Rowling et al: Harry Potter and the Cursed Child

Kun tänään katselee ympärilleen, saa tovin pohtia, mitä vuotta taas eletäänkään. Rapakon takana pyrkii presidentiksi Clinton, elokuvateatterissa pyörii "Ghostbusters", koko kaveripiirini vouhottaa Pokémonista ja uusimmista Harry Pottereista, sekä loppuvuodesta ilmestyvästä elokuvasta ja eilen ilmestyneestä teoksesta Harry Potter and the Cursed Child. Ketään ei hidasta se, että Pokémon vaatii istumalihasten siirtämistä sohvalta ulkoilmaan, "Ghostbusters" on oikeastaan kasaria eikä ysäriä, "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat" sijoittuu aikaan kuutisenkymmentä vuotta ennen Potterin poijaan syntymistä ja Harry Potter and the Cursed Child ei sinänsä ole romaani vaan näytelmäkäsikirjoitus eikä se edes ole J. K. Rowlingin kaikkivaltiaasta kynästä, vaan sen on kirjoittanut muuan Jack Thorne - joskin Rowlingin ja John Tiffanyn kanssa kirjoittamansa tarinan pohjalta.

Niin vain minäkin olin eilen aamupäivällä kärppänä kirjakaupassa ostamassa kirjaa, vaikka alkuun hieman epäilevästi siihen suhtauduinkin. Potterin tarina sai mielestäni aika hyvän päätöksen yhdeksän vuotta sitten Deathly Hallowsin epilogissa, olkoonkin, että se lukuhetkellä tuntui minusta enemmän huonolta fanfictionilta kuin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani merkittävästi muovanneen kirjasarjan lopetukselta. Jatko-osa tuntui paitsi turhalta myös epätoivoiselta rahastukselta, vaikka eipä Rowlingilla taida pikkurahasta olla puutetta. Lisäksi käsikirjoitus tekstiformaattina on minulle viittä vaille vastenmielinen: laiska mielikuvitukseni ei riitä täyttämään niitä aukkoja, jotka käsikirjoituksen ja näyttelemisen (tai näytelmän seuraamisen) välille jää.

Sitä paitsi eihän Cursed Childia voi lukea, koska sitten se on mitä suurimmalla todennäköisyydellä kokonaan, iäksi ohi. "Sillä" viittaan tietysti Potterverseen, Harry Potterin tarinaan ja maailmaan, johon se sijoittuu. "Ihmeotukset" sijoittuvat 1920-luvun Yhdysvaltoihin, mikä toki sinänsä on ihastuttava miljöö jii än ee, mutta eihän se millään muotoa sama asia ole. Kuten kaikki minun lukutapani ja -tottumukseni tuntevat ehkä arvaavatkin tämän esipuheen perusteella, suorastaan ahmin kirjan, vaikkakin sydän tästä ristiriidasta solmussa. Samaan aikaan tahdoin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu mutta en tahtonut kuitenkaan lukea enempää, jottei kirja ikinä loppuisi.

Lukukokemus itsessään oli ainutlaatuinen. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa sen jälkeen, kun viimeksi olen uutta Potteria lukenut vuonna 2009. En minä oikein osaa mieltää itseäni edes samaksi ihmiseksi kuin se nuori, naiivi naisenalku, joka yksiössään rannikkokaupungissa ahmi Harry Potter and the Deathly Hallowsia. Nimenikin on vaihtunut sen jälkeen, hiisi vie! Tämän vuoksi ehkä olikin niin hienoa, että ne kanssani rasittavat teinivuodet läpikäyneet nuoret velhot olivat itsekin, noh, keski-ikäistyneet. Ärsyttävistä teineistä oli tullut tylsänpuoleisia uraohjuksia ja nelikymppisiä aikuisia. Minä en miellä itseäni uraohjukseksi enkä nelikymppiseksi, koska en kumpaakaan ole, mutta työorientoituneena kolmekymppisenä osaan samaistua. Niin, ja lapset. Potter-Weasley-Granger-klaanin jälkeläisten ansiosta tunsin ehkä vielä suurempaa sympatiaa vanhempaa polvea kohtaan: vaikka omat lapseni ovat pienempiä, monet ajatusmallit ja -kuviot tuntuivat silti tutuilta.

Puhun vanhemmasta polvesta, koska juuri sitä Harry, Hermione, Ron, Draco ja muut tutut kirjassa edustavat. Pääosaan nousee uusi sukupolvi, se, josta Deathly Hallowsin epilogista saimme maistiaisen, etunenässään Albus Severus Potter ja Scorpius Malfoy. Jotta meidät jupisevaisemmatkin vanhat fanit saadaan mukaan, vie käsikirjoitus lukijan ajassa sinne, tänne ja vaihtoehtoisiin todellisuuksiin muun muassa unien ja takaumien avulla niissä määrin, että mukaan pääsevät vanhojen rakkaiden ystävien (Kalkaros!) lisäksi myös vanhat viholliset (Umbridge!), jotka kirjan todellisuudessa eivät ehkä enää muutoin olisi syystä tai kolmannesta relevantteja. Onhan mukana Dumbledorekin, joka saa jaella niitä itkettävän tarkasti osuvia elämänohjeitaan ja jonka roolille seitsemässä ensimmäisessä kirjassa saadaan ainakin minun kauan kaipaamaani oikeutusta. 

Olisinko nauttinut Harry Potter and the Cursed Childista, jos siinä olisi ollut yhtään vähempää puhdasta Potter-nostalgia saati jos se olisi sijoittunut aivan toiseen maailmaan? En, en varmastikaan. Miksi minun toisaalta pitäisi edes pohtia tällaista asiaa, kun en kirjasarjojen osiakaan arvioi niinkään itsenäisinä teoksina kuin juuri osina kokonaisuutta? Sellainen Cursed Child nimittäin on. Se tarttuu palloon (ja Pottereihin) tasan siinä, mihin J. K. Rowling sen vajaa vuosikymmen sitten jätti, Kings Crossin aseman laiturille 9 3/4 yhdeksäntoista vuotta Tylypahkan taistelun jälkeen, ja vie heidän tarinaansa eteenpäin syventäen sitä sopivissa kohdissa. Ehkä käsikirjoitus ei ole minulle se paras tekstiformaatti luettavaksi, mutta minä nautin Cursed Childin lukemisesta silti silmittömästi. Tunne tuskin oli kovin erilainen kuin jos voisin matkustaa niihin huolettomampiin nuoruusvuosiin, jolloin luulin, että elämäni oli ajoittain kovin rankkaa ja vaikeaa.

Minä en juuri koskaan naura ääneen saati itke kirjaa lukiessani. Tämän kirjan äärellä sekä itkin että nauroin, ja sen loputtua tirautin ihan vain periaatteesta vielä kyyneleen. Englanniksi voisin todeta olleeni "full of feels", täynnä tunteita, ja se käyköön tähän blogikontekstiinkin. Montaa kirjasarjaa ei tässä maailmassa ole, joilla on potentiaalia saada minusta puristettua näinkin voimakas tunnereaktio, ja ihan vain sen, silkan nostalgian, orastavan keski-iän kriisin ja kaiken muun ulkokirjallisen ja subjektiivisen hömpän vuoksi en voi olla rakastamatta tätäkin teosta. Ei se ehkä kovin järkevää, aikuismaista, objektiivista ja sensellaista ole, mutta ei kai aina tarvitse ollakaan.

Tiivistettynä

Kuka: Rowling, J. K., Tiffany, John & Thorne, Jack

Mitä: Harry Potter and the Cursed Child: Parts One and Two (Little, Brown 2016)

Kansi: Duncan Spilling

Tuomio: 5/5 – Aikamatkailun pitäisi olla jokseenkin mahdotonta, mutta minä palasin sujuvasti vuosikymmenen ajassa taaksepäin tätä lukiessani.

P.S. Olen lukenut seitsemännen Potter-kirjan vain englanniksi, enkä ehkä siksi osaa ajatella sitä suomeksi, olkoonkin, että Jaana Kapari-Jatan suomennokset ovat poskettoman hienoja. Harry Potter and the Deathly Hallows on siis suomeksi Harry Potter ja kuoleman varjelukset (Tammi, 2008). Harry Potter and the Cursed Childin suomennos, Harry Potter ja kirottu lapsi, ilmestyy marraskuun 8. päivä ja suomentajana on luonnollisesti Kapari-Jatta.

Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus

Suunnilleen kuukausi sitten seisoin Tampereen yliopistollisen sairaalan kioskilla pohtien, että joku pokkari voisi olla hyvä idea. Kuusivuotias Marttina täällä blogissa tunnettu esikoisemme oli juuri siirretty "aikuisten teholta" lasten teho-osastolle edellispäivän kraniotomian jälkeen, ja minä kuvittelin edessäni olevan varsin monta tuntia nukkuvan lapsen sängyn vierellä istuskellen. Joku sellainen kevyenpuoleinen hömppä tai dekkari voisi olla senhetkiseen mielenmaisemaani sopiva kirja. Kun pokkaritelineestä sitten löytyi edullinen tuplapokkari, joka koostui Sujata Masseyn kahdesta ensimmäisestä Rei Shimura -kirjasta, oli päätökseni sitä myötä tehty. Namupussi, pokkari ja sängyn vierelle unta vartioimaan siis!

Muuten ajatuskulkuni oli varsin hienoa, mutta en ottanut huomioon muutamaa seikkaa. Ensinnäkin lapsen leikkauksen jälkeiset kivut olivat niin kovia, ettei edes säännöllisesti suoneen tuupattu morfiini hillinnyt niitä (ts. tuonut unta) kuin hetkeksi kerrallaan. Kun kivut sitten joskus kolmannen leikkauksen jälkeisen vuorokauden aikana alkoivat toden teolla helpottaa, alkoi sen sortin kuntoutus- ja viihdytysrupeama, ettei äidinkään sopinut keinutella kiikkustoolissa nenä kirjassa kiinni. Sitä paitsi siinä kiikkustoolissa sängyn vierellä istuessanikin olin äideille tyypillisesti huolesta fyysisesti ja henkisesti niin kipeä, että lukeminenkin takkuili. Parhaassa (tai pahimmassa) välissä junnasin samaa sivua pitkälti toista tuntia tajuamatta siinäkään vaiheessa, että sen puolivälin paikkeilla löytyy lumihangesta kalmo.

Tämän alustuksen jälkeen ei liene suuri ihmettelyn aihe, kun myönnän, ettei Rei Shimuran ensimmäinen tapaus varsinaisesti yltänyt suurien kirjallisuussuosikkieni joukkoon. Kirjan alku tuntui jotenkin laahaavan, mikä toki saattoi johtua jo mainitsemastani syystä kirjan hitaaseen etenemiseen. Japanilaiset henkilönnimet menivät iloisesti sekaisin, mutta niin menivät kyllä kaikki muutkin. Rein ongelmat tuntuivat jotenkin ärsyttävän yksinkertaisilta omaan tilanteeseeni verrattuna: Onko ne syömäpuikot pakko tunkea toisen miso-keittoon? Onko oikeasti niin kamalaa, jos kohtalo paiskaa tatamiin ilmeisen kuuman skotin kanssa? (Olen lukenut Diana Gabaldonini, joten arvaukseni on: EI!)

Kun Martti alkoi toipua ja pääsi kotiin viikko leikkauksen jälkeen, alkoi oma asennevammanikin helpottaa ja kirja edetä. Jouduin myöntämään, että Rei on oikeastaan ihan sympaattinen, joskin ehkä turhan täydellinen itse valitsemine puutteenalaisuuksineen. Seksuaalivähemmistöön kuuluva kämppäkaveri tuntui jotenkin jo nähdyltä kuviolta ja tajusin tätä merkintää kirjoittaessani mieltäneeni Richardin voimakkaasti "Unbreakable Kimmy Schmidtin" Tituksen kaltaiseksi. Täsmälleen samanlaiseksi siis.

Johtuipa alkutahmeus sitten ulkokirjallisista tekijöistä eli ei, alkoi kirja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen päästä niissä määrin vauhtiin, että luin sen loppuun enemmän kuin mielelläni. Vaikka taiton ajoittaiset ongelmat erityisesti repliikkien rivityksen (tai sen puutteen) suhteen hieman häiritsivät, oli teksti itsessään sujuvaa ja Titta Leppämäen suomennos onnistunut. Hömppädekkari (chick-dekkari, tipudekkari -- millä nimellä chick-litin ja dekkarin rakkauden hedelmää kutsuisi?) on yllättävän toimiva genre, vaikka taidan jatkossa nauttia dekkarini ilman tuskastuttavan yksityiskohtaisia pukeutumiskuvauksia. Tai no, kai tuo tuplapokkarin jälkimmäinen puolikaskin pitää vielä lukea... 

Tiivistettynä

Kuka: Massey, Sujata

Mitä: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (Gummerus, 2000/2016)

Alkuteos: Salaryman's Wife (1997)

Käännös: Titta Leppämäki

Tuomio: 3/5 – Kelpo kertomus ja mukavan aivoton genre. Yhdistelmä olisi toisessa elämäntilanteessa ehkä iskenyt paremmin tähän lukijaan.

Kesälukumaraton 2016 (päivittyvä)

kuva: Niina Tolonen

Alkaa olla taas se aika vuodesta, että kirjablogistanian on aika kerääntyä maratoonaamaan. Tänä vuonna emäntänä toimii "Ja kaikkea muuta"-blogin Minna. Alkukesästä epäilin, etten työkiireiden ja ensi viikonlopun muuton vuoksi pysty maratoonaamaan lainkaan. Lapsen vakavan sairastumisen myötä sain kuitenkin laittaa monenlaisia suunnitelmia uusiksi, enkä vähiten töiden kohdalta. Koska nyt kuitenkin olemme TAYS:n sijasta kotona ja koska muuttohommatkin ovat siedettävällä tolalla, uskaltaudun lähteä mukaan maratonille, vaikkakin vähän puolikuntoisena ja puolittaisella panostuksella: meillä on huomenna pojan kanssa kontrollikäynti lasareetissa, miehelle olen luvannut myöhästyneen syntymäpäiväaterian ja eiköhän sitä pari muuttolaatikkoakin täydy täyttää. Asetan siis varovaiseksi tavoitteekseni 800 sivua. Suurempi lopullinen sivumäärä ei tietenkään haittaa, eikä pienempikään ole maailmanloppu, mutta pitää sitä ihmisellä elämässään tavoitteita olla!

Päivitän maratonini etenemistä tähän merkintään ja päätän sen jonkinlaiseen yhteenvetoon reilun vuorokauden kuluttua. Päivittelen maratonin etenemistä myös blogin Facebook-sivulla ja Instagramissa (@hyllytonttu) unohtamatta tietenkään itse blogia. Osallistujia on tänä vuonna ennätysmäiset 87, joten somessa saattaa kuhista aika tavalla.

9.7.2016

klo 22:00 Sihautan lauantaikolani auki, avaan namupussin ja otan illan projektiksi Sujata Masseyn Rei Shimuran ensimmäisen tapauksen viimeiset 235 sivua. Olen tahkonnut tätä kirjaa pojan ensimmäisestä postoperatiivisesta päivästä saakka, jolloin ostin TAYS:n kioskilta tuplapokkarin. Tästä on nyt aikaa kaksi ja puoli viikkoa, joten alkaa olla jo korkea aika saada kirja(npuolikas) hyllyyn ja lukea välillä jotain muuta. Saattaahan se toki olla, että intoudun niin, että tästä tuleekin Rei-maraton: samoissa kansissa kun on vielä sarjan toinen osa, Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus. Katsotaan, katsotaan.

10.7.2016
klo 00.24
Rei selvitti juttunsa ja minä ratkaisin nukkumaanmenoajan arvoituksen: se on nyt. Ihan kelpo kirjahan tuo lopulta oli, sellaista tasaista 3/5-laatua. Taitossa oli vähän häikkää. Yritän muistaa palata näihin sitten, kun kirjoitan kirjasta.

klo 08.15
Jospas sitä muutama luku Kerten uusia seikkailuja ennen päivän puuhiin ryhtymistä. Paula Havasteen Veden vihat vuorossa siis!

klo 09.30
Niinhän tässä taas kävi klassiset, että "pari lukua" olikin toistasataa sivua, ja nyt on kamala kiire kammata lapsen naama (ja yrittää saada mies ajamaan lomapartansa), jotta ehtivät ihmisten aikaan kotilomalta kontrollikäynnille sairaalaan. :D Voi Havaste, minkä taas teit! (Ja katsokaa nyt, miten upea tuo kansikin on!)

klo 12.53
Taasko tässä täytyy odottaa vuosi seuraavia Vihoja?! Voi kura. Joka tapauksessa Veden vihat on luettu ja maratonin tämänhetkinen sivumäärä on sitä myötä mainiot 627. Asetin itselleni 800 sivun tavoitteen, joka on enää 173 sivun päässä, ja aikaakin on yhdeksän tuntia ja rapiat. Jee!

klo 14:10
Loppurutistus ikään kuin Kerten innoittamana: Herman Lindqvistin När Finland var Sverige. En ole aikoihin lukenut ruotsiksi, mutta onhan tässä aikaa.

klo 22:00 
Niin on vuorokausi maratoonaamista takana ja voimme todeta taas kerran ylpeyden käyneen lankeemuksen edellä. Vaikka ruotsiksi lukeminen sinänsä sujuikin, oli se kuitenkin tuskaisen hidasta. Pojan kontrollikäynti sairaalalla venähti yllättävän pitkäksi, ja jossain vaiheessa en pystynyt enää lukemaan, vaan oli pakko saada pakattua hieman lisää perjantaina edessä olevaa muuttoa varten. Niin, ja sitten en vain enää jaksanut lukea. Stressaava kesä on näköjään vaikuttanut kestävyyteeni tälläkin saralla. Sain Lindqvistiä luettua vain 86 sivua.


Yhteenveto

Kokonaissivumääräksi jää 713, eli 73 sivua asettamaani haamurajan alle. Ei se mikään ihan kovin huono saavutus ole ottaen huomioon, miten paljon jouduin lukemisen lisäksi maratonpäivänä tekemään, mutta onhan tuo selvästi aiempia tuloksiani huonompi. Täytyy ottaa vahinko takaisin joskus, kun tilanne on vähän suotuisampi. Olen kuitenkin jollain kierolla tasolla tyytyväinen siihen, että ylipäätään osallistuin, ja olihan tämä leppoisasti lueskelu ihan mukavaa maratoonaamista sen normaalin kofeiinin ja kipulääkkeen voimalla menemisen sijasta. Myönnettävä silti on, ettei tämä oikein lukumaratonilta tunnu, kun jälkikäteen ei edes satu silmiin. Heh!

Mutta hei, onpahan taas pari teosta, joista kirjoittaa blogiin! :)

Pettersen: Mätä

Siri Pettersenin Odininlapsi oli ehdottomasti yksi viime vuoteni kirjatapauksista. Olen odottanut jatko-osaa, Mätää, kuin kuuta nousevaa, ja olin vähintäänkin yllättynyt, kun en ollut heti ilmestymispäivänä sitä kirjakaupasta hakemasta. Työnteko haittasi harrastuksia aikansa, kunnes totesin, etten jaksa uhrata enää rahtustakaan energiaa työssäoppimispaikkanakin tunnettuun pohjattomaan kaivoon, ja koukkasin päivänä (eli toissapäivänä) eräänä kirjakaupan kautta kotiin.

Olin vähintäänkin hämmentynyt, kun kirjan sisäkannessa minua odotti nyky-Euroopan kartta. Mitenhän Pettersen onnistuisi linkittämään Hirkan ja kumppaneiden seikkailut fantasiamaailmassa nykypäivän ah-niin-tylsään reaalimaailmaan? Sain vastauksen kysymykseeni varsin nopeasti, ja jo parinkymmenen sivun jälkeen Pettersenin kerronta vai minua mennessään kuin fanityttöä narussa. Lopputuloksena olin vähintäänkin hämilläni, hengästynyt - ja jouduin myöntämään pitäneeni Mädästä nykymaailmoineen jollain kierolla tapaa ehkäpä jopa enemmän kuin Odininlapsesta!

Pettersen pitää lukijan varpaillaan. Aina, kun onnistuu tuudittautumaan jonkinlaiseen turvallisuudentunteeseen ja mukavan leppoisaan lukuflow'hun, tapahtuu kirjassa jotain Niin Yllättävää, että lukijaparka (ainakin tämä tonttuisa mokoma) löytää itsensä istumassa maassa kuvainnollisen maton tultua vedetyksi jalkojen alta. Eikä siinä sinänsä mitään, kunnon shokkivaut ja cliffhangerit pitävät tehokkaasti huolta siitä, ettei lukija pääse millään muotoa tylsistymään tai ehdi juuri edes harkita kirjan laskemista käsistään. Myönnän olleeni jopa hieman närkästynyt, sillä en osannut ennakoida ainuttakaan näistä yllättävistä käänteistä, vaikka yleensä tapaan kehuskella olevani varsin vaikea yllätettävä.

Jos jotain negatiivista väen vängällä yritän keksiä, en oikeastaan saa päähäni mitään kovin raskauttavaa. Minä en muistanut Odininlasta niin hyvin kuin olisin tahtonut, mutta toisaalta Pettersen ystävällismielisesti kertailee tärkeimmät juonenkäänteet ihan kelvollisesti juonen edetessä. Ympäri Eurooppaa sujahteleva kertomus muistutti minua epämiellyttävästi Dan Brownin Da Vinci -koodista, mutta toisaalta Pettersenin kerronta toi siihen mukaan jotain epämääräisesti ruotsalaista skandinaavista, joka jollain tasolla toi mieleeni Stieg Larssonin Millenium-trilogian. (Kieltäydyn tiedostamasta sitä neljättä osaa.) Niin, niin, olen aina ollut haka myös kummallisissa assosiaatioissa. Nyt kun niissä vauhtiin päästiin, tunnustan myös, että Rime tuo mieleeni mm. Final Fantasy VII -pelistä tutun Sephirothin.

Olin aistivinani Mädässä pienen luonnonsuojelullisen sivuvivahteen, sen verran tarmokkaasti tehdään selväksi, että tämä (meidän) maailma(mme) tekee kuolemaa, koska ihmiset ovat etääntyneet luonnosta - tai ehkä sittenkin luonnonuskosta, vissistä mystiikasta. En ole vielä aivan varma, jaksanko lähteä tulkitsemaan Korpinkehiä sen pidemmälle, mutta pienellä vaivalla Mahdista saisi väännettyä vaikka mitä.

Mutta niin. Mätä on kertakaikkisen upea teos, hieno kirja ja osa hienoa fantasiasarjaa. Odotan ja toivon kaikki mahdolliset ulokkeet ristissä, että Siri Pettersen on paikalla Helsingin Kirjamessuilla tänä syksynä (ja että pääsen itsekin sinne) ja että Korpinkehien viimeinen osa, Mahti, ilmestyisi sopivasti siksi. Minä nimittäin harkitsen puolivakavissani ruotsinkielisen version lukemista, koska ajatuskin siitä, että joutuisin odottamaan melkein puoli vuotta, tekee lähes fyysisesti kipeää.

Tiivistettynä
Kuka: Pettersen, Siri
Mitä: Mätä (Jalava, 2016)
Alkuteos: Råta (2014)
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Tuomio: 5/5 – Erinomaisen hienoa, sujuvaa nyky(reaali)fantasiaa. Lisää tätä, pian, kiitos!

Elämä yllätti valekriitikon - katso paljastavat kuvat!

Minä tapaan ajatella velvollisuuksiani tai ehkä pikemminkin hoidettavia asioitani palloina, joilla sitten jonglööraan. On yksi pallo jokaiselle lapselle, yksi pallo parisuhteelle, yksi opiskeluille (joskin se on nyt elokuulle asti pöydällä odottamassa), yksi työlle (tämä korvasi kesäksi opiskelupallon), yksi kavereille, yksi sukulaissuhteille, yksi blogille ja sitä rataa. Aina joskus käy niin, että elämä heittää sekaan yhden lisäpallon, mistä aiheutuu ymmärrettävästi aina vähän vaikeuksia, kunnes jonglööri oppii uuden rytmin.

Minulle on elämä heittänyt alkukesän kunniaksi jonglöörattavaksi lisäpallon sijasta moottorisahan tai ehkä pommin, sellaisen sarjakuvamaisen mustan pallomaisen, en ole vielä ihan varma. Oli niin tai näin, moottorisaha tai pommi, minun on laskettava myös kirjablogi hetkeksi pöydälle odottamaan, kunnes tilanne hiukan helpottuu. 

Hyllytontun höpinöitä on siis toistaiseksi tauolla. Toivon mukaan tauko on lyhyt, ettekä edes juuri huomaa, että olen ehtinyt sellaisenkin pitää, mutta koska en voi tätä luvata, lienee parempi lähteä taukoilemaan näin julkisesti.

Ihanaa kesää teille kaikille, toivottavasti tapaamme taas pian!

p.s. Eihän täällä ollut kovinkaan paljastavia kuvia, mutta eikö vain ollutkin harvinaisen raflaava otsikko?