1918-haaste

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu polkaisi taannoin käyntiin lukuhaasteen vuoden 1918 moninimisen sodan tiimoilta. Koska tuo nimenomainen sota vaivaa mieltäni ja jollain tapaa kiehtookin minua, en voi olla osallistumatta. Olen käsitellyt useita aihepiiriin liittyviä tai vähintään sitä liippaavia kirjoja blogissani ja siinä sivussa käsitellyt omia ajatuksiani ja muistojanikin – ei tietenkään varsinaisia sotamuistoja vaan sotaan liittyviin muistomerkkeihin ja muisteloihin liittyviä mokomia. Haluankin aloittaa omalta osaltani haasteen muistelemalla ja kaivelemalla blogimenneisyyttäni kuvin, sanoin ja linkein ennen kuin alan urakalla syventyä uusiin kirjoihin, näyttelyihin ja muihin teemaan liittyviin materiaaleihin.

Jukka I. Mattilan ja Jarkko Kempin Suomen vapaussota 1918 on tiiviydessään tehokas perustietopaketti vuoden 1918 sodasta. Se on myös tarpeeksi selkeä upotakseen imetyshuuruisiin äidinaivoihin, kuten itse tulin todistaneeksi. Kirjasta kirjoitellessani pohdin myös henkilökohtaista kosketuspintaan sisällissotaan, ja totesin sitä löytyvän yllättävänkin paljon.

Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918 herätteli minut huomioimaan, millainen perustavanlainen murros on vuosisadassa tapahtunut eikä vähiten lapsuuden ja lapseuden käsitteiden kohdalla. Isoisovanhempani ja omat lapseni viettivät ja viettävät lapsuutensa kuin aivan eri planeetoilla.

Punakaartien naiskomppaniat ovat kiehtoneet minua käsitteenä siitä asti, kun tajusin niiden radikaaliuden vuosisadan takaisessa Suomessa ja maailmassa. Anu Hakalan Housukaartilaiset lähestyi aihetta nimenomaan Maarian punakaartin naiskomppanjan varsin kapeasta näkökulmasta, enkä saanut teoksesta oikein kiinni. Lauri Lepolan Rohkeat punatytöt Tampereella lähti minua miellyttävän manselaisista näkökohdista, mutta kirjan käytännön toteutuksen ontumisen ja kirjailijan erityisen puolueellisen asenteen vuoksi en pystynyt keskittymään kirjassa siihen olennaisimpaan sisältöön.

Punaisia naissotilaita fiktion keinoin käsittelee harvinaisen menestyksekkäästi Anneli Kanto romaanissaan Veriruusut. Kirjan sisarromaani Lahtarit käsittelee samaa sotaa valkoisesta näkökulmasta. Tämä romaanipari kuuluu eittämättä suurien suosikkieni joukkoon ja soisinkin ensi vuonna ilmestyvän uuden painoksen Veriruusuista.

Vuoden 1918 tapahtumiin viitataan ehkäpä itsestäänselvästi myös monissa 1900-luvun alkupuoliskolle sijoittuvissa kotimaisissa romaaneissa: J. P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään ja Sirpa Kähkösen Graniittimies erinomaisina esimerkkeinä mainittakoon.

McEwan: Pähkinänkuori

Ian McEwanin Atonement on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, ja yksinomaan sen myötä julistin kymmenisen vuotta sitten McEwanin yhdeksi Suosikkikirjailijoistani isolla alkukirjaimella. Olen viime vuosina kuitenkin enemmän tai vähemmän tietoisesti vältellyt McEwania, sillä kolmen pienen lapsen univelkaisena äitinä en koe henkisen kapasiteettini olevan välttämättä niin hyvä kuin McEwania lukiessani soisin sen olevan. Nyt, kun kuopuskin on jo kolmevuotias enkä voi enää paria kuukautta kauempaa sanoa olevani kolmen alle kouluikäisen äiti, olen tullut siihen tulokseen, ettei henkinen kapasiteettini tästä mainittavasti tule enää parantumaankaan. Parempi siis vain tarttua McEwaniin ja ottaa irti, mitä saa.

Pähkinänkuoren ostin ensimmäisistä palkkarahoistani reilu kuukausi sitten, sillä uumoilin etukäteen, että kirja on hyllypaikan väärtti. En ollut väärässä. Murhamiehiä (ja -naisia), kolmiodraamaa ja perhedynamiikkaa sikiön silmin kuulostaa yhdistelmänä vähintäänkin omituiselta, mutta McEwanin kirjoittamana sekin osuu ja uppoaa. 

Niin, kirjan minäkertoja on sikiö, äitinsä kohdussa köllivä (ei enää kelluva, kuten hyvin selväksi tulee) poikavauva. Laskettuun aikaan on kirjan alkaessa vielä pari viikkoa, ja vauvanketale on valveutuneempi ja puhuu viisaammin kuin tämä äiti-ihminen. Toisaalta sikiösankari vaikuttaa perineen aika paljon henkisistä kyvyistään isältään, sillä hänen äitinsä, joka vaikuttaa monellakin tapaa varsin epämiellyttävältä ihmiseltä. Toisaalta hän on ruokkinut lapsensa kehitystä kuuntelemalla ahkerasti uutisia ja erilaisia podcasteja, jotka kertoja on yksiöönsä kuullut.

Vaikka vauva tiedostaa äitinsä moraalin ja monen muunkin seikan kyseenalaisuuden eikä ainoastaan tyydy kritisoimaan sitä vaan yrittää myös aktiivisesti vaikuttaa äitinsä tekemisiin satunnaisesti siinä onnistuenkin, nousee yhdeksi kirjan teemaksi ehdoton rakkaus. Lienemme kaikki tottuneet tämän termin kohdalla ajattelemaan erityisesti äidinrakkautta, mutta ainakin tälle vanhemmuudestaan epävarmalle äidille oli ihan tervetullut muistutus, että yhtä ehdotonta on lapsen rakkaus äitiä (tai vanhempaa) kohtaan. Vaikka lapsi ei pidä äitinsä teoista ja tuomitseekin ne, hänen rakkautensa ei lopulta horju, joskin välillä horjahtelua on ilmassa.

Vaikka kirjan juoni tuntuu kietoutuvan sikiön vanhempien parisuhdekriisin, jos sitä nyt siksi voi sanoa, kiemuroihin, McEwan onnistuu ujuttamaan mukaan aimo annoksen yhteiskuntakritiikkiäkin. Kirja herättää ajatuksia eikä niinkään täydellisen murhan suunnitteluprosessin kuin omien kulutustottumusten ja ajattelumallien tiimoilta.

Omat lähtökohtani kirjan lukemiseen ovat auttamattoman puolueelliset, mutta uskaltaudun silti julistamaan, että McEwan on nerokkuudessaan kertakaikkisen uniikki kirjailija. Kuka muu käsittelisi pariinsataan sivuun Suuria Aiheita näin kattavasti samalla, kun kertoo ikään kuin kertojan monologin mahdollistavana kehysjuonena paremman tarinan kuin moni muu kirjansa ainoana antina. McEwanin kielenkäyttö on yhtä hurmaavaa ja suorastaan huumaavaa kuin aina, ja Juhani Lindholmin käännös tekee sille oikeutta niin täydellisesti kuin ylipäätään kauniilla mutta niin kovin erilaisella kielellämme on mahdollista.

Silti. Pähkinänkuori ei ole parasta McEwania, ja sitä olisin tietysti tahtonut taukoni jälkeen lukea. Siitä syystä en järjenvastaisesti anna kirjalle täyttä viittä pistettä mutuhuttuiluasteikollani. Siitä huolimatta kirja on ehdottomasti parhaita tänä vuonna lukemiani.

Pähkinänkuoresta on kevään aikana kirjoiteltu (minun nähdäkseni yksinomaan) ylistyslauluja laajalti pitkin Kirjablogistaniaa. "Kuka ikinä olisikaan niin ansainnut kirjallisuuden Nobelin kuin Ian McEwan!" huudahtaa kirjan äärellä Leena Lumi, kun taas Arja äkkää kirjan olevan yhdenlainen toisinto Hamletista pari esimerkkiä mainitakseni.

Tiivistettynä
Kuka: McEwan, Ian
Mitä: Pähkinänkuori (Otava, 2017)
Alkuteos: Nutshell (2016)
Suomennos: Juhani Lindholm
Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno kirja, vaikkakaan ei mielestäni McEwanin paras. Silti parempi kuin moni muu.

Atwood: Orjattaresi

Kun lukuaika ja -energia on kortilla, tapaan hakeutua illalla television ääreen. Inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta lukemisen kannalta kai aika surkeaa. Vai onko sittenkään? Nyt alkaa nimittäin uhkaavasti näyttää siltä, että saan aikaiseksi lukea kirjoja, joiden televisioversiot haluan katsoa, ja kaikkihan tietävät, että kirja täytyy lukea ennen audiovisuaalisen version vilkaisua: ensin Neil Gaimanin American Gods ja nyt Margaret Atwoodin Orjattaresi (alkup. The Handmaid's Tale), jonka televisioversio on pyörinyt tovin HBO:lla. 

Näköradio sikseen.

Orjattaresi ei ole uusi kirja: teos ilmestyi jo 1985 ja suomennoskin jo seuraavana vuonna. Amerikan maalla kirjaa tunnutaan pidettävän yhden sortin modernina klassikkona ja dystopiakirjallisuuden kulmakivenä. En lainkaan ihmettele tätä. Alusta alkaen kirja tuo mieleen George Orwellin mestarillisen 1984:n, ja omassa yhdistelyyn taipuvassa päänupissani huomasinkin pian mieltäväni Orjattaresi olevan jenkkinäkökulma samaan tarinaan. Eihän tuo läheskään yksi yhteen mene, mutta suotakoon bloggarille tonttulakin sisäinen hömpöttelynsä.

Orjattaresi maailma on äärimmäisyyksiin ja reippaasti sen ylikin viety republikaaniamerikkalainen utopia, näennäisen kristillinen teokratia, jossa vain harvoilla ja valituilla on oikeus lisääntyä. Tokikaan lisääntyminen ei ole aivan näin yksioikoista puuhaa ja monet vaimoiksi kelpaavista ovat lisääntymiskyvyttömiä: ratkaisuksi ongelmaan on tuotu orjattaret, naiset, joiden ainoa tehtävä ja tarkoitus on tuoda maailmaan isäntänsä lapsi tai tulla karkotetuksi siirtokuntiin mahona. Vaimoista tulee äitejä, orjattaret ovat synnyttäjiä, ja perinteisesti toisiinsa liittyneiden roolien lujittamiseksi vaimot ovat läsnä sängyssä ja synnytyksissä, kun orjatar hoitaa varsinaiset työt, jos ilmaisu sallitaan. Viittaus nyky-Yhdysvaltoihin on ehkä kärjistetty, mutta kun Trumpin hallinnon tempauksien seuraamiselta ei voi välttyä, ei tälle assosiaatiollekaan mahda mitään.

Tahtoisin kovin kirjoittaa niinkin melodramaattisen lauseen kuin, että Orjattaressasi rakkaus on ylellisyys, mutta se ei olisi laisinkaan totta. Ylellisyys viittaa terminä johonkin tavoittelemisen arvoiseen, kun kirjan maailmassa rakkaus on silkkaa turhuutta, poikkeama ihmiskunnan historian läpi kulkevien järjestettyjen järkiavioliittojen sarjassa. Kaltaiselleni ihmiselle, joka näkee kristinuskon nimenomaan rakkauden kautta, kirjan kaltainen rakkaudeton teokratia on niin kertakaikkisen absurdi ajatus, että aivoni kävivät kirjaa lukiessani hirmuisilla ylikierroksilla: Voiko Raamattua tosiaan lukea näin sokeasti? (Voi, sen tiedän, eikä tarvitse paljon edes yrittää.) Kun otetaan vielä huomioon oma naissukupuoleni ja roolini kahden tyttären äitinä, saadaan aivojen kierroslukumittari kriittiselle tasolle.

Kirjan päähenkilö ja pääasiallinen minäkertoja on orjatar, joka tunnetaan vain hänen isäntänsä nimestä johdetulla patronyymillä Frediläinen (engl. Offred, Of-Fred). Hänen muistojensa kautta lukija pääsee seuraamaan "nykymaailman", kirjan menneisyyden (ja todennäköisesti myös meidän menneisyytemme, kun otetaan huomioon, että kirja on yli 30 vuotta vanha), muuttumista totalitaariseksi teokratiaksi. Päiväkirjanomaiseen tekstiin mahtuu kuvausta niin päivien kulumisesta kuin öiden pimeydestä, niin konkreettisesta kuin psyykettä ravistavien vanhan elämän muistojen aiheuttamasta. Frediläisen tuska, ahdistus ja kapinahenki tulevat preesensmuotoisen kerronnan avulla niin lähelle lukijaa, että ei enää olla iholla vaan suoraan sielussa. Hahmon kehityskaari on realistisuudessaan hieno ja kovin inhimillinen.

Kovin paljon en tahdo lähteä avaamaan lukukokemustani tästä kirjasta. Pelkään sekä spoilereita että valvovaa Isoveljeä pelottaisin omilla tulkinnoiltani kirjan mahdolliset tulevat lukijat jonnekin kaukaisuuteen. Totean kuitenkin ikään kuin loppukaneetiksi, että saatuani kirjaston kirjan luettua, tilasin kirjan myös omaan hyllyyni. Se kertonee osaltaan jotain.

Tiivistettynä
Kuka: Atwood, Margaret
Mitä: Orjattaresi (Kirjayhtymä, 1986)

Alkuteos: The Handmaid's Tale (1985)

Suomennos: Matti Kannosto

Kansi: Hannu Väisänen (maalaus), Marjukka Sahakangas (typografia)

Tuomio: 5/5 –  Hyytävän hieno ja valitettavan ajankohtainen teos, joka nosti lukijan niskakarvat pystyyn monellakin tapaa. Ehdottomasti moderniksi (onhan reilu 30-vuotias kirja vielä moderni?) klassikoksi katsottava.

Gaiman: American Gods

Amerikkalainen kaapelitelevisiokanava Starz alkoi hiljattain pyörittää televisioversiota Neil Gaimanin American Gods -romaanista. Kanava on minulle ennestään tuttu lähinnä Diana Gabaldonin Outlander-sarjan filmatisoinneista, joista olen pitänyt kovin, joten päätin ottaa Gaimanin kirjan käsittelyyni ihan siltä varalta, että joku suomalainen kanavakin viitsisi ottaa sarjan levitykseen, ettei minun tarvitsisi dvd-versiota vartoa. Sitä paitsi kaltaiselleni mytologiafanille kirjan lähtökohdat kuulostivat varsin mukavilta: pakanajumaluuksia permanto piukassa taistelemassa uudempien vastineittensa kanssa ihmisten amerikkalaisten sieluista. Mikäs sen mukavampaa! 

Pohjois-Amerikan mannerta tulee kirjassa reissattua ristiin rastiin, ja se jos jokin tulee selväksi niin se, että maa on monimuotoisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi äärimmäisen epäsuotuisaa maata eri entiteeteille. Kulttuurien ja uskontojen sulatusuunissa perinteisemmät jumalolennot, kuten Odin, Anubis ja Kali, saavat tehdä tietä uudemmille, vaikkapa mediaa ja teknologiaa edustaville jumaluuksille. Tämä tietenkään ei miellytä muinaisjumaluuksia, joiden koko olemassaolo (tai ainakin voimat, mutta mitä on voimaton jumalolento?) on riippuvainen siitä, että heihin uskotaan:

"Gods die. And when they truly die they are unmourned and unremembered. Ideas are more difficult to kill than people, but they can be killed, in the end." (s. 65)

Ihmisten tehtävä on uskoa ja kuvitella, täyttää heitä ympäröivä pimeys kummituksilla, jumalalilla ja ties millä maahisilla, ja vanhojen jumalien kohdalla myös ruokkia heidän voimaansa sopivin uhrein, joiden laatu tietysti riippuu täysin siitä, kenelle uhrataan. Kuten nykyiseen, sekulaarisagnostiseen ajatteluun jollain tapaa sopii, ovat jumalat pikkumaisia otuksia, joille ihmiset ovat vain pelinappuloita jumaltenvälisissä sodissa kiukkukohtauksissa.

Kirjailijana Gaiman on sitä kategoriaa, että hänet voisi sijoittaa uusien jumalien joukkoon. Kieli on taidokasta, virkkeet sopivan monimutkaisia ja sanasto sen sorttista, että ajoittain harkitsin sanakirjan käyttämistä (mitä en tee koskaan englanniksi tai ruotsiksi lukiessani). Raskaista teemoistaan huolimatta American Gods vilisee huumoria, joka saa ainakin minut naurahtelemaan ajoittain ääneen (mitä en tee lähes koskaan). Intertekstuaalisten ja interkulturaalisten viittausten määrä on huimaava, eikä Gaiman juuri vaivaudu selittelemään sutkautuksiaan. Joko lukija tajuaa tai sitten ei.

Varsinaisen pääjuonen lisäksi American Gods vilisee enemmän ja vähemmän oleellisia sivujuonia: on zombie-vaimoa, on näennäisen täydellisen pikkukaupungin pinnan alla kuplivia kauhuja ja ties mitä. Kuvittelisin tämän kirjan aspektin toimivan erinomaisen hienosti televisioversiossa. Kirjassa jokin nimittäin tökki ainakin tällä lukijalla. En nyt varsinaisesti joutunut pakottamaan itseäni lukemaan kirjaa, mutta ei se ihan omalla painollaankaan edennyt. En tiedä, mistä tämä johtuu. Kieli, juoni, hahmot, kaikki perustekijät ovat vähintäänkin kunnossa, usein enemmänkin. Ehkä kirja oli vain liikaa kaikkineen.

Samaan efektiin olen törmännyt George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire -sarjan kanssa. Vaikka kirjat sinänsä toimivatkin ja olen ne kaikki lukenut, on lukeminen takunnut, kestänyt ja venynyt. Sen sijaan televisioversiona homma on toiminut viittä vaille sekopäiseen fanitukseen saakka. Mieheni ehdotti, että alkaisin suosiolla vältellä nykyfantasiaa ja pitäytyisin Tolkienissani, mutta ihan noin yksioikoinen ei asia (kaiketi) ole.

Mikäli joku innostui kirjasta, mutta ei halua tarttua siihen alkukielellä, Mika Kivimäki on suomentanut teoksen osuvalla nimellä Unohdetut jumalat, ja suomennoksen on kustantanut Otava (2002).

Tiivistettynä
Kuka: Gaiman, Neil
Mitä: American Gods (2001)
Tuomio: 3/5 – Moderni klassikko ei istunut täysin minun makuuni ainakaan ensimmäisellä lukukerralla, vaan paljoutensa vuoksi pikemminkin työnsi luotaan. Ehkä televisioversio osuu makuuni paremmin: tarina on kuitenkin kovin hieno!

Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Kun eräänä rankan työviikon jälkeisenä perjantaina löytyi kynnysmatolta arvostelukappaleena (kiitos!) tänään julkaistava neurokirurgi Henry Marshin omaelämäkerrallinen teos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta, arastelin vähän siihen tarttumista: oman perheeni kerryttämä kokemus neurokirurgiasta on sen verran tuoreessa muistissa, että jo valmiiksi uupuneessa mielentilassani saattaisin vallan väsähtää, jos kirja sattuisi oikeista (tai vääristä) naruista vetämään. Lasten katsoessa alkuillan ohjelmiaan lehteilin kuitenkin kirjan alkusivuja, ja jonkin ihmeen kautta ja kaikesta uupumuksestani huolimatta päädyin lukemaan lopulta koko kirjan vielä samana iltana. 

Marsh kirjoittaa minun nähdäkseni varsin kansantajuisesti ja avaa esimerkiksi aivojen anatomiaan liittyviä käsitteitä niissä määrin, että kirjan kanssa pärjää totaaliummikko maallikkokin. Ja miten Marsh kirjoittaakaan! Kieli on Ulla Lempisen mainiossa suomennoksessa soljuvaa ja tarina ja keissit tempaavat lukijan mukaansa niin, että jo kirjan alkusivujen lehteily saattaa temmata matkaansa niin, että käy kuten minulle. Moniko pystyy tällaisen alun jälkeen laskemaan kirjan käsistään tuhahdellen jotain aiheen triviaalisuudesta ja turhuudesta? 

"Joudun usein leikkaamaan aivoja, ja se on minusta kauheaa. Poltan aivojen kiiltävällä pinnalla risteileviä kauniita, monihaaraisia verisuonia polttopinseteillä. Teen aivojen pintaan pienellä skalpellilla viillon, johon työnnän ohuen imun – aivojen koostumus on hyytelömäinen, joten imu on aivokirurgin perustyökalu. Leikkausmikroskoopin avulla tunnustelen tietäni alaspäin aivojen pehmeän, valkoisen aineen halki ja etsin kasvainta. Mielikuva siitä, että imu liikkuu ajatuksen, tunteen ja järjen halki ja että muistot, haaveet ja pohdinnat koostuvat hyytelöstä, on kerta kaikkiaan liian omituinen ymmärrettäväksi. Näen vain ainetta." (s. 13)

Marshin kieli on kirjan esipuheen kirjoittaneen Jörn Donnerin mukaan eleganttia, enkä voi muuta kuin nyökytellä raivokkaasti. Kieli on tavallisuudessaankin ja juuri sen vuoksi hienoa. Sanotaanhan sitä, että vasta silloin hallitsee jonkun asian hyvin, kun sen osaa selittää maallikolle (tai lapselle) niin, että tämä ymmärtää, ja juuri niin Marsh tekee. Neurokirurgian hienouksia ei kuitenkaan väännetä ihan ratapalkista, vaan lukijalle jää oivaltamisen iloa – tai varaa googlettaa.

Meidän oma kontaktimme neurokirurgiin oli ja toivottavasti jääkin suhteellisen lyhyeksi. Tapasimme miehen maanantaina ja puhuimme hänen kanssaan puhelimessa keskiviikkona sen jälkeen, kun poikamme oli melkein puolen vuorokauden leikkauksen jälkeen toimitettu teho-osastolle. Siitä huolimatta radiologit ja muut eivät jääneet samalla tapaa mieleen, vaikka heidän panoksensa pojan parantamiseen oli vähintään yhtä suuri. Aivoleikkauksen dramaattisuuden rinnalla sädehoito ja muut näyttävät suhteellisen himmeiltä. Jälkiviisastellen on ehkä hyvä, etten ollut lukenut tätä kirjaa vaikkapa vuosi sitten, sillä potilaalle (tai tässä tapauksessa potilaan äidille) ei tee hyvää mieltää neurokirurgia ihmiseksi, lihaa ja verta olevaksi kuolevaiseksi, jollaisena Marsh kirjassaan esiintyy. Kirjan takakannessakin olevassa sitaatissa Marsh pohtii:

"He kutsuvat meitä sankareiksi, joskus jumaliksikin. Ehkä he eivät koskaan täysin tajua, miten vaarallinen leikkaus oli ja miten onnekkaita he ovat toivuttuaan niin hyvin. Kirurgi sen sijaan on viipynyt hetken taivaassa käytyään ensin helvetin porteilla."

Väittäisin useimpien potilaiden ja omaisten kuitenkin ymmärtävän leikkauksen vaarat ja oman onnekkuutensa, joita jopa kaksivuotias pikkusiskokin osasi meidän tapauksessamme pelätä, vaikkei ihan osannut sitä ääneen ilmaistakaan. Itse sain jonkinlaista lohtua neurokirurgien inhimillistymisen aiheuttamaan järkytykseeni siitä, että aivokirurgia tuntuu kuitenkin olevan vain työtä, ei tavallaan niin kovin erilaista verrattuna omaan alaani. (En kyllä usko, että hammaslääketiedettä ja aivokirurgiaa saa oikeasti rinnastettua kaltaiseni fanaatikkokaan, mutta yritys on kovaa!) 

Marsh ei kaunistele asioita kirjoittaessaan, mikä on sekä kirous että siunaus kaltaiseni lukijan silmissä. Toisaalta hän kuitenkin pysyy pitkälti asiassa: omaelämäkerraksi ja muistelmiksikin tituleerattu Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta keskittyy muutamia sivuhuomautuksenomaisia tekstinpätkiä lukuun ottamatta Marshin uraan. Pitkän uran aikaiset ihmiskohtalot kuitenkin tuntuvat tosissaan koskettavan miestä, mikä edelleen heikentää vaikutelmaa puolijumalallisista yli-ihmisistä leikkausmikroskoopin äärellä. Samaa heikentävää vaikutelmaa tuovat neurokirurgin pohdinnat kuolemasta ja kuolevaisuudesta, olkoonkin jollain tapaa lohduttavia.

Jos Marsh ei ole ulkoisesti mikään Derek Shepherd, tuo kakkossuosikkini neurokirurgeista (heti poikani leikanneen jälkeen), ei toimi oikean maailman sairaaladynamiikkakaan niin kuin "Greyn anatomiassa". Byrokratia pyörii suurissa sairaaloissa taustalla lamauttavassa mittakaavassa, ja Marshkin ilmaisee närkästystään sitä ja aina muuttuvia tietokoneohjelmia, potilastietojärjestelmiä ja muita nykypäivän epäihanuuksia kohtaan.

Jos keksimällä keksin jotain negatiivista sanottavaa kirjasta, sen olisi oltama yksi (1) virke, joka oli eksynyt oman poikani diagnoosilla otsikoidun luvun tekstiin: "Kun kasvain sitten kahden vuoden kuluttua uusiutui, niin kuin ependymoomat aina tekevät", (s. 161, kursivointi bloggarin) alkoi hieno, polveileva ja hienosta keskenään rinnastettuja alistettuja sivulauseita vilisevä virke, joka löi minusta ilmat ihan täysin pihalle. Vaikka ymmärrän luottaa enemmän poikaani hoitaneiden lääkäreiden (huomattavasti optimistisempiin) prognooseihin ja tiedostan tämän virkkeen ainan saattavan olla pikemminkin tyyliseikka kuin diagnostinen toteamus, sitä on varsin vaikea asettaa niihin raameihin, kun lapsi rakentelee Legoilla seinän toisella puolella.

Tiivistettynä

Kuka: Marsh, Henry

Mitä: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S, 2017)

Alkuteos: Do No Harm: Stories of Life, Death and Brain Surgery (2014)

Suomennos: Ulla Lempinen

Tuomio: 5/5 – Informatiivinen, kiehtova ja koskettava muistelmateos.

arvostelukappale