Winman: Kani nimeltä jumala

Tartuin Sarah Winmanin teokseen Kani nimeltä jumala vähintäänkin ristiriitaisissa tunnelmissa. Toisaalta muistin sitä suitsutetun monen kirjablogikollegan blogissa, mutta samalla olin jo valmiiksi vähän ärsyyntynyt tästä ennakko-odotuksesta. Kirjan kansi ja nimi vaikuttivat, noh, vähän tekotaiteellisilta, ja odotin kirjalta jotain pikkusievää söpöilyä ja mukasyvällisyyttä. "Noh, tuleepa lukumaratonille vähän jännitystä", pohdin itsekseni miettien jo valmiiksi sopivan sarkastisia ja ivallisia ilmaisuja blogitekstiäni varten.

Valitettavasti kaikki nuo hienot ilmaisut, joita kehittelin bussimatkan aikana (sillä alan voida pahoin, jos luen bussissa), menevät nyt täysin hukkaan. Kani nimeltä jumala on nimittäin kaikessa outoudessaan varsin vaikuttava kirja. Toisaalta vaikka lukukokemus oli vaikuttava, voimallinen jopa, en enää kuukausi kirjan lukemisen jälkeen hanki saada muodostettua mitään järkevää sanottavaa kirjan sisällöstä. Yritetään silti.

Kirjan henkilökaarti muistuttaa brittiläistä draamakomediaa. On syvyyttä, on ongelmaa, on ihanan outoja luonteenpiirteitä (yritin keksiä luontevaa suomennosta sanalle "quirky" siinä onnistumatta), mutta samaan aikaan liian syvälle ei mennä. Hahmot ovat jotenkin niin erikoisia, että he ovat melkeinpä tuskallisen tavallisia. Juonikin sopisi juuri sellaiseen hyvän tuulen brittielokuvaan, joka vähän itkettää ja vähän naurattaa!

Toisaalta Winmanin kieli on kaunista ja Aleksi Milonoffin suomennos taidokas. Vaikka virkkeet ovat pitkiä ja asia sinänsä painavaa, ilmaisussa on sitä kuuluisaa jotain ja kirja etenee kuin itsellään. Loppua kohden alkaa hieman pelottaakin: samaan aikaan tahtoo ahmia kirjaa aina vain lisää, mutta silti pelkää kirjan pian loppuvan!

Kirjan tunnelma on mainittava erikseen. Minä tempaudun herkästi kirjojen ja tarinoiden mukaan, mutta äärimmäisen harvoin ne saavat minussa aikaan fyysistä reaktiota: itkua tai naurua siis. Vielä harvemmin tulee vastaan kirja, joka saa aikaan tunneperäisen reaktion, yleensä voimakkaan assosiaation johonkin tiettyyn tapahtumaan, kuten vaikkapa siihen, kun sain esikoiseni ensimmäistä kertaa rinnalleni. Kani nimeltä jumala teki kuitenkin molemmat. Hymyilin ja naurahtelin (ja vielä julkisella paikalla!) useampaan otteeseen kirjan hyväntahtoisen hömelöille henkilöhahmoille, mutta yllättävintä oli kuitenkin se, kun kirjaa bussissa pahoinvointia uhmaten selatessani Jokin isolla alkukirjaimella vei ajatukseni isäni hautajaisiin. Siinä sitä sitten istuttiin täpötäydessä bussissa kirja kädessä itkua nieleskellen. Vaikka en sinänsä arvosta moisen reaktion syntyä ainakaan noin julkisella paikalla, täytyy nostaa kuvitteellista kukkahattua kirjan edessä.

Sen pidemmittä puheitta on todettava, että Kani nimeltä jumala on erinomaisen hieno kirja. Ehkä ajoittain ripauksen verran mukasyvällinen, mutta kuitenkin ihan oikeita ajatuksia (ja hämmentäviä tunnereaktioita!) herättävä. Ainutlaatuiseksikin ehkä voisin sitä kutsua.

Tiivistettynä
Kuka: Winman, Sarah
Mitä: Kani nimeltä jumala (Tammi, 2012)
Alkuteos: When God Was a Rabbit (2011)
Suomennos: Aleksi Milonoff

Kansi: Eevaliina Rusanen (kuva: Gettyimages)

Tuomio: 4/5 – Hämmentäviä tunnereaktioita aikaansaava, kielellisesti uskomattoman kaunis kirja.

Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Aloitin taannoisen lukumaratonini Elina Lappalaisen herkullisella (hehe) teoksella Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä. Kirjailijan itsensä tapaan taidan itse olla kaupunkilainen, joka kuvittelee tietävänsä, millaista karjankasvatus nyky-Suomessa on. Moni lämpimimmistä lapsuusmuistoistani sijoittuu isäni vanhempien luo, mummulaani, ja monessa niissä löntystelee vähintäänkin taustalla parikymmentä Ayshirenlehmää (ja yksi sonni ja pari sonnimullikkaa). Jokaisella lehmällä oli oma nimensä ja minäkin opin niistä monet tunnistamaan ilman EU:n mukanaan tuomia korvakorujakin. Muistan silitelleeni pientä, vasta emästään vieroitettua vasikkaa sen emän huutaessa toisella puolen navettaa ikäväänsä, samoin muistan eläinlääkärikäyntejä ja senkin, miten mummun poskella kimalsi kyynel, kun sairastunut lehmä vietiin teurasautolla pois. 

Samaan aikaan tiedostan tuskallisen hyvin sen, että maatilojen määrä on parin viime vuosikymmenen aikana laskenut, mutta vastaavasti niiden koko on kasvanut. Samoin tiedostan päässäni pyörivän kuvan karjataloudesta olevan varsin romantisoitu. En tarkoita, ettäkö nykykarjankasvattajat olisivat jotenkin huonompia työssään kuin isovanhempani tai kohtelisivat elukoita huonommin, vaan totean vain, että lapsi tarkkailee tilanteita vähän eri vinkkelistä. Minä pidin parsinavetoita pitkään hyvänä tai peräti luonnollisena vaihtoehtona ammuille, ja havahduin varsin myöhään hoksaamaan, että eivätpä elikot luonnossa ihan noin käyttäytyisi.

Minä ja serkkutyttö ammuja ruokkimassa noin 25 vuotta sitten.

Vaikka kirjassa on monta, monta paalillista inhorealismia eikä tuotantoeläinten oloja kaunistella, ei niitä kyllä kauhistellakaan. Vaikka kritisoitavaa löytyy vähän sieltä sun täältäkin, todetaan samaan aikaan suomalaisten elukoiden voivan pitkälti paljon paremmin kuin muiden eurooppalais(laji)toveriensa. Yksi suuri syy suosia suomalaista, siis! Toisaalta Lappalainen peräänkuuluttaa laadun suosimista määrän sijasta: luomulihatuotteet ovat tietty kalliimpia kuin "tavallinen", mutta eikö eläinten hyvinvointia ajatellen voisi sitten hieman vähentää omaa lihankulutustaan. Tämä ajattelutapa kolahti ainakin meidän perhekuntaamme aika tehokkaasti.

Tähän liittyen mainittakoon, että olen pitkään elätellyt kuvitelmia, joissa lehmät ja siat ovat varsin hyvin hoidettuja, mutta kanat (sekä liha- että munasorttiset) elelevät huonommissa olosuhteissa. Vaikka broilerifarmien ja munakanaloiden olosuhteet eivät optimaalisia olekaan, eivätkä lehmät niissä parsinavetoissa omimmassa ympäristössään olekaan, minulle jäi kirjasta kuva, jonka perusteella olen tietoisesti vähentänyt sianlihan käyttöä perheessämme.

Minä olen jo useamman vuoden kokkaillut kerran viikossa kasvisruokaa, ja Martti ja Aino ilmoittavat lempiruoakseen yhdestä suusta laavakeiton eli tulisen (punaisen) linssikeiton. Vaikka Syötäväksi kasvatetut eivät meidän perhettämme täysin ja tyystin vegaaneiksi saanutkaan, olen sittemmin lisännyt ruokalistaan toisen ja joinain viikkoina kolmannenkin lihattoman ruokalajin. Ja niinpä lihansyöjäeläimeksi julistautuva puolisonikin on hiljaa alkanut jatkaa jauhelihaa soijarouheella kirjaa selattuaan.

Asia on nimittäin niin, että Elina Lappalainen lyö pöytään varsin vakuuttavia lukuja heti ensikättelyssä:

"Suomalainen syö vuodessa keskimäärin 78 kiloa lihaa. Siis suunnilleen oman painonsa verran. Siitä 36 kiloa on sikaa, 19 kiloa nautaa ja 18 kiloa siipikarjaa. Kuvittele, millainen kasa se olisi pakastearkkuun säilöttynä. Olemme erityisesti makkaramaa – puolet kaikesta lihasta syödään makkaroina ja leikkeleinä. Maitoa kului vuonna 2011 suomalaista kohti 129 litraa ja jogurttia, juustoa, voita ja rasvaseoksia yhteensä noin 50 kiloa. [...] Lihankulutuksemme on kolminkertaistunut 60 vuodessa elintason nousun myötä." (s. 19-20)

Aika hurjia numeroita, kuulkaa, varsinkin, kun ottaa huomioon, että jokainen gramma noista kilomääristä on lähtöisin eläimestä. Samaan aikaan Lappalainen kiinnittää lukijan huomion siihen, ettei lihansyöntiä tarvitse osata millään tapaa perustella, toisin kuin kasvissyöntiä, ja että miksi tätä normia ei saisi ja pitäisi kyseenalaistaa.

Tämä teksti pyörii varsin pitkälti ei-kirjallisissa ja subjektiivisissa asioissa, olen tietoinen siitä. Syötäväksi kasvatetut on kuitenkin kirja, joka liippaa niin läheltä omaa elämää ja laittaa ajattelemaan ja pohtimaan omia tottumuksiaan varsin kattavasti. Asiallinen ja asiantunteva teksti vaikuttaa ainakin kovin luotettavalta lähteeltä, vaikka seassa onkin kirjailijan omakohtaisia kokemuksia. Minä koin sen kuitenkin vain piristäväksi. Lappalainen onnistuu puhuttelemaan mutta samalla olemaan saarnaamatta: lihansyöntiä sinänsä ei kritisoida, eikä kyllä kyseenalaistetakaan, vaikka Lappalainen itse sen perään kuuluttaa.

Kirja palkittiin ilmestymisvuonnaan Tieto-Finlandialla, eikä ihme.

Tiivistettynä:
Kuka: Lappalainen, Elina
Mitä: Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä (Atena, 2012)
Kansi: Timo Mänttäri
Tuomio: 4/5 –  Tämä kirja pitäisi jokaisen sekasyöjän (ja lihansyöjän!) lukea. Piste.

Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Minun ei oikeastaan ollut laisinkaan tarkoitus lukea Minna Lindgrenin Ehtoolehdon tuhoa. Luin Ehtoolehto-sarjan kakkososan, Ehtoolehdon pakolaiset, alkuvuodesta enkä ihan silmittömästi siihen ihastunut. Mummot ja papparaiset toki ovat sympaattisia, Lindgren kirjoittaa tärkeästä aiheesta ja vieläpä hauskasti, mutta karrikoinnit alkavat jossain vaiheessa kyllästyttää ja vitsit tuntuvat varsin venytetyiltä. Kun sitten taannoisen lukumaratonin aikana kirjastossa lukiessani totesin, että tarvitsen lisää luettavaa, ja bongasin Ehtoolehdon tuhon uutuuksien joukosta, päädyin kuitenkin ottamaan kirjan käsittelyyni. 

Pakkohan se myöntää on, Lindgren kirjoittaa edelleen erinomaisen hauskasti, ja sutjakkaasti sujuva juoni on omiaan lukumaratonin viimeiselle neljännekselle. Veijaritarina makaaberilla vivahteella on toki sinänsä minua miellyttävä genre, mutta kun ei niin ei. Jokin ei vieläkään naksahtanut kohdilleen minun ja ehtoolehtolaisten välillä. Epätyypillisesti esitetyt ja siksi niin ihanat vanhukset kiehtovat ja ilahduttavat edelleen, teknologian ja ihmislähtöisyyden puutteen kritisoiminen on toki aiheellista ja ylipäätään vanhustenhoidosta tässä Pohjolan kolkassa sietäisi puhua julkisuudessa enemmän. Ymmärrän erinomaisen hyvin, miksi tämä nimenomainen genre kolahtaa, mutta minä en siitä kuitenkaan (vieläkään) suuremmin viehäty.

Lindgrenin sukkeluuksien ja supermummojen lisäksi nautin kirjassa skenaariosta, jossa esiteltiin vanhustenhoidon uusinta uutta, (Luojan kiitos) fiktiivinen pilottihanke täysin automatisoidusta vanhainkodista. Nautin siis jonkin sortin kierolla tasolla, näin sivuhuomautuksena. Ajatusleikkinä kaikessa huvittavuudessaankin karmiva kokonaisuus kiehtoo, joskin lähinnä siitä vinkkelistä, että voisiko tuollainen tosiaan joskus olla totta? Ei ehkä nykyvanhusten aikana, mutta muutaman vuosikymmenen päästä. Koneistaminen ja henkilöstökuluissa säästäminen on toki ollut muotia jo puolen vuosisataa, mutta että ihmisistä huolehtiminenkin? Näinköhän sitä sitten elämänkaaren toiseen päähän, päiväkoteihin, saataisiin hoivabotteja ja ruokinta-automaatteja, joiden käyttöjärjestelmät olisivat niin intuitiivisia, että alle kuukauden kuluttua päivähoitotaipaleensa aloittava yksivuotiaanikin osaisi järjestää itsellensä sapuskaa. Kaikissa sateenkaaren väreissä ja palikkalaatikon muodoissa saatavat mössösapuskat varmasti olisivat menestys ainakin pienimpien päiväkotilasten keskuudessa. Vahingoista ilmoittavia älyhousuja kaipaisin ihan omaankin kotiimme ainakin näinä kesäflunssaisina päivinä, jolloin omiin aistihavaintoihin perustuva huomiokyky nojaa lähinnä kaikkiin muihin aisteihin paitsi hajuun. Hih!

Vakavasti puhuttuna, Lindgren ravistelee edelleen lukijansa ennakkokäsityksiä vanhuksista ja ylipäätään käsityksiä vanhustenhoidosta fiktion keinoin. Vaikka velmuilu ja virnuilu eivät sinänsä minuun iskeneetkään, nautin Helsinki-kuvauksesta ja, noh, mummeleiden seikkailujen seuraamisesta. Tärkeää asiaa tuli myös testamenttiteknisistä seikoista ja vanhusten ideologisesta aivopesusta. Vaikka kirja maratoonariminää ajoittain hieman puuduttikin, oli se kokonaisuudessaan varsin sopiva osanen maratonkokemustani täydentämään. Tunnelmaltaan Ehtoolehdon tuho on edeltäjäänsä synkempi, mikä toisaalta miellytti minua, surullisista lopuista pitävää nuorkukkahattutätiä, ja kirjan lopetus sai minut hymyilemään ääneen. 

Tiivistettynä
Kuka: Lindgren, Minna

Mitä: Ehtoolehdon tuho (Teos, 2015)

Kansi: Jenni Saari 

Tuomio: 2/5 –  Ajankohtaista ja ajatuksia herättävää asiaa makaaberihkon veijaritarinan muodossa. Ei minulle ominaisin genre, mutta miellyttävä lukukokemus yhtäkaikki.

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

Minä arvoin pitkään, nappaanko selfien nykyisen kotikirjastoni edessä, mutta aikataulujen ja kaiken muun mentyä sopivasti, löysin itseni eräänä sunnuntaina kykkimästä lapsuuskirjastoni edestä. Ennen kuin joku vääräleuka huomauttaa, ettei lapsuuskirjasto kyllä ole mikään käsite, tahdon huomauttaa, että kyllä sen lempo soikoon pitäisi olla. Minun harmaantuvassa päänupissani syntyy samankaltaisia nostalgisia ja useampaa aistia stimuloivia muistoja lapsuuskirjastossa siinä missä muissakin lapsuus-etuliitteen ansaitsevissa paikoissa. Yhä tänä päivänä, lähes vuosikymmen sen jälkeen, kun olen viimesi kuvassa takanani kököttävässä instanssissa viimeksi vieraillut, peilaan kaikki kirjastot, joihin jalkani minut vievät, juuri tähän piskuiseen sivukirjastoon, ja kun yleensä puhutaan kirjastoista, sijoitan jutut aina tänne. Odotan jännityksellä, suhtautuvatko lapseni parin vuosikymmenen kuluttua yhtä nostalgisromantisoivasti nykyiseen kotikirjastooni!

No niin mutta siis.

"Elämme vaikeita aikoja, ystävä hyvä," sanoi Aku Ankan puhuva koira. (Luin muuten tuolla lapsuuskirjastossani paljon, lähes mahdottomasti sarjakuvia.) Taloustilanne on vaikea ja keväällä muodostetun hallituksemme täytyi tehdä vaikeita päätöksiä. Kaikkien täytyy kuulemma osallistua säästötalkoisiin, mutta jotenkin oudosti koen, että käytetyllä autolla usein kirjastoon ajavana opiskelijaäitinä, jonka lapset ovat kunnallisessa päivähoidossa, kovin suuri osa leikkauksista realisoituu minun rahapussissani. Pieni martyrismi sallittaneen.

Kun naapurikunnassa hallituspuolueen listoilta kunnanvaltuustoon noussut herrasmies toitottaa kirjastojen olevan yliarvostettuja paikkoja, jotka vain tarjoavat keski-ikäisille naisille rakkausromaaneja ja joihin ei tämän vuoksi tarvitsisi rahaa syytää (lähde) ja kirjastolaki on uudenkarhean hallituksen tulilinjalla, alkaa allekirjoittaneen alahuuli väpättää silkasta kiukusta. Koska Simo Sahlman on Lukupino-blogissaan jo kirjoittanut asiasta fiksummin ja paremmin kuin itse osaisin, tyydyn jättämään teille kaksi linkkiä. Ensimmäinen vie herra Sahlmanin kirjoitukseen, joka on otsikoitu "Älä koske mun kirjastoon", toinen puolestaan kirjastojen puolesta puhuvaan adressiin.

Herrat ministerit Sipilä, Stubb ja Soini kumppaneinenne, ettehän vie lapsiltani lapsuuskirjastoa tai kirjastolaitosta ylipäätään?

Blogistanian kesälukumaraton V koostettuna

Ei ole tonttuisa sankarittaremme saanut piiskattua itseään tekemään yhteenvetoa viimeviikkoisesta lukumaratonista ennen kuin nyt. Miehen kesäloman kaksi jälkimmäistä viikkoa kiidättivät perhekuntaamme pitkin Suomenmaata niissä määrin, että tietokonetta en ole juuri ehtinyt availla. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Lajissaan viidennelle Blogistanian kesälukumaratonille osallistui lopulta mukavan pyöreästi puolensataa lukijaa. Ilmoittautuneista maratonille ei siis osallistunut neljä henkilöä - tai ainakaan en löytänyt heidän blogeistaan (tms.) mitään maratoniin viittaavaa tätä yhteenvetoa työstäessäni. Yhteensä nämä 50 osallistuja lukivat hurjat 32 038 sivua ja äänikirjoja kuunneltiin niitäkin neljättä tuntia. Keskimäärin maratoonarimme lukivat siis melkein 641 sivua kukin: henkilökohtaisista sivumääristä löytyi hajontaa joistain kymmenistä sivuista liki kahteen tuhanteen. Ikähaitarissa osallistujia oli aina kuusivuotiaasta nuoresta lukijasankarista (joka pieksi sivumäärällään äitinsä, ks. linkki) "Hieno nainen ei kerro ikäänsä"-kastiin. Valtaosa osallistujista oli kirjabloggareita, mutta Instagram oli alustana erinomaisen laajalti edustettuna. Kaikenlaista lukijaa mahtui siis mukaan!

Maratoonin aikana luettujen kirjojen lista on mukavan pitkä. Joukosta saattaa inhimillisistä blogistiteknisistä syistä puuttua joitain kirjoja ja joukkoon mahtuu varmasti typojakin. Korjauksia ja lisäyksiä vastaanotetaan kommenttikentässä. Useampi kuin yksi maratoonari tartui Tove Janssonin Kesäkirjaan, Pasi Ilmari Jääskeläisen kauhupläjäykseen Sielut kulkevat sateessa (eittämättä PIJ:n taannoisen kampanjan ansiosta), Anni Kytömäen Kultarintaan, J. K. Rowlingin Harry Potteriin ja viisasten kiveen (sekä suomeksi että englanniksi) ja Leo Tolstoin Sotaan ja rauhaan (niin ikään suomeksi ja englanniksi). Tolstoin lisäksi luettiin Dostojevskia, mikä venäläisklassikoista pitävää maratonemäntää ilahdutti suuresti. Muita trendejä on selkeä(hkö)sti nähtävissä mm. Sherlock Holmesin (ja yleisesti dekkareiden) vetävyydessä, Tylypahkan suunnalla ja yleisestikin fantasiassa sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Vilkuilkaapa listaa itse ja tehkää omat johtopäätöksenne.

Abdolah, Kader: Talo moskeijan vieressä
Ahola, Suvi & Koskimies, Satu: Uuden kuun ja vihervaaran tytöt
Andersson, Ingald: Puutarhan käytävät ja tukimuurit
Andersson, Lena: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Austen, Jane: Järki ja tunteet
Autere, Terttu: Kuka murhasikaan rouva Holmin?

Bauby, Jean-Dominique: Perhonen lasikuvussa
Bennett, Alan: Epätavallinen lukija
Black, Saul: Tappamisen pitkä oppimäärä
Bradley, Alan: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bradley, Alan: Piiraan maku makea

Capote, Truman: Aamiainen Tiffanylla
Castillon, Claire: Äidin pikku pyöveli
Chobsky, Stephen: The Perks of Being a Wallflower
Christie, Agatha: Seitsemän kellon salaisuus
Colfer, Eoin: Ikuisuuskoodi
Collins, Suzanne: Gregor ja salaisuuksien merkit
Collins, Suzanne: Nälkäpeli
Crouch, Blake: Wayward Pines - Ei pakotietä

Dodge, Jim: Fup
Dostojevski, Fjodor: Rikos ja rangaistus
Doyle, Arthur Conan: Neljän merkki
Doyle, Arthur Conan: Sherlock Holmesin seikkailut
Dumas, Alexandre: Monte Criston kreivi

Farah, Nura: Aavikon tyttäret
Fitzpatrick, Becca: Loppusoitto

Gabaldon, Diana: Muukalainen
Gaslworthy, John: Omenapuu
Gavalda, Anna: Karkumatka
Green, John: Arvoitus nimeltä Margo
Green, John: Kaikki viimeiset sanat
Grimsdötter, Vigdis: Valosta valoon

Hai, Magdalena: Kerjäläisprinsessa
Hargla, Indrek: Süvahavva: Teine suvi
Harmaja, Saima: Huhtikuu
Hawkins, Paula: Nainen junassa
Heikkilä, Mervi & Matilainen, Jussi: Kummajaisten kylän kuuma kesä
Heikkinen, Antti: Risainen elämä
Hellman, Sonja: Naiset ilman maata
Helve-Sibaja, Liisa: Hausfrau
Hill, Joe & Rodríguez, Gabriel: Locke & Key, Vol. 1: Welcome to Lovecraft
Hill, Toni: Los Amantes de Hiroshima
Holopainen, Anu: Ihon alaiset
Hopkins, Cathy: Frendejä & kundeja
Hornby, Nick: Poika
Hotakainen, Kari: Lastenkirja
Huotarinen, Vilja-Tuulia: Valoa valoa valoa
Huovinen, Veikko: Lampaansyöjät
Hämeen-Anttila, Virpi: Kolmastoista lapsi
Hämeen-Anttila, Virpi: Käärmeitten kesä
Härkönen, Anna-Leena: Palele porvari ja muita kirjoituksia
Härkönen, Anna-Leena: Ihana nähä

Itkonen, Jukka: Lumilyhdyn valossa

Jansson, Anna: Haudan takaa
Jansson, Tove: Kesäkirja
Jansson, Tove: Vaarallinen juhannus
Johansson, J. K.: Venla
Jones, Lisa R.: Paljastus
Jones, Lisa R.: Rebeccan kadonneet päiväkirjat
Jones, Lisa R.: Sisälläni
Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Sielut kulkevat sateessa

Kallioniemi, Tuula: Pako
Kapari-Jatta, Jaana: Pollomuhku ja Posityyhtynen
Kaukonen, Katja: Kohina
King, Stephen: Tervetuloa Joylandiin
Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys
Klass, David: Ette te minua tunne
Knausgård, Karl Ove: Taisteluni V
Kolu, Siri: Me Rosvolat ja ryöväriliitto
Kostet, Jenna: Lautturi
Krjukov, Vladimir: Huvimaja Montrepoossa
Krohn, Leena: Hotel sapiens
Krohn, Leena: Matemaattisia olentoja tai muita unia
Kunnas, Noora & Jenna: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi
Kuronen, Kirsti: Paha puuska
Kwon, Yong-Deuk: Yölinja
Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja
Kytömäki, Anni: Kultarinta

Lang, Maria: Ei paluulippua
Lappalainen, Elina: Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä
Laurain, Antoine: Punaisen muistikirjan nainen
Leikas, Antti: Melominen
Leinonen, Anne: Pienen rasian jumala
Lindgren, Minna: Ehtoolehdon tuho
Loe, Erlend: Supernaiivi
Loon, Karel G., van: Rakkauden hedelmä
Luhtanen, Sari: Totuus Tarusta
Lähde, Kristiina: Kuinka voisit minulta puuttua
Lähteenmäki, Laura: Karrelle polttava helle

Maas, Sarah J.: Heir of Fire
Malzieu, Mathias: Sydämen mekaniikka
McCabe, Bob: Harry Potter - Legenda
McEwan, Ian: Sementtipuutarha
Meri, Veijo: Manillakysi
Meriluoto, Aila: Tältä kohtaa: Päiväkirja vuosilta 1975-2004
Mikkanen, Raili: Runokirje: Kertomus nuoresta Katri Valasta
Montgomery, L. M.: Annan jäähyväiset
Murakami, Haruki: 1Q84

Nesbø, Jo: Lepakkomies
Nevanlinna, Arne: Marie
Niemensivu, Reetta: Aavepianisti ja muita kertomuksia
Nieminen, Jukka: Zombievyöhyke
Noël, Alyson: Punaiset tulppaanit
Nopola, Sinikka & Tiina: Hetki lyö, Risto Räppääjä
Nopola, Sinikka & Tiina: Heinähattu, Vilttitossu ja Iso Elsa
Nousiainen, Inka: Kirkkaat päivät ja ilta

Olsson, Linda: Kaikki hyvä sinussa
Oranen, Raija: Aurora

Paavolainen, Olavi: Nykyaikaa etsimässä
Parvela, Timo: Ella ja Paterock
Pratchett, Terry: Vartiosto valmiina palvelukseen
Pääbo, Svante: Neandertalilainen
Raevaara, Tiina: En tunne sinua vierelläni
Raevaara, Tiina: Yö ei saa tulla
Rantala, Raija-Sinikka: Poliisin pojat
Revis, Beth: Across the Universe: Miljoona aurinkoa
Rintamäki, Maria ym. (toim.): Sateenkaaren alla: kertomuksia perheistä
Riordan, Rick: Percy Jackson and the Greek Gods
Robinson, Peter: Puutarhan vesiaiheet
Ross, Veronica: Paljaan taivaan alla
Roth, Veronica: Kapinallinen
Rowling, J. K.: Harry Potter and the Philosopher's Stone
Rowling, J. K.: Harry Potter and the Chamber of Secrets
Rutkoski, Marie: The Winner's Curse

Saint-Exupéry, Antoine, de: Pikku prinssi
Salama, Annukka: Harakanloukku
Schiefauer, Jessica: Pojat
Seppänen, Jussi: Kymmenottelu
Simon, Claude: Raitiotielle
Simukka, Salla: Punainen kuin veri
Skeemaigumeni Johannes: Kirjeitä Innalle
Skiftevik, Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni
Smith, Patti: Ihan kakaroita

Tabet, Sirpa: Kissan vuosi
Tahir, Sabaa: An Ember in the Ashes
Tiainen, Arja: Tää tojota ei lähe liikkeelle
Tolkien, J. R. R.: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia
Tolstoi, Leo: Sota ja rauha x2 (suomeksi ja englanniksi)
Turtschaninoff, Maria: Maresi
Turunen, Saara: Rakkaudenhirviö
Twain, Mark: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta

Vala, Vera: Kosto ikuisessa kaupungissa
Valente, Catherynne M.: Tyttö, joka purjehti satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
Valtonen, Hilja: Hätävara
Valtonen, Hilja: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Varis, Tuula-Liina: Että tuntisin eläväni

Walker, Alice: Häivähdys purppuraa
Walpole, Horace: Otranton linna
Waltari, Mika: Ihmiskunnan viholliset
Ward, J.R.: Kuolematon
White, Kiersten: Paranormaali
Winman, Sarah: Kani nimeltä jumala

Yancey, Rick: 5. aalto


Aika vaikuttava lista, vai mitä sanotte?

Yleisesti ottaen maratoonareiden tunnelmat paitsi maratonin aikana myös sen jälkeen olivat enimmäkseen positiivisia. Monella toki tuli se surullisenkuuluisa kirjankansien ulkopuolinen elämä maratonreitin varrelle häiriköimään, mikä ymmärrettävästi häiritsi suoritusta. (Uskokaa huviksenne, ymmärrän hyvin: viime kesänä maratoonasin 3-kuista, 2-vuotiasta ja 4-vuotiasta viihdyttäessäni, ensimmäisellä maratonillani taas olin puolet maratonajasta yksin kotona 3- ja 1-vuotiaiden kanssa...) Samaan aikaan monet yllättyivät kestolukemisen sujuvuudesta, kun taas toiset surkuttelivat lukuflow'n saavuttamisen mahdottomuutta. Kuten sanottua, lopulta osallistujien ehdoton enemmistö kallistui kuitenkin positiivisen kokemuksen puolelle, ja uhkasipa moni osallistua uudestaankin.

Kiitos kaunis vielä omasta puolestani kaikille osallistuneille ja tsempanneille: luin itse niin raivolla, että some-puoli jäi vähän monologiksi minun osaltani. Ehkä ensi kerralla vähän vähemmän suorituskeskeistä maratonausta... Siihen asti onkin hyvä päivitellä blogiin rästejä ja luonnostasolle jääneitä tekstejä.

Blogistanian VI kesälukumaratonia on suunniteltu kuluvan kuun jälkimmäiselle puoliskolle, mutta tarkka päivämäärä ja emäntä- tahi isäntäblogi ovat vielä auki. Sitä odotellessa siis!