Vala: Tuomitut

Tutustuin Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjaan viime kesänä, ja tykästyin niissä määrin, että pitihän se tuoreinkin lukea. Villa Sibyllan kirouksen loppuhan oli sitä paitsi niin jännittävä, että Tuomittujen vartoaminen kirjaston varausjonossa oli silkkaa tuskaa. Kirjankansien ulkopuolisista seikoista johtuen itse lukeminen veikin sitten aikaa enemmän kuin alkujaan oli tarkoitus. Perheyksikköni elämässä on tapahtunut suurenpuoleisia muutoksia: minä vietän nykyään leijonanosan arkipäivistä koulunpenkillä ja lapset päiväkodissa. Kun soppaan lisätään vielä lähisukulaisen menehtyminen¹, ei liene ihme, ettei lukeminen ole ollut ihan päällimmäisenä mielessä.

Tuomitut jatkaa Arianna de Bellisin ja kumppaneidensa tarinaa jotakuinkin siitä, mihin se Villa Sibyllan kirouksen jälkeen jää. Mukaan mahtuu taas vähintäänkin epäilyttävä uskonlahko ja siinä sivussa jokunen ripaus katolisen kirkon kiemuroita. Uskomattoman upea Italia-kuvaus on taas suuressa osassa, ja Vala on kiinnittänyt uskomattoman paljon huomiota yksityiskohtiin, mitä tulee hahmojensa ruokailuhetkiin. Juoni kaappasi minut mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, olkoonkin, että katolisia pappismiehiä metsästävän sarjamurhaajan kuvio muistutti minua joissain määrin Dan Brownin Enkeleistä ja demoneista. Brownin ja Valan ensisijainen ero on kuitenkin siinä, että jälkimmäinen ei herätä minussa hädin tuskin tukahduksissa pysyviä raivon tunteita tahi leukanivelteni toimivuutta rajuudellaan uhkaavia haukotuskohtauksia.

Ariannan hahmo saa Tuomituissa lisää syvyyttä, kuten sarjan edetessä on suotavaa. Rodolfo, johon minulla on pienoinen fanityttöihastus, on valitettavan pienessä osassa, mutta ehkäpä häntäkin sopivasti oli kirjaan ripoteltu. Ariannan Ares-veli sen sijaan on suurenpuoleisessa osassa. Jesuiittaveli on sopivissa määrin kiehtova, ja onnistuinpa arvaamaan hänen Suuren ja Synkän Salaisuutensa² aivan väärin. Tai en ehkä aivan väärin, kuten Roberton Suuri ja Synkkä Salaisuus sittemmin paljasti. Tällä kertaa en myöskään arvannut pääpahista, vaan loppuratkaisu tuli pienimuotoisena yllätyksenä.

Kirjan loppu oli muutenkin niissä määrin vauhdikas pläjäys, että meinasi vallan sekoittaa lasteni iltatoimet. Äidinkutale kun vain istua möllötti naama kirjassa, vaikka olisi pitänyt alkaa puuroa keitellä. Minkäs sille mahtaa? Minä pidän kovin Italiasta, Arianna on ehkä suosikkini naisetsivistä, Angelo on karikatyyrisyydessään ja Batman-tyylisine "Holy mackarel"-huudahduksineen huvittava kevennys, joskin ehkä hippusen epäaito. Juoni soljuu eteenpäin sujuvasti, enkä tällä kertaa kiinnittänyt huomiota kielellisiin hiomattomuuksiinkaan.

Lyhyemmin ilmaistuna voisin kai todeta Tuomittujen olevan kaikin puolin viihdyttävä ja vangitseva dekkari. Tiiliskivimäisestä olomuodostaan huolimatta se on helppolukuinen ja siksi mainio lukujumin karkottaja. Mitä nyt Bartolomeota tekisi mieleni läpsäistä avokämmenellä.

Tiivistettynä:

Kuka: Vala, Vera

Mitä: Tuomitut (Gummerus, 2015)

Kansi: kuvat: iStockphoto

Tuomio: 4/5 – Kaikin puolin mainio dekkari, vauhdikas ja vangitseva.

1. Olkoonkin, ettei kyseessä ollut yllättävä tapaus ja että asianomainen eli viimeiset kuukautensa niin suurissa tuskissa, että hänen lopulta rauhallinen lähtönsä oli pikemminkin helpotus, on se silti aina murheellista.

2. Isoilla alkukirjaimilla, blogg. huom.

Linna: Tuntematon sotilas (Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut)

Klassikkokirjat ovat kirjabloggariminälle vähän hankalaa maastoa. Niitä mokomia on lukematta aimo pino, mutta aika ei hanki millään riittää. Samalla ei oikein kehtaisi julkisesti myöntää, että tämä Tärkeä Kirjakin on muuten minulta vielä lukematta. Onneksi en ole ainoa ongelmasta kärsivä, vaan kanssakirjabloggarit järjestivät hienon tempauksen asian korjaamiseksi. Minun ei tarvinnut kauaa arpoa, millä kirjalla osallistuisin.

Katsokaahan, olen kai vähän kehno suomalainen, joka aikanaan oli lusmu lukiolainen, sillä minun yleissivistyksessäni oli Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kokoinen aukko. Elokuvaakaan en ole tainnut koskaan kokonaan katsoa. Sota-aihe ei jotenkin vain ole napannut. Tai siis nappaa, mutta suomalainen jermumeininki ei ehkä ole sitä suurinta kiinnostuksen alaa, vaikka toki veteraaneja suunnattomasti kunnioitankin. Viimevuotisessa Ihminen sodassa -lukuhaasteessakin keskityin lähinnä tietokirjallisuuteen, koska tuollainen (oletettavasti) objektiivinen lähestymistapa tuntui houkuttelevammalta.

Vuorokauden intensiivisen sotimisen jälkeen sain todeta, että Linnan tiiliskivi on klassikon asemansa todellakin ansainnut. Siinä sivussa jupisin jotain epämääräistä siitä, että typeränä lykkäsin kirjan lukemista näin pitkään, yli vuosikymmenen siitä, kun ensimmäisen kerran näin sen luettavien teosten listalla. Vaikka Täällä Pohjantähden alla on hatarien, vuosikymmenen ikäisten muistikuvieni mukaan minun valekriitikonkirjoissani parempi, ei Tuntematon sotilas todellakaan ole huono kirja. Se on oikeastaan aika julmetun hyvä kirja.

Kirjan henkilökaarti on laaja, mutta ei jää armeijanharmaaksi massaksi. Linna yksilöi sankarinsa ja antisankarinsa ihailtavan selkeästi ja realistisesti. Murrekuvaus on jotain niin uskomatonta, etten lainkaan ihmettele sen nostamista esille (perus)koulujen opetuksessa, ja sen ansiota on leijonanosa paitsi realistisuudesta myös edellä mainitsemastani hahmojen yksilöinnistä. Rokka on legendaarisen suomalaisen korpisoturin stereotyyppi (vai onko legendaarisen suomalaisen korpisoturin stereotyyppi Rokka?), enkä lainkaan ihmettele hahmon eeppistä mainetta. Sen sijaan Koskela tuntuu ennestään tutulta ja kiehtoo hahmoista ehkä eniten: onhan hän yhden sortin perhetuttu. Hän ei toki tunne minua, fiktiivinen (ja vainaa) kun on, mutta minä tunnen hänen perheensä vaiheet vähän liiankin yksityiskohtaisesti.

Linnan sotakuvaus on niin ikään realistista. Päällimmäiseksi mielikuvaksi tälle lukijalle jäi sodan mielettömyys ja hyvien miesten haaskuu. Ja minä kun luulin hypisteleväni sotaa jollain tapaa mystisoivaa ja ihannoivaa teosta! Ihannointi on kaukana Tuntemattomasta sotilaasta, ja mystisointikaan ei kovin hyvin tule esille veren, suolenpätkien ja muun inhorealismin alta.

Linnan kieli on eläväistä ja sujuvaa. Useampaan otteeseen hymähtelin itsekseni tekstin sukkeluuksia, joita esiintyi paitsi miesten repliikeissä myös itse kerronnassa. Yleisessä käytössä olevia fraaseja vilisi kirjassa niissä määrin, että jouduin ihan tosissani pohtimaan, onko niitä toisinnettu kirjaan vai ovatko ne kirjasta (ja elokuvasta!) karanneet suomalaisten suihin.

Kun tämä Tuntemattoman kokoinen aukko yleissivistyksessäni on vihdoin paikattu, lienee pakko katsoa se elokuvakin. Niin, ja Täällä Pohjantähden allakin kestäisi varmasti uuden lukukerran. Oli se Linna kova jätkä.

Tiivistettynä

Kuka: Linna, Väinö

Mitä: Tuntematon sotilas (WSOY, 1954/2010)

Kansi: Martti Mykkänen

Tuomio: 4/5 – Klassikon asemansa ansainnut suomalainen sotakuvaus, joka kosketti sotakirjallisuutta karttavaakin kukkahattutätilukijaa (ts. minua).

P.S. Lisätietoja Klassikkohaasteesta sekä linkkejä osallistujablogeihin Reader, why did I marry him? -blogista.

Siikala: Suomalainen šamanismi

Suomalaisella pakanamytologialla on aina ollut erityinen paikka verenkiertoelimistöni ylläpitäjän seutuvilla. Koska oma pöytälaatikossa viihtyvä kirjoitusprojektinikin sitä läheltä liippaa ja pääsin kerran (kauan sitten) käymään kirjastossa ilman kolmea alamittaista kääpiökirjabloggaria, ei stressihormonitaso noussut hyllyjen välissä niin korkealle, että olisin unohtanut, mitä kirjastosta pitäisi muistaa etsiä. Anna-Leena Siikalan Suomalainen šamanismi: Mielikuvien historiaa käytännössä hyppäsi syliini hyllyltään ja kiilasi lukulistani huipulle.

Sekalaisista kiinnostuksenkohteistani huolimatta en koe folkloristiikkaa aivan omimmaksi alueekseni, joten osa Siikalan tekstistä meni hieman ohi tai yli. Toisaalta mielenkiintoista tietoa esivanhempiemme ja sukukansojemme tulee ovista ja ikkunoista. Nyt tiedän, ettei šamanismi ole uskonto vaan pikemmin uskontoon sisältyvä riittien ja uskomusten kokonaisuus. Toisaalta hätkähdän aina korvieni alkaessa soida¹, sillä Suomalainen šamanismi kertoo reaktion syyksi Tuonelan joella venettä kutsuvat sukulaiset. Onkin mielenkiintoista, miten hanakkaasti olen omaksumassa näitä ajatuksia, jotka sinänsä ovat tyystin oman elämänkatsomukseni vastaisia!

Erityisesti minua kiehtoi dualistinen sielukäsitys, ts. liikkuvan tajuntasielun, itsen, ja ruumissielun, löylyn, toisistaan erottaminen. Itse voi irtaantua ihmisestä esimerkiksi unessa, kun taas löylyn lähteminen tietää kuolemaa. Samoin hoksasin nyt vasta haltioitumisen tai haltioissaan olemisen olevan tietenkin pakanallista perua ja tarkoittaneen alkujaan ekstaasiin/possessioon joutumista. Ja minä muka (ex-)kielitieteilijä... Hoh!

Suomalainen šamanismi on enimmäkseen erinomaisen kansantajuisesti kirjoitettu. Folkloristiikka ja toisaalta uskontotieteet ovat minulle ennalta kohtuullisen tuntematonta aluetta, mutta en ollut pulassa Siikalan kanssa kertaakaan. Tai no, hieman jouduin googlailemaan karttoja, jotta muistaisin Venäjän joet, mutta eihän kirjan sisällön ymmärtämisen kannalta kovin olennaista ollut muistaa, missä kohtaa virtaa Lena, missä Ob ja missä Jenisei, kun kuitenkin muistin kaikkien virtaavan Siperiassa. Mikään loitsukirja tai viihdepläjäys kirja ei kuitenkaan ole, vaan tenttikirjavärähtelyt ovat sen ympäristössä vahvoja. Kun aihepiiri kiehtoo, ei sekään haitaa.

Anna-Leena Siikala taisi kirjan myötä saada minusta pienimuotoisen fanin, ja akateemikon kolmisen vuotta vanha Itämerensuomalaisten mytologia meni lukulistalleni niin että suhahti. Sitä odotellessa voi lueskella vaikkapa Siikalan haastattelua Taivaannaulasta.

Tiivistettynä
Kuka: Siikala, Anna-Leena
Mitä: Suomalainen šamanismi: Mielikuvien historiaa (SKS, 1992)
Tuomio: 4/5 – Kattava ja asiallinen esitys šamanismista suomensukuisten kansojen keskuudesta. Aarreaitta aihepiiristä kiinnostuneelle.

P.S. Tämän tekstin myötä alkukesän aikana kertyneet rästini ovat hoidetut ja kuitatut. Seuraavaksi on vuorossa neljännesvuosikatsaus toiv. huomisen aikana (kyllä, heinäkuun lopussa), ja perjantaina tunnustan syntejäni. Odottakaapa vain.

1. Kolmen pienen lapsen kanssa vuorokaudet läpeensä viettävällä ihmisellä se on usein se.

Tynni: Vuodenajat & Ylitse vuoren lasisen

Alkuvuodesta uhosin lukevani tänä vuonna yhtä paljon runoutta ja proosaa. Eipä tämä ihan täysin nappiin ole mennyt, jos totta puhutaan. Olenhan minä runoja lukenut ja kirjastosta selkä vääränä kotiin kantanut, mutta enhän minä osaa näistä mitään blogiin asti kirjoittaa! Sitä paitsi runoja kuuluu lukea syksyllä, eikä kalenterin mukaan vielä syksy ole, joskin ulkoillessa kaikki aistit väittävät muuta.

Oli miten oli, Aale Tynni on ollut minulle tuttu lähinnä nimenä. Runoista "Hymyily" on itkettänyt minua valvoessani vastasyntyneitteni kätkyiden¹ äärellä, "Kaarisiltaa" ajattelen aina isänisääni katsoessani². Loput Tynnin tuotannosta³ on ollut yhtä suurta mysteeriä. Jo muutama kuukausi sitten päätin kirjastovisiitillä skarpata tuon alkukappaleessa mainitseman runopyrkimyksen suhteen, ja kiikutin kotiin hyllystä löytyneet Tynnit, Ylitse vuoren lasisen (1949, minulla tosin luvussa näköispainos vuodelta 2012) ja Vuodenajat (1987). Koska, kuten sanottua, en osaa kirjoittaa runoista, käsittelen molemmat teokset tässä samassa merkinnässä, jotta en ihan tynkätekstejä joudu postailemaan.

Ylitse vuoren lasisen ja Vuodenajat olisivat aikajanalle asetettuna varsin vastakkaisissa päissä Aale Tynnin (1913-97) elämää ja uraa. Tämä tulee esille varsin selvästi: en teoksia lukiessani vilkaissut julkaisuvuosia, mutta Vuodenajat oli selvästi täynnä "vanhan ihmisen runoja", kuten muistiinpanolappuseeni raapustelin: vuodenaikojen vääjäämätön kierto ja kuolema ovat vahvasti läsnä, kuten vaikka runossa "Ihmettelen joskus":

"Ihmettelen joskus,
että elän,
vaikka niin moni
ystävä on mennyt.
[...]
Pitelen kiinni
elämäni puusta.
Luja se on yhä,
kiiltävälehtinen.
Syvällä juurissa
jäytää jokin."  

Myös runojen tyyleissä on eroja, kuten voi odottaakin, kun kirjoitusajankohdilla on likemmäs puoli vuosisataa eroa. Ylitse vuoren lasisen on perinteisempää riimirunoutta, kun taas Vuodenajat on muodoltaan vapaampaa. Yleensä suosin riimirunoutta, ja siten olikin pieni yllätys, että parhaita runoja muistikirjaani tallentaessani enemmän kirjoitettavaa löytyi juuri Vuodenaikojen synkemmästä runomaailmasta.

Toki teosten välillä on yhtäläisyyksiäkin. Otantani perusteella satutematiikka on vahvasti läsnä Aale Tynnin tuotannossa: Tuhkimo ja Seherasade [sic!] esiintyvät molemmissa teoksissa. Äitiys ja erityisesti luonto esiintyvät niin ikään tiuhaan, ja tietenkin se runouden tyypillisin aihe, rakkaus. Toki erona teoksissa on se, että Ylitse vuoren lasisen esittelee lähinnä kiihkeänpuoleista rakkautta, kun taas Vuodenajoissa rakastettu on "jo siellä/ mistä ei kukaan/ kirjoita, soita/ ei voi" (runosta "Unessa tapahtuu").

Mikäli näitä kahta teosta voi käyttää millään tapaa luotettavana esimerkkinä Tynnin laajasta, seitsemälle vuosikymmenelle riittäneestä tuotannosta, rohkenen väittää pitäväni runoilijasta kovin. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä Wikipedia osaa kertoa ikisuosikkini Uuno Kailaan vaikuttaneen Tynnin tuotantoon. Yksittäistä suosikkirunoa en osaa enkä tahdo nimetä, mutta tahdon nimeltä mainita Ylitse vuoresta lasisesta⁴ runot "Kaarisilta" ja "Myrsky" sekä Vuodenajoista "Tammikujan", jota siteeraten aion tämän merkinnän lopettaa:

"Istutimme tammia

tuleviin vuosiin,

tammikujan 

portilta taloon.

Tammi on vakaa,

harkitsea puu,

se kohoaa hitaasti,

kehittää hitaasti 

pykälinä kasvavat 

komeat lehdet.

Ensimmäinen pykälä:

Odota, toivo.

Toinen pykälä:

Uskalla, kasva.

Kolmas pykälä:

Kestä. Kestä.

Tammet elävät 

tuhat vuotta,

ja niillä on mahtava

muistitieto.

Tulen, jos voin

tammikujalle

välistä satojen vuosien mittaan.

Lapset, en kummittele, en lainkaan.

Kuuntelen vuosien kahisemista.

Kahinan keskeltä tahdon kuulla 

lasten naurun

ja laulurastaan."

Tiivistettynä
Kuka: Tynni, Aale
Mitä: Ylitse vuoren lasisen (WSOY, 1949/2012)

Tuomio: 3/5 – Perinteisenpuoleista riimirunoutta, josta ei voi olla pitämättä mutta joka toisaalta ei tajuntaakaan räjäytä.

Mitä: Vuodenajat (WSOY, 1987)

Tuomio: 4/5 – Muodoltaan edellistä vapaampaa runoutta, joka yllätti positiivisesti. Teemoiltaan synkempi, ja siitäkös minä pidän!

1. No okei, sairaalan akvaariosänkyjen ja kotona äitiyspakkauksen laatikoiden. Mutta eikö kuulostanut paremmalta noin?
2. Niin vain runo lausuttiin hänen 80-vuotissyntymäpäivilläänkin alkuvuodesta! En ole ainoa!
3. Ja sitähän piisaa!
4. Apua, miten näitä kuuluu taivuttaa?

Pratchett: Vartiosto valmiina palvelukseen

Keväämmällä kantautui Englanninmaalta suru-uutinen: Sir Terry Pratchett oli poistunut keskuudestamme. Varsin nopeasti oli laitettu pystyyn Pratchett-kimppalukutempaus, johon minäkin osallistuin häpeillen hieman sitä, etten ollut aiemmin muka ehtinyt. Niinhän siinä sitten tietenkin kävi, että alkukankeuden jälkeen tykästyin paitsi Pratchettin kirjoitustyyliin myös Kiekkomaailman kuvioihin, ja jo varsin varhaisessa vaiheessa oli selvää, että lukumaratonille oli Pratchettiä lukuun otettava. Omalta osaltani Blogistanian kesälukumaraton V kruunautuikin sitten teokselle Vartiosto valmiina palvelukseen, joka jatkaa tarinaa jokseenkin siitä, mihin Vartijat hoi! jäi.

Tästä eteenpäin tekstissä saattaapi vilahtaa spoilereita heille, joilta tuo Kiekkomaailma-sarjan kaupunginvartiosto-osion ensiteos on tuntematon. Jatkakaa omalla vastuullanne.

Korpraali Porkkana kumppaneineen jatkaa järjestäytyneen rikollisuuden demokraattisesti hallitseman Ankh Morporkin suojelua ja kaupunginvartioston kunnia(ttomuude)n ylläpitämistä ensimmäisestä osasta tutulla tavalla. Kapteeni Vimes on astumassa avioon, kaduilla kulkee puhuvia koiria (tai oikeastaan vain yksi, mutta se riittää), kuninkaasta kuiskaillaan ja joukkoon mahtuu myös tyyppejä, jotka osaavat ajatella kursiivilla. ("Sellaisia ihmisiä on syytä pitää silmällä. Mieluiten turvallisen matkan päästä." s. 10) Mahtuupa kuvioihin maaginen asekin, itse asiassa useampi.

Vartiosto valmiina palvelukseen on taattua Pratchettiä, mikäli kahden kirjan kokemuksella voin moista väittää. Kieli jaksoi kikatuttaa ja hykerryttää vielä lukumaratonin loppumetreilläkin, ja se on jo jonkin sortin saavutus se! Pratchettin tyyli vaati ainakin minulta vähän totuttelua, mutta nyt olin siinä jo valmiiksi sisällä. Sarkastisempi bloggari voisi ehkä todeta, että maratonuupumuksen vuoksi henkiset kykyni olivat jopa normaaliakin alhaisemmat, ja siksi tällainen huumoripläjäys upposi kuin maaginen miekka pääkalloon, mutta pyhpah, sanon minä. Pratchett on tällaisen kieliurpoilijan silmissä suoranainen nero, ja voin vain kateellisena lukea, miten hulvattomasti (eli himputisti hauskemmin) Herra Sir Kirjailija kirjoitti.

Kunniamaininta täytyy antaa myös suomentajalle. Mika Kivimäki on tehnyt pieniä ihmeitä kääntäessään jokseenkin kaikki tai ainakin erittäin monet kielikikkailut englannista suomeksi. Me kaikkihan ymmärrämme, miten erilaisia suomi ja englanti rakenteiltaan ovat ja miten inhaa on tällaista kikkailutekstiä kääntää, ymmärrämmehän? Sen vuoksi olen valmis antamaan anteeksi jopa muutamat alkukieliset rakenteet, jotka paistoivat läpi suomennoksesta. Lähes aina niitä vaadittiin jonkin vitsin tai muun tempun säilyttämiseksi.

Kaiken kaikkiaan Vartiosto valmiina palvelukseen on viihdyttävää, ei liikaa omaa ajattelua vaativaa lukemista. Vaikka jäin kaipaamaan rämelohikäärmeitä suurempaan rooliin, kuten sarjan edeltävässä, lohikäärmesentrisemmässä osassa, oli tämä varsin erilainen juonikuvio silti omalla tavallaan ehkä jopa viihdyttävämpi. No, ehkei ihan, mutta eihän lohikäärmeistä voi juuri paremmaksi laittaa! Jään mielenkiinnolla seuraamaan Porkkanan ja kumppanien seikkailuja, vaikka samalla tekisi ehkä jo mieli ottaa jokin toinenkin Kiekkomaailman juoniosio luettavaksi. Täytyy katsoa, josko kirjaston hyllyn tilanne päättäisi asian puolestani! 

Tiivistettynä
Kuka: Pratchett, Terry
Mitä: Vartiosto valmiina palvelukseen (Karisto, 2005)
Alkuteos: Men at Arms (1993)

Suomennos: Mika Kivimäki

Tiivistettynä: 4/5 –  Takuuvarmaa, hykerryttävää Pratchettia.

Vartijat hoi! oli mielestäni Monty Python -versio Skyrimistä.