Atwood: Orjattaresi

Kun lukuaika ja -energia on kortilla, tapaan hakeutua illalla television ääreen. Inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta lukemisen kannalta kai aika surkeaa. Vai onko sittenkään? Nyt alkaa nimittäin uhkaavasti näyttää siltä, että saan aikaiseksi lukea kirjoja, joiden televisioversiot haluan katsoa, ja kaikkihan tietävät, että kirja täytyy lukea ennen audiovisuaalisen version vilkaisua: ensin Neil Gaimanin American Gods ja nyt Margaret Atwoodin Orjattaresi (alkup. The Handmaid's Tale), jonka televisioversio on pyörinyt tovin HBO:lla. 

Näköradio sikseen.

Orjattaresi ei ole uusi kirja: teos ilmestyi jo 1985 ja suomennoskin jo seuraavana vuonna. Amerikan maalla kirjaa tunnutaan pidettävän yhden sortin modernina klassikkona ja dystopiakirjallisuuden kulmakivenä. En lainkaan ihmettele tätä. Alusta alkaen kirja tuo mieleen George Orwellin mestarillisen 1984:n, ja omassa yhdistelyyn taipuvassa päänupissani huomasinkin pian mieltäväni Orjattaresi olevan jenkkinäkökulma samaan tarinaan. Eihän tuo läheskään yksi yhteen mene, mutta suotakoon bloggarille tonttulakin sisäinen hömpöttelynsä.

Orjattaresi maailma on äärimmäisyyksiin ja reippaasti sen ylikin viety republikaaniamerikkalainen utopia, näennäisen kristillinen teokratia, jossa vain harvoilla ja valituilla on oikeus lisääntyä. Tokikaan lisääntyminen ei ole aivan näin yksioikoista puuhaa ja monet vaimoiksi kelpaavista ovat lisääntymiskyvyttömiä: ratkaisuksi ongelmaan on tuotu orjattaret, naiset, joiden ainoa tehtävä ja tarkoitus on tuoda maailmaan isäntänsä lapsi tai tulla karkotetuksi siirtokuntiin mahona. Vaimoista tulee äitejä, orjattaret ovat synnyttäjiä, ja perinteisesti toisiinsa liittyneiden roolien lujittamiseksi vaimot ovat läsnä sängyssä ja synnytyksissä, kun orjatar hoitaa varsinaiset työt, jos ilmaisu sallitaan. Viittaus nyky-Yhdysvaltoihin on ehkä kärjistetty, mutta kun Trumpin hallinnon tempauksien seuraamiselta ei voi välttyä, ei tälle assosiaatiollekaan mahda mitään.

Tahtoisin kovin kirjoittaa niinkin melodramaattisen lauseen kuin, että Orjattaressasi rakkaus on ylellisyys, mutta se ei olisi laisinkaan totta. Ylellisyys viittaa terminä johonkin tavoittelemisen arvoiseen, kun kirjan maailmassa rakkaus on silkkaa turhuutta, poikkeama ihmiskunnan historian läpi kulkevien järjestettyjen järkiavioliittojen sarjassa. Kaltaiselleni ihmiselle, joka näkee kristinuskon nimenomaan rakkauden kautta, kirjan kaltainen rakkaudeton teokratia on niin kertakaikkisen absurdi ajatus, että aivoni kävivät kirjaa lukiessani hirmuisilla ylikierroksilla: Voiko Raamattua tosiaan lukea näin sokeasti? (Voi, sen tiedän, eikä tarvitse paljon edes yrittää.) Kun otetaan vielä huomioon oma naissukupuoleni ja roolini kahden tyttären äitinä, saadaan aivojen kierroslukumittari kriittiselle tasolle.

Kirjan päähenkilö ja pääasiallinen minäkertoja on orjatar, joka tunnetaan vain hänen isäntänsä nimestä johdetulla patronyymillä Frediläinen (engl. Offred, Of-Fred). Hänen muistojensa kautta lukija pääsee seuraamaan "nykymaailman", kirjan menneisyyden (ja todennäköisesti myös meidän menneisyytemme, kun otetaan huomioon, että kirja on yli 30 vuotta vanha), muuttumista totalitaariseksi teokratiaksi. Päiväkirjanomaiseen tekstiin mahtuu kuvausta niin päivien kulumisesta kuin öiden pimeydestä, niin konkreettisesta kuin psyykettä ravistavien vanhan elämän muistojen aiheuttamasta. Frediläisen tuska, ahdistus ja kapinahenki tulevat preesensmuotoisen kerronnan avulla niin lähelle lukijaa, että ei enää olla iholla vaan suoraan sielussa. Hahmon kehityskaari on realistisuudessaan hieno ja kovin inhimillinen.

Kovin paljon en tahdo lähteä avaamaan lukukokemustani tästä kirjasta. Pelkään sekä spoilereita että valvovaa Isoveljeä pelottaisin omilla tulkinnoiltani kirjan mahdolliset tulevat lukijat jonnekin kaukaisuuteen. Totean kuitenkin ikään kuin loppukaneetiksi, että saatuani kirjaston kirjan luettua, tilasin kirjan myös omaan hyllyyni. Se kertonee osaltaan jotain.

Tiivistettynä
Kuka: Atwood, Margaret
Mitä: Orjattaresi (Kirjayhtymä, 1986)

Alkuteos: The Handmaid's Tale (1985)

Suomennos: Matti Kannosto

Kansi: Hannu Väisänen (maalaus), Marjukka Sahakangas (typografia)

Tuomio: 5/5 –  Hyytävän hieno ja valitettavan ajankohtainen teos, joka nosti lukijan niskakarvat pystyyn monellakin tapaa. Ehdottomasti moderniksi (onhan reilu 30-vuotias kirja vielä moderni?) klassikoksi katsottava.

Itäranta: Teemestarin kirja

Minä olen vanhemmiten käynyt vähän sellaiseksi vastarannan kiiskeksi. Jos jotain kirjaa kovin hehkutetaan, on ensireaktioni yleensä negatiivinen. Koen kirjan lukemisen jollain tapaa turhaksi, jos arvelen jo valmiiksi pitäväni siitä. Vähän hullua sinänsä, en kiellä sitä lainkaan. Emmi Itärannan Teemestarin kirja on malliesimerkki juuri tällaisesta kirjasta. Sitä on kehuttu niin laajalti, että en jotenkin vain jaksanut lukea sitä, vaikka sen jossain välissä ostinkin jo valmiiksi omaan hyllyyni odottamaan. Taannoisella talvilomalla päätin kuitenkin ottaa kirjan työn alle, kun kirjastopinossakaan ei mitään houkuttelevaa jostain kumman syystä ollut, ja arvaahan sen nyt, miten siinä kävi.

Teemestarin kirja kertoo maailmasta, josta on loppumassa (makea) vesi. Varsin pelottava ja realistinen skenaario siis. Kirja käy ahdistavan ajankohtaista dialogia nykyhetken kanssa. Vaikka tarina sijoittuu epämääräisen kaukaiseen tulevaisuuteen, käy se silti vähän liiankin likelle omia kauhukuviani siitä, millaisessa maailmassa lapseni ja heidän lapsensa tulevat elämään. 

Ehdin jo aiemmin ihastua Itärannan kieleen ja kirjoitustyyliin Kudottujen kujien kaupungin parissa. Ehkä jollain tasolla odotin Teemestarin kirjan olevan tyylillisesti jotenkin vähemmän sliipattu, esikoinen kun on, mutta olin kovin väärässä. Jollain tasolla Teemestarin kieli oli jopa upeampaa kuin Kudottujen kujien kaupungin. Hapuillen etsin sanoja, joilla kuvata kirjan aiheuttamaa kieli-gasmia miehelleni (joka oli järjestänyt minulle yllätysreissun aikuisten kesken, raukka, kun minä yritin vain ahmia kirjaa!), mutta päädyin toistamaan virkettä: "Oikeasti, lue se. Se on ihan [sensuroitu] hyvä ja niin nätisti kirjoitettu." En vieläkään osaa kuvailla Itärannan kielen aiheuttamaa reaktiota päänupissani mitenkään kovin objektiivisesti tai edes järjellisesti. Niin, paitsi ehkä sanomalla, että olen silmittömän kateellinen.

Ainoa pienoinen närkästymisen aiheeni oli Teemestarin kirjan ja Kudottujen kujien kaupungin samankaltaisuus monella saralla. Päähenkilöt ja heidän ihmissuhteensa muistuttavat ainakin minun silmääni toisiaan kovin paljon, Samoin kirjojen loppuratkaisuissa oli yhtäläisyyksiä, vaikkeivat ne identtisiä olekaan. Tuntuu vähän tyhmältä nillittää näistä asioista, sillä pidin sekä päähenkilöistä että loppuratkaisuista molemmissa kirjoissa, mutta nillitänpä kuitenkin. Niin, ja onhan vesi teemanakin läsnä molemmissa kirjoissa, vaikkakin ratkaisevan eri tavoilla...

Oli niin tai näin, Teemestarin kirja on helposti yksi vaikuttavimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja ja uskon sen pitävän kutinsa ja paikkansa top 5 -kahinoissa ihan vuoden loppuun saakka, olkoonkin, että alle neljännes vuodesta on mennyt. Itäranta kirjoittaa huippuhienoa, maailmanluokan dystopiaa, joka onnistuu olemaan samaan aikaan viihdyttävää ja kuitenkin kutkuttelemaan sopivasti lukijan aivonystyröitä. Kirjan jättämä ahdistuksensekainen kiihtynyt tunnelma jäi päälle tuntikausiksi kirjan loppumisen jälkeenkin, ja tunkee parin viikon jälkeenkin ajoittain uniini.

Ei siitä paljon paremmaksi voi päästä.

Tiivistettynä
Kuka: Itäranta, Emmi

Mitä: Teemestarin kirja (Teos, 2012)

Kansi: Ville Tiihonen

Tuomio: 5/5 – Kaikilla mittapuilla ahdistavuudessaankin upea teos, joka jää varmasti taistelemaan parhaan tänä vuonna lukemani kirjan tittelistä. Nimeän täten Emmi Itärannan virallisesti yhdeksi suosikkikirjailijoistani.

P.S. Puolisoni ei ole lukenut kirjaa. Vielä. Olen nalkuttanut miehen lukemaan muun muassa Tarun sormusten herrasta, joten tuskin tähänkään montaa viikkoa menee.

Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Minä en ole koskaan saanut aikaiseksi lukea Emmi Itärannan kehuttua Teemestarin kirjaa, vaikka sen joskus alennusmyynnistä itselleni jo ostinkin. En ehkä tästä johtuen ole kiinnittänyt kummemmin huomiota Itärannan toisen teoksen, tänä vuonna ilmestyneen Kudottujen kujien kaupungin herättämään kuhinaan blogistaniassa. Erään työ(ssäoppimis)päivän jälkeen poikkesin kirjastossa, bongasin kirjan pikavippihyllystä ja nappasin sen mukaani. Paria päivää myöhemmin poikkesin niin ikään työmatkalla kirjakaupassa ja ostin kirjan omaan hyllyyni.

Kudottujen kujien kaupunki muistuttaa minua joissain määrin kahdesta tänä vuonna lukemastani erinomaisesta fantasiakirjasta. Se, miten lukija heitetään keskelle tapahtumia ilman sen kummempia selittelyitä ihmettelemään huuli pyöreänä Neuvostoa, unennäkijöitä, näkymättömiä tatuointeja ja muita Elianan elämään kuuluvia asioita, muistuttaa joissain määrin Siri Pettersenin Odininlapsesta. Kovin tyhjentäviä vastauksia kysymyksiin ei tarjoa Itärantakaan, mikä jättää toisaalta juuri sopivasti tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Yleisesti ottaen taas päähenkilö henkilöhistorioineen, kaiken maailman neitseelliset jumalolennot sekä miljöö luostareineen taloineen ja piilo-ovineen kaikkineen toi mieleeni Maria Turtschaninoffin Maresin. Ei mitenkään huonoja assosiaatioita sinänsä, ja Kudottujen kujien kaupunki nousee heittämällä niiden rinnalle tämän vuoden parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon.

Itäranta kirjoittaa kertakaikkisen kaunista suomea. Kieli on aaltoilevaa, eläväistä ja jollain tapaa erityisen realistisen ja konkreettisen tuntuista, vaikka kirja fantasiamaailmaan sijoittuukin. Tai ehkä tulevaisuuteen? En nimittäin osaa yhtään sanoa, mihin kirja ajallisesti sijoittuu. Jonkinlaisen steampunk-henkisen vivahteen olin havaitsevinani, mutta valalle en mene, sillä en osaa perustella ajatustani laisinkaan. Yleensä vähän karsastan kerrontaa yksikön ensimmäisessä persoonassa, mutta Itäranta sai senkin toimimaan ihailtavasti. Eliana kumppaneineen jää ehkä jollain tapaa sopivan etäiseksi, jotta minä-kertoja ei tunnu liian tuputtavalta ja tungeksivalta. Kerronnan preesenskään ei kauaa ehdi ahdistaa, kun tarina jo tempaa mukaansa.

"Alan hahmottaa huonetta, johon olen saapunut. Ikkunoita ei ole. Sen sijaan kaikilla neljällä seinällä roihuaa kookas takka. Niiden palo uhoaa iholleni, mutta luissa kytee yhä käytävän kylmyys. Näin kuolleet palelevat, ajattelen, kun heissä ei enää liiku mikään. Kun kaikki on pysähtynyt, eikä mikään enää koskaan muutu toiseksi." (s. 200)

Kudottujen kujien kaupungin voi ajatella myös peilaavan fantasiamaailman sijasta meidän maapalleroisemme tulevaisuutta, ainakin jos hiukan siristää silmiään ja leikkii tyhmää. Tulvat ja uneksiminen uhkaavat koko tunnettua maailmaa, lukutaito on harvojen herkkua, korallit kuolevat ja näkymättömissä pysyttelevä eliitti päättää jumalten lailla elämästä ja kuolemasta, yhteiskuntakelpoisuudesta ja orjuudesta. (Odininlapsi-vivahde tämäkin!) Yliluonnollisehkoa elementtiä on myös mukana, enkä ihan hirveästi arvostanut varjoissa piileskelevän Kutojan todellista henkilöllisyyttä (tai lajillisuutta), vaikka sitä osasin uumoillakin.

Olipa lähellä spoilata.

Joka tapauksessa Emmi Itäranta jää mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaista uusista kirjailijatuttavuuksista, ja Kudottujen kujien kaupunki meni heittämällä parhaiden lukemieni suomalaisten kirjojen jengiin. Tämän jälkeen taitaa olla pienoinen pakko napata Teemestarin kirja huomenna aloittamani lukumaratonin kirjapinoon mukaan keikkumaan.

Tiivistettynä
Kuka: Itäranta, Emmi
Mitä: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015)
Kansi: Jussi Kaakinen
Tuomio: 5/5 – Lumoava ja vangitseva fantasiapläjäys, joka jää mieleen yhtenä koko vuoden parhaista lukemistani kirjoista.

Waris & Nykänen: Entropia

Luin karvan verran yli vuosi sitten Helena Wariksen hurjan hienon fantasiakirjan Vuori, joka juuri hiljattain voitti Kuvastaja-palkinnonkin. Kun minulle tarjoutui tilaisuus tarttua Wariksen uusimpaan teokseen, jonka hän on kirjoittanut yhdessä puolisonsa Janne Nykäsen kanssa, en epäillyt kuin pienen silmänräpäyksen, ja senkin vain siksi, että en kyllä itse alkaisi puolisoni kanssa kirjoittaa mitään kauppalistaa monimutkaisempaa, ellei olisi aivan välttämätön pakko. Ja tämä siis kaikella rakkaudella näin neljännen hääpäivämme kunniaksi.

Mutta siis.

Wariksen ja Nykäsen Entropia on enimmäkseen pelottavan uskottava (ja pelottavan lähelle ajallisesti sijoittuva) dystopia, jossa Suomen maaseutu on autioitunut merkittävästi vielä nykyisestäkin. Kun nykytilannekin tuntuu vähän pelottavalta näin liki aitiopaikalta hommaa seuranneen silmissä, Entropia saa kyllä ne pisimmätkin niskakarvat pystyyn. Sähkökatkokset, säännöstely, pakkoevakuoinnit ja musta pörssi kuuluvat vielä maalla asuvien arkeen. Huhutaan maailmaa oikeasti pyörittävästä ja väestönharvennukseen tähtäävästä mystisestä järjestöstä, joka minun salaliittofanikorvaani kutkutteli vähän illuminatimaisena. Pääkaupungissa taas vietetään pintaliitoelämää huipputeknologioineen NSA-henkisistä seurantasiruista lähtien. Hiukan tulee Pedon merkki mieleen, kuulkaapas. Ottaen huomioon, että nykyään kotimaan(kin) uutisia seuratessa tulee vähän maailmanlopun fiiliksiä ja että vuodenaika on mikä on, Entropia on synkkyydessään oikein mainiota luettavaa. Sitä paitsi siellä täällä pilkahtelee enimmäkseen sopivan kuivaa huumoria, jottei kirjan meno vallan mahdottoman masentavaksi mene.

Kirjan kaksi päähenkilöä ovat ärsyttävässä ylimielisyydessään varsin samanhenkisiä, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Marina vaikuttaa alkuun uskomattoman rasittavalta ja naiivilta kanalintuselta, joka todella on nimensä arvoinen marisija, kun taas Jon, tuo oman elämänsä bönde-MacGyver, on niin hämärä otus, etten edes tiedä, mitä sanoa. Koska kohtalon oikun (ja naisapukuskin) yhteen saattama parivaljakko inhoaa toisiaan niin paatoksella, lukija alkaa heti epäillä, että toisiinsa ne ruojat kuitenkin rakastuvat ja pian heiluu perintötäkki Jonin vintillä. Vaikka naisen kanamaisuus ja miehen liioiteltu äijämäisyys (äijyys?) säilyvät loppuun saakka, oppii heistä pitämään, sillä hahmoihin alkaa tarinan edetessä tulla syvyyttä ja heidän tarinansa ja menneisyytensä hitaasti aueta. Sitä paitsi hahmojen tietty epämiellyttävyys ja kertakaikkinen sympatian hylkiminen lisää oikeastaan realismin tuntua. Ärrävikainen prätkäjengiläisterroristi menee kuitenkin ehkä vähän yli.

Alkuun pohdiskelin, etten ihan määrättömästi pitänyt Entropiasta. Kyllähän se nyt hyvä oli, mutta ei ehkä sellaista keskivertokirjaa kummempi. Vai oliko sittenkään? Kirja nimittäin tempasi minut mukaansa niin, että se oli ahmittava yhdessä päivässä yöunien, perheajan ja kouluhommien kustannuksella. Sen hahmot ovat mainioita, ja ylipäätään se on hyvin kirjoitettu. Erityisen virtuaalisen hatunnoston arvoista on se, etten kyllä kuollaksenikaan osaa arvata, mitkä osat ovat Wariksen ja mitkä Nykäsen näppäimistöltä. Tällainen hiljalleen aukeava tarina saa meikälukijan mukaansa aika tasan varmasti, ja Suomeen sijoittuvat dystopiat kutkuttelevat minua aina. Kun vielä huomaan innostuvani suunnattomasti takakannen huomautuksesta siitä, että Jonin ja Marinan tarinalle on suunnitteilla jatkoa, en voi kuin myöntää tappioni ja tunnustaa ihastukseni.

Tiivistettynä
Kuka: Waris, Helena & Nykänen, Janne
Mitä: Entropia (Kustannus Aarni, 2015)
Kansi: Teija Lammi/Grafemi (kuva: Petri Volanen)
Tuomio: 4/5 – Uskottavaa laatudystopiaa koti-Suomesta, joka saa lukijan miettimään nykymenoa kahdesti.
arvostelukappale