David Walliamsin ja Tony Rossin lastenkirjoista

Voiko se olla tottakaan? Lähes vuoden tauon jälkeen tonttuileva kirjabloggarittaremme saa aikaiseksi kirjoittaa lastenkirjallisuudesta! Mahtaakohan se oikeasti edes lukea lapsilleen, mokoma, kun ei blogissa mitään sen suuntaista ole näkynyt sitten viime joulukuun, ja kaikkihan tietävät, että jos se ei ole somessa, sitä ei ole tapahtunut. No niin, luetaanhan meillä lapsille, vaikkakaan ei ehkä niin paljon, kuin "pitäisi", ja vaikka kuinka toistuvasti uhoan, että nyt alan panostaa lastenkirjallisuuteen sekä blogissa että lastenkammarissa, uhoaminen jää aina juuri sellaiseksi, silkaksi uhoksi. En lupaa parantaa tapojani, mutta lupaan taas kerran yrittää. Heh.

Johdantomonologit sikseen.

David Walliams on minulle tuttu ensisijaisesti muutaman vuoden lähes vuosikymmenen takaisesta Pikku-Britannia-sketsisarjasta ja sen räävittömänpuoleisesta huumorista. Voitte ehkä kuvitella kukkahattutätimäistä hipovan reaktioni, kun taannoin bongasin herran kynäilemiä lastenkirjoja lähikirjastomme hyllystä. Kuvittaja Tony Ross on puolestaan tuttu Pikku prinsessa -sarjasta, joka on uponnut lapsiini (erityisesti tyttäriini) kiitettävissä määrin. Uteliaisuuteni vei lopulta uupumustani pidemmän korren, ja kannoin kotiin kolme parivaljakon työstämää kirjaa: Lievästi ärsyttävä norsu (Kustannus-Mäkelä, 2015), Ensimmäinen virtahepo kuussa (Kustannus-Mäkelä, 2016) ja Karhu joka sanoi pöö! (Kustannus-Mäkelä, 2017).

Luimme lasten kanssa kirjat lopulta muutamaan otteeseen niin, että jokainen lapsitriostani luki jokaisen kirjan vähintään kerran. 

Seitsemänvuotias Martti ei osaa nimetä kirjatriosta suosikkiaan helpolla, vaikka toisaalta ei enää tämäntyylisistä kuvakirjoista enää hirveästi perusta.

Niin, ne kirjat on ihan hauskoja. Kaikissa on hassuja juttuja. Niitä voisi olla hyvä lukea, jos olisi vasta itse oppinut lukemaan, koska niissä on vain vähän tekstiä ja se on yleensä aika isolla kirjoitettu. Kuvat on vähän sellaisia telkkariohjelman näköisiä, mutta ihan kivoja kuitenkin. Mä tykkään enemmän sellaisista vähän hienommista silti. [Tässä kohtaa esitettiin tarkentava kysymys "hienommista" kuvista.] Sellaisista hienommista, mitkä on vähän niin kuin oikeamman näköisiä ja niissä on ehkä kaikkia sellaisia pieniä juttuja, mitä voi etsiä. 

Norsukirja oli vähän sellainen outo. Siinä on poika, jonka tuo tulee norsu, joka tekee kaikkia ärsyttäviä ja tuhmia juttuja. Sitten tulee kaikki muutkin norsut, koska se poika on tehnyt sopimuksen tai jotain. Pöö-karhukirja oli aika hauska, siinä oli opetus lopussa. Se on varmaan hyvä kirja kaikille lapsille, jos niitä ei pelota ne kaikki pööt. Virtahepo kuussa -kirja oli aika hauska, koska siinä oli se pyllyvitsi ja pierujuttu ja ne kaikki eläimet, mutta sitten voi kyllä olla vaikea mennä nukkumaan, kun on vain kaikki pierujutut mielessä. Mutta on nämä silti sellaisia pienempien lasten kirjoja vähän.  

Viisivuotias Aino taitaa osua parhaiten kirjojen kohdeyleisöön: isoveli piti kirjoja vähän liian lällyinä ja pikkusiskolta meni aika moni juttu vähän ohi.

Nämä kirjat on vähän niin kuin samaa sarjaa, vaikka niissä onkin aina eri eläimet seikkailemassa. Oon lukenut ne jo liian monta kertaa silti, mutta kyllä ne on ihan hauskoja. En osaa sanoa lempparia, mutta se ei kyllä todellakaan ole se, missä se norsu tulee ilman lupaa kylään! Tyhmä norsu. Niissä ihan kaikissa on silti tosi hauskoja juttuja, ja mä tykkään niistä, kun ne naurattaa mua aina. Eläimet tekee niissä semmoisia ihmisjuttuja niin kuin saduissa varmaan aina. Haluaisin mieluummin lukea sellaisia oikeita kirjoja, missä ne on vaan eläimiä. Sitten kyllä varmaan vaikka kissakirjassa lukisi vaan: "Miau miau miau. MIAAAAU!" Kun ei eläimet oikeesti osaa silleen puhua. Haha, sitä olisi hauska lukea. (Mä en kyllä vieläkään osaa lukea, vaikka oon jo viisi!) 

Se pieni pelotteleva jääkarhu on vähän semmoinen tuhma eikä lainkaan ajattele toisia, pelottelee vaan ja pilaa kaikki jutut. Tosi ärsyttävää. Sitten ne eläimet pelottaa sen takaisin, että se oppisi käyttäytymään edes vähän. Niin pitää lapsia aina opettaa, kun ei me muuten opita! Ei silti saa olla lapsille ilkeä ja se oli oikeesti vähän ilkeää pelottaa se pieni jääkarhu niin kovin. Sitten se hippo meni kuuhun, ne rakensi sille raketin ja se meni rikki! Avaruudessa! Mitä se muka hengitti siellä sitten?! Ja sitten se varasti sen toisen hipon raketin, se oli ihan kamalan rumasti tehty ja se joutuu varmaan vankilaan ikuisiksi ajoiksi. Norsukirjasta mä kerroin hei jo, mutta se nyt oli ihan hullu kirja, varmaan joku aikuisten juttu, kun en mää tajunnut sitä silleen.

Kolmevuotias Maija piti selvästi eniten Karhusta joka sanoi pöö! 

(Karhusta joka sanoi pöö!) Se sanoi pöö näin: "PÖÖ!" Vähän se oli tuhma pikkukarhu, koska se pelotteli kaikki, se sanoi: "PÖÖ!" Ne muut tollai huusi ja pelkäsi ja sitte se... Kaikkia eläimiä se pikkukarhu pelotti ja telkkarisedän ja se suuttui ja muuttui jääksi. Sitten lopuksi kaikki muut eläimet antoi sille opetuksen, että ei saa pööttää ja pelotti sen tosi pahasti! Tiiätkö, äiti, mitä siinä kirjassa lukee? Siinä lukee: "Ei saa yhtään pelästyttää!" 

(Ensimmäisestä virtahevosta kuussa) Ihan outo kirja. Ei virtahevot osaa mennä kuuhun, ei mikään eläin osaa. Ihminen vaan. Onko ihminenkin eläin? No ei ole, kun ihminen on erikoiseläin. Siellä kuussa olikin toinen hippo kuitenkin jo valmiiksi ja se unohtui sinne. Toivottavasti se pääsi kotiin. Tyttöhipon pylly palaa ja siltä tulee pieru, hahahaa! On se silti vähän outoa. 

(Lievästi ärsyttävästä norsusta) Mä en kyllä tajunnut tätä kirjaa lainkaan. Se norsu tuli sinne kotiin ja oli tuhmasti. Miksei sen isi ja äiti komentanut ja laittanut jäähylle?

Äitihenkilö on varsin pitkälti samoilla linjoilla jälkikasvunsa kanssa. Lievästi ärsyttävä norsu jäi mieleen jotenkin vähän outona ja irtonaisena kirjana, jonka opetus tuntui olevan, että sopimuksen pieni präntti täytyy aina lukea ennen allekirjoitusta. Ei oikein osunut kohdeyleisöön, vaikka äitiä vähän hymyilyttikin. Karhu joka sanoi pöö! oli ehkä kolmikon kirkkain tähti, ja olen melko varmasti lukenut sitä kaikkein eniten. Pieni, vallaton jääkarhunpentu on aika sympaattinen hahmo, jonka huonosta käytöksestä osaa pienempikin lukija keskustella, ja kirjaa on erityisen helppo lukea eläytyen typografian ansiosta. Ensimminen virtahepo kuussa on hauska tarina, mutta ainakin meillä lapset vähän järkyttyivät siitä, että Marjo-virtahepo jätti nopeamman kollegansa kuuhun varastettuaan tämän raketin ja sitten vielä esitti ehtineensä itse ensin. Sitä paitsi kirjan alapäähuumori tekee siitä vähän huonon iltasatukirjan, kuten Martti pohti itsekin, sillä kuten kaikki lasten kanssa tekemisissä olevat ehkä tietävät, pieruvitsit jäävät päälle. 

Kirjakolmikko on kuitenkin varsin laadukas lajissaan! Walliamsin mielikuvitus yhdistettynä Rossin taidokkaisiin ja ainakin minun silmääni oikein onnistuneisiin kuvituksiin on yhdistelmänä äärimmäisen toimiva, ja lapset nauttivat kirjoista selvästi.

Vik: Seleesian näkijä

Sain alkukesästä vihdoin aikaiseksi lukea Erika Vikin esikoisteoksen, Hän sanoi nimekseen Aleian, jota jo kevättalvella katselin vähän sillä silmällä. Tempauduin päätä pahkaa mukaan Vikin luomaan steampunk-henkiseen maailmaan ja kirjan sankarijoukon seikkailuihin, vaikka kuinka yritin fantasianirsoilla ja asettaa itseni YA-kirjallisuuden yläpuolelle (tästä lisää vielä myöhemmin). Tieto siitä, että sarja saisi jatkoa jo alkusyksystä sai minut tanssimaan pienen mutta sitäkin riehakkaamman voitontanssin.

Trilogioiden toiset osat tuppaavat usein olemaan laadullisesti aloitus- ja lopetusosia heikompia, koska niistä luonnollisesti puuttuu sekä kunnon alku että loppu, minkä vuoksi takaraivossani möllötti pieni peikko (tai ehkä pikemminkin liiteli närkästynyt tulilintu) pelottelemassa, että tulisin todennäköisesti parhaassakin tapauksessa pettymään Seleesian näkijään ainakin vähän. Nalkuttavasta taruolennosta huolimatta tartuin kirjaan odotukset ilmakehän ylemmissä kerroksissa, Corildonin kuvat silmissäni, Hän sanoi nimekseen Aleia suhteellisen tuoreessa muistissa ja Loreldonin nimi huulillani. Erika Vik lunasti kaikki odotukseni, vaiensi varsin nopeasti takaraivossani kiukutelleen olion ja nykäisi vieläpä kuvainnollisen maton jalkojeni alta useammin kuin kerran.

Koska Seleesian näkijä jatkaa tarinaa siitä, mihin Hän sanoi nimekseen Aleia päättyy, saattaa tekstissäni olla juonipaljastuksia sarjan ensimmäiseen osaan. Niitä raivokkaasti välttelevien kannattaa siis ehkä paeta pikimmiten.

Vaikka Aleian oleellisemmat "pääsivuhahmot", Arata Erren, Esme ja (tietty) Mateo, ovat jääneet kirjaimellisesti rannalle ruikuttamaan Aleian ja Corildonin seilatessa Seleesiaan, seurataan heidän edesottamuksiaan jonkin verran myös sarjan toisessa osassa. Selkeästi suurempaan osaan nousee kuitenkin Ma'Bathaen perhekunta, toisin sanoen Corildonin perhe siis. Siskoksista nuorin nousee selvästi suurimpaan rooliin, mikä sinänsä passaa minulle mainiosti, sen verran mainiosti Vik on (tämänkin) henkilöhahmon kirjoittanut. Arvasin tosin sekä Tigranin salaisuuden että hänen motivaationsa Aleian kanssa kulkemiseen ennen kuin ne rautalangasta väännettiin, mutta en ehkä kehtaa tästä ottaa sulkaa tonttulakkiini, sen verran Vik vinkeillä lukijaa vinkeillä härnää.

Härnäämisestä puheenollen, kun otetaan huomioon, ettei Aleiasta ja Corildonista mitä ilmeisimmin ole tarkoitus tulla pariskuntaa, Vik tiputtelee satunnaisesti sellaisia shippaajan päiväunipommeja, että olen yhä edelleen, viikko kirjan lukemisen jälkeen, vähintäänkin hämilläni. Ymmärrän, että ihmisten (ja seleesienkin) välillä voi olla hyvinkin läheisiä ja lämpimiä mutta samaan aikaan tyystin platonisia ystävyyssuhteita riippumatta näiden ihmisten (ja seleesien) sukupuolesta, mutta taivaan tähden nyt, oikeasti! 

Kavioiden kumu kuului jo kauan ennen kuin vaahtoava Osir ilmestyi näkyviin. Corildon oli hädin tuskin pysäyttänyt ratsunsa, kun hän heitti jalkansa orin kaulan yli, pudottautui maahan ja juoksi suoraan Aleian luo. -- Kellanvihreät silmät luotasivat kuumeisesti Aleian vartaloa nähdäkseen, että kaikki oli kunnossa.
     Corildon kiskaisi Aleian hengästyneenä rintaansa vasten ja rutisti hänen hiuksiaan. "Loreldonin nimissä, mitä ihmettä oikein ajattelit?"
     Aleia nipisti silmänsä kiinni ja tunsi tahtonsa alkavan murentua. "En halua, että sinulle käy samoin kuin Eyralille tai Edeanalle", hän kuiskasi hiestä kostunutta kauluspaitaa vasten ja tunsi selvästi tutun ihon tuoksun.

No niin, no niin, olihan kirjassa muutakin kuin rivien välistä puoliväkisin esiin revittävä orastava rakkaussuhde. Vik syventää maailmansa magiasysteemin lainalaisuuksia ja muutenkin seleesien taikuus avautuu Seleesian näkijän jälkeen aivan eri tavalla. Corildonin menneisyydestä paljastuu paljon: joissain määrin lukijalle iskee annakareninamainen tunnelma, kun perhesuhteita puidaan urakalla ja silmissä vain vilisee nimiä ja lempinimiä, jotka sekoittuvat iloisesti toisiinsa. (Tämä saattaa kyllä johtua siitä, että luin teininä Anna Kareninaa läpi yön ja nyt yli-ikäisenä teininä Seleesian näkijää sekopäisten työpäivien päälle.) Aleian identiteetin ja, öh, entiteetin selviäminen on jo niin lähellä, että melkein uskaltaisin spekuloida, jos moista harrastaisin.

Young adult -kirjallisuus eli kavereiden kesken YA-kirjallisuus on minulle yhden sortin semisalainen pahe. En tiedä, liittyykö tämä paheellisuus jotenkin YA:n viihteellisyyteen vai ikääni, jonka perusteella en enää ole edes nuori aikuinen vaan ihan vain aikuinen. En silti muutenkaan lue yksinomaan (tai ylipäätään paljoa) Hienoa Korkeakirjallisuutta isoilla alkukirjaimilla, eikä sen ikäpuolenkaan kai pitäisi haitata ihmistä, joka kulkee tyytyväisenä julkisilla paikoilla niin Pikachu-pipo päässään kuin H&M:n lastenpuolelta ostamassaan Stormtrooper-hupparissakin. Kyse saattaa toki olla siitä, että YA-kirjallisuus on (useimmiten) helposti samaistuttavaa, mikä puolestaan aiheuttaa minussa epämääräisen hymistely- ja peukutusreaktion. Ylenpalttinen hymistely ja peukuttelu mutuhuttuilublogissa taas käy nopeasti vähän tylsäksi, olkoonkin, että harrastuspohjalta ei ole kovin mielekästä lukea ja blogata kirjoja, jotka eivät iske.

Olipa YA-kirjallisuuden sielunelämän suhteen niin eli näin, Seleesian näkijän loppuhuipennus oli sitä luokkaa, että minun mielenmaisemani sujahti heittämällä sinne jonnekin puolentoista vuosikymmenen taakse. Sarja muistuttaa minua kovin jostain kirja(sarja)sta, josta pidin kovasti, mutta en kuollaksenikaan saa mieleen sen paremmin kirjan kuin kirjailijankaan nimeä. Puhukaamme siis jostain mystillisestä [sic! kuulostaa paljon mystillisemmältä kuin "mystinen"], nuorille nuorehkoille lukijoille suunnatun fantasiakirjallisuuden elementistä, joka esiintyy vain ja ainoastaan erinomaisen hienoissa ja taiten kynäillyissä sarjoissa. Sellainen Kaksosauringoista nimittäin on selvästi tulossa, erinomaisen hieno ja taiten kynäilty sarja, jota toivon mukaan (ja jos minulta kysytään myös todennäköisesti) tullaan kääntämään myös muille kielille.

Tiivistettynä

Kuka: Vik, Erika

Mitä: Seleesian näkijä (Gummerus, 2017)

Kansi: Erika Vik

Tuomio: 5/5 – Upeaa fantasiaa, joka puree sekä nuorempaan että vähemmän nuoreen lukijaan.

Havaste: Lumen armo

Pari vuotta sitten, jollain niistä kaoottisista kolmen alle viisivuotiaan kanssa suoritetuista kirjastoreissuista bongasin kirjan, jonka kansi näytti kovin kauniilta silmääni ja takakansikin lupaili suuresti armastamaani suomalaista mytologiaa. Kirjan päähenkilö, nuori ja määrätietoinen nainen nimeltään Kertte kävi kohtuullisen pahasti hermoilleni, mutta juoni kaikkine elementteineen vei minua mennessään. Ärsyttävästä päähenkilöstä muodostui lopulta kertomukselle vahvuus, joka toi sille uskottavuutta, ja Kerten löydettyä rinnalleen Larrin tarinan sävy alkoi muuttua vielä vangitsevammaksi: sitä tiesi, että jotain suurta, mullistavaa ja todennäköisesti myös sangen synkkää on pakko tapahtua ennemmin pikemmin kuin myöhemmin. Kun jossain kohtaa Larrin lähtiessä metsälle tajusin (mukamas) puolihuolimattomasta kuvailusta, kenen tarinaa oikeastaan luenkaan ja mitä seuraavaksi olisi luvassa, nousivat niskakarvani pystyyn ja tajusin, että peli oli kohdaltani tietyllä tapaa pelattu. Ihan sama, mitä Paula Havaste tämän jälkeen heittäisi eteeni, lukisin sen ahmimalla ja vieläpä nauttisin siitä silmittömästi. En ollut väärässä. Tuulen vihojen jälkeen ahmin Maan vihat ja Veden vihat tuskallisen tietoisena siitä, että tarinan loppuhuipennus lähestyi koko ajan.

Tältä pohjalta ei liene kovinkaan suuri ihme, että nähdessäni Vihojen viimeisen osan nimipäiväni aattona kaupan hyllyllä, huudahdin ääneen. Vierelläni kävellyt viisivuotiaani säikähti ja luuli minun nähneen joko pelottavan jättihämähäkin tai jotain hirmu hienoa kuten yksisarvisen. Yksisarviskategoriaan Lumen armo kirjoissani sujahtikin, sillä oletin ja odotin sen ilmestyvän vasta tukevasti ensi kuun puolella. Nakkasin kirjan kärryihin, kuittasin miehen kattoa kohti kipuavat kulmakarvat semiviattomalla “nimipäivälahja sinulta minulle”-kuittauksella ja nimipäiväaamuna otin ja ahmin koko kirjan yhdellä istumalla.

Jälkiviisastellen olisi toki ehkä kannattanut säännöstellä kirjaa, mutta kovin vaikeaa se on, kun Havaste pääsee kunnolla vauhtiin, mitä taas ei tarvitse odottaa monenkaan sivun vertaa. Ennalta tuttujen hahmojen (ja pitkälti miljöönkin) ansiosta olo on kuin olisi itsekin palaamassa kotiin, ja vaikka kirjasarjan loppu lähestyi uhkaavasti jokaisen sivun kääntämisen myötä, tämän lukijan oli pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Teksti vilisee (taas kerran) satakuntalaislukijan silmään mukavan kotoisia ja vanhahtavia sanoja, ja suomenusko on läsnä voimakkaasti. Kristinusko alkaa kuitenkin Suomenkin puolella olla läsnä jo uhkaavissa määrin, eikä veronkannolta, kirkoilta ja muulta voi enää välttyä metsäpirtissäkään - paitsi jos tarpeeksi kauas tarpoo! 

En pystynyt enkä kyllä oikeastaan kovin tosissani edes yrittänyt kirjoittaa seuraavaa ilman juonipaljastuksia. Niitä karttelevien kannattaa jättää lopputeksti lukematta.

Kertte on epookin huomioiden onnistunut kirjasarjan kuluessa matkustamaan hirmuisen matkan Pohjois-Satakunnan metsäpirtistä Turukylän kautta Tokholmiin ja sieltä Koluvanista koukaten kotimatkalle. Matkan aikana hän on saanut tietenkin uusia ystäviä, mutta juonen jännittävyyden kannalta onnekkaasti myös roppakaupalla vihollisia, joista monet ehditään tavata Lumen armossa uudestaan. Suurin osa näistä kohtaamisista ja vihollisuuksista jää kuitenkin ilman loppuratkaisua ja -fanfaaria. Jäin myös kaipaamaan jonkinlaista pistettä Uvannan tarinalle: ensimmäisen osan vanhaa, viisasta naista olin kaipaillut, ja mikäli hänen kuolemastaan (tai kuolemattomuudestaan, heh) jotain Lumen armossa kerrottiin, meni se täysin ohi minulta.

Niin kuin olenkin Kertteen viime vuosina kiintynyt, pelkäsin hänen kotiinpaluunsa olevan jollain tapaa liian onnellinen ja täydellinen: kotitila on kuitenkin ollut vuosikausia Kerten äitipuolen ja tämän uuden puolison huomassa, samoin Kerten ja Larrin tytär, Mimerka, joka on vanhempiensa poissaollessa kasvanut huimasti, kuten lapset yleensäkin tapaavat salakavalasti tehdä. Havaste ei kuitenkaan petä lukijaansa, ja maailmaa (tai ainakin Pohjois-Eurooppaa) poikkeuksellisen paljon kiertäneen Kerten suoranainen kulttuurishokki kauan odotetun kotiinpaluun rinnalla on mojova ja sydäntä riipaiseva. Myöskään Larrin kanssa ei avioelämään palaaminen suju aivan niin helposti, kuin Kertte oli toivonut, eikä vähiten Kerten povella viihtyvän Usvan vuoksi! Kotiseutujen luontokaan ei lopulta tarjoa lohtua samalla tavalla kuin ennen, mutta veden, metsän ja kirkonmiesten vihoja välttelevät päähenkilömme löytävät lopulta lohdun ja rauhan, olkoonkin se hyvin erilainen kuin Kertte kotimatkalle lähtiessään kuvitteli.

Ei sillä, että Lumen armo loppuisi niin kuin minäkään kuvittelin. Olisin vielä reilu viikko sitten voinut laittaa pennoseni likoon sen puolesta, että kirjan lopussa Kertte tapaa vielä poikansa Tuonelassa tai vähintään kohtaa loppunsa Toomaksen miekan kautta. Kirjan loppu jää toki niin auki, että minun ei ole täysin tarpeetonta luopua kuvitelmistani.

Kertestä minun sen sijaan täytynee jollain tapaa luopua. Hänestä kertova kirjasarja on nyt loppu, slut ja finito. Päällimmäinen tunnetila on karvan verran murheellinen, mutta toisaalta onpa tässä aika matka yhdessä kuljettu, Kertte kirjan sivuilla ja minä niitä käännellen!

Tiivistettynä
Kuka: Havaste, Paula

Mitä: Lumen armo (Gummerus, 2017)

Tuomio: 5/5 – Katkeransuloinen lopetus Kerten kanssa kuljetulle yhteiselle matkalle, joka on ollut silkkaa priimaa alusta saakka.

Sarjan aiemmat osat ovat:
Tuulen vihat (Gummerus, 2014)
Maan vihat (Gummerus, 2015)
Veden vihat (Gummerus, 2016)

Miettinen & Pelli: Harhaanjohtajat

Terho Miettinen ja Raija Pelli ovat työntäneet kynänsä yhden sortin muurahaispesään kirjoittaessaan teoksensa Harhaanjohtajat: Vahvassa uskossa. Kirjassa pureudutaan karismaattisiin kristillisiin liikkeisiin ja niissä tapahtuviin epäkohtiin, joista suurin osa tuntuu juontuvan johtohenkilöön tai -henkilöihin kohdistuvasta suoranaisesta henkilökultista. Jo kirjan johdannossa tehdään sängen selväksi, että paukkuja ei tulla säästelemään: kirjailijat toteavat uskon yhteisöissä olevan paljon hyviä puolia ja hengellisten tarpeiden kuuluvan ihmisyyteen, mutta"[t]ässä kirjassa käsitellään kuitenkin uskonyhteisöjen nurjia puolia" (s. 12). 

Oma asennoitumiseni ateismin ja teismin välisellä kentällä lienee blogin historian aikana jo tullut selväksi. Koen kuitenkin osaavani olla uhriutumatta ja toisaalta tiedostavani kristinuskoon aikojen saatossa liittyneet ja yhä liittyvät epäkohdat, olivatpa ne sosiaalisia, poliittisia tai muunsorttisia. Koska omat henkiset juureni eivät ole helluntailaisuudessa tai muissa kirjassa ruoskituissa yhteisöissä, en koe oman maailmankatsomukseni millään tapaa järkkyneen tai järisseen, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi saanut ajatuksen aihetta.

Miettinen ja Pelli käsittelevät aihettaan kohtuullisen laajasti: mukaan mahtuu tuttuja ja ennestään tuntemattomiakin uskonyhteisöjä tai suoranaisia lahkoja, joiden toiminta pohjaa pitkälti (lähes poikkeuksetta moraalisesti erittäin arveluttavan) johtohenkilön ympärille rakennettuun henkilökulttiin. Väärän profeetan käsite pyöri tajunnassani varsin etualalla Harhaanjohtajia lukiessani. Teemat vaihtelevat "perinteisestä" henkisestä (ja fyysisestäkin) väkivallasta seksuaalisuuteen ja taloudellisiin temppuiluihin. Mukaan mahtuu esimerkkejä jo kokoon kuihtuneista tai kuihtumaisillaan olevista yhteisöistä aina niihin, joista olemme viime vuosina saaneet iltapäivälehdissä lukea, esimerkkinä vaikkapa Uskon sana -seurakunta. Reilu vuosi sitten lukemani tohtori Eben Alexanderin Totuus taivaastakin saa osansa.

Mitä kirjasta lopulta sitten jää lukijalle käteen? Ainakin ahdistava tunne, vaikka oma uskonelämä ei millään tapaa kolhuja saanutkaan. Luin kirjaa epäonnisen, migreenikohtaukseen päättyneen lukumaratonin alkuun, ja hirmu hitaasti sen sivut kääntyilivät, ikään kuin painava aihe olisi painanut myös lukuvauhtia. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, vaikkakaan ei enää yllättävältä, miten kertakaikkisen erilaisilla (välttelen sanaa "väärä", koska joku varmasti pitää omaa Raamatun tulkintaani juuri sellaisena, vääränä) tavoilla kristinuskon pyhää teosta voidaankaan lukea ja miten ihmisten kipeääkin kaipuuta ja tarvetta uskoa Johonkin isolla J:llä käytetään häikäilemättä hyväksi.

Jotain jää silti puuttumaan. Vaikka kirja on asiasisällöltään ja aiheeltaan painava ja käsittelee kattavasti sitä, mitä lupaakin, se jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin mihin vastaa. Vaikka kirjaa on vaikea laskea käsistään (olkoonkin, että välillä tekee mieli!), lukukokemus jää pinnalliseksi. Harhaanjohtajat on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta, sitä ei käy kieltäminen, mutta odotin siltä jollain tapaa enemmän.

Tiivistettynä
Kuka: Miettinen, Terho & Pelli, Raija

Mitä: Harhaanjohtajat: Vahvassa uskossa (Docendo, 2017)

Tuomio: 3/5 –  Ahdistavaa aihetta käsittelevä kattava teos, josta jää kuitenkin uupumaan jotain.

Sanderson: Viimeinen valtakunta

Korviini on säännöllisen epäsäännöllisesti kantautunut ylistysvirsiä Brandon Sandersonin Mistborn-trilogiasta. Kun blogini sähköpostilaatikkoon sitten tipahti Jalavalta viesti, joka tarjosi mahdollisuutta saada hyppysiini arvostelukappaleena sarjan ensimmäisen osan suomennos, en kovin kauaa joutunut asiaa pohtimaan. Jalava kustansi taannoin Siri Pettersenin mainion Korpinkehät-trilogian suomennokset, mikä sinänsä myös henkii, hönkii ja lupailee laatufantasiaa. Kesän ensimmäisellä lukumaratonilla nappasinkin Viimeisen valtakunnan työn alle ikään kuin loppuhuipennuksena, ja vaikka maraton sinänsä lukumehut imikin, en malttanut jättää Sandersonin tiiliskiven loppua hamaan tulevaisuuteen, vaan luin sen vielä ikään kuin loppuverryttelynä.

Myönnän auliisti, että kirjan alku ei mitenkään tempaissut minua erityisemmin mukaansa. Nimet ja Sandersonin maailman maantiede ja terminologia vilisivät väsyneissä silmissäni, sivut on tungettu kovin täyteen tekstiä (yst. terv. nimim. "Marginaalifani vm. -87") ja sitä paitsi kahvilassa tilaamani kakkupala oli vähän kuivanpuoleinen ja latten maitovaahtokerros oli säälittävä, mikä luonnollisesti raskauttaa lukukokemusta suuresti. Silkalla sisulla ja kofeiini- ja sokeriövereillä (koska eihän se kakku nyt lopulta niin kuivaa ollut, ettenkö sitä olisi syönyt hyvällä jälkiruokahalulla!) painoin kuitenkin kirjaa tasaisesti eteenpäin ja jossain vaiheessa, ehkä sadanviidenkymmenen sivun seutuvilla, hoksasin, että en millään malttaisi laskea sitä lainkaan käsistäni.

Veijarikonnien kopla, nuori tyttö kadulta heitettynä aristokraattien maailmaan, diktaattorina jumalolento, jonka nimikin on Lordihallitsija, ja ennen kaikkea jännästi alkemiaa ja/tai luonnontieteitä yhdistelemä yliluonnollinen elementti, allomantia. Kyllä vain, tämä tonttu on ihan pähkinöinä. Yhdistetään soppaan huippumainio päähenkilö, joka ei tainnut kertaakaan käydä kunnolla hermoilleni toisin kuin nuoret päähenkilönaiset usein tapaavat tehdä, sopivasti teemoja, jotka voi pienellä vaivalla lukea yhteiskuntakritiikiksi tai ainakin voimakkaan kantaaottaviksi, ja kas vain, minulla taitaa olla uusi suosikkikirjasarja.

Taikasysteemistä voisin kirjoittaa vaikka gradun tai kaksi, mutta jääköön se jonkun muun huoleksi. Sen sijaan tyydyn nostamaan sen erikseen esille tässä internetin nurkassani, ja kehumaan sen realistisuutta ja alisteisuutta fysiikan laeille: Harvoin jokin yliluonnollinen tuntuu yhtä luonnolliselta!

Sanderson ei varsinaisesti anna lukijalle armoa, vaan heittää tämän suoraan syvään päähän, korviaan myöten keskelle kriisiä ja kaaosta, vaivautumatta selittämään sen kummemmin luomansa maailman lainalaisuuksia. Jonkin verran homma aukeaa, kun Kelsier ja kumppanit kouluttavat Viniä, mutta suurin osa systeemistä selviää ikään kuin varkain tarinan edetessä. Ja millainen tarina se onkaan! Juoni tekee useamman U-käännöksen ja lukijan ei ole vaikea kuvitella kuulevansa kirjailijan tyytyväistä hyrinää jostain kaukaisuudesta, kun matto taas onnistuneesti vedetään pois pahaa-aavistamattoman lukijan koipien alta. Yleensä kirjat eivät saa minusta irti kovin väkeviä reaalimaailman reaktioita, mutta Viimeisen valtakunnan äärestä huusin ainakin kolmasti ääneen.

Sanderson punoo verkkojaan taitavasti tarinan taustalla. Kieli on konstailematonta ja kikkailematonta ainakin Mika Kivimäen sujuvassa suomennoksessa, mikä on toisaalta tässä kohtaa vain positiivinen asia, sillä kirjan kokonaisuus tuntuu pysyvän (ainakin tämän) lukijan päässä vain hädin tuskin kasassa ja kukin juoni ja suunnitelma motivaattoreineen muistissa. Mikäli hatarasta ja heikosta keskittymisestä karkaisi vielä pienikin osa kielikikkailujen rekisteröintiin, olisi kokonaisuus saattanut sortua tyystin. Tämä tosin ei ole millään muotoa kirjasta itsestään niinkään kuin lukijasta johtuva seikka.

Kaiken kaikkiaan Viimeinen valtakunta on erinomaista fantasiaa. Jostain syystä annoin alkuun kirjalle vain ("vain") neljä tähteä viidestä, mutta sittemmin nostin hissuksiin tuomiotani pykälällä. Kun kirjan elementit tunkevat uniin ja kutkuttelevat ajatustoiminnan laitamilla vielä yli viikko kirjan lukemisen jälkeenkin, on pakko myöntää, että kirjassa todellakin on sitä Jotain isolla alkukirjaimella ja kursiiveilla.

Tiivistettynä
Kuka: Sanderson, Brandon
Mitä: Viimeinen valtakunta (Jalava, 2017)
Alkuteos: Mistborn: The Final Empire (2006)
Suomennos: Mika Kivimäki
Tuomio: 5/5 – Alkuvuoteen on mahtunut useita fantasiatapauksia, mutta tämä tuntuu monella tapaa niistä merkityksellisimmältä. Kertakaikkisen ja harvinaisen toimiva tiiliskivi.
arvostelukappale