Islamin ja kristinuskon dialogia (joskin vähän yksipuolista moista)

Islamilta on nykyään karvan verran vaikea välttyä uutisvirtaa seuratessaan. Varsin usein uskonto esitetään vähintäänkin negatiivisessa valossa, yhdistettynä terrorismiin, Daeshiin (eli ISIS:in) ja muuhun sellaiseen, josta erinäiset roskajulkaisut saavat toistuvasti lisää vettä myllyynsä. Näkyyhän islam toki katukuvassakin, milloin huntuina, milloin partoina, milloin lähetystyöntekijöinä. Minun mielikuvani islamista on ollut varsin neutraali ja suppea, lähinnä yli vuosikymmenen takaisiin maailmanuskontojen opintoihin pohjautuvia, ja viime syksynä Craig Thompsonin Habibin ja Susan Abulhawan Sinisen välissä taivaan ja veden myötä ja ympäri internetiä googlailtuani päätin, että nyt on tonttuilevan sankarittaremmekin aika perehtyä aiheeseen vähän paremmin.

Toki lähestymistapani oli vähän puolueellinen. Minä olen kristitty, ja menin hieman hämilleni kaikista niistä vakuuttavan oloisista nettisivuista, jotka pyrkivät osoittamaan kristinuskon erheellisyyden ja islamin oikeellisuuden ja täydellisyyden. Ne onnistuvatkin taitavalla retoriikallaan vakuuttamaan ehkä ahdistavissakin määrin jopa tällaisen puolueellisen lukijan. Internetistä löytyneet kristinuskon puolustuspuheet tapasivat pitkälti sisältää hyvinkin rasistisia sivujuonteita, joten lähdin lähestymään dilemmaani kristillisen kirjakaupan kautta saadakseni oman päänuppini sisällön taas normaalille tolalleen.

Yhdysvaltalainen teologi R. C. Sproul ja kristityksi kääntynyt muslimi Abdul Saleeb ovat yhdessä kirjoittaneet vuoropuhelumaisen teoksen Muslimien & kristittyjen Jumala. Visuaaliselta ulkoasultaan iskevä teos on alle sata sivua pitkä, mutta käsittelee tehokkaasti kristinuskon ja islamin olennaisimmat erot: Raamatun luonteen ja arvovallan, Jumalan luonteen, ihmiskäsityksen ja Kristus-käsityksen. Vaikka kirjan suomenkielinen nimi vaikuttaa hyvinkin superekumeeniselta ja uskontorajat ylittävältä, on teoksen alkuperäinen nimi, The Dark Side of Islam, kuitenkin huomattavasti osuvampi. Kirjan sävy ei ole niinkään uskontojen välistä dialogia kuin kahden kristityn pastorin dialogia. 

Nabeel Qureshin Etsin Allahia, löysin Jeesuksen kutkutteli minua jo viime vuoden Helsingin kirjamessuilla. Sain myös revittyä äärettömästi riemua siitä, että kirjan suurikokoinen pahvimainosständi oli sijoitettu aivan muslimilähetystyöntekijöiden pisteen taakse. Oli niin tai näin, Qureshin kirja oli ehkä enemmän sitä, jota alkujaan toivoin näppeihin saavani. Harras muslimi alkaa tutkia kristinuskoa todistaakseen sen virheellisyyden ja huomaa lopulta todistaneensa oman uskontonsa jos ei nyt täysin vääräksi niin vähintäänkin virheelliseksi. Kirjassa esitellään myös islamia uskovan näkökulmasta, eikä Qureshi sorru kiihkoiluun kumpaakaan uskontoa kuvatessaan. Omaelämänkerrallinen vivahde on tervetullut ja Qureshi onnistuu koskettamaan oman epäuskonsa kanssa kerran jos toisenkin paininutta lukijaa.

Mietin pitkään, kirjoitanko kirjoista lainkaan kirjablogiin. En erityisemmin kysymättä puhu omasta elämänkatsomuksestani julkisesti, sillä koen sen olevan henkilökohtainen asia. Toisekseen kristillinen tai ylipäätään uskontoja käsittelevä kirjallisuus tuo muassaan aina blogin kävijätilastoihin selvän notkahduksen, eikä uskonnollista kirjallisuutta ylipäätään juuri kirjablogistaniassa näy (ehkä juuri uskon henkilökohtaisuuden vuoksi). Sitä paitsi vähän hönöähän se on mainostaa, että lähdin hakemaan oletusarvoisesti puolueellista tietoa islamista! Valitettava fakta kuitenkin on, että uskon ja joissain määrin myös uskontojen subjektiivisuuden vuoksi täysin objektiivista, kiihkotonta ja paatoksetonta kirjallisuutta on viittä vaille mahdotonta löytää, vaikka sitä toisaalta nykypäivän yhteiskunnassa erityisesti kaivattaisiin. Toivon muuten hartaasti, että osoitatte äskeisen väitteeni vääräksi ja pian kommenttiboksini on täynnä lukuvinkkejä!

Näistä kahdesta lyhyesti esittelemästäni teoksesta suosittelisin ensisijaisesti Nabeel Qureshin teosta, joskin siinäkin on otettava huomioon kautta kirjan esiin pilkahteleva ja lopussa selvästi vallalla oleva tunnustava kristillinen vire. Sproulin ja Saleebin teos on puolestaan kätevä pikakurssi oman kristillisen vinkkelinsä puolustamiseen islamia vastaan, mikäli sellaiseen tilanteeseen kokee usein joutuvansa. Kumpikaan ei sorru mustamaalaamiseen tai suoranaiseen kansanryhmää vastaan kiihottamiseen, vaan rähinä pysyy puhtaasti teologisena. Ateistilukijaa tai harrasta muslimia tuskin kumpikaan näistä teoksista HC-kristityksi käännyttää, mutta tällaisen jo ennakkoon puolensa valinneen ja omalle mielipiteelleen vahvistusta hakevan ne hurmaavat. Joskin tasapainon vuoksi olen pohtinut vastakkaisen kirjan etsimistä näppeihini, sellaisen, jossa islamiin kääntynyt/palannut henkilö lyttää kristinuskon.

Tiivistettynä
Kuka: Sproul, R. C. & Saleeb, Abdul

Mitä: Muslimien & kristittyjen Jumala (Perussanoma, 2010)

Alkuteos: The Dark Side of Islam (2003)

Suomennos: Anne Leu

Tuomio: 3/5 – Tehokas pikakurssi islamin ja kristinuskon eroihin, joskin harhaanjohtavasta nimestään huolimatta valitettavan yksipuolinen mokoma.

Kuka: Qureshi, Nabeel

Mitä: Etsin Allahia, löysin Jeesuksen (Perussanoma, 2015)

Alkuteos: Seeking Allah, Finding Jesus (2014)

Suomennos: Kirsi Nisula

Tuomio: 5/5 – Monipuolisesti kristinuskon ja islamin eroihin ja yhtäläisyyksiin paneutuva omaelämänkerrallinen teos, joka on lukemisen väärtti, ellei tunnustava kristillisyys aiheuta kovin pahaa skismaa lukijan oman elämänkatsomuksen kanssa.

Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Minä hyppäsin Flavia de Lucen mukaan aivan sattumalta ja kesken sarjan, sen toisesta osasta, ja rakastuin silmittömästi. Kolmas osa tuntui siihen verrattuna vähintäänkin lattealta, ja olin jo jättää neljännen osan lukematta, kunnes Filminauha kohtalon käsissä kerran sitten odotti minua kauniine kansineen kirjaston vippihyllyssä. Elämä kiilasi taas kerran lukijan ja kirjan väliin, tällä kertaa työssäoppimisjakson muodossa. Miten ne aina ovatkin olevinaan niin rankkoja? Päädyin ahmimaan kirjan viikonloppuna, viimeisenä lainapäivänä.

Tekstissä ei muuten ole juonipaljastuksia tästä tai sarjan aiemmistakaan osista, joten sen uskaltaa lukea kuka tahansa.

Ilokseni pääsin tällä kertaa samalla tavalla mukaan Flavian maailmaan kuin ensimmäisessä lukemassani kirjassa, eikä kirjan käsistä laskeminen oikeastaan edes ollut vaihtoehto. Jo sarjan edellisissä osissa hurmanneet tekijät, siis pikkuvanha myrkkyjä harrastava etsivä ja sodanjälkeinen brittimaaseutumiljöö, olivat tässäkin osassa tietty suuresti esillä, mutta kun keitokseen lisätään vielä joulunalusaika, tuo tonttuisan bloggarin suosikkiajankohta, ja Hollywood-hömppää, ei minua saa kirjasta eroon kirveelläkään. (Lasten nukkumaanmenohärdellilläkin vain väliaikaisesti.)

Kuten aiemmissakin osissa, Alan Bradley luo tunnelmaa niin pitkään ja hartaasti, että jossain vaiheessa lukija saattaa unohtaa lukevansa dekkaria ja siten yllättyä vilpittömästi, kun joku pääsee hengestään. Ei sillä, että minulle olisi niin käynyt. (Jep, kävi juuri niin.) Filminauhassa kohtalon käsissä murha tapahtuu (tai havaitaan) sivulla 153, kun koko kirjassa on sivuja vähän yli kolmesataa! Bradleyn kieli on viihdyttävää, kuten aiemminkin, ja sopii kirjan henkeen. Irvistelin ehkä ajoittain vähän Maija Heikinheimon suomennokselle, sillä vierastan ilmaisuja, kuten "kolmas serkku". Samaten Flavia pitää maitopulloa "aakkosjärjestyksen mukaisesti mangaanin ja morfiinin välissä", mutta eihän maito siihen kuulu, vaikka milk sopiikin. Toisaalta tällaiset pikkuongelmat eivät koko lukukokemuksen kautta ole kovinkaan merkittäviä, ja ymmärrän (tai ainakin luulen ymmärtäväni), miksi suomentaja on näihin ratkaisuihin päätynyt. Kolmansista serkuista puhuminen nyt on varsin brittiläistä, ja maitopullon paikan muuttaminen hyllyllä olisi voinut kajota vähän liiaksi alkuperäistekstiin. Sitä paitsi muilta osin suomennos on niin sujuva, ettei tästä näin julkisesti ehkä olisi pitänyt nillittää laisinkaan.

Flavian hahmo ei tunnu ihan määrättömästi kasvavan ja kehittyvän tämän kirjan aikana. Tai no, en ehkä voi aivan niinkään kirjoittaa. En muista aiemmissa kirjoissa kauhistelleeni Flavian itsetietoisen aristokraattista ja ylemmyydentuntoista käytöstä. Filminauhassa Flavia kuitenkin fantasioi häntä epäkunnioittavasti puhutelleen miehen myrkyttämisestä syanidilla ja läksyttämisestä vastalääkettä ojentaessaan: "[T]ulevaisuudessa sinun on opeteltava puhuttelemaan parempiasi niin kuin kuuluu." (s. 121) Tällaiseksi en ainakaan aiemmin ole tyttöetsivää mieltänyt! Jos Flaviasta paljastuu synkempiä puoli, alkavat hänen aiemmissa kirjoissa erityisen inhottavina esitetyt isosisarensa inhimillistyä hitaasti mutta varmasti. Koska kirjojen kertoja on harvinaisen epäluotettava (ts. Flavia yksikön ensimmäisessä persoonassa), olen yrittänyt suhtautua kuvauksiin sisaruksista hieman varauksellisesti, mutta vähän vaikeaahan tuo tuppaa olemaan.

Kirjan päätyttyä jäin pohtimaan erinäisiä asioita sen maailmasta. Ensinnäkään en tahdo uskoa, että Flavian siskossarjan äidin, Harrietin, kuolemassa ei olisi ollut mitään mätää. Ehkä hän ei kuollutkaan kiipeilyonnettomuudessa, vaan lavasti kuolemansa tai yksinkertaisesti karkasi. Motiiveista minulla ei ole hajuakaan, mutta se ehkä jollain tapaa sopisi Bradleyn luoman maailman henkeen. Toinen asia, jota jäin pähkäilemään, on de Lucen perheen ainainen rahapula, joka toistuu toistumasta päästyäänkin kirjasarjassa. Toki se tuo ripauksen realismia, antaa perheen isälle syyn pysytellä poissa Flavian (usein varsin sekopäistenkin) tempausten tieltä ja tietty mahdollistaa Flavian oman siiven laboratorioineen, mutta jollain tapaa tuo kaikki tuntuu vähän turhalta. Tai ei nyt ehkä niinkään, mutta ehkä sittenkin. Viimeisenä muttei vähäisimpänä kummastukseni aiheena oli se, että suuri etsivä Flavia de Luce, pikkuvanhojen esiteinien kruunaamaton kuningatar, uskoo Joulupukkiin!

Filminauha kohtalon käsissä on erinomaisen viihdyttävä suljetun huoneen mysteeri, joka sopii luettavaksi mainiosti tällä hetkellä elämällämme esijoulunalusaikana. Ja kyllä, esijoulunalusaika on aivan validi termi tälle ajanjaksolle, joka koittaa ennen joulunalusaikaa, ettäs sen tiedätte.

Tiivistettynä
Kuka: Bradley, Alan
Mitä: Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
Alkuteos: I Am Half-Sick of Shadows (2011)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Mukaansatempaava ja omalla kierolla tavallaan kertakaikkisen hurmaava murhamysteeri jouluisella vivahteella ja ripauksella vanhan Hollywoodin taikaa. Ah!

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:
Piiraan maku makea (Bazar, 2014)
Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)
Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
sekä
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)

Lindqvist: När Finland var Sverige

Herman Lindqvistin När Finland var Sverige (suom. Kun Suomi oli Ruotsi, Otava, 2014) on ollut minulle yhden sortin ikuisuusprojekti. Ostin sen vuoden 2014 Helsingin Kirjamessujen alla, mutta tuolloin puolivuotiaan kuopuksen kasvuspurtin aiheuttamassa koomassa lukeminen på svenska takkusi niissä määrin, että kirja jäi kesken. Seuranneiden kahden vuoden aikana aloitin kirjan aika ajoin uudestaan pääsemättä paria ensimmäistä lukua pidemmälle, kunnes vihdoin tänä syksynä liki tunnin pituisiksi venähtäneet bussimatkani kotoa koulunpenkille saivat minut ryhdistäytymään ja lukemaan kirjan takakanteen saakka.

Ei, tämä viittä vaille ikuisuuden kestänyt lukemisurakka ei johtunut siitä, että kirja olisi ollut jollain muotoa tylsä. Päinvastoin. Lindqvist kirjoittaa jos nyt ei aivan kieli poskessa niin vähintäänkin populistisesti ja kansantajuisesti. Hykertelin itse kerran jos kolmannenkin kirjan äärellä, mikä kuulostaa kyllä aika uskomattomalta. Omat ennakkoajatukseni ja -luuloni nimittäin toitottivat, että Ruotsin vallan aika oli Suomen vinkkelistä aika tylsää. Välillä juoksi yli Ruotsin armeija (mukanaan pakko-otettuja suomalaissotilaita), välillä toiseen suuntaan Venäjän mokoma (etunenässä loikanneita ruotsalaisupseereita), mutta noin niin kuin muuten koko maapläntti oli lähinnä metsää ja karhuja. 

Kuten yleensäkin ennakkoluulojen kanssa käy, olin väärässä. Ainakin mikäli Lindqvistiin on luottaminen. Olin sortunut ajatusvirheistä yleisimpään, josta Lindqvistkin varoittelee jo kirjansa alkulehdillä. Ajattelin Suomea ja Ruotsia jollain tapaa erillisinä alueina, vaikka käytännössä Suomi oli yhtä kiinteä osa Ruotsia kuin vaikkapa Pirkanmaa nyky-Suomea. Maantieteellisesti ontuva vertaus, mutta ymmärtänette, mitä ajan takaa. Koska Suomi oli itsestäänselvä ja suunnilleen yhtä olennainen osa Ruotsia kuin vaikkapa Taalainmaa, ei se ollut myöskään niin syrjässä Tukholman kuvioista kuin helposti kuvittelisi.

Olisin silti kaivannut Lindqvistiltä vieläkin Suomi-keskeisempää lähestymistapaa. Tätä on toki ehkä vähän turha toivoa, koska itsestäänselvänä osana Ruotsia voidaan Suomen asioita käsitellä myös tukholmalaisten lasien läpi. Pitäähän sitä tietää, mitä isolla kirkolla tapahtuu! 

Koska opiskelin muinoin pohjoismaisia kieliä Tampereen yliopistolla, revin yhä suunnattomasti riemua ruotsin kielihistoriasta. Niin, oikeastaan kaikesta muustakin Ruotsin historiasta. Minusta oli hillittömän mielenkiintoinen ajatus, ettei Kustaa Vaasa (ruots. Gustav Vasa) koskaan kutsunut itseään tuolla nimellä, jolla me jälkipolvet hänet tunnemme. Hän oli Kustaa Eerikinpoika eli Gustav Eriksson tai ei oikeastaan edes sekään: Kustaa-kunkku nimittäin kirjoitti nimensä joko Göstaff tai joskus Gostaff, ei Gustav. Ja miettikääpä sitä, että kuningattaret Kristiina ja Ulrika Eleonora jakelivat aatelisarvoja niin, että koko kuningaskunta oli mennä konkurssiin. Harrastivat moista kyllä muutamat kuninkaatkin. 

Lindqvist saattaa, ajoittain taluttaa kädestä pitäen ja välillä raahaa korvasta läpi Ruotsi-Suomen historian aina suomalaisten mörököllien kristillistämisestä (Lalli saattaa olla satua, mutta ei se minua haittaa!) vuoden 1809 Haminan rauhaan ja vähän ylikin. Kun otetaan huomioon, että jälkimmäisestä on aikaa vasta parisataa vuotta, kertoo kirja varsin paljon maamme historiasta. Kun joukkoon mahtuu vielä ripaus vinoilua vanhoille vihollisille, Tanskalle ja Venäjälle, ja roppakaupalla kritiikkiä ruotsalaista ja aiheeseen sopivasti myös suomalaista nyky-yhteiskuntaa kohtaan, on lukukokemus kaltaiselleni svekomaanille (tai ehkä pikemmin Svea-maanille, kielipolitiikka on ihan oma juttunsa) ja historiaihmiselle viittä vaille orgastinen.

Tiivistettynä
Kuka: Lindqvist, Herman

Mitä: När Finland var Sverige: historien om de 700 åren innan riket sprängdes (Albert Bonniers Förlag, 2013)

Tuomio: 4/5 – Liki vuosituhat historiaa yksityiskohtaisesti esitettynä alle puolessatuhannessa sivussa eikä laisinkaan epämukavasti luettavassa muodossakaan.

Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja

Ihmiseksi, joka ei mukamas lue kauhua, olen viime aikoina lukenut sitä varsin paljon. Ehkä mennyt kesä oli ihan oikeasti niin kammottavan pelottava, että kirjallinen kauhu ei enää juuri tonttuilevaa bloggaajatartamme hetkauta. Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittama Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja vangitsi katseeni palautettujen kirjojen hyllyssä taannoisella kirjastoreissulla, enkä malttanut jättää sitä lainaamatta. Ruumiittomat olikin lopulta mainiota luettavaa pitkille ja puuduttaville koulumatkoille ja lapsien nukutustuokioihin: mennyt viikko oli ehkä monellakin tapaa uuvuttava, mutta nukkumatti kiersi tämän kirjan lukijan kaukaa!

Ruumiittomat on lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna hiivatin hieno yhdistelmä erilaisia kauhunovelleja: on historiallista, on scifihtävää, on romantiikkavivahdetta ja yksi aivokasvainkin, joka sai tämän lukijan irvistelemään koko kesän kestäneen aivokasvaintaistelun jäljiltä. On jotenkin huimaavaa huomata, että periaatteessa saman genren, ts. kauhukirjallisuuden, sisään mahtuu näin paljon kaikkea erilaista, suorastaan erilaisia genrejä, joista osa iskee ja osa, noh, ei.

Novellimallinen kauhukirjallisuus taitaa olla paras vaihtoehto kaltaiselleni kauhua kavahtavalle lukijalle. Vaikka Ruumiittomissakin jokainen tarina sinällään on pelottava, kuten kummitusjutun kuuluukin, ei tunnelma pääse rakentumaan aivan niin kammottaviin mittoihin kuin romaanissa. Vaikka kirjaa lukiessa syke nousi ja niskakarvat pörhistyivät, purkautui jännitys aina välillä ja tunnelma tasaantui.

Vaikka Ruumiittomat onkin sisältönsä silkan sekalaisuuden vuoksi ihastuttavan virkistävä lukukokemus, on aavetarinoissa selvästi yhdistäviäkin tekijöitä. Jäin itse miettimään, tapahtuuko näitä paranormaaleja kokemuksia ylipäätään sellaisille perusonnellisille ihmisille. Tai uskon asiahan se puhtaasti taitaa olla, tapahtuuko niitä ylipäätään, mutta ehkä tiedätte, mitä ajan takaa. Onko kauhugenren kirjoittamaton sääntö, että ihmisen täytyy olla kokenut jonkinlainen trauma ollakseen jollain tapaa tarpeeksi herkkä kohtaamaan yliluonnollisen? 

Kuten usein antologioita tai ylipäätään kokoelmia lukiessani, olen taas kerran täysin kykenemätön nimeämään suosikkinovelliani Ruumiittomista. Erityisesti mieleeni painui neljä novellia, vaikka käytännössä jokaisesta kirjaan valikoituneesta pidin. Maria Carolen "Ruusunnuppuni, kaikkeni" oli jännittävä kuvaus kuolemanjälkeisestä tietoisuudesta. Minna Roinisen "Vielä yhdet jäähyväiset" leikitteli järjen ja järjettömyyden yliluonnollisuuden suhteella. Taru Luotolan "Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa" oli jollain tapaa ihastuttavan perinteinen kummitustarina. Heikki Nevalan "Syyllisyyden varjot" hurmasi murteellisella ja arkaistisella kielenkäytöllään ja ylipäätään historiallisuudellaan.

Lopputulemana voisi siis ehkä todeta Ruumiittomien olevan mukavan pelottava novellikokoelma, joka on tyyliltään vaihteleva, mutta laadultaan tasaisen tappavan hyvä.

Tiivistettynä
Kuka: Nevala, Heikki, Nupponen, Anni & Shuntila, Simo (toim.)

Mitä: Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma, 2014)

Tuomio: 4/5 – Monipuolisuudessaan mainiota laatukauhua neljäntoista novellin verran.

King: Tervetuloa Joylandiin

Jo alkuvuodessa päälle pätkähtänyt lukujumi on pieniä poikkeuksi lukuunottamatta pitänyt pintansa, ja taannoin eksyessäni puolinukuksissa (kirjaimellisesti, astuin keskustassa väärään bussiin, vaikka olen asunut nykyisellä kotikonnullani jo neljä vuotta ja tänne kulkee kaksi bussia...) kirjastoon nappasin mukaani nipun ohuenpuoleisia teoksia, josko saisin edes Goodreadsin laskurin näyttämään vähän paremmalta. Yksi näistä teoksista oli Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin.

Minä en ole kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Pidän sellaisesta hiukan hirvittävästä pehmokauhusta, mutta ihan kunnolla genreä edustavan kirjallisuuden kierrän kaukaa vihkivettä ja valkosipulimurskaa vihmoen. Joskus asia oli toisin, mutta kun aivan liian pienenä alakoululaisena otin ja luin Stephen Kingin Uinu, uinu, lemmikkini provosoituneena vanhemman serkkuni "Etkä varmaan uskalla!"-lällättelystä, käänsin kelkkani ja tällä tiellä olen pysynyt. Stephen Kingiin uskalsin koskea uudemman kerran vasta viitisentoista vuotta myöhemmin, ja silloinkin luettavana oli 11/22/63 eikä mikään oikeasti kauhuelementtejä sisältävä teos.

Tätä taustaa vasten olen ehkä hieman jäävi arvioimaan Joylandia osana Kingin tuotantoa. Useampi tuttava ja toveri nimittäin ilmoitti minulle sangen suoraan, että kirja on Kingiksi kuraa ja hädin tuskin lukemisen tai painamisen väärtti. Oma mielipiteeni oli kuitenkin eriävä. Minä ihan oikeasti pidin tästä kirjasta, enkä lainkaan vähän. Kauhukirjallisuudeksi en sitä kyllä lokeroisi, vaikka sellaisesta hyllystä se kirjastossakin oli, vaan pikemminkin ehkä dekkariksi, jossa on pieniä yliluonnollisehkoja piirteitä.

Päähenkilö, Devin Jones, saa jollain tapaa sympatiani, vaikkakin ehkä vähän sellaisella nenänvartta pitkin hymähdetyllä paatoksella: nykyään lähinnä naureskelen muistolle 21-vuotiaasta minusta, ja Jonesyn ikäluokkaan kuuluvat, minua kymmenkunta vuotta nuoremmat opiskelutoveritkin herättävät lähinnä äidillisiä tunteita. Samassa iässä (tai vähän nuorempanakin, mutta kuitenkin) kirjoitin ylioppilasaineen otsikolla "Mitä olen oppinut rakkaudesta kirjallisuutta lukemalla" tai jotain sinnepäin. Sain eximian. Nykyään tekstin muistelu nostattaa poskilleni häpeän punan. Kyllä vain, King osaa kuvailla nuoruuden mustavalkoista idealismia ja suoranaista naivismia uskottavasti, vaikka nykyajassa Joylandin vuosiaan muisteleva Devin kyllä kylvääkin sarkasmiaan ahkerasti muistellessaan hädin tuskin aikuistunutta itseään. Jep, osui ja upposi, tutulta kuulostaa!

Kingin ihmiskuvaus onkin kirjan ehdottomasti parasta antia. Vanhanajan tivolielämä on sekin toki kiehtovaa, vaikka ei se aivan yhtä jännittävää ole kuin nykyään, kun delfiinitkin lentävät! Itse juoni tuntuu välillä vähän pinnalliselta, ja Devinin riutuminen ensirakkauden romahdettua oli ehkä vähän jopa kliseistä – ja samalla vähän pinnallista. "Nyyh, tyttö jätti, en syö ja kuuntelen masentavaa musiikkia. Onneksi voin tehdä töitä, jee!" Toisaalta koko Wendy-kuvio tuntui ajoittain sen verran turhalta, että olisin ehkä ollut kolminkerroin närkästynyt, mikäli sitä olisi pidempään ja suuremmalla intensiteetillä vatvottu.

Kirjan kauhuelementit löytää lähinnä suurennuslasin kanssa tihrustamalla. On kummitustaloon tapettu nuori nainen, jota Devin itse ei tosin koskaan näe, ja tämän yhä karkuteillä oleva murhaaja. On ennustajaeukko – madame Fortuna, kuinkas muuten! – kristallipalloonsa katselemassa ja kämmenestä lukemassa, joskus jopa ennustuksissaan oikeaan osuen. Sama lahja on suotu pikkupojalle, Mikelle, joka nousee kirjan jälkimmäisellä puoliskolla tärkeään rooliin. Mutta että kauhukirja? Ei, kuten sanoin, ei minusta. Yliluonnollista dekkaria korkeintaan, ja sen dekkarinkin kanssa oli ehkä vähän niin ja näin: arvasin syyllisen varsin varhaisessa vaiheessa, koska kaikki muut ratkaisut olisivat olleet juonen kannalta epätyydyttäviä.

Kirja sijoittuu vuoteen 1973, mutta tätä en oikein osannut mieltää sitä lukiessani. Joku toinen saattaisi havaita ajankuvauksen paremmin, minulta se meni pitkälti ohi. Näinköhän seuraava Kingin teos, joka näppeihini päätyy, sijoittuu sitten vuoteen 1983? Hih! Sen saattaisin nimittäin näiden kahden lukemani perusteella uskaltaa ja jopa haluta lukea.

Tiivistettynä
Kuka: King, Stephen
Mitä: Tervetuloa Joylandiin (Tammi, 2015)
Alkuteos: Joyland (2013)
Suomennos: Kristiina Vaara
Tuomio: 4/5 – Vangitseva kertomus, jossa vuorottelevat nuoruuden naiivisuus ja keski-iän sarkastisuus. Kirjastoluokastaan huolimatta pikemmin dekkari kuin kauhua.

P.S. En usko, että se vanhempi serkku oikeasti koskaan varsinaisesti lällätteli. Kilpailunhaluisena pikku-Tiinana vain otin kaiken hiukankin haasteelta haiskahtavan tosissani. ;)