Reynolds: Slow Bullets

Jokunen vuosi sitten, tässä puhutaan kaiketi noin vuosikymmenestä, olin jollain tapaa suorastaan ylpeä siitä, etten lukenut scifiä. Selkeää syytä tähän ei ollut, vaan vetosin vain johonkin epämääräiseen periaatteeseen, jonka tarkemmasta luonteesta en itsekään oikein ollut selvillä. Sittemmin tapasin kivan insinööripojan, joka ei lukenut käytännössä mitään muuta kuin scifiä. Ilmeisesti johtuen epämääräisistä ympäristötekijöistä luovuin omasta, vähintään yhtä epämääräisestä periaatteestani, ja opettelin lukemaan scifiä vaikkakin vähän valikoiden. En tiedä, onko tämän anekdootin ja avioliittoni (koska siitä insinööripojasta tuli sittemmin aviomieheni) onnellisuuden välillä minkäänlaista verrannollisuutta, mutta en ole uskaltanut ottaa riskejä asian suhteen.

Alastair Reynolds on yksi niistä scifi-kynäilijöistä, joiden tarjoamaan laatuun olen oppinut luottamaan sokeahkosti. Se, että Reynolds on puolisoni suosikkikirjailija, ei liene sattumaa. Slow Bullets on Reynoldsin tuotannon uudemmasta päästä, ilmestynyt 2017. Pienoisromaani ehti kummitella kirjahyllyssämme odottamassa, että viitsisin tarttua siihen, lähes vuoden päivät ennen kesäkuista lukumaratonia, jolloin ahmaisin sen yhdellä istumalla ja pidin siitä kuin pieni possu puurosta.

Kirjan juoni on sitä sorttia, josta ei oikein pysty kirjoittamaan ilman, että paljastaa liikaa jo heti alkuun. Mysteerivyyhti aukeaa vähän kerrallaan, mikä osaltaan villitsee alastairreynoldsmaista deus ex machina -loppuratkaisua odottavan lukijan järjettömille kierroksille. Kirjan loppu jää sopivissa määrin auki: ei niin paljon, että se jäisi määrättömästi kaihertamaan, mutta tarpeeksi, että lukija joutuu juoksuttamaan omia aivosolujaan sen äärellä.

Reynoldsin hahmot taiteilevat moraalisella harmaalla alueella, mikä on aina viihdyttävää kaltaiselleni, moraaliseen mustavalkoisuuteen turvaavalle lukijalle. Päähenkilön motivaattorit (ne silkkaa eloonjäämistä monimutkaisemmat ja -syisemmät siis) pysyvät sopivissa määrin piilossa aivan viime hetkiin saakka, elleivät sitten jää kokonaan lukijan mielikuvituksen varaan. Päähenkilön ja antagonistin välinen, kirjan alkusivuilla loppumaisillaan olevasta sodasta aiheutunut jännite on hienosti kirjoitettua ja yksinkertaisesti toimivaa, ja tässäkin kohtaa hyvisten ja pahisten välinen kahtiajako on hivenen haastavaa. Kuinka pitkälle moraalia voidaan venyttää sodan nimissä?

Kun 182 sivuun saadaan mahdutettua elementtejä korkea-scifistä, psykologisesta trilleristä, suljetun huoneen mysteeristä, filosofisesta pohdinnasta kulttuurin ja uskomusten kannalta oleellisista asioista ja muusta tällaisesta pienestä hömpästä, on kaltaiseni laiskasti scifin pariin palaavan lukijankin lopulta myönnettävä, ettei genre taida ihan toivottomimmasta päästä olla. Noh, ainakaan, kun käsissä on yhden sen Suurista Nimistä kirjoittama teos.

Kaikkiaan Slow Bullets on siis erityisen hieno ja suorastaan suositeltava pienoisromaani, joka ei paukuta lukijaansa tajuttomaksi teknisillä ja tieteellisillä teoreemilla ja spekulaatioilla, vaan onnistuu miellyttämään humanistinsieluista kirjabloggariakin kaivautumalla juuri sopivan syvälle, kuten nimensä antaa ymmärtää.

Kirjaa ei ole (vielä?) suomennettu.

Tiivistettynä

Kuka: Reynolds, Alastair

Mitä: Slow Bullets (Tachyon Publications, 2015)

Tuomio: Erinomaisen hieno pienoisromaani, joka saa nuivemmankin scifin lukijan pohtimaan, pitäisikö genreen sukeltaa syvemmälle.

P.S. Blogin ulkoasu on muuttunut jonkin verran. Ehkäpä tämän voimin pääsisi taas päivitysrytmiin kiinni. Kesäloma tuli ja meni perheen kanssa pitkin Suomenmaata juostessa ja huomenna odottaa jo arki (noh, minua, muut lomailevat vielä pari viikkoa), mutta syksyisin olen perinteisesti lukenut enemmän joka tapauksessa. Toivotaan parasta!

Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläisen uutukainen, Väärän kissan päivä, on viime aikoina ollut voimakkaasti esillä kirjablogistaniassa, enkä minäkään tässä suhteessa mitenkään pyri erottumaan massasta. Semifanaattisen kirjanmetsästysurakan jälkeen sain teoksen sattumalta käsiini kirjastosta ollessani matkalla kirjakauppaan ostamaan sitä, ja päivän käännyttyä iltaan päätin lukea varovasti pari ensimmäistä lukua ja jatkaa kirjaa hissuksiin, sillä ahmimisesta seuraa vain lukukooma. Muutaman tunnin kuluttua havahduin siihen, että kirja oli loppu ja että yöuneni tulisivat sinä yönä jäämään poikkeuksellisen lyhyiksi, mistä toipumiseen menee syysflunssaisessa ruuhkavuosikadotuksessa yllättävän kauan, mikä osaltaan selittäköön viimeaikaista blogihiljaisuutta.

Vaikka kunnon kirjabloggarin tavoin yliviljelen termiä “vangitseva” kirjoista puhuessani, ovat kirjat, jotka saavat minut kadottamaan ajantajuni näin totaalisesti, äärimmäisen harvassa. Jos olisin millään muotoa analyyttinen ihminen tai vakavastiotettava kirjallisuusauktoriteetti, osaisin varmasti eritellä lukukokemuksestani tähän johtaneet tekijät. Koska olen kuitenkin vain armoitettu mutuhuttuilija (ja ylpeä siitä!), tyytynen julistamaan ilosanomaa PIJ:n neroudesta.

No ei, en nyt ehkä yksinomaan sentään niinkään, vaikka aihetta ehkä olisi. Pasi Ilmari Jääskeläinen on minulle verrattain tuntematon kirjailija, jolta olen ennestään lukenut kaksi teosta. Vanhan blogin kätköistä löytyy tekstiä teoksista Sielut kulkevat sateessa (Atena, 2013) ja Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena, 2010). Suitsutustahan ne ovat, sille nyt ei mahda mitään. Maaginen realismi on mainiota ja Jääskeläinen silmittömän taitava kynäniekka. Kolmen vuoden odotus Lovecraftia lainailleiden Sielujen jälkeen on ollut pitkänpuoleinen, ja odotukseni Väärän kissan päivää kohtaan olivat kiitettävän korkealla, kun kirjan näppeihini sain. Koska olen jo useampaan otteeseen suitsuttanut kirjaa kertomatta siitä mitään oleellista, arvannette, etten pettynyt.

Koska Sielut ja Lumikko olivat keskenään kovin erilaisia kirjoja, en oikein tiennyt, mitä Väärän kissan päivän juonelta maagisen realismin lisäksi odottaisin. Näin jälkikäteen voisin ehkä yrittää kuvailla kirjaa realistisen unenomaiseksi jamesbondmaiseksi vakoojaseikkailuksi, mutta eihän se alkuunkaan riittäisi kuvaamaan Jääskeläisen erinomaista kerrontaa ja kielikikkailua yhdistettynä vauhdikkaaseen ja kaikessa nerokkuudessaan enemmän kuin hitusen absurdiin juoneen. Kirjan päähenkilö, Kaarna, on vähintään yhtä eksyksissä kuin lukija, ja vaikka loppuratkaisun pääpiirteissään arvaa jo varsin varhaisessa vaiheessa (mikään suuri saavutus se ei ole, sen verran vihjeitä satelee!), se ei haittaa pätkääkään. Kaarnan inhimillisyys ja, noh, realistisuus ovat niin taiten luotuja, että hihkuin niistää puolisolleni ääneen toistuvasti jo kirjaa lukiessani: hankala äitisuhde, lapsuusmuistojen jakautuminen kahdelle puolen vedenjakajaa, vanhaan hyvään ja uuteen vähemmän hyvään aikaan ja kaikki muukin on juuri sellaista sopivan traumaattista, että jokainen lukija löytää siitä jotain itselleen, vaikka oman äidin kanssa välit olisivatkin kunnossa. (Ei hätää, äiti, jos tätä luet, en yritä vihjailla mitään!) 

Kylmän sodan puskiessa nykypäivään ja miellyttävän suppeaksi jäävän päähahmokavalkadin vetäessä rallia ympäri Marrasvirran kaupunkia kokeellisen dementialääkkeen vauhdittamana kuin parhaankin Bond-lauman, sitä alkaa lukija kummasti vilkuilla kainalossaan nukkuvaa kissaa ja pohtia sitä, miten jännä asia todellisuus oikeastaan onkaan. Vaikka sitä kuinka tiedostaa sen subjektiivisuuden, on kuitenkin aina jännä hoksata, miten elämme oikeassa rinnakkaisten totuuksien multiversumissa aamun ruuhkaisessa bussissa nököttäessämmekin. Väärän kissan päivän unenomaisuus on hienovaraista, maagisuus niin luonnollista ja realismi niin häilyvää, että lukukokemus jää väkisinkin mieleen yhtenä vuoden omituisimmista ja parhaista.

Tiivistettynä
Kuka: Jääskeläinen, Pasi Ilmari

Mitä: Väärän kissan päivä (Atena, 2017)

Kansi: Sanna Mander

Tuomio: 5/5 – Poikkeuksellisen toimiva muistutus siitä, miten hienoa spefiä kotimaassamme kirjoitetaankaan!

Atwood: Orjattaresi

Kun lukuaika ja -energia on kortilla, tapaan hakeutua illalla television ääreen. Inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta lukemisen kannalta kai aika surkeaa. Vai onko sittenkään? Nyt alkaa nimittäin uhkaavasti näyttää siltä, että saan aikaiseksi lukea kirjoja, joiden televisioversiot haluan katsoa, ja kaikkihan tietävät, että kirja täytyy lukea ennen audiovisuaalisen version vilkaisua: ensin Neil Gaimanin American Gods ja nyt Margaret Atwoodin Orjattaresi (alkup. The Handmaid's Tale), jonka televisioversio on pyörinyt tovin HBO:lla. 

Näköradio sikseen.

Orjattaresi ei ole uusi kirja: teos ilmestyi jo 1985 ja suomennoskin jo seuraavana vuonna. Amerikan maalla kirjaa tunnutaan pidettävän yhden sortin modernina klassikkona ja dystopiakirjallisuuden kulmakivenä. En lainkaan ihmettele tätä. Alusta alkaen kirja tuo mieleen George Orwellin mestarillisen 1984:n, ja omassa yhdistelyyn taipuvassa päänupissani huomasinkin pian mieltäväni Orjattaresi olevan jenkkinäkökulma samaan tarinaan. Eihän tuo läheskään yksi yhteen mene, mutta suotakoon bloggarille tonttulakin sisäinen hömpöttelynsä.

Orjattaresi maailma on äärimmäisyyksiin ja reippaasti sen ylikin viety republikaaniamerikkalainen utopia, näennäisen kristillinen teokratia, jossa vain harvoilla ja valituilla on oikeus lisääntyä. Tokikaan lisääntyminen ei ole aivan näin yksioikoista puuhaa ja monet vaimoiksi kelpaavista ovat lisääntymiskyvyttömiä: ratkaisuksi ongelmaan on tuotu orjattaret, naiset, joiden ainoa tehtävä ja tarkoitus on tuoda maailmaan isäntänsä lapsi tai tulla karkotetuksi siirtokuntiin mahona. Vaimoista tulee äitejä, orjattaret ovat synnyttäjiä, ja perinteisesti toisiinsa liittyneiden roolien lujittamiseksi vaimot ovat läsnä sängyssä ja synnytyksissä, kun orjatar hoitaa varsinaiset työt, jos ilmaisu sallitaan. Viittaus nyky-Yhdysvaltoihin on ehkä kärjistetty, mutta kun Trumpin hallinnon tempauksien seuraamiselta ei voi välttyä, ei tälle assosiaatiollekaan mahda mitään.

Tahtoisin kovin kirjoittaa niinkin melodramaattisen lauseen kuin, että Orjattaressasi rakkaus on ylellisyys, mutta se ei olisi laisinkaan totta. Ylellisyys viittaa terminä johonkin tavoittelemisen arvoiseen, kun kirjan maailmassa rakkaus on silkkaa turhuutta, poikkeama ihmiskunnan historian läpi kulkevien järjestettyjen järkiavioliittojen sarjassa. Kaltaiselleni ihmiselle, joka näkee kristinuskon nimenomaan rakkauden kautta, kirjan kaltainen rakkaudeton teokratia on niin kertakaikkisen absurdi ajatus, että aivoni kävivät kirjaa lukiessani hirmuisilla ylikierroksilla: Voiko Raamattua tosiaan lukea näin sokeasti? (Voi, sen tiedän, eikä tarvitse paljon edes yrittää.) Kun otetaan vielä huomioon oma naissukupuoleni ja roolini kahden tyttären äitinä, saadaan aivojen kierroslukumittari kriittiselle tasolle.

Kirjan päähenkilö ja pääasiallinen minäkertoja on orjatar, joka tunnetaan vain hänen isäntänsä nimestä johdetulla patronyymillä Frediläinen (engl. Offred, Of-Fred). Hänen muistojensa kautta lukija pääsee seuraamaan "nykymaailman", kirjan menneisyyden (ja todennäköisesti myös meidän menneisyytemme, kun otetaan huomioon, että kirja on yli 30 vuotta vanha), muuttumista totalitaariseksi teokratiaksi. Päiväkirjanomaiseen tekstiin mahtuu kuvausta niin päivien kulumisesta kuin öiden pimeydestä, niin konkreettisesta kuin psyykettä ravistavien vanhan elämän muistojen aiheuttamasta. Frediläisen tuska, ahdistus ja kapinahenki tulevat preesensmuotoisen kerronnan avulla niin lähelle lukijaa, että ei enää olla iholla vaan suoraan sielussa. Hahmon kehityskaari on realistisuudessaan hieno ja kovin inhimillinen.

Kovin paljon en tahdo lähteä avaamaan lukukokemustani tästä kirjasta. Pelkään sekä spoilereita että valvovaa Isoveljeä pelottaisin omilla tulkinnoiltani kirjan mahdolliset tulevat lukijat jonnekin kaukaisuuteen. Totean kuitenkin ikään kuin loppukaneetiksi, että saatuani kirjaston kirjan luettua, tilasin kirjan myös omaan hyllyyni. Se kertonee osaltaan jotain.

Tiivistettynä
Kuka: Atwood, Margaret
Mitä: Orjattaresi (Kirjayhtymä, 1986)

Alkuteos: The Handmaid's Tale (1985)

Suomennos: Matti Kannosto

Kansi: Hannu Väisänen (maalaus), Marjukka Sahakangas (typografia)

Tuomio: 5/5 –  Hyytävän hieno ja valitettavan ajankohtainen teos, joka nosti lukijan niskakarvat pystyyn monellakin tapaa. Ehdottomasti moderniksi (onhan reilu 30-vuotias kirja vielä moderni?) klassikoksi katsottava.

Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja

Ihmiseksi, joka ei mukamas lue kauhua, olen viime aikoina lukenut sitä varsin paljon. Ehkä mennyt kesä oli ihan oikeasti niin kammottavan pelottava, että kirjallinen kauhu ei enää juuri tonttuilevaa bloggaajatartamme hetkauta. Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittama Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja vangitsi katseeni palautettujen kirjojen hyllyssä taannoisella kirjastoreissulla, enkä malttanut jättää sitä lainaamatta. Ruumiittomat olikin lopulta mainiota luettavaa pitkille ja puuduttaville koulumatkoille ja lapsien nukutustuokioihin: mennyt viikko oli ehkä monellakin tapaa uuvuttava, mutta nukkumatti kiersi tämän kirjan lukijan kaukaa!

Ruumiittomat on lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna hiivatin hieno yhdistelmä erilaisia kauhunovelleja: on historiallista, on scifihtävää, on romantiikkavivahdetta ja yksi aivokasvainkin, joka sai tämän lukijan irvistelemään koko kesän kestäneen aivokasvaintaistelun jäljiltä. On jotenkin huimaavaa huomata, että periaatteessa saman genren, ts. kauhukirjallisuuden, sisään mahtuu näin paljon kaikkea erilaista, suorastaan erilaisia genrejä, joista osa iskee ja osa, noh, ei.

Novellimallinen kauhukirjallisuus taitaa olla paras vaihtoehto kaltaiselleni kauhua kavahtavalle lukijalle. Vaikka Ruumiittomissakin jokainen tarina sinällään on pelottava, kuten kummitusjutun kuuluukin, ei tunnelma pääse rakentumaan aivan niin kammottaviin mittoihin kuin romaanissa. Vaikka kirjaa lukiessa syke nousi ja niskakarvat pörhistyivät, purkautui jännitys aina välillä ja tunnelma tasaantui.

Vaikka Ruumiittomat onkin sisältönsä silkan sekalaisuuden vuoksi ihastuttavan virkistävä lukukokemus, on aavetarinoissa selvästi yhdistäviäkin tekijöitä. Jäin itse miettimään, tapahtuuko näitä paranormaaleja kokemuksia ylipäätään sellaisille perusonnellisille ihmisille. Tai uskon asiahan se puhtaasti taitaa olla, tapahtuuko niitä ylipäätään, mutta ehkä tiedätte, mitä ajan takaa. Onko kauhugenren kirjoittamaton sääntö, että ihmisen täytyy olla kokenut jonkinlainen trauma ollakseen jollain tapaa tarpeeksi herkkä kohtaamaan yliluonnollisen? 

Kuten usein antologioita tai ylipäätään kokoelmia lukiessani, olen taas kerran täysin kykenemätön nimeämään suosikkinovelliani Ruumiittomista. Erityisesti mieleeni painui neljä novellia, vaikka käytännössä jokaisesta kirjaan valikoituneesta pidin. Maria Carolen "Ruusunnuppuni, kaikkeni" oli jännittävä kuvaus kuolemanjälkeisestä tietoisuudesta. Minna Roinisen "Vielä yhdet jäähyväiset" leikitteli järjen ja järjettömyyden yliluonnollisuuden suhteella. Taru Luotolan "Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa" oli jollain tapaa ihastuttavan perinteinen kummitustarina. Heikki Nevalan "Syyllisyyden varjot" hurmasi murteellisella ja arkaistisella kielenkäytöllään ja ylipäätään historiallisuudellaan.

Lopputulemana voisi siis ehkä todeta Ruumiittomien olevan mukavan pelottava novellikokoelma, joka on tyyliltään vaihteleva, mutta laadultaan tasaisen tappavan hyvä.

Tiivistettynä
Kuka: Nevala, Heikki, Nupponen, Anni & Shuntila, Simo (toim.)

Mitä: Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma, 2014)

Tuomio: 4/5 – Monipuolisuudessaan mainiota laatukauhua neljäntoista novellin verran.

King: Tervetuloa Joylandiin

Jo alkuvuodessa päälle pätkähtänyt lukujumi on pieniä poikkeuksi lukuunottamatta pitänyt pintansa, ja taannoin eksyessäni puolinukuksissa (kirjaimellisesti, astuin keskustassa väärään bussiin, vaikka olen asunut nykyisellä kotikonnullani jo neljä vuotta ja tänne kulkee kaksi bussia...) kirjastoon nappasin mukaani nipun ohuenpuoleisia teoksia, josko saisin edes Goodreadsin laskurin näyttämään vähän paremmalta. Yksi näistä teoksista oli Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin.

Minä en ole kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Pidän sellaisesta hiukan hirvittävästä pehmokauhusta, mutta ihan kunnolla genreä edustavan kirjallisuuden kierrän kaukaa vihkivettä ja valkosipulimurskaa vihmoen. Joskus asia oli toisin, mutta kun aivan liian pienenä alakoululaisena otin ja luin Stephen Kingin Uinu, uinu, lemmikkini provosoituneena vanhemman serkkuni "Etkä varmaan uskalla!"-lällättelystä, käänsin kelkkani ja tällä tiellä olen pysynyt. Stephen Kingiin uskalsin koskea uudemman kerran vasta viitisentoista vuotta myöhemmin, ja silloinkin luettavana oli 11/22/63 eikä mikään oikeasti kauhuelementtejä sisältävä teos.

Tätä taustaa vasten olen ehkä hieman jäävi arvioimaan Joylandia osana Kingin tuotantoa. Useampi tuttava ja toveri nimittäin ilmoitti minulle sangen suoraan, että kirja on Kingiksi kuraa ja hädin tuskin lukemisen tai painamisen väärtti. Oma mielipiteeni oli kuitenkin eriävä. Minä ihan oikeasti pidin tästä kirjasta, enkä lainkaan vähän. Kauhukirjallisuudeksi en sitä kyllä lokeroisi, vaikka sellaisesta hyllystä se kirjastossakin oli, vaan pikemminkin ehkä dekkariksi, jossa on pieniä yliluonnollisehkoja piirteitä.

Päähenkilö, Devin Jones, saa jollain tapaa sympatiani, vaikkakin ehkä vähän sellaisella nenänvartta pitkin hymähdetyllä paatoksella: nykyään lähinnä naureskelen muistolle 21-vuotiaasta minusta, ja Jonesyn ikäluokkaan kuuluvat, minua kymmenkunta vuotta nuoremmat opiskelutoveritkin herättävät lähinnä äidillisiä tunteita. Samassa iässä (tai vähän nuorempanakin, mutta kuitenkin) kirjoitin ylioppilasaineen otsikolla "Mitä olen oppinut rakkaudesta kirjallisuutta lukemalla" tai jotain sinnepäin. Sain eximian. Nykyään tekstin muistelu nostattaa poskilleni häpeän punan. Kyllä vain, King osaa kuvailla nuoruuden mustavalkoista idealismia ja suoranaista naivismia uskottavasti, vaikka nykyajassa Joylandin vuosiaan muisteleva Devin kyllä kylvääkin sarkasmiaan ahkerasti muistellessaan hädin tuskin aikuistunutta itseään. Jep, osui ja upposi, tutulta kuulostaa!

Kingin ihmiskuvaus onkin kirjan ehdottomasti parasta antia. Vanhanajan tivolielämä on sekin toki kiehtovaa, vaikka ei se aivan yhtä jännittävää ole kuin nykyään, kun delfiinitkin lentävät! Itse juoni tuntuu välillä vähän pinnalliselta, ja Devinin riutuminen ensirakkauden romahdettua oli ehkä vähän jopa kliseistä – ja samalla vähän pinnallista. "Nyyh, tyttö jätti, en syö ja kuuntelen masentavaa musiikkia. Onneksi voin tehdä töitä, jee!" Toisaalta koko Wendy-kuvio tuntui ajoittain sen verran turhalta, että olisin ehkä ollut kolminkerroin närkästynyt, mikäli sitä olisi pidempään ja suuremmalla intensiteetillä vatvottu.

Kirjan kauhuelementit löytää lähinnä suurennuslasin kanssa tihrustamalla. On kummitustaloon tapettu nuori nainen, jota Devin itse ei tosin koskaan näe, ja tämän yhä karkuteillä oleva murhaaja. On ennustajaeukko – madame Fortuna, kuinkas muuten! – kristallipalloonsa katselemassa ja kämmenestä lukemassa, joskus jopa ennustuksissaan oikeaan osuen. Sama lahja on suotu pikkupojalle, Mikelle, joka nousee kirjan jälkimmäisellä puoliskolla tärkeään rooliin. Mutta että kauhukirja? Ei, kuten sanoin, ei minusta. Yliluonnollista dekkaria korkeintaan, ja sen dekkarinkin kanssa oli ehkä vähän niin ja näin: arvasin syyllisen varsin varhaisessa vaiheessa, koska kaikki muut ratkaisut olisivat olleet juonen kannalta epätyydyttäviä.

Kirja sijoittuu vuoteen 1973, mutta tätä en oikein osannut mieltää sitä lukiessani. Joku toinen saattaisi havaita ajankuvauksen paremmin, minulta se meni pitkälti ohi. Näinköhän seuraava Kingin teos, joka näppeihini päätyy, sijoittuu sitten vuoteen 1983? Hih! Sen saattaisin nimittäin näiden kahden lukemani perusteella uskaltaa ja jopa haluta lukea.

Tiivistettynä
Kuka: King, Stephen
Mitä: Tervetuloa Joylandiin (Tammi, 2015)
Alkuteos: Joyland (2013)
Suomennos: Kristiina Vaara
Tuomio: 4/5 – Vangitseva kertomus, jossa vuorottelevat nuoruuden naiivisuus ja keski-iän sarkastisuus. Kirjastoluokastaan huolimatta pikemmin dekkari kuin kauhua.

P.S. En usko, että se vanhempi serkku oikeasti koskaan varsinaisesti lällätteli. Kilpailunhaluisena pikku-Tiinana vain otin kaiken hiukankin haasteelta haiskahtavan tosissani. ;)

Morre: Tuonen tahto

Minä olen siinä mielessä tylsä ihminen, että kavahdan kauhukirjoja ja kirjoja, joissa lapsille tapahtuu jotain pahaa, jälkimmäisiä tämän kesän jälkeen ehkä enemmän kuin koskaan ennen. En kuitenkaan malttanut olla tarttumatta Hanna Morren esikoisromaaniin Tuonen tahto, jossa yhdistyvät nämä molemmat tekijät. Tytin ja Timon ainokainen, Aino, kuolee rattijuopon yliajamana jo kirjan alkusivuilla, ja loppukirja onkin sitten kauhua sanan useammassa merkityksessä – onneksi ei kuiitenkaan kirjallisessa mielessä. 

Minä olen ihminen, joka kovin pitää asioiden lokeroinnista. Niin pidän huolta siitä toimintakykyni kannalta olennaisesta illuusiosta, että kaikki on enemmän tai vähemmän minun hallinnassani. Tuonen tahto osoittautui tällä saralla hieman haastavaksi tapaukseksi. Ensivilkaisulla kirja on puhdasta spefiä, fantasiaa ja kauhua toisiinsa sekoitettuna. Minä en kuitenkaan aina osannut lukea sitä sellaisena. Tytin kokemukset voisi laittaa jonkinlaisen posttraumaattisen stressireaktion piikkiin. Taivas yksin tietää, mitä kaikkea minä olen tänä kesänä yön pimeinä tunteina käynyt läpi tai luullut käyväni läpi, eikä meidän perheemme trauma ollut kuitenkaan yhtä suuri kuin kirjan fiktiivisen perheen. "Eteisen tummanpunaisella matolla kuhisee pieniä hämähäkkejä", kun Timo lopettaa erään puhelun. Lukisiko nuo hämä-hämähäkit nyt konkreettisina vai metaforisina, kun Timon luontosuhdekin on mitä on? Olisi mielenkiintoista tietää, miten kirjan lukisi ihminen, joka (toisin kuin minä) ei lähtisi oletusarvoisesti lukemaan sitä fantasiana ja kauhuna. Mikäli saan mieheni lukemaan tämän, raportoin ihmiskokeeni tuloksista.

Morre luo tunnelmaa taiten. Tytti voittaa sympatiani jokseenkin välittömästi, niin paljon näen hänessä itseäni ja omaa äitiyttäni. Tytin syyllisyydentunteet Ainon sitten kuoltua lienevät joka äidille tuttuja, joskin suurimmalle osalle onneksi huomattavasti lievempinä. Koska olen viettänyt menneenä kesänä varsin monta pimeää hetkeä jossain itsesäälin, -inhon ja -syyllistyksen rajaseudulla, olin lopettaa koko kirjan lukemisen siihen paikkaan, jossa Tytti pohtii:

"Enkö ollutkin sanonut voi vittu! kun raskaustesti oli näyttänyt kahta viivaa? Enkö ollut raskausaikana ankkana vaappuessani toivonut, että koko sikiön voisi lähettää sinne mistä se oli tullutkin? Enkö ollut öisin valvoessani miettinyt, kuinka itku vaimenisi, jos painaisin tyynyn lapsen kasvoille? Enkö ollut uhannut jättää kuralammikkoon heittäytyneen Ainon siihen ja lähteä kotiin yksin?
Nyt minua rangaistaan. Minähän olin koettanut tehdä kaiken kuten kirjoissa ja vauvafoorumeilla sanotaan, mutta salaa toivonut ihan muuta."

Lukijaa on vaikea miellyttää. Jos päähenkilöihin ei ole mitään kosketuspintaa, ei mitään empatian tai vaihtoehtoisesti antipatian aihetta, ei kirja kosketa tarpeeksi tehdäkseen vaikutusta. Jos päähenkilö taas pääsee liiaksi ihon alle, kirja koskettaa ehkä liikaakin.

Tuonen tahto on selkeästi nykypäivässä, tässä ajassa oleva kirja. Kirjassa vilahteleva teknologia ja yleiset (tai no, Timon) asenteet tekevät sen selväksi, ja kerronnassa käytetty preesens voimistaa vaikutusta ennestään. Olisinkin toivonut esiin enemmän sitä takakannessakin mainostettua suomalaista mytologiaa, mutta toisaalta sen liiallinen pohtiminen ja selittäminen olisi ehkä pilannut kirjan mainion, kummitustarinamaisen tunnelman.

Lopulta minulle jäi kuitenkin vähän epäselväksi, mikä se kauhistuttavin kauhuelementti Tuonen tahdossa lopulta oli. Lapsen kuolema taitaa olla monelle vanhemmalle pelottavin olemassa oleva ajatus. Parisuhteen muuttuminen tai ehkä pikemminkin parisuhteen toisen osapuolen todellisen olemuksen paljastuminen trauman jälkeen ei sekään ole aihe, jota en kuvaisi pelottavaksi. Kuoleman epäluonnollisuus nykysuomalaisessa kulttuurissa ei ehkä ole niinkään pelottavaa kuin surullista. Suomalaisten luontosuhteen epäluonnollistuminen – joo, onhan sekin aika karmivaa. Ai niin, olihan tässä kirjassa se yliluonnollinen vaiko ehkä sittenkin superluonnollinen vivahde Mielikkeineen ja maksuineen. Myönnän kirjan loppuratkaisun nostaneen niskakarvani pystyyn.

Lopputulemana voisin ehkä todeta, että Tuonen tahto on kaikkiaan mainio esikoisromaani, joka juoksuttaa lukijaansa tunneskaalan ääripäästä toiseen ja vielä kolmanteenkin sellaisella vauhdilla, että Usain Boltkin jää kauas taakse: säälistä pelkoon, ymmärryksestä raivoon ja muutamaan muuhunkin enemmän tai vähemmän oikeutettuun tunnetilaan, joita en tässä (tai ehkä muutenkaan) tahdo sen enempää eritellä. Teos on kohtuullisen lyhyt, painetussa versiossa on kustantajan mukaan 96 sivua, ja siksi lukukokemus jää ajoittain hieman pinnalliseksi, mutta toisaalta kirjan tunnelma voisi muuttua merkittävästikin, mikäli sitä olisi yritetty venyttää pidemmäksi. Joskus vähemmän on enemmän, vaikka mielelläni olisin lukenut tätä pidempäänkin.

Tiivistettynä
Kuka: Morre, Hanna
Mitä: Tuonen tahto (Osuuskumma, 2016)
Kansi: Magdalena Hai
Tuomio: 4/5 – Useammalla tavalla ja tasolla kauhuelementtejä vilisevä fantasiavivahteinen teos, joka jättää lukijan pohtimaan luontoa, kuolemaa, syyllisyyttä, vanhemmuutta ja kaikkea siltä väliltä.
arvostelukappale kustantajalta

Itäranta: Teemestarin kirja

Minä olen vanhemmiten käynyt vähän sellaiseksi vastarannan kiiskeksi. Jos jotain kirjaa kovin hehkutetaan, on ensireaktioni yleensä negatiivinen. Koen kirjan lukemisen jollain tapaa turhaksi, jos arvelen jo valmiiksi pitäväni siitä. Vähän hullua sinänsä, en kiellä sitä lainkaan. Emmi Itärannan Teemestarin kirja on malliesimerkki juuri tällaisesta kirjasta. Sitä on kehuttu niin laajalti, että en jotenkin vain jaksanut lukea sitä, vaikka sen jossain välissä ostinkin jo valmiiksi omaan hyllyyni odottamaan. Taannoisella talvilomalla päätin kuitenkin ottaa kirjan työn alle, kun kirjastopinossakaan ei mitään houkuttelevaa jostain kumman syystä ollut, ja arvaahan sen nyt, miten siinä kävi.

Teemestarin kirja kertoo maailmasta, josta on loppumassa (makea) vesi. Varsin pelottava ja realistinen skenaario siis. Kirja käy ahdistavan ajankohtaista dialogia nykyhetken kanssa. Vaikka tarina sijoittuu epämääräisen kaukaiseen tulevaisuuteen, käy se silti vähän liiankin likelle omia kauhukuviani siitä, millaisessa maailmassa lapseni ja heidän lapsensa tulevat elämään. 

Ehdin jo aiemmin ihastua Itärannan kieleen ja kirjoitustyyliin Kudottujen kujien kaupungin parissa. Ehkä jollain tasolla odotin Teemestarin kirjan olevan tyylillisesti jotenkin vähemmän sliipattu, esikoinen kun on, mutta olin kovin väärässä. Jollain tasolla Teemestarin kieli oli jopa upeampaa kuin Kudottujen kujien kaupungin. Hapuillen etsin sanoja, joilla kuvata kirjan aiheuttamaa kieli-gasmia miehelleni (joka oli järjestänyt minulle yllätysreissun aikuisten kesken, raukka, kun minä yritin vain ahmia kirjaa!), mutta päädyin toistamaan virkettä: "Oikeasti, lue se. Se on ihan [sensuroitu] hyvä ja niin nätisti kirjoitettu." En vieläkään osaa kuvailla Itärannan kielen aiheuttamaa reaktiota päänupissani mitenkään kovin objektiivisesti tai edes järjellisesti. Niin, paitsi ehkä sanomalla, että olen silmittömän kateellinen.

Ainoa pienoinen närkästymisen aiheeni oli Teemestarin kirjan ja Kudottujen kujien kaupungin samankaltaisuus monella saralla. Päähenkilöt ja heidän ihmissuhteensa muistuttavat ainakin minun silmääni toisiaan kovin paljon, Samoin kirjojen loppuratkaisuissa oli yhtäläisyyksiä, vaikkeivat ne identtisiä olekaan. Tuntuu vähän tyhmältä nillittää näistä asioista, sillä pidin sekä päähenkilöistä että loppuratkaisuista molemmissa kirjoissa, mutta nillitänpä kuitenkin. Niin, ja onhan vesi teemanakin läsnä molemmissa kirjoissa, vaikkakin ratkaisevan eri tavoilla...

Oli niin tai näin, Teemestarin kirja on helposti yksi vaikuttavimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja ja uskon sen pitävän kutinsa ja paikkansa top 5 -kahinoissa ihan vuoden loppuun saakka, olkoonkin, että alle neljännes vuodesta on mennyt. Itäranta kirjoittaa huippuhienoa, maailmanluokan dystopiaa, joka onnistuu olemaan samaan aikaan viihdyttävää ja kuitenkin kutkuttelemaan sopivasti lukijan aivonystyröitä. Kirjan jättämä ahdistuksensekainen kiihtynyt tunnelma jäi päälle tuntikausiksi kirjan loppumisen jälkeenkin, ja tunkee parin viikon jälkeenkin ajoittain uniini.

Ei siitä paljon paremmaksi voi päästä.

Tiivistettynä
Kuka: Itäranta, Emmi

Mitä: Teemestarin kirja (Teos, 2012)

Kansi: Ville Tiihonen

Tuomio: 5/5 – Kaikilla mittapuilla ahdistavuudessaankin upea teos, joka jää varmasti taistelemaan parhaan tänä vuonna lukemani kirjan tittelistä. Nimeän täten Emmi Itärannan virallisesti yhdeksi suosikkikirjailijoistani.

P.S. Puolisoni ei ole lukenut kirjaa. Vielä. Olen nalkuttanut miehen lukemaan muun muassa Tarun sormusten herrasta, joten tuskin tähänkään montaa viikkoa menee.

Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Minä en ole koskaan saanut aikaiseksi lukea Emmi Itärannan kehuttua Teemestarin kirjaa, vaikka sen joskus alennusmyynnistä itselleni jo ostinkin. En ehkä tästä johtuen ole kiinnittänyt kummemmin huomiota Itärannan toisen teoksen, tänä vuonna ilmestyneen Kudottujen kujien kaupungin herättämään kuhinaan blogistaniassa. Erään työ(ssäoppimis)päivän jälkeen poikkesin kirjastossa, bongasin kirjan pikavippihyllystä ja nappasin sen mukaani. Paria päivää myöhemmin poikkesin niin ikään työmatkalla kirjakaupassa ja ostin kirjan omaan hyllyyni.

Kudottujen kujien kaupunki muistuttaa minua joissain määrin kahdesta tänä vuonna lukemastani erinomaisesta fantasiakirjasta. Se, miten lukija heitetään keskelle tapahtumia ilman sen kummempia selittelyitä ihmettelemään huuli pyöreänä Neuvostoa, unennäkijöitä, näkymättömiä tatuointeja ja muita Elianan elämään kuuluvia asioita, muistuttaa joissain määrin Siri Pettersenin Odininlapsesta. Kovin tyhjentäviä vastauksia kysymyksiin ei tarjoa Itärantakaan, mikä jättää toisaalta juuri sopivasti tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Yleisesti ottaen taas päähenkilö henkilöhistorioineen, kaiken maailman neitseelliset jumalolennot sekä miljöö luostareineen taloineen ja piilo-ovineen kaikkineen toi mieleeni Maria Turtschaninoffin Maresin. Ei mitenkään huonoja assosiaatioita sinänsä, ja Kudottujen kujien kaupunki nousee heittämällä niiden rinnalle tämän vuoden parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon.

Itäranta kirjoittaa kertakaikkisen kaunista suomea. Kieli on aaltoilevaa, eläväistä ja jollain tapaa erityisen realistisen ja konkreettisen tuntuista, vaikka kirja fantasiamaailmaan sijoittuukin. Tai ehkä tulevaisuuteen? En nimittäin osaa yhtään sanoa, mihin kirja ajallisesti sijoittuu. Jonkinlaisen steampunk-henkisen vivahteen olin havaitsevinani, mutta valalle en mene, sillä en osaa perustella ajatustani laisinkaan. Yleensä vähän karsastan kerrontaa yksikön ensimmäisessä persoonassa, mutta Itäranta sai senkin toimimaan ihailtavasti. Eliana kumppaneineen jää ehkä jollain tapaa sopivan etäiseksi, jotta minä-kertoja ei tunnu liian tuputtavalta ja tungeksivalta. Kerronnan preesenskään ei kauaa ehdi ahdistaa, kun tarina jo tempaa mukaansa.

"Alan hahmottaa huonetta, johon olen saapunut. Ikkunoita ei ole. Sen sijaan kaikilla neljällä seinällä roihuaa kookas takka. Niiden palo uhoaa iholleni, mutta luissa kytee yhä käytävän kylmyys. Näin kuolleet palelevat, ajattelen, kun heissä ei enää liiku mikään. Kun kaikki on pysähtynyt, eikä mikään enää koskaan muutu toiseksi." (s. 200)

Kudottujen kujien kaupungin voi ajatella myös peilaavan fantasiamaailman sijasta meidän maapalleroisemme tulevaisuutta, ainakin jos hiukan siristää silmiään ja leikkii tyhmää. Tulvat ja uneksiminen uhkaavat koko tunnettua maailmaa, lukutaito on harvojen herkkua, korallit kuolevat ja näkymättömissä pysyttelevä eliitti päättää jumalten lailla elämästä ja kuolemasta, yhteiskuntakelpoisuudesta ja orjuudesta. (Odininlapsi-vivahde tämäkin!) Yliluonnollisehkoa elementtiä on myös mukana, enkä ihan hirveästi arvostanut varjoissa piileskelevän Kutojan todellista henkilöllisyyttä (tai lajillisuutta), vaikka sitä osasin uumoillakin.

Olipa lähellä spoilata.

Joka tapauksessa Emmi Itäranta jää mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaista uusista kirjailijatuttavuuksista, ja Kudottujen kujien kaupunki meni heittämällä parhaiden lukemieni suomalaisten kirjojen jengiin. Tämän jälkeen taitaa olla pienoinen pakko napata Teemestarin kirja huomenna aloittamani lukumaratonin kirjapinoon mukaan keikkumaan.

Tiivistettynä
Kuka: Itäranta, Emmi
Mitä: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015)
Kansi: Jussi Kaakinen
Tuomio: 5/5 – Lumoava ja vangitseva fantasiapläjäys, joka jää mieleen yhtenä koko vuoden parhaista lukemistani kirjoista.

Waris & Nykänen: Entropia

Luin karvan verran yli vuosi sitten Helena Wariksen hurjan hienon fantasiakirjan Vuori, joka juuri hiljattain voitti Kuvastaja-palkinnonkin. Kun minulle tarjoutui tilaisuus tarttua Wariksen uusimpaan teokseen, jonka hän on kirjoittanut yhdessä puolisonsa Janne Nykäsen kanssa, en epäillyt kuin pienen silmänräpäyksen, ja senkin vain siksi, että en kyllä itse alkaisi puolisoni kanssa kirjoittaa mitään kauppalistaa monimutkaisempaa, ellei olisi aivan välttämätön pakko. Ja tämä siis kaikella rakkaudella näin neljännen hääpäivämme kunniaksi.

Mutta siis.

Wariksen ja Nykäsen Entropia on enimmäkseen pelottavan uskottava (ja pelottavan lähelle ajallisesti sijoittuva) dystopia, jossa Suomen maaseutu on autioitunut merkittävästi vielä nykyisestäkin. Kun nykytilannekin tuntuu vähän pelottavalta näin liki aitiopaikalta hommaa seuranneen silmissä, Entropia saa kyllä ne pisimmätkin niskakarvat pystyyn. Sähkökatkokset, säännöstely, pakkoevakuoinnit ja musta pörssi kuuluvat vielä maalla asuvien arkeen. Huhutaan maailmaa oikeasti pyörittävästä ja väestönharvennukseen tähtäävästä mystisestä järjestöstä, joka minun salaliittofanikorvaani kutkutteli vähän illuminatimaisena. Pääkaupungissa taas vietetään pintaliitoelämää huipputeknologioineen NSA-henkisistä seurantasiruista lähtien. Hiukan tulee Pedon merkki mieleen, kuulkaapas. Ottaen huomioon, että nykyään kotimaan(kin) uutisia seuratessa tulee vähän maailmanlopun fiiliksiä ja että vuodenaika on mikä on, Entropia on synkkyydessään oikein mainiota luettavaa. Sitä paitsi siellä täällä pilkahtelee enimmäkseen sopivan kuivaa huumoria, jottei kirjan meno vallan mahdottoman masentavaksi mene.

Kirjan kaksi päähenkilöä ovat ärsyttävässä ylimielisyydessään varsin samanhenkisiä, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Marina vaikuttaa alkuun uskomattoman rasittavalta ja naiivilta kanalintuselta, joka todella on nimensä arvoinen marisija, kun taas Jon, tuo oman elämänsä bönde-MacGyver, on niin hämärä otus, etten edes tiedä, mitä sanoa. Koska kohtalon oikun (ja naisapukuskin) yhteen saattama parivaljakko inhoaa toisiaan niin paatoksella, lukija alkaa heti epäillä, että toisiinsa ne ruojat kuitenkin rakastuvat ja pian heiluu perintötäkki Jonin vintillä. Vaikka naisen kanamaisuus ja miehen liioiteltu äijämäisyys (äijyys?) säilyvät loppuun saakka, oppii heistä pitämään, sillä hahmoihin alkaa tarinan edetessä tulla syvyyttä ja heidän tarinansa ja menneisyytensä hitaasti aueta. Sitä paitsi hahmojen tietty epämiellyttävyys ja kertakaikkinen sympatian hylkiminen lisää oikeastaan realismin tuntua. Ärrävikainen prätkäjengiläisterroristi menee kuitenkin ehkä vähän yli.

Alkuun pohdiskelin, etten ihan määrättömästi pitänyt Entropiasta. Kyllähän se nyt hyvä oli, mutta ei ehkä sellaista keskivertokirjaa kummempi. Vai oliko sittenkään? Kirja nimittäin tempasi minut mukaansa niin, että se oli ahmittava yhdessä päivässä yöunien, perheajan ja kouluhommien kustannuksella. Sen hahmot ovat mainioita, ja ylipäätään se on hyvin kirjoitettu. Erityisen virtuaalisen hatunnoston arvoista on se, etten kyllä kuollaksenikaan osaa arvata, mitkä osat ovat Wariksen ja mitkä Nykäsen näppäimistöltä. Tällainen hiljalleen aukeava tarina saa meikälukijan mukaansa aika tasan varmasti, ja Suomeen sijoittuvat dystopiat kutkuttelevat minua aina. Kun vielä huomaan innostuvani suunnattomasti takakannen huomautuksesta siitä, että Jonin ja Marinan tarinalle on suunnitteilla jatkoa, en voi kuin myöntää tappioni ja tunnustaa ihastukseni.

Tiivistettynä
Kuka: Waris, Helena & Nykänen, Janne
Mitä: Entropia (Kustannus Aarni, 2015)
Kansi: Teija Lammi/Grafemi (kuva: Petri Volanen)
Tuomio: 4/5 – Uskottavaa laatudystopiaa koti-Suomesta, joka saa lukijan miettimään nykymenoa kahdesti.
arvostelukappale

Seppälä: Lemen

Jaakko Markus Seppälän Lemen oli kirja, jota en ehkä olisi arvannut lukevani. Bongasin sen taannoisella pikakirjastoreissullani ja muistelin nähneeni Jossain Blogissa positiivissävytteisen tekstin siitä. "Kuumeinen teknotrilleri lähitulevaisuuden maailmasta", toitottaa kirjan takakansi eikä kertomatta sen enempää. (Vasta kotona huomasin juonitiivistelmän kansiliepeessä.) Ei se kai niin turhan päälle tarkkaa ole, kirjan valitseminen. Sitä paitsi tämä ei ollut huono laisinkaan.

Lemen sijoittuu fiktiiviseen Soheba Cityyn kohtuullisen läheisessä tulevaisuudessa, jossa teknologia on vallannut lisää jalansijaa ihmisten arjessa ja elossa, jossa valtiot eivät sanele lakeja jättimäisille yrityksille vaan päinvastoin, ja elämä on kaikkiaan vähän sellaista Sin City -tyylistä, raakaa, ankeaa ja mustavalkoiseen vivahtavaa. Assosioin itse kirjan vahvasti Final Fantasy VII -konsolipeliin. Tähän syynä lienee Seppälän kirjoitustyyli, joka sopisi hyvin niin elokuvan kuin pelinkin pohjamateriaaliksi. 

Toinen kansilieve tarjoilee perinteisen takakansitekstitiivistelmän kirjan juonesta ja tematiikasta, toinen esittelee kirjailijan lyhyesti ja mainitsee tämän olevan ohjelmistokoodaaja. Teknologiaa, monimutkaista 3D-mallinnosta/tulostusta ja tekoälyjä vilisevä Lemen ei sinänsä jätä tilaa epäilyksille siitä, etteikö Seppälä bittinsä ja muut tietotekniset terminsä tunne. Minulle ne eivät aivan yhtä tuttuja ole, mutta pysyin silti vallan mainiosti kärryillä, sen verran kattavasti Seppälä juonta pohjustaa ja pehmittää. Englanninkielinen terminologia kuuluu toki tietojenkäsittelytieteisiin ja sitä liippaavaan maailmaan, mutta minua sekakieli vähän ärsytti. Kirjan tyyliin mokoma sopii hyvin, mutta mikäli tämä olisi ollut suomennos, valittaisin tälläkin hetkellä sen laadusta näppäimistö paukkuen.

Lemen ei ole pöllömpi scifi-esikoinen. Se etenee vauhdikkaasti tahmeahkosta alustaan huolimatta, ja sai ainakin minut mukaansa. Päähenkilö Nina ei herättänyt minussa suurempia tunteita – tai niin ainakin kuvittelin, mutta tunnereaktioni kirjan loppuun vihjaa siihen suuntaan, että saatoin sittenkin pitää tyypistä.

Oli niin tai näin, minua otollisempaa maata kirjalle olisi saattanut olla hieman nuorempi mieshenkilö. Voisin kuvitella suosittelevani kirjaa muutaman vuoden itseäni nuoremmalle veljelleni, mikäli hän ylipäätään lukisi (kirjoja siis). Arvasin kohtuullisen monta juonikuviota jo hyvissä ajoin ennakkoon, mikä osaltaan söi hieman omaa lukukokemustani, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin positiiviseksi.

Tiivistettynä:
Kuka: Seppälä, Jaakko Markus
Mitä: Lemen (Like, 2015)
Kansi: Tommi Tukiainen (kuva: iStockphoto)
Tuomio: 3/5 – Mukavan vauhdikas, kelpo scifi-esikoinen, joka mukaansatempaavuudestaan huolimatta ei minussa suurempia tunteita kuitenkaan herättänyt.