonta pohjustaa ja pehmittää. Englanninkielinen terminologia kuuluu toki tietojenkäsittelytieteisiin ja sitä liippaavaan maailmaan, mutta minua sekakieli vähän ärsytti. Kirjan tyyliin mokoma sopii hyvin, mutta mikäli tämä olisi ollut suomennos, valittaisin tälläkin hetkellä sen laadusta näppäimistö paukkuen.

Lemen ei ole pöllömpi scifi-esikoinen. Se etenee vauhdikkaasti tahmeahkosta alustaan huolimatta, ja sai ainakin minut mukaansa. Päähenkilö Nina ei herättänyt minussa suurempia tunteita – tai niin ainakin kuvittelin, mutta tunnereaktioni kirjan loppuun vihjaa siihen suuntaan, että saatoin sittenkin pitää tyypistä.

Oli niin tai näin, minua otollisempaa maata kirjalle olisi saattanut olla hieman nuorempi mieshenkilö. Voisin kuvitella suosittelevani kirjaa muutaman vuoden itseäni nuoremmalle veljelleni, mikäli hän ylipäätään lukisi (kirjoja siis). Arvasin kohtuullisen monta juonikuviota jo hyvissä ajoin ennakkoon, mikä osaltaan söi hieman omaa lukukokemustani, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin positiiviseksi.

Tiivistettynä:
Kuka: Seppälä, Jaakko Markus
Mitä: Lemen (Like, 2015)
Kansi: Tommi Tukiainen (kuva: iStockphoto)
Tuomio: 3/5 – Mukavan vauhdikas, kelpo scifi-esikoinen, joka mukaansatempaavuudestaan huolimatta ei minussa suurempia tunteita kuitenkaan herättänyt.