Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus

Suunnilleen kuukausi sitten seisoin Tampereen yliopistollisen sairaalan kioskilla pohtien, että joku pokkari voisi olla hyvä idea. Kuusivuotias Marttina täällä blogissa tunnettu esikoisemme oli juuri siirretty "aikuisten teholta" lasten teho-osastolle edellispäivän kraniotomian jälkeen, ja minä kuvittelin edessäni olevan varsin monta tuntia nukkuvan lapsen sängyn vierellä istuskellen. Joku sellainen kevyenpuoleinen hömppä tai dekkari voisi olla senhetkiseen mielenmaisemaani sopiva kirja. Kun pokkaritelineestä sitten löytyi edullinen tuplapokkari, joka koostui Sujata Masseyn kahdesta ensimmäisestä Rei Shimura -kirjasta, oli päätökseni sitä myötä tehty. Namupussi, pokkari ja sängyn vierelle unta vartioimaan siis!

Muuten ajatuskulkuni oli varsin hienoa, mutta en ottanut huomioon muutamaa seikkaa. Ensinnäkin lapsen leikkauksen jälkeiset kivut olivat niin kovia, ettei edes säännöllisesti suoneen tuupattu morfiini hillinnyt niitä (ts. tuonut unta) kuin hetkeksi kerrallaan. Kun kivut sitten joskus kolmannen leikkauksen jälkeisen vuorokauden aikana alkoivat toden teolla helpottaa, alkoi sen sortin kuntoutus- ja viihdytysrupeama, ettei äidinkään sopinut keinutella kiikkustoolissa nenä kirjassa kiinni. Sitä paitsi siinä kiikkustoolissa sängyn vierellä istuessanikin olin äideille tyypillisesti huolesta fyysisesti ja henkisesti niin kipeä, että lukeminenkin takkuili. Parhaassa (tai pahimmassa) välissä junnasin samaa sivua pitkälti toista tuntia tajuamatta siinäkään vaiheessa, että sen puolivälin paikkeilla löytyy lumihangesta kalmo.

Tämän alustuksen jälkeen ei liene suuri ihmettelyn aihe, kun myönnän, ettei Rei Shimuran ensimmäinen tapaus varsinaisesti yltänyt suurien kirjallisuussuosikkieni joukkoon. Kirjan alku tuntui jotenkin laahaavan, mikä toki saattoi johtua jo mainitsemastani syystä kirjan hitaaseen etenemiseen. Japanilaiset henkilönnimet menivät iloisesti sekaisin, mutta niin menivät kyllä kaikki muutkin. Rein ongelmat tuntuivat jotenkin ärsyttävän yksinkertaisilta omaan tilanteeseeni verrattuna: Onko ne syömäpuikot pakko tunkea toisen miso-keittoon? Onko oikeasti niin kamalaa, jos kohtalo paiskaa tatamiin ilmeisen kuuman skotin kanssa? (Olen lukenut Diana Gabaldonini, joten arvaukseni on: EI!)

Kun Martti alkoi toipua ja pääsi kotiin viikko leikkauksen jälkeen, alkoi oma asennevammanikin helpottaa ja kirja edetä. Jouduin myöntämään, että Rei on oikeastaan ihan sympaattinen, joskin ehkä turhan täydellinen itse valitsemine puutteenalaisuuksineen. Seksuaalivähemmistöön kuuluva kämppäkaveri tuntui jotenkin jo nähdyltä kuviolta ja tajusin tätä merkintää kirjoittaessani mieltäneeni Richardin voimakkaasti "Unbreakable Kimmy Schmidtin" Tituksen kaltaiseksi. Täsmälleen samanlaiseksi siis.

Johtuipa alkutahmeus sitten ulkokirjallisista tekijöistä eli ei, alkoi kirja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen päästä niissä määrin vauhtiin, että luin sen loppuun enemmän kuin mielelläni. Vaikka taiton ajoittaiset ongelmat erityisesti repliikkien rivityksen (tai sen puutteen) suhteen hieman häiritsivät, oli teksti itsessään sujuvaa ja Titta Leppämäen suomennos onnistunut. Hömppädekkari (chick-dekkari, tipudekkari -- millä nimellä chick-litin ja dekkarin rakkauden hedelmää kutsuisi?) on yllättävän toimiva genre, vaikka taidan jatkossa nauttia dekkarini ilman tuskastuttavan yksityiskohtaisia pukeutumiskuvauksia. Tai no, kai tuo tuplapokkarin jälkimmäinen puolikaskin pitää vielä lukea... 

Tiivistettynä

Kuka: Massey, Sujata

Mitä: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (Gummerus, 2000/2016)

Alkuteos: Salaryman's Wife (1997)

Käännös: Titta Leppämäki

Tuomio: 3/5 – Kelpo kertomus ja mukavan aivoton genre. Yhdistelmä olisi toisessa elämäntilanteessa ehkä iskenyt paremmin tähän lukijaan.

Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Helsingin taannoisilla Kirjamessuilla järjestetyllä bloggaribrunssilla saatoin ihan vähän tai aika paljonkin ryhtyä fanittamaan ihanaa Kaisa Haatasta, ja lisäilin hänen kirjoittamansa Meikkipussin pohjalta luettavien kirjojen listani kärkipäähän. Kirjaston vippihyllyssä se kiinnitti sitten huomioni muutamaa viikkoa myöhemmin, ja ahmaisin kirjan vielä saman illan aikana.

Meikkipussin pohjalta on kuulemma "salaviisas viihderomaani". Tämän väitteen voin ainakin omalta kohdaltani allekirjoittaa. Kirjan päähenkilö, Tytti, pohtii ja ruotii elämäänsä, ja sen tuloksena on kirjasta muodostunut kokoelma lyhyitä ja lyhyehköjä tekstejä - aakkosjärjestyksessä, kuinkas muuten. Aihepiirit vaihtelevat kepoisammista vakavampiin, mutta oli aiheena sitten huonojen eläinten listaaminen ("Hämähäkki, hämähäkki, hämähäkki, hämähäkki, lukki, alpakka, turkiskuoriainen, Tasmanian tuholainen eli pussipiru, puoliapinat, hyttynen, komoranvaraani, koira, citypupu, hait, holkeri, intiankoisa, syyhypunkki, hämähäkki ja satiainen (toim. huom.)." s. 27), suomalaisten teehuoneiden puutteen ruotiminen tai kohdunpoiston pohtiminen, on tekstissä kautta linjan ihastuttavan positiivinen ja itseironinen asenne, joka toi elävästi mieleeni Bridget Jonesin, tuon chick litin supernaisen. Haatainen itse luonnehtiikin kirjaansa turkey litiksi, chick litin keski-ikäiseksi versioksi.  

Ongelmaksi muodostuukin lähinnä se, että minä en taidakaan olla vielä kalkkuna vaan kananen. Kun Tytti kirjassa pohtii jotain tapahtuneen hänelle "kerran nuorna naisna - ehkä kolmekymppisenä?", irvistelee tällainen kolmenkympin kriisin keskellä kärvistelevä lukija aika antaumuksella. Vaihdevuosiaihepiiri tuntuu vielä niin kovin kaukaiselta, ja keski-ikäisen lapsettoman sinkun saappaat kertakaikkisen kummallisilta. Kun minä olen Tytin ikäinen, on minulla kolme täysi-ikäistä jälkeläistä, ja ehkä jopa lapsenlapsia! Selkeämpää kehyskertomustakin jäin jollain tasolla kaipaamaan.

Meikkipussin pohjalta löytyy kuitenkin oikeita helmiäkin, kuten vaikkapa Tytin yllä möllöttävä näkemys rakkaudesta. Kyllä minä kehtaisin kirjaa salaviisaan sijasta kutsua ihan rehellisesti viisaaksikin. Viihdyttävä se niin ikään on, vaikka samaistumispintaa en juuri löytänytkään. Chick lit ei ole se kaikkein omin genreni, eikä turkey lit näköjään tilannetta miksikään muuta, mutta kyllähän tämän lukemisesta nauttii. Välillä jopa kaltaistani mörökölliä vähän nauratti (mikä ilmeni toisen suupielen nytkähdyksenä ylöspäin): Haatasella on terävä kynä ja sana hallussaan. Mitään kovin syvällistä sanottavaa ei ehkä keksi, mutta kaikenlainen siipikarjakirjallisuus, oli se sitten kanasille tai kalkkunoille suunnattua, on minulle ensisijaisesti aivot narikkaan -kirjallisuutta, eli tämä ei liene ihmekään. Tai ehkä Haatanen sanoi jo kaiken sanomisen arvoisen.

Tiivistettynä
Kuka: Haatanen, Kaisa

Mitä: Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga, 2015)

Kansi: Maria Mitrunen

Tuomio: 3/5 – Viihdyttävä ja ei vain salaviisas vaan ihan avoimestikin viisas kirjanen, jolle olin kuitenkin pari vuosikymmentä liian nuori.