Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedtin Oneiron on niittänyt mainetta ja kunniaa sekä kirjablogistaniassa että palkintomittapuulla. Kirja voitti viime vuonna Finlandia-palkinnon ja Akateemisen Kirjakaupan Varjo-Finlandia-palkinnon, ja toissapäivänä julkistettiin sen voittaneen ylivoimaisella pistesaaliilla myös Blogistanian Finlandia -palkinnon. Aika hieno kirja vaikuttaisi siis olevan kyseessä! Minä luin Oneironin viime vuoden lopulla, ja se jätti minut vähintäänkin ristiriitaisiin tunnelmiin.

Kyse ei ole siitä, etten olisi pitänyt kirjasta. Minä en vain rehellisesti sanottuna tiennyt, mitä ajatella siitä. En tiedä vieläkään, siksipä tämän tekstin kirjoittaminen on jäänyt ja jäänyt. Lukukokemus oli niin monella tavalla hämmentävä noin niin kuin nätisti sanottuna. Lukuhetkellä kuvailin olevani pihalla kuin se kuuluisa lumiukko. Silti samaan aikaan en ollut malttaa laskea kirjaa hyppysistäni. Lopulta päädyin toteamaan, että kirja on monella tapaa hieno ja ansiokas, mutta ei kuitenkaan ihan minun makuuni.

Tämä on sääli, koska olen mielenkiinnolla ja ihaillen seuraillut kirjailija Lindstedtin esiintymistä. Mikä nainen! Ja voi että, miten hienosti hän kirjoittaa! Kieli on vivahteikasta, kirja vilisee intertekstuaalisia viittauksia niin moneen suuntaan, että kaltaiseni hönö lukija kaipaa kompassia. Kirja tuntuu ajoittain olevan vähintäänkin sekava kokonaisuus tajunnanvirtaa, esseitä ja jotain kamalan älykästä, josta en hanki saada omalla väsyneellä järkeilyelimelläni kiinni. Kirja on selvästi Älykästä, Hienoa Kirjallisuutta versaalialkukirjaimilla. Sellaista, joka ei tyydy kivasti kutittelemaan lukijan ajatuksia, vaan laittaa kaikki vinksin vonksin. Ei kepeää viihdekirjallisuutta vaan Korkeakirjallisuutta. 

Kirjan keskipisteessä on kuolema on aiheena kiehtova ja hiukan kammottavakin. Kuten usein saa kuulla, me nykyihmiset olemme kovin siitä vieraantuneet. Yhtä luonnollinen osa elämää se kuitenkin on kuin syntymäkin. Lindsted käsittelee tabuhtavaa aihetta taiten, ja opin paljon uutta. Vainajan käsittelykin oli minun nähdäkseni oikein esitetty, ja kirjan kuvaus hoitohenkilökunnasta oli varsin osuvaa. Heh. Mutta se kuolema, tässä kirjassa se on osa elämää. Minusta Lindstedt esittää asian jollain tapaa kauniisti, ilman liikaa paatosta.

Oneiron jättää lukijan hapuilemaan sanoja ja koherentteja ajatuksia. Niin minutkin. Tämä on ehdottomasti yksi niistä kirjoista, joiden kohdalla kiroan numeroarvosanasysteemiäni, mutta minkäs teet. Ansiokkuudestaan ja selkeästä hienoudestaan huolimatta Oneiron ei ole minun kirjani.

Tiivistettynä
Kuka: Lindstedt, Laura

Mitä: Oneiron (Teos, 2015)

Kansi: Jussi Karjalainen (kuva Aki-Pekka Sinikoski)

Tuomio: 3/5 – Älykästä, Hienoa Kirjallisuutta versaalialkukirjaimin, ei kuitenkaan minulle ominta lukumateriaalia.
Arvostelukappale

Okklumeus-lukuhaaste

Kuvan lähde/source.

Minä kuulun siihen ikäpolveen, joka on kasvanut yhdessä muuan silmälasipäisen brittivelhon kanssa. Harry Potter kumppaneineen ja seikkailuneen on iskostunut jonnekin syvimpiin ajatteluni kerroksiin niin, että uskon vakaasti seniilinä seniorinakin kikattelevani kehnoille Voldemort-vitseille(ni). Viime vuoden lopulla aloin hieman haaveilla jonkinlaisesta Harry Potter -aiheisesta lukuhaasteesta, mutta alkaneen vuoden perinteinen blogimotivaation hiipuminen yhdistettynä koulukiireisiin sai idean vaipumaan jonnekin kauas taka-alalle.

Tänään Britanniasta kantautui (taas!) suru-uutisia: Harry Potter -elokuvasarjassa professori Kalkarosta ansiokkaasti näytellyt Alan Rickman on kuollut. Joskus kauan, kauan sitten minulla vielä oli jonkinlainen itse kehittelemäni ja omaperäinen mielikuva siitä, miltä Severus Kalkaros näyttää. Vuosikaudet tuon mielikuvan tilalla on kuitenkin jo ollut Alan Rickman. Vaikka Rickman oli monipuolinen näyttelijä, eikä Kalkaroksen rooli ole todellakaan ainoa muistamisen arvoinen, päätin kuitenkin ajan olevan kypsä Pottereiden uudelleen lukemiselle (ja sille pyhitetylle lukuhaasteelle), ihan vaikka vain hänen muistoaan kunnioittaakseni.

Okklumeus-lukuhaaste alkaa jokseenkin tasan nyt ja päättyy lokakuun viimeiseen päivään saakka, jolloin tulee kuluneeksi 35 vuotta Lily ja James Potterin kuolemasta. Haasteeseen saa ja tulee osallistua kommentoimalla tähän julkaisuun ja huolehtimalla jonkinlaisen koontipostauksen ilmestymisestä kukin omaan blogiinsa viimeistään 31.10. (Blogittomat toverit voivat tehdä yhteenvetonsa myös kommenttikenttään.)

Luettavaksi kelpaa mikä tahansa "Potterverseen" eli Harry Potter -kirjasarjan maailmaan sijoittuva teos. Lukukielen saa kukin päättää tykönään.

Lukutasot ovat seuraavat:

0 kirjaa: Ankeuttaja. (Ankeuttajat eivät osallistu arvontaan.)

1 kirja: Jästi.

2 kirjaa: Surkki.

3 kirjaa: Kotitonttu.

4 kirjaa: Huispaaja.

5 kirjaa: Aurori.

6 kirjaa: Albuksen kaartilainen,

7 kirjaa: Tylypahkan rehtori.

8 kirjaa tai enemmän: Taikaministeri

Marraskuun ensimmäisen päivän aikana toimitan omaan blogiini koontipostausten pohjalta yhteenvedon vähän samaan tapaan kuin Dumbledore toimitti Harryn Dursleyn perheeseen kolme ja puoli vuosikymmentä aikaisemmin. Osallistujien kesken arvon aihepiiriin sopivan palkinnon tai kaksi. Mikäli tahdot henkilökohtaisen ilmoituksen voitostasi, huolehdithan siitä, että jätät kommenttikenttään toimivan sähköpostiosoitteen.

Hashtag-hirviötä #okklumeuslukuhaaste voi tahtoessaan käyttää ja se on ihan suotavaakin. 

Galbraith: Pahan polku

Monelle teistä ei liene uutta tietoa se, että minä kovin pidän J. K. Rowlingista ja (erityisesti) hänen Harry Potter -kirjoistaan. Olen varsin kiitettävällä innolla ottanut vastaan paitsi Rowlingin ensimmäisen epäpotterin The Casual Vacancyn myös hänen Robert Galbraithina kirjoittamansa Cormoran Strike -dekkarit. Itse asiassa Corm on kovaa vauhtia kiilaamassa suosikkietsiväkseni, mistä ehkä lisää myöhemmin. Kun sitten saman vuorokauden sisään tajusin, että Galbraith-Rowlingin uusin on juuri suomennettu nimellä Pahan polku ja että sen saa Elisa Kirjasta kympillä liittymällä lafkan dekkaripiiriin, ei tainnut mennä montaakaan minuuttia, kun jo luin Striken uusimmista edesottamuksista. (Niin, ja tämä ei ole Elisa Kirjan dekkaripiirin maksettu mainos. Valitettavasti. :D)

Siinä missä olen lukenut sarjan aiemmat osat englanniksi, tajusin vasta kirjan puolivälin paikkeilla tartuneeni ensimmäistä kertaa sarjan suomennokseen. Uskallan siis väittää, että Ilkka Rekiaron suomennos on varsin uskollinen kirjailijan tyylille ja alkukielen kommervenkeille. Toki tajuttuani tämän kieliristiriidan, ärsyynnyin muutaman kymmenen sivun ajan ihan kaikesta kielellisestä, mutta jälkiviisastellen taisin vain olla äkäinen itselleni sen johdosta, etten ollut tarkkana ja pääsin siksi kirjaan käsiksi vasta pari kuukautta englanninkielisen alkuteoksen ilmestymisen jälkeen. Tai ehkä vain häpesin sitä, miten kauan minulla kesti hahmottaa sana "puolinetoista". Puolikkaat netot eivät ole ominta alaani, vaikka "puolitoista" tuttu ilmaisu onkin...

Jutun jujuhan on siinä, että Pahan polku on koko sarjan paras kirja. Siinä, missä aiemmat osat ovat läheneet käyntiin ja etenemään hitaanpuoleisesti, lähtee Pahan polku liikkeelle jo ensimmäisessä luvussa. Jos sykettä nostattava ja yöunia jännittävyydellään vievä juoni ei riitä herättämään lukijan mielenkiintoa, on mukana tutuksi käyneiden henkilöhahmojen keskinäisten kemiallisten reaktioiden ihmettelyä suuntaan jos toiseenkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tätä sarjaa aivoissani pyöritellessäni onnistuin tuntemaan jotain sympatiankaltaista Robinin niuhoa sulhoa kohtaan, ja toisaalta taas Robinin ja Striken välinen kuplinta taas eteni ja peruutti sellaista tahtia, että heikompaa hirvittäisi.

"Buckinghamin palatsi kohosi edessäpäin. Kuningatar Viktorian iso marmoripatsas katseli paheksuvasti Robinin hämmennystä ja krapulaa ja katosi sitten näkyvistä." (s. 160-161)

Kirjan loppu ei oikein ollut minun makuuni, sen myönnän auliisti. Suurelta osin tämä johtuu omista mieltymyksistäni Striken, Robinin ja muiden kirjan hahmojen suhteen. Joissain määrin lopetus tuntui kuitenkin liian epämääräiseltä. Ei sarjan edellisissäkään osissa ole liikaan jaaritteluun sorruttu rikoksen ratkettua, mutta minä tahtoisin saada pienen hengähdystauon kliimaksin jälkeen tuttujen hahmojen parista sen sijaan, että joudun jättämään tyypit, joihin olen ehtinyt muodostaa tunnesiteen muutamien satojen sivujen aikana, kun vielä kauhistelen vauhdikkaiden juonenkäänteiden tuloksia. Toisaalta olen sen verran pähkinöinä sarjaan, että lukisin todennäköisesti iloisena valittamatta vaikkapa Robinin matkasta ruokakauppaan tai Cormin pasianssinpeluusta...

Kuten aiemmatkin osat, myös Pahan polku on kuin tehty filmatisointia varten. Enpä siis ihan määrättömästi yllättynyt hoksatessani, että BBC on aikeissa kuvata ensi syystalveksi Striken edesottamista televisioversion. Todennäköisesti uutta kirjaa ei sitä ennen ehditä julkaista, joten taidan pakata fanityttöilyni vuodenvaihteessa ja jäädä odottamaan jompaakumpaa tai oikeastaan molempia.

Tiivistettynä
Kuka: Galbraith, Robert (ts. Rowling, J. K.)

Mitä: Pahan polku (Otava, 2015)

Alkuteos: Career of Evil (2015) 

Suomennos: Ilkka Rekiaro

Tuomio: 5/5 – Uusin kirja dekkarisarjassa, joka uhkaa tätä menoa Wallanderin sijaa suosikkinani.

Olen kirjoittanut sarjan aiemmista osista täällä:
The Cuckoo's Calling 
The Silkworm

Lukusuunnitelmia vuodelle 2016

Alkavalle vuodelle tulee mahtumaan kaikenlaista epämääräistä mahdollisesti lukemista (ja siitä bloggaamista) häiritsevää. Tämän kevään aikana olen laskennallisesti melkein kolme kuukautta (eli 12 viikkoa) työssäoppimassa paikoissa, joissa todennäköisesti teen kolmivuorotyötä, ja ensi syksylle on niin ikään luvassa yksi pidempi työssäoppimisjakso, joka tosin toivottavasti on enemmän päivätyöluonteista. Siinä välissä on reilun kahden kuukauden kesäloma, jonka ajaksi minun pitäisi löytää töitä, jotta saan jälkikasvulleni pötyä pöytään. Tämä kaikki pitäisi yhdistää sujuvasti pikkulapsiperheen arkeen ja joku parisuhdekin tässä kuulemma on hoidettavana.

Toisaalta taas tulen kulkemaan pitkähköjä (20-30 min) koulu- ja työmatkoja bussilla. Lapset menevät jatkossakin nukkumaan viimeistään puoli kahdeksalta illalla, eli saan pienellä vaivalla järjestettyä itselleni edes vähän luku- ja/tai blogiaikaa ennen kuin Nukku-Matti mojauttaa minua lekasorasäkillään ohimoon. Sitä paitsi työssäoppimisjaksoina kouluhommia on huomattavasti vähemmän kuin silloin, kun kulutan istumalihaksiani koululla, joten silloinkin ehtinen lukea jossain välissä.

Aiemmin tänään räknäilin lukeneeni viime vuonna 52 kirjaa, joista blogiin raapustelin 50:stä. Koska ihmisellä on hyvä olla elämässään tavoitteita, ja tavoitteiden pitäisi olla sekä haastavia että realistisia, päätin tänä alkaneena vuonna lukea kuusikymmentä (60) teosta. Tuttuun tapaan lasken mukaan lastenromaanit, mutta en kuvakirjoja.

Tänä vuonna en ole (ainakaan vielä) ilmoittautunut mukaan lukuhaasteisiin. Tai no, pariin, mutta ne ovat enemmänkin sellaisia kertaluonteisia. Paitsi se yksi, jota ajattelin itse emännöidä. Siitäkin lisää myöhemmin, toivottavasti pian, kunhan saan väännettyä jonkinlaisen kuvan haastetta varten. Mutta kuitenkin. Ei mitään vielä mainittavaa teemaa lukemisille siis.

Sen sijaan yleisemmällä tasolla toivon kovin hartaasti, että alkaneena vuonna saatte luettavaksenne huomattavasti enemmän lastenkirjallisuuteen liittyviä tekstejä, erityisesti sellaisia, joihin voin tarjota jälkikasvuni mielipiteitä mausteeksi. Toisin sanoen elättelen siis toivoa, että vuonna 2016 saisimme jollain ilveellä elvytettyä sekopäisen syksyn katkaiseman iltasaturutiinimme. Hieman haasteita tälle tuottaa paitsi lasten ikähaitari (1,5-vuotiaan lempikirja on varsin erilainen kuin 5,5-vuotiaan ja toisinpäin) myös se, että nykyään joudun satuilemaan kahdessa eri makuuhuoneessa. 

Pienoinen toiveeni olisi myös uskaltaa lukea (yhä aina vain) enemmän runoja ja sarjakuvia, joita tässä tasan nelivuotisen (!) blogihistoriani aikana on tullut luettua varsin vähänpuoleisesti. Tänä vuonna aion myös pyrkiä postaamaan lukemistani kirjoista huomattavasti nopeammin ja pitämään erinäiset listani ajan tasalla. Niin, ja kommentoimaan bloggaritovereiden blogeihin huomattavasti nykyistä enemmän! 

Niin että sellaisia suunnitelmia! Toivottavasti tämä kaikki uho ei mene ihan hukkaan, vaan vuoden kuluttua saan blogin viisivuotissyntymäpäivän (!!) kunniaksi taputtaa itseäni henkisesti selkään. Peukut pystyyn siis, ja hyvää uutta vuotta, ihanat tyypit!

2015 In Memoriam

Vaikka muutama blogiteksti menneeltä vuodeelta vielä uupuukin, lienee aiheellista tehdä jonkinlaista yhteenvetoa. Päivittelen uupuvia tekstejä sitä mukaa, kun saan niitä viimeisteltyä, ja lisäilen linkkejä tähän merkintään sopiviin kohtiin. Tämä päivä on kuitenkin pyhitetty metabloggaamiselle, ts. bloggaamiselle bloggaamisesta. Tämän yhteenvetosen jälkeen työstän jonkinlaisen suunnitelman alkavalle vuodelle, ja julkaisen sen (toivottavasti) iltasella.

Suunnilleen vuosi sitten olin asettamassa lukusuunnitelmia vasta alkaneelle vuodelle. Ihan kovin suunnitelmallisesti en näihin tavoitteisiini kyllä pyrkinyt, ja tulos näyttää juuri siltä. Uhosin muun muassa lukevani yhden runoteoksen yhtä kaunokirjallista teosta kohden. Taidatte tietää, miten siinä kävi. Luin kyllä enemmän runoja, mutta monet teokset jäivät bloggaamatta, joko ajanpuutteen vuoksi tai siitä yksinkertaisesta syystä, että arastelen (yhä!) runoista kirjoittamista. Samoin Runon nimipäiväksi suunnittelemani tempaus jäi kotiäiteilyarjen alle.

Kotiäiteilyarkeen tuli kuitenkin varsin suuri muutos loppukesästä, kun se, noh, loppui. Lapsitrio alkoi viettää (äitiä) itkettävän ison osan arkipäivistään päiväkodista, ja minä taas koulussa. Keskeneräisen yliopistotutkintoni heikoista työllistymisnäkyvyyksistä masentuneena ja muutoinkin ehkä viime vuosien ajan henkisesti (ja horisontaalisesti) kasvaneena lähdin tavoittelemaan täysin uutta uraa. Lähihoitajaopinnoista on takana nyt jo yli neljännes, ja ensi vuonna toivon työllistyväni hammashoitajana. 

Jos keväällä lukeminen kävi ajoittain hitaasti lasten vaatiessa osansa huomiostani, on syksyllä lukeminen tapahtunut siis lähes täysin kodinhoidollisten tylsyyksien ja koulutöiden kustannuksella ja erittäin satunnaisesti. Erinäisistä väsymystiloista johtuen vuoden ensimmäinen neljännesraportti jäi ainoaksi. Toivottavasti alkavana vuonna homma sujuu paremmin. Onneksi sentään pääsin Helsinkiin Kirjamessuille, vaikka alkuun sekin näytti viittä vaille mahdottomalta!

Vuosia sitten asetin tavoitteekseni lukea 50 kirjaa, ja sain kuin sainkin tavoitteeni täyteen. Goodreadsissa olen merkinnyt luetuksi 50 kirjaa, ja listasta näkyy puuttuvankin pari syksyllä koulumatkoilla lukemaani pientä kirjasta, joista toki en blogiin pysty tällaisen ajan jälkeen sanomaan enää sanaakaan. Kokonaissaavutukseksi kirjattakoon siis 52 kirjaa. Olen sinänsä varsin tyytyväinen saavutukseeni, sillä vuoteen mahtui kaikenlaista. Ilman kahta lukumaratonia, itse kesällä emännöimääni Blogistanian kesälukumaraton V:ä ja loppuvuoden Rauhaa maailmaan -lukumaratonia luku olisi jäänyt kaukaiseksi haaveeksi.

Kääpiökirjabloggari(e)n karjahduksia tai muuta lastenkirjallisuusasiaa ei ole viime aikoina juuri näkynyt. Osaltaan tähän lienee syynä se, että luemme lasten kanssa nykyään lähinnä viikonloppuisin ja silloinkin lähinnä niitä Samoja Vanhoja Tuttuja kirjoja, joista ei määräänsä enempää pysty tekstiä repimään. Sitä paitsi tiedättekö, miten vaikeaa on löytää kirjoja, jotka eivät ole liian vauvamaisia 5,5-vuotiaalle tai liian vaikeita 3,5-vuotiaalle saati sitten 1,5-vuotiaalle? Jep, jep.

Haasterintamalla viime vuosi oli yhden sortin fiasko. Maalaismaisemia -lukuhaasteen taisin unohtaa vauvavuosikoomani loppumetreillä tyystin, jos ihan rehellisiä ollaan, ja se harmittaa kohtuullisen paljon. 

Elämänkertahaaste 2015 meni hieman paremmin, mutta sekin jäi varsin pitkälti taka-alalle. Neljä elämänkertaa tai ainakin omaelämänkerrallisia elementtejä sisältävää kirjaa ei ole mikään erityisen kehuttava saavutus. Näistä neljästä lukemastani teoksesta ykkössijan vie kirkkaasti vuoden 2014 Tieto-Finlandia-voittaja, Mirka Lappalaisen Pohjolan leijona. Parikin Kustaa II Adolfin tyttären, kuningatar Kristiinan, elämänkertaa odottaa lukijaansa hyllyssäni tälläkin hetkellä, kunhan vain saisin aikaiseksi. Svante Pääbon Neandertalilainen ja Agneta Rahikaisen Edith saivat minulta saman numeroarvosanan, mutta nostaisin omista intresseistäni johtuen jälkimmäisen korkeammalle sijalle. Vaikka neandertalilaiset ihan mielenkiintoisia otuksia o(li)vatkin, Södergran pesee mokomat mennen tullen. Juuri ennen vuodenvaihdetta ehdin vielä lukea tohtori Eben Alexanderin niin ikään omaelämänkerrallisia elementtejä vilisevän teoksen Totuus taivaasta. Vaikka kuolemanrajakokemukset jännittävä aihepiiri ovatkin, jäi tästä kirjasta hampaankoloon kaikenlaista epämääräistä, johon palaan lähiaikoina.

Ehkä tärkeintä on kuitenkin se, että luin viime vuonna hirveän hyviä kirjoja? 50 blogissa listaamani kirjan keskiarvoksi jää 3,7. Kyllähän se kalpenee edellisvuoden 4,0:n rinnalla, mutta ei laisinkaan huono ole tuokaan. Sitä paitsi minua hieman lohduttaa tieto siitä, etten minä nyt ihan kaikelle anna nelosia ja vitosia, vaikka välillä siltä tuntuu!

Kirjojen jakautuminen faktaan ja fiktioon on suunnilleen sama kuin se minulla aina on. Blogissa listaamastani 50 kirjasta:

• 35 on fiktiota
• 10 on tietokirjoja 
• 5 on runoja