Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Perhesurmia on viime vuosina pyörinyt mediassa jos toisessakin niissä määrin, ettei liene ihme löytää niistä kirjoitettuja kirjojakin. Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa on viimesyksyisten Helsingin Kirjamessujen saalistani (omistuskirjoituksella, kuinkas muuten). Synkkä loppusyksy ja alkutalvi saivat jättämään kirjan hyllyyn siihen saakka, että päivät alkoivat taas pimetä ja valkoinen maa osaltaan loi valoisuuden illuusiota, ja hyvä niin! Sen verran synkkä nimittäin on Hiltusen esikoisteos.

Lampaan vaatteissa jättää vähintäänkin ristiriitaisen ensivaikutelman. Kirjan päähenkilö, Lauri Aleksis Kivi, nimittäin vaikuttaa vähän psykopaatilta, sosiopaatilta tai joltain muulta purtilolta, eikä vaikutelma juuri helpota kirjan edetessäkään. Ja kuulkaa, siitä minä pidän! En tiedä, kertooko se jotain omasta henkisestä epätasapainostani vai ehkä vinoutuneista mieltymyksistäni, mutta minä pidän kovin siitä, kun en oikein pidä kirjan päähenkilöstä. Tämä toki pätee vain tietyissä tapauksissa, kun kirja on muuten(kin) kauttaaltaan priimaa laadultaan.

Vähintäänkin häiriintyneeseen päähenkilön tutustumisen sikseen, Lampaan vaatteissa lähtee liikkeelle hiljakseen. Vähä vähältä kierrokset alkavat nousta ja pian muuan anonyymiksi jäävä kirjabloggari sitten olikin siinä tilanteessa, että ei uskaltanut enää siirtyä sohvalta sänkyyn, vaan kirja oli pakko lukea loppuun ja rukoilla onnellista loppua tai vaihtoehtoisesti nukkua yö sohvalla valot päällä. Minä harvoin luen kirjoja, jotka saavat niskakarvani pystyyn pelosta, koska olen tällainen nössö, mutta Lampaan vaatteissa on tunnelmassaan erinomainen esimerkki sopivan jännittävästä ja vähän pelottavastakin teoksesta.

Simo Hiltunen kirjoittaa mukavasti: kielikuvia vilisee ja sanoilla leikitellään niin, että olin tikahtua johonkin onnen, riemun ja kateuden epämääräiseen yhdistelmään. Jännittävä kontrasti toki sinänsä tuo hykerryttävän hauskan kielen ja tämän nimenomaisen aihepiirin yhdistelmä, mutta ei takerruta siihen. Se nimittäin jollain tapaa toimii, vaikka yhdistelmä äkkiseltään kuulostaakin melkeinpä mauttomalta. Sitä paitsi kirjailija piikittelee kautta linjan jokseenkin kaikkea mahdollista ja mahdotontakin, enkä voi olla pohtimatta, pitäisikö kirja tulkita erinomaisen jännityspläjäyksen lisäksi jonkinlaiseksi yhteiskunnalliseksi kannanotoksi.

Kaikkiaan Lampaan vaatteissa on taitavasti kynäilty, erinomaisen hieno jännäkirja, kuten melkein neljävuotias tyttäreni sitä kutsuisi. Vaikka aihepiiri on vähintäänkin ahdistava, Hiltunen onnistuu käsittelemään sitä kunnioittavasti mutta kaunistelematta. Onnistuin aavistelemaan loppuratkaisun jo varsin varhaisessa vaiheessa, joten vähän ehkä liiankin kanssa on siihen suuntaan tekstissä vihjailtu, mutta toisaalta ei se koskaan väärin ole saada lukija tuntemaan itsensä fiksuksi.

Tiivistettynä
Kuka: Hiltunen, Simo
Mitä: Lampaan vaatteissa (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen (kuva: Glenn Nagel)
Tuomio: 5/5 – Ahdistava ja mukaansatempaava teos täynnä kielellistä ilottelua, olkoonkin sävy vähintäänkin synkkä. Hieno jännäkirja!
arvostelukappale

Waris & Nykänen: Entropia

Luin karvan verran yli vuosi sitten Helena Wariksen hurjan hienon fantasiakirjan Vuori, joka juuri hiljattain voitti Kuvastaja-palkinnonkin. Kun minulle tarjoutui tilaisuus tarttua Wariksen uusimpaan teokseen, jonka hän on kirjoittanut yhdessä puolisonsa Janne Nykäsen kanssa, en epäillyt kuin pienen silmänräpäyksen, ja senkin vain siksi, että en kyllä itse alkaisi puolisoni kanssa kirjoittaa mitään kauppalistaa monimutkaisempaa, ellei olisi aivan välttämätön pakko. Ja tämä siis kaikella rakkaudella näin neljännen hääpäivämme kunniaksi.

Mutta siis.

Wariksen ja Nykäsen Entropia on enimmäkseen pelottavan uskottava (ja pelottavan lähelle ajallisesti sijoittuva) dystopia, jossa Suomen maaseutu on autioitunut merkittävästi vielä nykyisestäkin. Kun nykytilannekin tuntuu vähän pelottavalta näin liki aitiopaikalta hommaa seuranneen silmissä, Entropia saa kyllä ne pisimmätkin niskakarvat pystyyn. Sähkökatkokset, säännöstely, pakkoevakuoinnit ja musta pörssi kuuluvat vielä maalla asuvien arkeen. Huhutaan maailmaa oikeasti pyörittävästä ja väestönharvennukseen tähtäävästä mystisestä järjestöstä, joka minun salaliittofanikorvaani kutkutteli vähän illuminatimaisena. Pääkaupungissa taas vietetään pintaliitoelämää huipputeknologioineen NSA-henkisistä seurantasiruista lähtien. Hiukan tulee Pedon merkki mieleen, kuulkaapas. Ottaen huomioon, että nykyään kotimaan(kin) uutisia seuratessa tulee vähän maailmanlopun fiiliksiä ja että vuodenaika on mikä on, Entropia on synkkyydessään oikein mainiota luettavaa. Sitä paitsi siellä täällä pilkahtelee enimmäkseen sopivan kuivaa huumoria, jottei kirjan meno vallan mahdottoman masentavaksi mene.

Kirjan kaksi päähenkilöä ovat ärsyttävässä ylimielisyydessään varsin samanhenkisiä, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Marina vaikuttaa alkuun uskomattoman rasittavalta ja naiivilta kanalintuselta, joka todella on nimensä arvoinen marisija, kun taas Jon, tuo oman elämänsä bönde-MacGyver, on niin hämärä otus, etten edes tiedä, mitä sanoa. Koska kohtalon oikun (ja naisapukuskin) yhteen saattama parivaljakko inhoaa toisiaan niin paatoksella, lukija alkaa heti epäillä, että toisiinsa ne ruojat kuitenkin rakastuvat ja pian heiluu perintötäkki Jonin vintillä. Vaikka naisen kanamaisuus ja miehen liioiteltu äijämäisyys (äijyys?) säilyvät loppuun saakka, oppii heistä pitämään, sillä hahmoihin alkaa tarinan edetessä tulla syvyyttä ja heidän tarinansa ja menneisyytensä hitaasti aueta. Sitä paitsi hahmojen tietty epämiellyttävyys ja kertakaikkinen sympatian hylkiminen lisää oikeastaan realismin tuntua. Ärrävikainen prätkäjengiläisterroristi menee kuitenkin ehkä vähän yli.

Alkuun pohdiskelin, etten ihan määrättömästi pitänyt Entropiasta. Kyllähän se nyt hyvä oli, mutta ei ehkä sellaista keskivertokirjaa kummempi. Vai oliko sittenkään? Kirja nimittäin tempasi minut mukaansa niin, että se oli ahmittava yhdessä päivässä yöunien, perheajan ja kouluhommien kustannuksella. Sen hahmot ovat mainioita, ja ylipäätään se on hyvin kirjoitettu. Erityisen virtuaalisen hatunnoston arvoista on se, etten kyllä kuollaksenikaan osaa arvata, mitkä osat ovat Wariksen ja mitkä Nykäsen näppäimistöltä. Tällainen hiljalleen aukeava tarina saa meikälukijan mukaansa aika tasan varmasti, ja Suomeen sijoittuvat dystopiat kutkuttelevat minua aina. Kun vielä huomaan innostuvani suunnattomasti takakannen huomautuksesta siitä, että Jonin ja Marinan tarinalle on suunnitteilla jatkoa, en voi kuin myöntää tappioni ja tunnustaa ihastukseni.

Tiivistettynä
Kuka: Waris, Helena & Nykänen, Janne
Mitä: Entropia (Kustannus Aarni, 2015)
Kansi: Teija Lammi/Grafemi (kuva: Petri Volanen)
Tuomio: 4/5 – Uskottavaa laatudystopiaa koti-Suomesta, joka saa lukijan miettimään nykymenoa kahdesti.
arvostelukappale