Miettinen & Pelli: Harhaanjohtajat

Terho Miettinen ja Raija Pelli ovat työntäneet kynänsä yhden sortin muurahaispesään kirjoittaessaan teoksensa Harhaanjohtajat: Vahvassa uskossa. Kirjassa pureudutaan karismaattisiin kristillisiin liikkeisiin ja niissä tapahtuviin epäkohtiin, joista suurin osa tuntuu juontuvan johtohenkilöön tai -henkilöihin kohdistuvasta suoranaisesta henkilökultista. Jo kirjan johdannossa tehdään sängen selväksi, että paukkuja ei tulla säästelemään: kirjailijat toteavat uskon yhteisöissä olevan paljon hyviä puolia ja hengellisten tarpeiden kuuluvan ihmisyyteen, mutta"[t]ässä kirjassa käsitellään kuitenkin uskonyhteisöjen nurjia puolia" (s. 12). 

Oma asennoitumiseni ateismin ja teismin välisellä kentällä lienee blogin historian aikana jo tullut selväksi. Koen kuitenkin osaavani olla uhriutumatta ja toisaalta tiedostavani kristinuskoon aikojen saatossa liittyneet ja yhä liittyvät epäkohdat, olivatpa ne sosiaalisia, poliittisia tai muunsorttisia. Koska omat henkiset juureni eivät ole helluntailaisuudessa tai muissa kirjassa ruoskituissa yhteisöissä, en koe oman maailmankatsomukseni millään tapaa järkkyneen tai järisseen, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi saanut ajatuksen aihetta.

Miettinen ja Pelli käsittelevät aihettaan kohtuullisen laajasti: mukaan mahtuu tuttuja ja ennestään tuntemattomiakin uskonyhteisöjä tai suoranaisia lahkoja, joiden toiminta pohjaa pitkälti (lähes poikkeuksetta moraalisesti erittäin arveluttavan) johtohenkilön ympärille rakennettuun henkilökulttiin. Väärän profeetan käsite pyöri tajunnassani varsin etualalla Harhaanjohtajia lukiessani. Teemat vaihtelevat "perinteisestä" henkisestä (ja fyysisestäkin) väkivallasta seksuaalisuuteen ja taloudellisiin temppuiluihin. Mukaan mahtuu esimerkkejä jo kokoon kuihtuneista tai kuihtumaisillaan olevista yhteisöistä aina niihin, joista olemme viime vuosina saaneet iltapäivälehdissä lukea, esimerkkinä vaikkapa Uskon sana -seurakunta. Reilu vuosi sitten lukemani tohtori Eben Alexanderin Totuus taivaastakin saa osansa.

Mitä kirjasta lopulta sitten jää lukijalle käteen? Ainakin ahdistava tunne, vaikka oma uskonelämä ei millään tapaa kolhuja saanutkaan. Luin kirjaa epäonnisen, migreenikohtaukseen päättyneen lukumaratonin alkuun, ja hirmu hitaasti sen sivut kääntyilivät, ikään kuin painava aihe olisi painanut myös lukuvauhtia. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, vaikkakaan ei enää yllättävältä, miten kertakaikkisen erilaisilla (välttelen sanaa "väärä", koska joku varmasti pitää omaa Raamatun tulkintaani juuri sellaisena, vääränä) tavoilla kristinuskon pyhää teosta voidaankaan lukea ja miten ihmisten kipeääkin kaipuuta ja tarvetta uskoa Johonkin isolla J:llä käytetään häikäilemättä hyväksi.

Jotain jää silti puuttumaan. Vaikka kirja on asiasisällöltään ja aiheeltaan painava ja käsittelee kattavasti sitä, mitä lupaakin, se jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin mihin vastaa. Vaikka kirjaa on vaikea laskea käsistään (olkoonkin, että välillä tekee mieli!), lukukokemus jää pinnalliseksi. Harhaanjohtajat on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta, sitä ei käy kieltäminen, mutta odotin siltä jollain tapaa enemmän.

Tiivistettynä
Kuka: Miettinen, Terho & Pelli, Raija

Mitä: Harhaanjohtajat: Vahvassa uskossa (Docendo, 2017)

Tuomio: 3/5 –  Ahdistavaa aihetta käsittelevä kattava teos, josta jää kuitenkin uupumaan jotain.

Islamin ja kristinuskon dialogia (joskin vähän yksipuolista moista)

Islamilta on nykyään karvan verran vaikea välttyä uutisvirtaa seuratessaan. Varsin usein uskonto esitetään vähintäänkin negatiivisessa valossa, yhdistettynä terrorismiin, Daeshiin (eli ISIS:in) ja muuhun sellaiseen, josta erinäiset roskajulkaisut saavat toistuvasti lisää vettä myllyynsä. Näkyyhän islam toki katukuvassakin, milloin huntuina, milloin partoina, milloin lähetystyöntekijöinä. Minun mielikuvani islamista on ollut varsin neutraali ja suppea, lähinnä yli vuosikymmenen takaisiin maailmanuskontojen opintoihin pohjautuvia, ja viime syksynä Craig Thompsonin Habibin ja Susan Abulhawan Sinisen välissä taivaan ja veden myötä ja ympäri internetiä googlailtuani päätin, että nyt on tonttuilevan sankarittaremmekin aika perehtyä aiheeseen vähän paremmin.

Toki lähestymistapani oli vähän puolueellinen. Minä olen kristitty, ja menin hieman hämilleni kaikista niistä vakuuttavan oloisista nettisivuista, jotka pyrkivät osoittamaan kristinuskon erheellisyyden ja islamin oikeellisuuden ja täydellisyyden. Ne onnistuvatkin taitavalla retoriikallaan vakuuttamaan ehkä ahdistavissakin määrin jopa tällaisen puolueellisen lukijan. Internetistä löytyneet kristinuskon puolustuspuheet tapasivat pitkälti sisältää hyvinkin rasistisia sivujuonteita, joten lähdin lähestymään dilemmaani kristillisen kirjakaupan kautta saadakseni oman päänuppini sisällön taas normaalille tolalleen.

Yhdysvaltalainen teologi R. C. Sproul ja kristityksi kääntynyt muslimi Abdul Saleeb ovat yhdessä kirjoittaneet vuoropuhelumaisen teoksen Muslimien & kristittyjen Jumala. Visuaaliselta ulkoasultaan iskevä teos on alle sata sivua pitkä, mutta käsittelee tehokkaasti kristinuskon ja islamin olennaisimmat erot: Raamatun luonteen ja arvovallan, Jumalan luonteen, ihmiskäsityksen ja Kristus-käsityksen. Vaikka kirjan suomenkielinen nimi vaikuttaa hyvinkin superekumeeniselta ja uskontorajat ylittävältä, on teoksen alkuperäinen nimi, The Dark Side of Islam, kuitenkin huomattavasti osuvampi. Kirjan sävy ei ole niinkään uskontojen välistä dialogia kuin kahden kristityn pastorin dialogia. 

Nabeel Qureshin Etsin Allahia, löysin Jeesuksen kutkutteli minua jo viime vuoden Helsingin kirjamessuilla. Sain myös revittyä äärettömästi riemua siitä, että kirjan suurikokoinen pahvimainosständi oli sijoitettu aivan muslimilähetystyöntekijöiden pisteen taakse. Oli niin tai näin, Qureshin kirja oli ehkä enemmän sitä, jota alkujaan toivoin näppeihin saavani. Harras muslimi alkaa tutkia kristinuskoa todistaakseen sen virheellisyyden ja huomaa lopulta todistaneensa oman uskontonsa jos ei nyt täysin vääräksi niin vähintäänkin virheelliseksi. Kirjassa esitellään myös islamia uskovan näkökulmasta, eikä Qureshi sorru kiihkoiluun kumpaakaan uskontoa kuvatessaan. Omaelämänkerrallinen vivahde on tervetullut ja Qureshi onnistuu koskettamaan oman epäuskonsa kanssa kerran jos toisenkin paininutta lukijaa.

Mietin pitkään, kirjoitanko kirjoista lainkaan kirjablogiin. En erityisemmin kysymättä puhu omasta elämänkatsomuksestani julkisesti, sillä koen sen olevan henkilökohtainen asia. Toisekseen kristillinen tai ylipäätään uskontoja käsittelevä kirjallisuus tuo muassaan aina blogin kävijätilastoihin selvän notkahduksen, eikä uskonnollista kirjallisuutta ylipäätään juuri kirjablogistaniassa näy (ehkä juuri uskon henkilökohtaisuuden vuoksi). Sitä paitsi vähän hönöähän se on mainostaa, että lähdin hakemaan oletusarvoisesti puolueellista tietoa islamista! Valitettava fakta kuitenkin on, että uskon ja joissain määrin myös uskontojen subjektiivisuuden vuoksi täysin objektiivista, kiihkotonta ja paatoksetonta kirjallisuutta on viittä vaille mahdotonta löytää, vaikka sitä toisaalta nykypäivän yhteiskunnassa erityisesti kaivattaisiin. Toivon muuten hartaasti, että osoitatte äskeisen väitteeni vääräksi ja pian kommenttiboksini on täynnä lukuvinkkejä!

Näistä kahdesta lyhyesti esittelemästäni teoksesta suosittelisin ensisijaisesti Nabeel Qureshin teosta, joskin siinäkin on otettava huomioon kautta kirjan esiin pilkahteleva ja lopussa selvästi vallalla oleva tunnustava kristillinen vire. Sproulin ja Saleebin teos on puolestaan kätevä pikakurssi oman kristillisen vinkkelinsä puolustamiseen islamia vastaan, mikäli sellaiseen tilanteeseen kokee usein joutuvansa. Kumpikaan ei sorru mustamaalaamiseen tai suoranaiseen kansanryhmää vastaan kiihottamiseen, vaan rähinä pysyy puhtaasti teologisena. Ateistilukijaa tai harrasta muslimia tuskin kumpikaan näistä teoksista HC-kristityksi käännyttää, mutta tällaisen jo ennakkoon puolensa valinneen ja omalle mielipiteelleen vahvistusta hakevan ne hurmaavat. Joskin tasapainon vuoksi olen pohtinut vastakkaisen kirjan etsimistä näppeihini, sellaisen, jossa islamiin kääntynyt/palannut henkilö lyttää kristinuskon.

Tiivistettynä
Kuka: Sproul, R. C. & Saleeb, Abdul

Mitä: Muslimien & kristittyjen Jumala (Perussanoma, 2010)

Alkuteos: The Dark Side of Islam (2003)

Suomennos: Anne Leu

Tuomio: 3/5 – Tehokas pikakurssi islamin ja kristinuskon eroihin, joskin harhaanjohtavasta nimestään huolimatta valitettavan yksipuolinen mokoma.

Kuka: Qureshi, Nabeel

Mitä: Etsin Allahia, löysin Jeesuksen (Perussanoma, 2015)

Alkuteos: Seeking Allah, Finding Jesus (2014)

Suomennos: Kirsi Nisula

Tuomio: 5/5 – Monipuolisesti kristinuskon ja islamin eroihin ja yhtäläisyyksiin paneutuva omaelämänkerrallinen teos, joka on lukemisen väärtti, ellei tunnustava kristillisyys aiheuta kovin pahaa skismaa lukijan oman elämänkatsomuksen kanssa.

Alexander: Totuus taivaasta

Ikuisuudelta tuntuva aika sitten olin töissä muuan ihanassa, jo keskuudestamme poistuneessa lelukaupassa. Silloinen kollegani, kovin ihana naishenkilö jota huomaan yhä ajoittain ikävöiväni, kertoi kirjasta, jossa amerikkalainen neurokirurgi kertoo taivaskokemuksestaan, ja suositteli sitä lämpimästi. Painoin suosituksen mieleeni, mutta kaksi pientä lasta ja osa-aikatyö yhdistettynä kuopuksen vaikeanpuoleiseen raskausaikaan saivat kirjasuosituksen painumaan taka-alalle. Kun sitten joskus kuopuksen vauvavuoden loppupuolella törmäsin kirjaan jossain alennuslaarissa, päätin vihdoin täyttää lupaukseni entiselle kollegalleni ja lukea sen.

Luin kirjan viime vuoden lopulla, siinä jokajouluisessa hengellisyyden puuskassani, joka täällä blogissakin on näkynyt kristillisten kirjojen muodossa aina vuodenvaihteen korvilla. Olen kolmen kuukauden ajan pyöritellyt mielessäni kirjaa ja sitä, mitä siitä sanoisin. Yleensä tämä on merkki erityisen syvältä koskettavasta kirjasta, mutta tri Eben Alexanderin tapauksessa... noh, antakaapa, kun kerron.

Aivan ensimmäiseksi ärsyynnyin siitä, että kirjailija, tohtori Eben Alexander, korostaa korostamasta päästyäänkin sitä, että hän on tohtori. Eihän sitä nyt minkä tahansa kaupan kassan tai putkimiehen rajakokemuksia tarvitse ottaa todesta, mutta kun kyseessä on neurokirurgi tohtori Eben Alexander. Voi kuulkaa, kyllä tohtori neurokirurgi tietää ja hienosti jäsentelee ja on luotettava ja silviissiin. Laitetaan varmuuden vuoksi vielä alaotsikkoon jotain, jotta lukija tietää, että nyt on melkeinpä tieteellinen julkaisu hyppysissään.

No joo, sarkasmi sikseen.

Totuus taivaasta: Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus on tavallaan ihan mielenkiintoinen lukukokemus. Uskonasioista riippumatta kuolemanrajakokemukset ovat varsin mielenkiintoisia, ja tohtori Alexander käsittelee tieteellisiä näkemyksiä teorioita niiden synnystä kirjansa loppumetreillä, olkoonkin, että hän kumoaa niiden kaikkien mahdollisuuden omalla kohdallaan. Eikä kirja mikään varsinainen hartauskirja kristillisessä mielessä olekaan, vaikka toisin ehkä ennakkoon odotin. Vaikka tohtori Alexander on itse kristitty, oli hänen kuolemanrajakokemuksessaan minun näkemykseni mukaan jonkin sortin newagemäistä vivahdetta. Sitä ja hapenpuutetta. 

Totuus taivaasta nimeää jonkin sortin pääpiruksi ihmisotusten aivot, jotka estävät ihmisten pääsyn korkeampiin maailmoihin ja ettei tietoisuus oikeastaan majailekaan siellä. Kun tietoisuus syystä tai toisesta pääsee laajenemaan, voi ihminen saavuttaa yhteyden näihin korkeampiin maailmoihin ja niiden asukkaisiin ja - tietenkin - Jumalaan. Ja mikäpä siinä, jos tahtoo ajatella asioita ikään kuin neurologian linssien läpi, joita on sävytetty hiukan new age -henkisyydellä. Minun makuuni tuo kombo ei oikein ole, mutta ajatuksen tasolla ihan mielenkiintoinen juttu.

Yllättävän suuri osa kirjasta nojaa omaelämänkerrallisiin elementteihin, minkä toki jollain tasolla ymmärrän, mutta mikä yhtä kaikki ärsytti minua suuresti. Jos kirjaa myydään kuolemanrajakokemuksena, onko ihan pakko uhrata noin monta sivua siihen, että käydään läpi uudestaan ja uudestaan sitä, että tohtori Alexander pötköttää fyysisesti sairaalasängyllä koomassa sielunsa liihotellessa ihan eri sfääreissä? Ei minustakaan. Lapsuuskuvaukset ja perhesuhdeselvittelyt jollain tasolla ymmärtää, koska niillä on selvä funktio tarinan kannalta.

Oli niin tai näin, Totuus taivaasta on periaatteessa ihan mukava, vaikkakin pitkäpiimäinen ja ajoittain tylsänpuoleinen teos eräästä rajakokemuksesta. Tohtori Alexanderin pääpointti tuntuu olevan Jumalan rakkaus, maailmankaikkeuden hyvyys ja muutenkin kovin positiivinen, eli eipä tästä tohdi ahdistuakaan. Tönkön kielen, jankkaamisen ja tohtorin omistani suuresti eroavien näkemysten vuoksi lukukokemus jäi kuitenkin omalla kohdallani sangen laimeaksi.

Tiivistettynä

Kuka: Alexander, Eben

Mitä: Totuus taivaasta: Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus (WSOY, 2013)

Alkuteos: Proof of Heaven: A Neurosurgeon's Journey into the Afterlife (2012)

Suomennos: Sirkka Aulanko

Tuomio: 2/5 – Hengellise(hkö)ksi kirjallisuudeksi naamioitu omaelämänkerrallinen pläjäys ei vakuuttanut. Ehkä joku saa tästä jotain järjellistä irti, minä vain ärsyynnyin.

Havaste: Maan vihat

Alkuvuodesta Paula Havaste onnistui noitumaan minut ihan täysin Tuulen vihoilla, enkä hankkinut innostukseltani malttaa nukkuakaan, kun hoksasin Kerten tarinaa jatkavan Maan vihojen ilmestyneen kirjakauppoihin. Kun sitten vielä sain näppeihini ikioman arvostelukappaleen kirjasta (kaunis kiitos Gummerukselle!), oli peli jotakuinkin pelattu. Vaikka kuinka yritin pakottaa itseni lukemaan kirjaa nauttien, se jotenkin kummasti vain loppui saman päivän aikana.

Tuulen vihojen draamaa tihkuva loppu varjostaa jatko-osaansa, vaikka sitä itsenäisenä moisena markkinoidaankin. Henkilökohtaisesti näen jokseenkin epätodennäköisenä, että olisin saanut Tuulen vihoista juuri mitään irti, mikäli Maan vihat eivät olisi olleet verrattain tuoreessa muistissa. Toki tapahtumia kerrataan vaadittavilta osilta, mutta hahmot olisivat vain jälkimmäisen kirjan jäljiltä jääneet paljon ontommiksi ja yksiulotteisemmiksi. Sitä paitsi Kertte aikuistuu ja kehittyy hahmona hirmuisesti, mikä jäisi kokonaan huomaamatta vain kakkoskirjan pohjalta.

Arimon matkassa Kertte päätyy ensin suureen Turukylään ja sitä kautta vielä meren yli Tokholmin kylään. Tukholma on minulle ehkäpä rakkain kaupunki koko maailmassa (tai ainakin vahvasti kolmen rakkaimman joukossa), ja olikin ehkä pieni shokki huomata, miten vastenmieliseksi Kertte kaupungin kylän koki. Kun se Gamla stan nyt kuitenkin on niin sympaattinen ja muutenkin! Toisaalta metsässä kasvaneen Kerten reaktio on vähintäänkin ymmärrettävä, ja kun kaupan päälle mätkäistään enemmän tai vähemmän suora kielto harjoittaa omaa uskontoaan, ei ihmettelylle juuri sijaa jää. Arimostakin paljastuu kaikenlaisia inhottavuuksia jo ennen kuin matkaan ihan kunnolla päästäänkään. Ei ole helppoa Kertellä, ei. Uudessa kotikylässä odottaa ilkeän noita-akan perikuvalta vaikuttava anoppi, seksuaalisesti ahdisteleva pappismies, ja kun se Prinssi Rohkeakin on mikä on. Itse uuden maan maaperäkin tuntuu sitä paitsi vihaavan meren yli tullutta Kertteä!

Larrin seikkailut pakomatkallaan tuntuivat vähän päälleliimatuilta. Ymmärrän kyllä, että hahmon pitäminen kuvioissa on tärkeää, ja sinänsä Larrin vaiheet kiehtovatkin, mutta kun tökki niin tökki. Tökkimisen suurin syy taisi kuitenkin omalla kohdallani olla se, että olisin halunnut hotkia aina vain lisää tekstiä Kerten kuulumisista, joten kritisointi lienee aika päätöntä.

Maan vihoissa luonnonusko elää ja voi jokseenkin hyvin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, vaikka kristinusko alkaa tilaa vallatakin – kirjan loppua kohden varsin rujostikin. Jään kauhunsekaisella innolla (onpa siinäkin ilmaisu!) odottamaan sitä, konkretisoituuko tämä vastakkainasettelu jollain tapaa Toomaksessa ja Mimerkassa. En tahdo sortua spoilereiden kylvämiseen, mutta joudun ehkä epämääräisehkösti tässä yhteydessä toteamaan, että Toomas-juonikuvio jokseenkin särki sydämeni.

Jäin pohtimaan paitsi Toomaksen ja Mimerkan tulevaisuutta myös Kerten ja Larrin jatkokuvioita. Löytääköhän Kertte takaisin kotiinsa – ja odottaako siellä Mimerkan lisäksi Tuulen vihoista tuttu henkityttö? Toisaalta jäin hieman surkuttelemaan sitä, ettei kirjaan mahtunut mukaan Kerten näkemystä keskiajan ruotsista. Muinaisessa menneisyydessä innostuin varsin pelottavissakin määrin ruotsin kielihistoriasta, mutta saattaahan se olla, etteivät kaikki tätä intohimoani jaa, niin oudolta kuin se näin kuulostaakin.

Spoilerittomuudessaan epämääräiset juonipohdinnat sikseen.

Havaste kirjoittaa hurmaavasti, vangitsevasti ja ylipäätään kaikkien kirjablogistanian ylistävien adverbikliseiden arvoisesti. Faktapohja kirjan taustalla on uskomattoman laaja, ja pitkälti sen ansiostahan miljöö, hahmot ja ylipäätään kaikki niin hyvin toimiikin. Taustalle pakotettava suomenusko pilkahtelee iloisesti esiin kautta linjan ja saatoin hieman hihkua ääneen, kun Kertte löysi Tokholmista pihlajan, puista pyhimmän. Juoni etenee mukavalla poljennolla ja mukana on sopivasti jännitystä, draamailua ja ripaus hömppääkin romantiikkaakin. Kaikkiaan erinomainen romaani siis.

Eevaliina Rusanen toteutti Tuulen vihojenkin upean kannen, eikä Maan vihat kalpene lainkaan sen rinnalla. Ei kyllä kalpene juuri muillakaan saroilla, vaikka kirjat monella tapaa erilaisia ovatkin. En millään malttaisi odottaa sitä, että saan lukea lisää Kerten vaiheista, mutta ei tässä kai muukaan auta.

Tiivistettynä

Kuka: Havaste, Paula

Mitä: Maan vihat (Gummerus, 2015)

Kansi: Eevaliina Rusanen

Tuomio: 5/5 – Takuuvarmasti viihdyttävää ja kiehtovaa tarinaa. Joko se kolmas osa pian ilmestyy?

arvostelukappale 

Siikala: Suomalainen šamanismi

Suomalaisella pakanamytologialla on aina ollut erityinen paikka verenkiertoelimistöni ylläpitäjän seutuvilla. Koska oma pöytälaatikossa viihtyvä kirjoitusprojektinikin sitä läheltä liippaa ja pääsin kerran (kauan sitten) käymään kirjastossa ilman kolmea alamittaista kääpiökirjabloggaria, ei stressihormonitaso noussut hyllyjen välissä niin korkealle, että olisin unohtanut, mitä kirjastosta pitäisi muistaa etsiä. Anna-Leena Siikalan Suomalainen šamanismi: Mielikuvien historiaa käytännössä hyppäsi syliini hyllyltään ja kiilasi lukulistani huipulle.

Sekalaisista kiinnostuksenkohteistani huolimatta en koe folkloristiikkaa aivan omimmaksi alueekseni, joten osa Siikalan tekstistä meni hieman ohi tai yli. Toisaalta mielenkiintoista tietoa esivanhempiemme ja sukukansojemme tulee ovista ja ikkunoista. Nyt tiedän, ettei šamanismi ole uskonto vaan pikemmin uskontoon sisältyvä riittien ja uskomusten kokonaisuus. Toisaalta hätkähdän aina korvieni alkaessa soida¹, sillä Suomalainen šamanismi kertoo reaktion syyksi Tuonelan joella venettä kutsuvat sukulaiset. Onkin mielenkiintoista, miten hanakkaasti olen omaksumassa näitä ajatuksia, jotka sinänsä ovat tyystin oman elämänkatsomukseni vastaisia!

Erityisesti minua kiehtoi dualistinen sielukäsitys, ts. liikkuvan tajuntasielun, itsen, ja ruumissielun, löylyn, toisistaan erottaminen. Itse voi irtaantua ihmisestä esimerkiksi unessa, kun taas löylyn lähteminen tietää kuolemaa. Samoin hoksasin nyt vasta haltioitumisen tai haltioissaan olemisen olevan tietenkin pakanallista perua ja tarkoittaneen alkujaan ekstaasiin/possessioon joutumista. Ja minä muka (ex-)kielitieteilijä... Hoh!

Suomalainen šamanismi on enimmäkseen erinomaisen kansantajuisesti kirjoitettu. Folkloristiikka ja toisaalta uskontotieteet ovat minulle ennalta kohtuullisen tuntematonta aluetta, mutta en ollut pulassa Siikalan kanssa kertaakaan. Tai no, hieman jouduin googlailemaan karttoja, jotta muistaisin Venäjän joet, mutta eihän kirjan sisällön ymmärtämisen kannalta kovin olennaista ollut muistaa, missä kohtaa virtaa Lena, missä Ob ja missä Jenisei, kun kuitenkin muistin kaikkien virtaavan Siperiassa. Mikään loitsukirja tai viihdepläjäys kirja ei kuitenkaan ole, vaan tenttikirjavärähtelyt ovat sen ympäristössä vahvoja. Kun aihepiiri kiehtoo, ei sekään haitaa.

Anna-Leena Siikala taisi kirjan myötä saada minusta pienimuotoisen fanin, ja akateemikon kolmisen vuotta vanha Itämerensuomalaisten mytologia meni lukulistalleni niin että suhahti. Sitä odotellessa voi lueskella vaikkapa Siikalan haastattelua Taivaannaulasta.

Tiivistettynä
Kuka: Siikala, Anna-Leena
Mitä: Suomalainen šamanismi: Mielikuvien historiaa (SKS, 1992)
Tuomio: 4/5 – Kattava ja asiallinen esitys šamanismista suomensukuisten kansojen keskuudesta. Aarreaitta aihepiiristä kiinnostuneelle.

P.S. Tämän tekstin myötä alkukesän aikana kertyneet rästini ovat hoidetut ja kuitatut. Seuraavaksi on vuorossa neljännesvuosikatsaus toiv. huomisen aikana (kyllä, heinäkuun lopussa), ja perjantaina tunnustan syntejäni. Odottakaapa vain.

1. Kolmen pienen lapsen kanssa vuorokaudet läpeensä viettävällä ihmisellä se on usein se.

Pepicelli: Islamin huntu

Renata Pepicellin Islamin huntu kiinnitti huomioni lähikirjastoni uutuushyllyssä tyylikkään pelkistetyllä kannellaan. Tarkoitukseni oli lukea se jo pääsiäispyhien alla, mutta elämä kiilasi taas kerran minun ja kirjan väliin. Niin meni pääsiäinen ja vielä helatorstai ja helluntaikin, mutta vihdoin toissailtana kurkotin kirjan hyllystä käteeni. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanovat, ja tämänlaatuisen kirjan kohdalla.

Islamin huntu käsittelee juuri sitä, mitä nimensä lupaa. Harva islamin osa-alue tuntuu nykyäänkään herättävän yhtä laajaa ja tunteikasta keskustelua kuin naisten hunnut. Kuten kirjan kansilievekin toteaa, tuo provosoiva vaatekappale on "yksille moraalisen suoraselkäisyyden vertauskuva, toisille sorron symboli, kolmansille poliittinen kannanotto". Totuus on ehkä jopa vielä monijakoisempi ja monimutkaisempi, lähtien ihan jo hunnun itsensä määritelmästä: hijabit tuntuvat nyky-Suomessa olevan jo varsin hyväksyttyjä, mutta niqabit ja burqat herättä(isi)vät kaupunkikuvassa varmasti enemmän huomiota – eivätkä todennäköisesti positiivista sellaista.

Pepicelli tuntuu kirjassaan pitävän yhdenlaisen puolustuspuheen hunnuille. En havainnut juuri lainkaan kritiikkiä, vaikka huntujen käytön koraanillisuudesta keskusteltiin paljonkin. Itse koin kirjan tiivistelmän huntukulttuurin synnystä ehkäpä sen mielenkiintoisimmaksi anniksi, vaikka toisaalta valinnanvapaus ja feminismi kutkuttelivat aiheina nekin. Onhan se hirmu mielenkiintoista lukea siitä, miten naiset itse huntukulttuurin kokevat ja mitä nuo vaatekappaleet heille edustavat. Esimerkkinä:

"Hunnun riisuminen ei ... tarkoita pelkästään sitä, että osa kehosta paljastetaan, että vaihdetaan asua. Hunnun riisuminen on melkein kuin ihon poistaminen, koska huntu ei edusta ainoastaan naisen kehon ulkopuolta, vaan se on sisä- ja ulkopuolen välinen siirtymäkohta, jotain mikä mahdollistaa sisä- ja ulkopuolen. Naisen ruumis ei ole vain se, mikä on hunnun sisällä; se on osa huntua. Naisen identiteetti rakentuu toisin sanoen hunnun kautta." (s. 100)

Tästä aihepiiristä puhuttaessa ei tietenkään voida välttää vertailuja islamilaisen ja ns. länsimaisen kulttuurin välillä. Pepicelli muistuttaa, että vaatimattoman pukeutumisen malli on voimassa kristityilläkin, erityisesti eräissä amerikkalaisissa baptisti- ja metodistiyhteisöissä. Ja käskeehän Paavalikin kristittyjä naisia peittämään päänsä Ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille, siinä pari lukua ennen sitä kaikkien tuntemaa rakkausonlempeärakkausonkärsivällinen-rimpsua. Marokkolainen feministi Fatima Mernissi (ei pidä huntua Koraanin määräyksenä eikä käytä sitä) puolestaan kuvaa länsimaisia naisia "'koon 36' tyrannian uhreiksi", jotka eivät ole sen riippumattomampia ympäristön heihin kohdistamista vaatimuksista kuin muslimisisarensakaan:

"On helppo huomata, ettei naisen keho ole lnsimaissakaan koskaan ollut todella riippumaton uskonnollisista, esteettisistä, sosiaalisista tai poliittisista vaatimuksista, vaan siihen ovat aina vaikuttaneet vallan käytännöt ja diskurssit: keskiaikainen siveysvyö ja 1800-luvun korsetit, rintaliivit ja piikkikorot, dieetit ja kauneusleikkaukset ovat vain muutamia esimerkkejä tästä." (s.196)

Hunnuttettujen naisten valinnanvapaudesta kirjoittaessaan Pepicelli korostaa valinnanvapauden olevan aina sidoksissa vallitseviin kulttuurisiin normeihin: kukaan ei väitä, että länsimainen  kulttuuri vaatii naisia peittämään povensa, silti (yleensä) kaikki niin tekevät. Huntujen asema muslimimaailmassa on sama. Eurooppalaistuneiden muslimeiden maailma puolestaan on kovin erilainen kuin Lähi-Idässä elävien muslimeiden, niin miesten kuin naistenkin. Vaikka toisaalta uskonnollisuus ja sen mukanaan tuoma kansallisuusrajat ylittävä yhteisöllisyys on kovassa nousussa, moderni islam on mukautuvaista ja sopeutuvaista. Otsikkoihin nousevat hunnunkieltolait koskevat yleensä vain marginaaleja: Pepicellin esimerkissä kerrotaan (s. 188), että Ranskassa niqabin kieltävän lain astuessa voimaan niqabia käytti n. 2000 naista, kun muslimeita oli maassa 4 miljoonaa ja asukkaita kaikkiaan 65 miljoonaa.

Islamin huntu on mielenkiintoinen ja silmiä avaava teos niille, joita aihe kiinnostaa. Vaikka olisin kaivannut ehkä vähän enemmän kriittisempää näkökulmaa, kirja onnistui silti ravistelemaan vanhoja ja virheellisiä käsityksiäni huntujen maailmasta. Sitä paitsi Pepicelli kyllä selventää, miten Koraanin huntukäskyt on luettavissa (ja luetaan) ei-niin-kirjaimellisina ja siteeraa mm. professoria, joka nimittää huntuja vanhentuneeksi heimotavaksi. Paljonko kritiikkiä sitä tällainen kaltaiseni lukija lopulta voi sen lisäksi vaatiakaan?

Tiivistettynä:

Kuka: Pepicelli, Renata

Mitä: Islamin huntu (Vastapaino, 2014)

Alkuteos: Il velo nell'Islam – Storia, politica, estetica (2012)

Suomennos: Lena Talvio

Ulkoasu: Saana Nyqvist

Tuomio: 4/5 – Mielenkiintoinen ja silmiä avaava teos islamista ja musliminaisten asemasta aiheena kiinnostuneille.