King: Tervetuloa Joylandiin

Jo alkuvuodessa päälle pätkähtänyt lukujumi on pieniä poikkeuksi lukuunottamatta pitänyt pintansa, ja taannoin eksyessäni puolinukuksissa (kirjaimellisesti, astuin keskustassa väärään bussiin, vaikka olen asunut nykyisellä kotikonnullani jo neljä vuotta ja tänne kulkee kaksi bussia...) kirjastoon nappasin mukaani nipun ohuenpuoleisia teoksia, josko saisin edes Goodreadsin laskurin näyttämään vähän paremmalta. Yksi näistä teoksista oli Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin.

Minä en ole kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Pidän sellaisesta hiukan hirvittävästä pehmokauhusta, mutta ihan kunnolla genreä edustavan kirjallisuuden kierrän kaukaa vihkivettä ja valkosipulimurskaa vihmoen. Joskus asia oli toisin, mutta kun aivan liian pienenä alakoululaisena otin ja luin Stephen Kingin Uinu, uinu, lemmikkini provosoituneena vanhemman serkkuni "Etkä varmaan uskalla!"-lällättelystä, käänsin kelkkani ja tällä tiellä olen pysynyt. Stephen Kingiin uskalsin koskea uudemman kerran vasta viitisentoista vuotta myöhemmin, ja silloinkin luettavana oli 11/22/63 eikä mikään oikeasti kauhuelementtejä sisältävä teos.

Tätä taustaa vasten olen ehkä hieman jäävi arvioimaan Joylandia osana Kingin tuotantoa. Useampi tuttava ja toveri nimittäin ilmoitti minulle sangen suoraan, että kirja on Kingiksi kuraa ja hädin tuskin lukemisen tai painamisen väärtti. Oma mielipiteeni oli kuitenkin eriävä. Minä ihan oikeasti pidin tästä kirjasta, enkä lainkaan vähän. Kauhukirjallisuudeksi en sitä kyllä lokeroisi, vaikka sellaisesta hyllystä se kirjastossakin oli, vaan pikemminkin ehkä dekkariksi, jossa on pieniä yliluonnollisehkoja piirteitä.

Päähenkilö, Devin Jones, saa jollain tapaa sympatiani, vaikkakin ehkä vähän sellaisella nenänvartta pitkin hymähdetyllä paatoksella: nykyään lähinnä naureskelen muistolle 21-vuotiaasta minusta, ja Jonesyn ikäluokkaan kuuluvat, minua kymmenkunta vuotta nuoremmat opiskelutoveritkin herättävät lähinnä äidillisiä tunteita. Samassa iässä (tai vähän nuorempanakin, mutta kuitenkin) kirjoitin ylioppilasaineen otsikolla "Mitä olen oppinut rakkaudesta kirjallisuutta lukemalla" tai jotain sinnepäin. Sain eximian. Nykyään tekstin muistelu nostattaa poskilleni häpeän punan. Kyllä vain, King osaa kuvailla nuoruuden mustavalkoista idealismia ja suoranaista naivismia uskottavasti, vaikka nykyajassa Joylandin vuosiaan muisteleva Devin kyllä kylvääkin sarkasmiaan ahkerasti muistellessaan hädin tuskin aikuistunutta itseään. Jep, osui ja upposi, tutulta kuulostaa!

Kingin ihmiskuvaus onkin kirjan ehdottomasti parasta antia. Vanhanajan tivolielämä on sekin toki kiehtovaa, vaikka ei se aivan yhtä jännittävää ole kuin nykyään, kun delfiinitkin lentävät! Itse juoni tuntuu välillä vähän pinnalliselta, ja Devinin riutuminen ensirakkauden romahdettua oli ehkä vähän jopa kliseistä – ja samalla vähän pinnallista. "Nyyh, tyttö jätti, en syö ja kuuntelen masentavaa musiikkia. Onneksi voin tehdä töitä, jee!" Toisaalta koko Wendy-kuvio tuntui ajoittain sen verran turhalta, että olisin ehkä ollut kolminkerroin närkästynyt, mikäli sitä olisi pidempään ja suuremmalla intensiteetillä vatvottu.

Kirjan kauhuelementit löytää lähinnä suurennuslasin kanssa tihrustamalla. On kummitustaloon tapettu nuori nainen, jota Devin itse ei tosin koskaan näe, ja tämän yhä karkuteillä oleva murhaaja. On ennustajaeukko – madame Fortuna, kuinkas muuten! – kristallipalloonsa katselemassa ja kämmenestä lukemassa, joskus jopa ennustuksissaan oikeaan osuen. Sama lahja on suotu pikkupojalle, Mikelle, joka nousee kirjan jälkimmäisellä puoliskolla tärkeään rooliin. Mutta että kauhukirja? Ei, kuten sanoin, ei minusta. Yliluonnollista dekkaria korkeintaan, ja sen dekkarinkin kanssa oli ehkä vähän niin ja näin: arvasin syyllisen varsin varhaisessa vaiheessa, koska kaikki muut ratkaisut olisivat olleet juonen kannalta epätyydyttäviä.

Kirja sijoittuu vuoteen 1973, mutta tätä en oikein osannut mieltää sitä lukiessani. Joku toinen saattaisi havaita ajankuvauksen paremmin, minulta se meni pitkälti ohi. Näinköhän seuraava Kingin teos, joka näppeihini päätyy, sijoittuu sitten vuoteen 1983? Hih! Sen saattaisin nimittäin näiden kahden lukemani perusteella uskaltaa ja jopa haluta lukea.

Tiivistettynä
Kuka: King, Stephen
Mitä: Tervetuloa Joylandiin (Tammi, 2015)
Alkuteos: Joyland (2013)
Suomennos: Kristiina Vaara
Tuomio: 4/5 – Vangitseva kertomus, jossa vuorottelevat nuoruuden naiivisuus ja keski-iän sarkastisuus. Kirjastoluokastaan huolimatta pikemmin dekkari kuin kauhua.

P.S. En usko, että se vanhempi serkku oikeasti koskaan varsinaisesti lällätteli. Kilpailunhaluisena pikku-Tiinana vain otin kaiken hiukankin haasteelta haiskahtavan tosissani. ;)

Morre: Tuonen tahto

Minä olen siinä mielessä tylsä ihminen, että kavahdan kauhukirjoja ja kirjoja, joissa lapsille tapahtuu jotain pahaa, jälkimmäisiä tämän kesän jälkeen ehkä enemmän kuin koskaan ennen. En kuitenkaan malttanut olla tarttumatta Hanna Morren esikoisromaaniin Tuonen tahto, jossa yhdistyvät nämä molemmat tekijät. Tytin ja Timon ainokainen, Aino, kuolee rattijuopon yliajamana jo kirjan alkusivuilla, ja loppukirja onkin sitten kauhua sanan useammassa merkityksessä – onneksi ei kuiitenkaan kirjallisessa mielessä. 

Minä olen ihminen, joka kovin pitää asioiden lokeroinnista. Niin pidän huolta siitä toimintakykyni kannalta olennaisesta illuusiosta, että kaikki on enemmän tai vähemmän minun hallinnassani. Tuonen tahto osoittautui tällä saralla hieman haastavaksi tapaukseksi. Ensivilkaisulla kirja on puhdasta spefiä, fantasiaa ja kauhua toisiinsa sekoitettuna. Minä en kuitenkaan aina osannut lukea sitä sellaisena. Tytin kokemukset voisi laittaa jonkinlaisen posttraumaattisen stressireaktion piikkiin. Taivas yksin tietää, mitä kaikkea minä olen tänä kesänä yön pimeinä tunteina käynyt läpi tai luullut käyväni läpi, eikä meidän perheemme trauma ollut kuitenkaan yhtä suuri kuin kirjan fiktiivisen perheen. "Eteisen tummanpunaisella matolla kuhisee pieniä hämähäkkejä", kun Timo lopettaa erään puhelun. Lukisiko nuo hämä-hämähäkit nyt konkreettisina vai metaforisina, kun Timon luontosuhdekin on mitä on? Olisi mielenkiintoista tietää, miten kirjan lukisi ihminen, joka (toisin kuin minä) ei lähtisi oletusarvoisesti lukemaan sitä fantasiana ja kauhuna. Mikäli saan mieheni lukemaan tämän, raportoin ihmiskokeeni tuloksista.

Morre luo tunnelmaa taiten. Tytti voittaa sympatiani jokseenkin välittömästi, niin paljon näen hänessä itseäni ja omaa äitiyttäni. Tytin syyllisyydentunteet Ainon sitten kuoltua lienevät joka äidille tuttuja, joskin suurimmalle osalle onneksi huomattavasti lievempinä. Koska olen viettänyt menneenä kesänä varsin monta pimeää hetkeä jossain itsesäälin, -inhon ja -syyllistyksen rajaseudulla, olin lopettaa koko kirjan lukemisen siihen paikkaan, jossa Tytti pohtii:

"Enkö ollutkin sanonut voi vittu! kun raskaustesti oli näyttänyt kahta viivaa? Enkö ollut raskausaikana ankkana vaappuessani toivonut, että koko sikiön voisi lähettää sinne mistä se oli tullutkin? Enkö ollut öisin valvoessani miettinyt, kuinka itku vaimenisi, jos painaisin tyynyn lapsen kasvoille? Enkö ollut uhannut jättää kuralammikkoon heittäytyneen Ainon siihen ja lähteä kotiin yksin?
Nyt minua rangaistaan. Minähän olin koettanut tehdä kaiken kuten kirjoissa ja vauvafoorumeilla sanotaan, mutta salaa toivonut ihan muuta."

Lukijaa on vaikea miellyttää. Jos päähenkilöihin ei ole mitään kosketuspintaa, ei mitään empatian tai vaihtoehtoisesti antipatian aihetta, ei kirja kosketa tarpeeksi tehdäkseen vaikutusta. Jos päähenkilö taas pääsee liiaksi ihon alle, kirja koskettaa ehkä liikaakin.

Tuonen tahto on selkeästi nykypäivässä, tässä ajassa oleva kirja. Kirjassa vilahteleva teknologia ja yleiset (tai no, Timon) asenteet tekevät sen selväksi, ja kerronnassa käytetty preesens voimistaa vaikutusta ennestään. Olisinkin toivonut esiin enemmän sitä takakannessakin mainostettua suomalaista mytologiaa, mutta toisaalta sen liiallinen pohtiminen ja selittäminen olisi ehkä pilannut kirjan mainion, kummitustarinamaisen tunnelman.

Lopulta minulle jäi kuitenkin vähän epäselväksi, mikä se kauhistuttavin kauhuelementti Tuonen tahdossa lopulta oli. Lapsen kuolema taitaa olla monelle vanhemmalle pelottavin olemassa oleva ajatus. Parisuhteen muuttuminen tai ehkä pikemminkin parisuhteen toisen osapuolen todellisen olemuksen paljastuminen trauman jälkeen ei sekään ole aihe, jota en kuvaisi pelottavaksi. Kuoleman epäluonnollisuus nykysuomalaisessa kulttuurissa ei ehkä ole niinkään pelottavaa kuin surullista. Suomalaisten luontosuhteen epäluonnollistuminen – joo, onhan sekin aika karmivaa. Ai niin, olihan tässä kirjassa se yliluonnollinen vaiko ehkä sittenkin superluonnollinen vivahde Mielikkeineen ja maksuineen. Myönnän kirjan loppuratkaisun nostaneen niskakarvani pystyyn.

Lopputulemana voisin ehkä todeta, että Tuonen tahto on kaikkiaan mainio esikoisromaani, joka juoksuttaa lukijaansa tunneskaalan ääripäästä toiseen ja vielä kolmanteenkin sellaisella vauhdilla, että Usain Boltkin jää kauas taakse: säälistä pelkoon, ymmärryksestä raivoon ja muutamaan muuhunkin enemmän tai vähemmän oikeutettuun tunnetilaan, joita en tässä (tai ehkä muutenkaan) tahdo sen enempää eritellä. Teos on kohtuullisen lyhyt, painetussa versiossa on kustantajan mukaan 96 sivua, ja siksi lukukokemus jää ajoittain hieman pinnalliseksi, mutta toisaalta kirjan tunnelma voisi muuttua merkittävästikin, mikäli sitä olisi yritetty venyttää pidemmäksi. Joskus vähemmän on enemmän, vaikka mielelläni olisin lukenut tätä pidempäänkin.

Tiivistettynä
Kuka: Morre, Hanna
Mitä: Tuonen tahto (Osuuskumma, 2016)
Kansi: Magdalena Hai
Tuomio: 4/5 – Useammalla tavalla ja tasolla kauhuelementtejä vilisevä fantasiavivahteinen teos, joka jättää lukijan pohtimaan luontoa, kuolemaa, syyllisyyttä, vanhemmuutta ja kaikkea siltä väliltä.
arvostelukappale kustantajalta

Havaste: Veden vihat

Tämä kesä kun oli vähän, mitä oli, ei lukeminenkaan ollut intressilistallani kovin korkealla. Vaikka olin vuoden ehtinyt odottaa jatkoa Paula Havasteen Maan vihoille, en kirjan ilmestyessä kesäkuussa kauppoihin osannut lainkaan innostua siitä. Lehteilin sitä pariin otteeseen kirjakaupassa, juu, mutta jotenkin ajatuskin Kerten kuvioiden seuraamisesta sai minut ahdistumaan entisestään. Heinäkuun alussa, tämän kesän lukumaratonin alla, puoliksi pakotin itseni ostamaan kirjan, ja ahmin sen sitten kesälukumaratonin aikana kokonaisuudessaan.

Havaste heitti minut jo ensimmäisillä sivuilla niin tukevasti 1100-luvulle, että sieltä nykypäivään kaivautuminen vaati melkeinpä fyysisiä ponnistuksia. Koluvan eli Tallinna ei toki ole minulle henkilökohtaisesti yhtä tärkeä paikka kuin Maan vihojen Tukholma tai Tuulen vihojen Satakunta, mutta toisaalta sillä ei ollut niin väliäkään, sillä olen ehtinyt kiintyä Kertteen niissä määrin, että luultavasti lukisin ihan onnessani monta sataa sivua siitä, kun hän kävelee ympyrää yhden ainoan kuusenrungon ympäri. Sitä paitsi Havaste onnistuisi todennäköisesti kirjoittamaan senkin niin hyvin, että näppäilisin siitä(kin) ylistävän blogitekstin.

En oikeastaan edes tiedä, mihin Vihojen hurmaavuus perustuu. Minä saan tietty kicksejä vanhahtavista (länsimurteiden) sanoista ja mytologiapuolesta. Kertteen olen kiintynyt, kuten jo mainitsinkin, mutta en minä hänestä erityisemmin pidä. Näin, kun kirjan lukemisesta on kulunut jo kuukausi, huomaan mielenmaisemani lähestyvän jollain tapaa sitä alkukesän kestonärkästystä, jossa jo harkitsin koko kirjan lukematta jättämistä. Eiköhän syypää tähän ilmiöön ole Havasteen ilmiömäinen kyky maalata maisemia, lumota lukija kielellä, luoda luonnikkaita ja realistisia hahmoja ja kirjoittaa heidän välilleen kemiaa, josta Neon2:kin voisi vain haaveilla, niin hyvässä kuin pahassakin.

Feministinen sivujuonne on Vihoissa ollut koko ajan vahvasti läsnä eikä Veden vihat ole tässä mielessä mikään poikkeus. Kertte on vahva, omanarvontuntoinen nainen, vaikka välillä jääkin miesten maailmassa yhden sortin heittopussiksi ja koristeeksi. Oppii hän muutaman (riimu)kirjaimenkin! Hän kuitenkin pyrkii aktiivisesti irti siitä roolista, ja saakin vuosituhannen takaisessa miesten maailmassa harvinaiseksi kuvittelemaani kunnioitusta, joskin siihen on aina sotkettuna pelkoa, noitahysteriaa ja muuta kristillistyvän Pohjois-Euroopan hapatetta. Tai no, nimenomaan noidaksi Kertteä ei olla taidettu kirjassa kertaakaan kutsua, monella muulla nimellä kyllä, sillä tuolloin noidat olivat varsinkin suomalaisessa pakanakulttuurissa nimenomaan miehiä. Tässä mielessä Kerten yliluonnolliset lahjat, jotka tässä kirjassa tekevät kaivatun paluun oltuaan vähän taka-alalla Maan vihoissa. Sen sijaan Maan vihoissa läsnä ollutta Larrin kertojanääntä jäin kaipaamaan kovin!

Kerten lapsikuvio oli Veden vihoissa vähän ennalta-arvattava, kun edellisten osien äitiystrendi oli lukijalla muistissa. Olin kuitenkin huomaavinani Kertessä tiettyä aikuistumista tämänkin asian suhteen, sellaista, joka sai minut sympatiseeraamaan häntä aiempaa enemmän. Jään yhä jännityksellä odottamaan, kuulemmeko vielä jotain Toomaksesta.

Havaste on Facebookissa jo lupaillut Kerten tarinalle vielä jatkua, ja aika cliffhanger tuo Veden vihojen lopetus taas oli. Ehkä ensi kesänä asenteeni on vähemmän möllöttävä, vaikka toisaalta nythän minulla on kuukauden lyhyempi odotus edessäni kuin jos olisin kirjan heti uunituoreena lukenut. Ja vaikka olisinkin asenteeltani yhtä mörökölli kuin tänä kesänä, hankin kirjan varmasti ihan vain saadakseni sen hyllyäni kaunistamaan: sen verran upeaa työtä Eevaliina Rusanen on näiden kansien kanssa tehnyt!

Tiivistettynä
Kuka: Havaste, Paula
Mitä: Veden vihat (Gummerus, 2016)
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tuomio: 5/5 – Kertte jatkaa kulkuaan ja kietoo minut tiukemmin pikkusormensa ympärille. Jatkoa odotellessa!

Olen kirjoittanut Vihoista myös aiemmin:
Tuulen vihat
Maan vihat

Rowling et al: Harry Potter and the Cursed Child

Kun tänään katselee ympärilleen, saa tovin pohtia, mitä vuotta taas eletäänkään. Rapakon takana pyrkii presidentiksi Clinton, elokuvateatterissa pyörii "Ghostbusters", koko kaveripiirini vouhottaa Pokémonista ja uusimmista Harry Pottereista, sekä loppuvuodesta ilmestyvästä elokuvasta ja eilen ilmestyneestä teoksesta Harry Potter and the Cursed Child. Ketään ei hidasta se, että Pokémon vaatii istumalihasten siirtämistä sohvalta ulkoilmaan, "Ghostbusters" on oikeastaan kasaria eikä ysäriä, "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat" sijoittuu aikaan kuutisenkymmentä vuotta ennen Potterin poijaan syntymistä ja Harry Potter and the Cursed Child ei sinänsä ole romaani vaan näytelmäkäsikirjoitus eikä se edes ole J. K. Rowlingin kaikkivaltiaasta kynästä, vaan sen on kirjoittanut muuan Jack Thorne - joskin Rowlingin ja John Tiffanyn kanssa kirjoittamansa tarinan pohjalta.

Niin vain minäkin olin eilen aamupäivällä kärppänä kirjakaupassa ostamassa kirjaa, vaikka alkuun hieman epäilevästi siihen suhtauduinkin. Potterin tarina sai mielestäni aika hyvän päätöksen yhdeksän vuotta sitten Deathly Hallowsin epilogissa, olkoonkin, että se lukuhetkellä tuntui minusta enemmän huonolta fanfictionilta kuin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani merkittävästi muovanneen kirjasarjan lopetukselta. Jatko-osa tuntui paitsi turhalta myös epätoivoiselta rahastukselta, vaikka eipä Rowlingilla taida pikkurahasta olla puutetta. Lisäksi käsikirjoitus tekstiformaattina on minulle viittä vaille vastenmielinen: laiska mielikuvitukseni ei riitä täyttämään niitä aukkoja, jotka käsikirjoituksen ja näyttelemisen (tai näytelmän seuraamisen) välille jää.

Sitä paitsi eihän Cursed Childia voi lukea, koska sitten se on mitä suurimmalla todennäköisyydellä kokonaan, iäksi ohi. "Sillä" viittaan tietysti Potterverseen, Harry Potterin tarinaan ja maailmaan, johon se sijoittuu. "Ihmeotukset" sijoittuvat 1920-luvun Yhdysvaltoihin, mikä toki sinänsä on ihastuttava miljöö jii än ee, mutta eihän se millään muotoa sama asia ole. Kuten kaikki minun lukutapani ja -tottumukseni tuntevat ehkä arvaavatkin tämän esipuheen perusteella, suorastaan ahmin kirjan, vaikkakin sydän tästä ristiriidasta solmussa. Samaan aikaan tahdoin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu mutta en tahtonut kuitenkaan lukea enempää, jottei kirja ikinä loppuisi.

Lukukokemus itsessään oli ainutlaatuinen. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa sen jälkeen, kun viimeksi olen uutta Potteria lukenut vuonna 2009. En minä oikein osaa mieltää itseäni edes samaksi ihmiseksi kuin se nuori, naiivi naisenalku, joka yksiössään rannikkokaupungissa ahmi Harry Potter and the Deathly Hallowsia. Nimenikin on vaihtunut sen jälkeen, hiisi vie! Tämän vuoksi ehkä olikin niin hienoa, että ne kanssani rasittavat teinivuodet läpikäyneet nuoret velhot olivat itsekin, noh, keski-ikäistyneet. Ärsyttävistä teineistä oli tullut tylsänpuoleisia uraohjuksia ja nelikymppisiä aikuisia. Minä en miellä itseäni uraohjukseksi enkä nelikymppiseksi, koska en kumpaakaan ole, mutta työorientoituneena kolmekymppisenä osaan samaistua. Niin, ja lapset. Potter-Weasley-Granger-klaanin jälkeläisten ansiosta tunsin ehkä vielä suurempaa sympatiaa vanhempaa polvea kohtaan: vaikka omat lapseni ovat pienempiä, monet ajatusmallit ja -kuviot tuntuivat silti tutuilta.

Puhun vanhemmasta polvesta, koska juuri sitä Harry, Hermione, Ron, Draco ja muut tutut kirjassa edustavat. Pääosaan nousee uusi sukupolvi, se, josta Deathly Hallowsin epilogista saimme maistiaisen, etunenässään Albus Severus Potter ja Scorpius Malfoy. Jotta meidät jupisevaisemmatkin vanhat fanit saadaan mukaan, vie käsikirjoitus lukijan ajassa sinne, tänne ja vaihtoehtoisiin todellisuuksiin muun muassa unien ja takaumien avulla niissä määrin, että mukaan pääsevät vanhojen rakkaiden ystävien (Kalkaros!) lisäksi myös vanhat viholliset (Umbridge!), jotka kirjan todellisuudessa eivät ehkä enää muutoin olisi syystä tai kolmannesta relevantteja. Onhan mukana Dumbledorekin, joka saa jaella niitä itkettävän tarkasti osuvia elämänohjeitaan ja jonka roolille seitsemässä ensimmäisessä kirjassa saadaan ainakin minun kauan kaipaamaani oikeutusta. 

Olisinko nauttinut Harry Potter and the Cursed Childista, jos siinä olisi ollut yhtään vähempää puhdasta Potter-nostalgia saati jos se olisi sijoittunut aivan toiseen maailmaan? En, en varmastikaan. Miksi minun toisaalta pitäisi edes pohtia tällaista asiaa, kun en kirjasarjojen osiakaan arvioi niinkään itsenäisinä teoksina kuin juuri osina kokonaisuutta? Sellainen Cursed Child nimittäin on. Se tarttuu palloon (ja Pottereihin) tasan siinä, mihin J. K. Rowling sen vajaa vuosikymmen sitten jätti, Kings Crossin aseman laiturille 9 3/4 yhdeksäntoista vuotta Tylypahkan taistelun jälkeen, ja vie heidän tarinaansa eteenpäin syventäen sitä sopivissa kohdissa. Ehkä käsikirjoitus ei ole minulle se paras tekstiformaatti luettavaksi, mutta minä nautin Cursed Childin lukemisesta silti silmittömästi. Tunne tuskin oli kovin erilainen kuin jos voisin matkustaa niihin huolettomampiin nuoruusvuosiin, jolloin luulin, että elämäni oli ajoittain kovin rankkaa ja vaikeaa.

Minä en juuri koskaan naura ääneen saati itke kirjaa lukiessani. Tämän kirjan äärellä sekä itkin että nauroin, ja sen loputtua tirautin ihan vain periaatteesta vielä kyyneleen. Englanniksi voisin todeta olleeni "full of feels", täynnä tunteita, ja se käyköön tähän blogikontekstiinkin. Montaa kirjasarjaa ei tässä maailmassa ole, joilla on potentiaalia saada minusta puristettua näinkin voimakas tunnereaktio, ja ihan vain sen, silkan nostalgian, orastavan keski-iän kriisin ja kaiken muun ulkokirjallisen ja subjektiivisen hömpän vuoksi en voi olla rakastamatta tätäkin teosta. Ei se ehkä kovin järkevää, aikuismaista, objektiivista ja sensellaista ole, mutta ei kai aina tarvitse ollakaan.

Tiivistettynä

Kuka: Rowling, J. K., Tiffany, John & Thorne, Jack

Mitä: Harry Potter and the Cursed Child: Parts One and Two (Little, Brown 2016)

Kansi: Duncan Spilling

Tuomio: 5/5 – Aikamatkailun pitäisi olla jokseenkin mahdotonta, mutta minä palasin sujuvasti vuosikymmenen ajassa taaksepäin tätä lukiessani.

P.S. Olen lukenut seitsemännen Potter-kirjan vain englanniksi, enkä ehkä siksi osaa ajatella sitä suomeksi, olkoonkin, että Jaana Kapari-Jatan suomennokset ovat poskettoman hienoja. Harry Potter and the Deathly Hallows on siis suomeksi Harry Potter ja kuoleman varjelukset (Tammi, 2008). Harry Potter and the Cursed Childin suomennos, Harry Potter ja kirottu lapsi, ilmestyy marraskuun 8. päivä ja suomentajana on luonnollisesti Kapari-Jatta.

Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus

Suunnilleen kuukausi sitten seisoin Tampereen yliopistollisen sairaalan kioskilla pohtien, että joku pokkari voisi olla hyvä idea. Kuusivuotias Marttina täällä blogissa tunnettu esikoisemme oli juuri siirretty "aikuisten teholta" lasten teho-osastolle edellispäivän kraniotomian jälkeen, ja minä kuvittelin edessäni olevan varsin monta tuntia nukkuvan lapsen sängyn vierellä istuskellen. Joku sellainen kevyenpuoleinen hömppä tai dekkari voisi olla senhetkiseen mielenmaisemaani sopiva kirja. Kun pokkaritelineestä sitten löytyi edullinen tuplapokkari, joka koostui Sujata Masseyn kahdesta ensimmäisestä Rei Shimura -kirjasta, oli päätökseni sitä myötä tehty. Namupussi, pokkari ja sängyn vierelle unta vartioimaan siis!

Muuten ajatuskulkuni oli varsin hienoa, mutta en ottanut huomioon muutamaa seikkaa. Ensinnäkin lapsen leikkauksen jälkeiset kivut olivat niin kovia, ettei edes säännöllisesti suoneen tuupattu morfiini hillinnyt niitä (ts. tuonut unta) kuin hetkeksi kerrallaan. Kun kivut sitten joskus kolmannen leikkauksen jälkeisen vuorokauden aikana alkoivat toden teolla helpottaa, alkoi sen sortin kuntoutus- ja viihdytysrupeama, ettei äidinkään sopinut keinutella kiikkustoolissa nenä kirjassa kiinni. Sitä paitsi siinä kiikkustoolissa sängyn vierellä istuessanikin olin äideille tyypillisesti huolesta fyysisesti ja henkisesti niin kipeä, että lukeminenkin takkuili. Parhaassa (tai pahimmassa) välissä junnasin samaa sivua pitkälti toista tuntia tajuamatta siinäkään vaiheessa, että sen puolivälin paikkeilla löytyy lumihangesta kalmo.

Tämän alustuksen jälkeen ei liene suuri ihmettelyn aihe, kun myönnän, ettei Rei Shimuran ensimmäinen tapaus varsinaisesti yltänyt suurien kirjallisuussuosikkieni joukkoon. Kirjan alku tuntui jotenkin laahaavan, mikä toki saattoi johtua jo mainitsemastani syystä kirjan hitaaseen etenemiseen. Japanilaiset henkilönnimet menivät iloisesti sekaisin, mutta niin menivät kyllä kaikki muutkin. Rein ongelmat tuntuivat jotenkin ärsyttävän yksinkertaisilta omaan tilanteeseeni verrattuna: Onko ne syömäpuikot pakko tunkea toisen miso-keittoon? Onko oikeasti niin kamalaa, jos kohtalo paiskaa tatamiin ilmeisen kuuman skotin kanssa? (Olen lukenut Diana Gabaldonini, joten arvaukseni on: EI!)

Kun Martti alkoi toipua ja pääsi kotiin viikko leikkauksen jälkeen, alkoi oma asennevammanikin helpottaa ja kirja edetä. Jouduin myöntämään, että Rei on oikeastaan ihan sympaattinen, joskin ehkä turhan täydellinen itse valitsemine puutteenalaisuuksineen. Seksuaalivähemmistöön kuuluva kämppäkaveri tuntui jotenkin jo nähdyltä kuviolta ja tajusin tätä merkintää kirjoittaessani mieltäneeni Richardin voimakkaasti "Unbreakable Kimmy Schmidtin" Tituksen kaltaiseksi. Täsmälleen samanlaiseksi siis.

Johtuipa alkutahmeus sitten ulkokirjallisista tekijöistä eli ei, alkoi kirja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen päästä niissä määrin vauhtiin, että luin sen loppuun enemmän kuin mielelläni. Vaikka taiton ajoittaiset ongelmat erityisesti repliikkien rivityksen (tai sen puutteen) suhteen hieman häiritsivät, oli teksti itsessään sujuvaa ja Titta Leppämäen suomennos onnistunut. Hömppädekkari (chick-dekkari, tipudekkari -- millä nimellä chick-litin ja dekkarin rakkauden hedelmää kutsuisi?) on yllättävän toimiva genre, vaikka taidan jatkossa nauttia dekkarini ilman tuskastuttavan yksityiskohtaisia pukeutumiskuvauksia. Tai no, kai tuo tuplapokkarin jälkimmäinen puolikaskin pitää vielä lukea... 

Tiivistettynä

Kuka: Massey, Sujata

Mitä: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (Gummerus, 2000/2016)

Alkuteos: Salaryman's Wife (1997)

Käännös: Titta Leppämäki

Tuomio: 3/5 – Kelpo kertomus ja mukavan aivoton genre. Yhdistelmä olisi toisessa elämäntilanteessa ehkä iskenyt paremmin tähän lukijaan.