Pettersen: Odininlapsi

Siri Pettersenin Odininlapsi on kevyesti yksi ehdottomasti parhaista kuluvana vuonna lukemistani teoksista. Se on aika paljon sanottu vuonna, jona olen jaksanut/ehtinyt/viitsinyt lukea varsin pitkälti vain juurikin hyviä kirjoja. Aika saavutus sinänsä kirjalta, johon en suunnannut ennalta käytännössä minkäänlaisia odotuksia.

Pettersen heittää lukijansa suoraan keskelle tarinaa. Ihastuttavan omaperäinen ratkaisu, joskin tunsin ajoittaista vetoa repiä sen johdosta hiuksiani. Mikä Näkijä? Riitti-häh? Ja keitä nämä heput ylipäätään ovat? Hirka on viisitoistavuotias tyttö, siis ihmistyttö, sellainen tavallinen, hännätön, joka on sylilapsena päätynyt... niin, minne? Yminmaahan, jonka natiiviasukkailla on juurikin ne hännät ja jotka syleilevät maata, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Kirjaa lukemalla löytää toki suuntaa-antavia vastauksia ainakin osaan kysymyksistä, mutta varsin paljon jää vielä avoimeksi. Omalla kohdallani tämä tiedonpuute vain ruokki intoani hotkia kirja niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka käytännössä tuo into tarkoitti niska-hartiaseutuni terveyden uhraamista tunkemalla tiiliskivimäinen eepos jo ennestään täyteen ja painavaan koulureppuun.

Vaikka Odininlapsi vilisee yminmaalaista mytologiaa, ei skandinaavista mytologiaa suuremmin ole mukana, olkoonkin, että kirjan nimi jotain sen suuntaista lupailisi. Ehkä. Saattaahan se olla (ja todennäköisesti onkin niin), että minä en vain asiaa huomannut. Mistään viikinkinfantasiapläjäyksestä ei siis kirjassa ole kyse, kuten häntäpohdinnoistani ehkä joku ehtikin jo hoksata.

Mytologiapuolella taas sain ihan uskomattomasti iloa ammennettua Näkijästä. Uskontojen ja uskon nyansseja tulee käsiteltyä kirjaa lukiessa vähän niin kuin puolivahingossa, ja onhan se nyt sitä paitsi siistiä, kun jumalan (tai Jumalan) konkreettinen muoto on korppi, tuo suomalaisessa mytologiassakin pyhänä pidetty lintu. Käsitteleehän kirja toki muitakin teemoja: ulkopuolisuutta ja erilaisuutta noin nyt ainakin, ripaus feminismiäkin on nähtävissä (sanottakoon Hesarissa sitten mitä hyvänsä) – ja kyllä, se pakollinen rakkausjuonikin on mukana. Sillä saralla matkassa on kyllä omat mätäiset mutkansa, jotka tuovat matkaan juuri sen verran mutkia, ettei meno liian lällyksi mene. Tämän vuoksi suon Pettersenille auliisti anteeksi syleilyn – joka siis ei ole konkreettista halihommaa – vähän turhauttavanpuoleiset seksuaaliset vivahteet. Sitä paitsi taisin vähän (enemmänkin) ihastua Rimeen, niin että mikäs tässä.

Eeva-Liisa Nyqvistin suomennos on erityismaininnan ja kuvainnollisen hattuni noston arvoinen. Toki olen itse niin täpinöissäni kirjasta, että erinomaisen laadukkaasta suomennoksesta huolimatta ajatuskin seuraavan osan odottamisesta ensi vuoden puolelle asti tekee melkein fyysisesti kipeää. Eihän se norjakaan nyt niin vaikeaa lopulta ole, eihän…?

Kuten sanottua, Odininlapsi yllätti positiivisesti ja perusteellisesti. Laatufantasiaa erinomaisesti luotuine maailmoineen, moniulotteisine henkilöhahmoineen, kuuluisi kai sanoa, jos olisi vakavasti otettava kirjabloggari. Minä olen kuitenkin aivan liian pähkinöinä ja innoissani kyetäkseni noin järkevään järkeilyyn. Näin yönä eräänä jo unta, jossa otin otsaani Näkijän merkin tatuoituna, ja se vaikutti vielä hereilläkin ihan hyvältä idealta.

Täytyy siis alkaa kaivaa niitä norjan peruskurssin muistiinpanoja. Mätää on lupailtu ilmestyväksi keväällä 2016 ja Mahtia syksyllä 2016.

Tiivistettynä
Kuka: Pettersen, Siri
Mitä: Odininlapsi (Jalava, 2015)
Alkuteos: Odinsbarn (2013)
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Kansi: Sisko Honkala
Tuomio: 5/5 – Koukuttavaa, kiehtovaa, upeaa fantasiaa. Kertakaikkiaan esimerkillinen lajinsa edustaja.

Havaste: Maan vihat

Alkuvuodesta Paula Havaste onnistui noitumaan minut ihan täysin Tuulen vihoilla, enkä hankkinut innostukseltani malttaa nukkuakaan, kun hoksasin Kerten tarinaa jatkavan Maan vihojen ilmestyneen kirjakauppoihin. Kun sitten vielä sain näppeihini ikioman arvostelukappaleen kirjasta (kaunis kiitos Gummerukselle!), oli peli jotakuinkin pelattu. Vaikka kuinka yritin pakottaa itseni lukemaan kirjaa nauttien, se jotenkin kummasti vain loppui saman päivän aikana.

Tuulen vihojen draamaa tihkuva loppu varjostaa jatko-osaansa, vaikka sitä itsenäisenä moisena markkinoidaankin. Henkilökohtaisesti näen jokseenkin epätodennäköisenä, että olisin saanut Tuulen vihoista juuri mitään irti, mikäli Maan vihat eivät olisi olleet verrattain tuoreessa muistissa. Toki tapahtumia kerrataan vaadittavilta osilta, mutta hahmot olisivat vain jälkimmäisen kirjan jäljiltä jääneet paljon ontommiksi ja yksiulotteisemmiksi. Sitä paitsi Kertte aikuistuu ja kehittyy hahmona hirmuisesti, mikä jäisi kokonaan huomaamatta vain kakkoskirjan pohjalta.

Arimon matkassa Kertte päätyy ensin suureen Turukylään ja sitä kautta vielä meren yli Tokholmin kylään. Tukholma on minulle ehkäpä rakkain kaupunki koko maailmassa (tai ainakin vahvasti kolmen rakkaimman joukossa), ja olikin ehkä pieni shokki huomata, miten vastenmieliseksi Kertte kaupungin kylän koki. Kun se Gamla stan nyt kuitenkin on niin sympaattinen ja muutenkin! Toisaalta metsässä kasvaneen Kerten reaktio on vähintäänkin ymmärrettävä, ja kun kaupan päälle mätkäistään enemmän tai vähemmän suora kielto harjoittaa omaa uskontoaan, ei ihmettelylle juuri sijaa jää. Arimostakin paljastuu kaikenlaisia inhottavuuksia jo ennen kuin matkaan ihan kunnolla päästäänkään. Ei ole helppoa Kertellä, ei. Uudessa kotikylässä odottaa ilkeän noita-akan perikuvalta vaikuttava anoppi, seksuaalisesti ahdisteleva pappismies, ja kun se Prinssi Rohkeakin on mikä on. Itse uuden maan maaperäkin tuntuu sitä paitsi vihaavan meren yli tullutta Kertteä!

Larrin seikkailut pakomatkallaan tuntuivat vähän päälleliimatuilta. Ymmärrän kyllä, että hahmon pitäminen kuvioissa on tärkeää, ja sinänsä Larrin vaiheet kiehtovatkin, mutta kun tökki niin tökki. Tökkimisen suurin syy taisi kuitenkin omalla kohdallani olla se, että olisin halunnut hotkia aina vain lisää tekstiä Kerten kuulumisista, joten kritisointi lienee aika päätöntä.

Maan vihoissa luonnonusko elää ja voi jokseenkin hyvin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, vaikka kristinusko alkaa tilaa vallatakin – kirjan loppua kohden varsin rujostikin. Jään kauhunsekaisella innolla (onpa siinäkin ilmaisu!) odottamaan sitä, konkretisoituuko tämä vastakkainasettelu jollain tapaa Toomaksessa ja Mimerkassa. En tahdo sortua spoilereiden kylvämiseen, mutta joudun ehkä epämääräisehkösti tässä yhteydessä toteamaan, että Toomas-juonikuvio jokseenkin särki sydämeni.

Jäin pohtimaan paitsi Toomaksen ja Mimerkan tulevaisuutta myös Kerten ja Larrin jatkokuvioita. Löytääköhän Kertte takaisin kotiinsa – ja odottaako siellä Mimerkan lisäksi Tuulen vihoista tuttu henkityttö? Toisaalta jäin hieman surkuttelemaan sitä, ettei kirjaan mahtunut mukaan Kerten näkemystä keskiajan ruotsista. Muinaisessa menneisyydessä innostuin varsin pelottavissakin määrin ruotsin kielihistoriasta, mutta saattaahan se olla, etteivät kaikki tätä intohimoani jaa, niin oudolta kuin se näin kuulostaakin.

Spoilerittomuudessaan epämääräiset juonipohdinnat sikseen.

Havaste kirjoittaa hurmaavasti, vangitsevasti ja ylipäätään kaikkien kirjablogistanian ylistävien adverbikliseiden arvoisesti. Faktapohja kirjan taustalla on uskomattoman laaja, ja pitkälti sen ansiostahan miljöö, hahmot ja ylipäätään kaikki niin hyvin toimiikin. Taustalle pakotettava suomenusko pilkahtelee iloisesti esiin kautta linjan ja saatoin hieman hihkua ääneen, kun Kertte löysi Tokholmista pihlajan, puista pyhimmän. Juoni etenee mukavalla poljennolla ja mukana on sopivasti jännitystä, draamailua ja ripaus hömppääkin romantiikkaakin. Kaikkiaan erinomainen romaani siis.

Eevaliina Rusanen toteutti Tuulen vihojenkin upean kannen, eikä Maan vihat kalpene lainkaan sen rinnalla. Ei kyllä kalpene juuri muillakaan saroilla, vaikka kirjat monella tapaa erilaisia ovatkin. En millään malttaisi odottaa sitä, että saan lukea lisää Kerten vaiheista, mutta ei tässä kai muukaan auta.

Tiivistettynä

Kuka: Havaste, Paula

Mitä: Maan vihat (Gummerus, 2015)

Kansi: Eevaliina Rusanen

Tuomio: 5/5 – Takuuvarmasti viihdyttävää ja kiehtovaa tarinaa. Joko se kolmas osa pian ilmestyy?

arvostelukappale 

Rönkä: Eino

Matti Röngän Eino lähti eräällä kirjastoreissulla mukaani vähän sattumalta. Ohuenpuoleinen teos vaikutti sopivalta lukujumin karkoittajalta, ja vaikka olenkin reipas ekaluokkalainen, kannan repussani mieluusti vähän kevyempiä kirjoja. Eino saattaa fyysisesti olla kevyt, mutta sisältö kuuluu sinne painavampaan päähän. Hipaisipa kirja ammattiminäänikin: ainakin lähihoitajaopiskelija kun muistihäiriöistä kiinnostuu ainakin satunnaisesti, vaikken työuraani ainakaan näillä näkymin ajatellut sillä saralla tehdä. (Ensimmäisen opiskelukuukauden aikana heränneistä ajatuksista saisi kirjoitettua useammankin romaanin. Ehkä niitä sitten myöhemmin ja jossain muualla.)

Eino kertoo ei niin kovin yllättäen Einosta. Nimihahmo itse on saanut minäkertojan viitan harteilleen, kun taas pojanpoika Joonas tarkkailee Ukkiaan ulkopuolisemmin silmin. Sukupolvelleen tyypillisesti Eino on pitänyt suunsa supussa tietyistä asioista, hoitanut velvollisuutensa kuten kuuluukin, ja haudannut tietyt ajatukset ja muistot työn alle. Vanhemmiten sairastelut alkavat painaa, ja läheisillekin, jotka tähän asti on pidetty sopivan kaukana, käydä selväksi, että aivoverenkierron häiriöt ovat Einon mieltä vaivaavista asioista vähäisimpiä.

"Usein herään yöllä, hourin että rintaani revitään auki. Siinä on rintamakavereita ja ruskeapuseroinen makealta haiseva neuvostokapteeni ja lottia ja tyttöjä tansseista ja Kerttukin jossain kauempana.
   Sydäntäkö etsitte kun rintaa kaivelette? minä aina kysyn.
   On minulla sydän. Vasemmalla puolella. Sitä yritän niille aina vakuuttaa." (s. 167-8)

Kahden kertojaratkaisun lisäksi kirja etenee kahdella eri aikatasolla. Eino muistelee paljon menneitä, vaikka nykyhetkeäkin mahtuu sekaan, kun taas Joonas yrittää selvittää menneitä tapahtumia nykyhetkestä käsin. Salaisuuksia paljastetaan, niin henkisiä kuin fyysisiäkin haavoja avataan, mutta ihan kaikkea ei Einon mukaan kuulu toisesta ihmisestä tietää, eikä kaikesta halua ja voi muille kertoakaan.

Einon kuvaus sairaudestaan, sen kummemmin spesifioimattomista aivoverenkierron häiriöistä ja sen mukanaan tuomista muistihäiriöistä kutkuttelee paitsi lähihoitajaopiskelijaminääni myös minua kokonaisuutena. Löytyyhän niitä muistihäiriöitä omista vanhemmista sukulaisistakin. Rönkä kuvaa muistihäiriöitä ja muistamattomuutta kipuna, mikä sinänsä vaikuttaa loogiselta. Kirjan Eino itse sanoo:

"En jaksa muistaa. Tai muistan, mutta en tiedä.
   Hämmennys tuntuu kipuna. Särkee. Pakottaa. Niin se on. Kun pakottaa itseään muistamaan ja ajattelemaan, päähän koskee. Sattuu. Osuu. Jomottava paine tuntuu päälaella, ärryttää." (s. 11) 

"Ja miksi en muista? Näitä uusimpia asioita en millään, kirkkaimpana kaikki vanha. Melkein sattuu kun yrittää keskittyä, ajatella, päätellä." (s. 109)

Rönkä kirjoittaa ylipäätään juuri sillä tavalla, joka minuun vetoaa. Virkkeet venyvät pitkiksi, mutta soljuvat kauniisti eteenpäin omalla painollaan. Aihe koskettaa, ja sitä käsitellään kunnioittavasti. Einon äärellä saatoin tirauttaa pienen kyyneleen niin ruuhkabussissa kuin aamukahvin äärelläkin. Kirjan loputtua huomaan ajatukseni palaavan paitsi Einoon myös ihmisyyteen (ja miehisyyteen) yleensä. Niin, ja sotaan, vaikka se kirjassa lähinnä taustapirun roolissa onkin.

Tiivistettynä:
Kuka: Rönkä, Matti

Mitä: Eino (Gummerus, 2015)

Kansi: Jenni Noponen

Tuomio: 4/5 – Koskettava kirja, joka jää ajatuksiin vielä pitkään loppumisensa jälkeenkin.

Vala: Tuomitut

Tutustuin Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjaan viime kesänä, ja tykästyin niissä määrin, että pitihän se tuoreinkin lukea. Villa Sibyllan kirouksen loppuhan oli sitä paitsi niin jännittävä, että Tuomittujen vartoaminen kirjaston varausjonossa oli silkkaa tuskaa. Kirjankansien ulkopuolisista seikoista johtuen itse lukeminen veikin sitten aikaa enemmän kuin alkujaan oli tarkoitus. Perheyksikköni elämässä on tapahtunut suurenpuoleisia muutoksia: minä vietän nykyään leijonanosan arkipäivistä koulunpenkillä ja lapset päiväkodissa. Kun soppaan lisätään vielä lähisukulaisen menehtyminen¹, ei liene ihme, ettei lukeminen ole ollut ihan päällimmäisenä mielessä.

Tuomitut jatkaa Arianna de Bellisin ja kumppaneidensa tarinaa jotakuinkin siitä, mihin se Villa Sibyllan kirouksen jälkeen jää. Mukaan mahtuu taas vähintäänkin epäilyttävä uskonlahko ja siinä sivussa jokunen ripaus katolisen kirkon kiemuroita. Uskomattoman upea Italia-kuvaus on taas suuressa osassa, ja Vala on kiinnittänyt uskomattoman paljon huomiota yksityiskohtiin, mitä tulee hahmojensa ruokailuhetkiin. Juoni kaappasi minut mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, olkoonkin, että katolisia pappismiehiä metsästävän sarjamurhaajan kuvio muistutti minua joissain määrin Dan Brownin Enkeleistä ja demoneista. Brownin ja Valan ensisijainen ero on kuitenkin siinä, että jälkimmäinen ei herätä minussa hädin tuskin tukahduksissa pysyviä raivon tunteita tahi leukanivelteni toimivuutta rajuudellaan uhkaavia haukotuskohtauksia.

Ariannan hahmo saa Tuomituissa lisää syvyyttä, kuten sarjan edetessä on suotavaa. Rodolfo, johon minulla on pienoinen fanityttöihastus, on valitettavan pienessä osassa, mutta ehkäpä häntäkin sopivasti oli kirjaan ripoteltu. Ariannan Ares-veli sen sijaan on suurenpuoleisessa osassa. Jesuiittaveli on sopivissa määrin kiehtova, ja onnistuinpa arvaamaan hänen Suuren ja Synkän Salaisuutensa² aivan väärin. Tai en ehkä aivan väärin, kuten Roberton Suuri ja Synkkä Salaisuus sittemmin paljasti. Tällä kertaa en myöskään arvannut pääpahista, vaan loppuratkaisu tuli pienimuotoisena yllätyksenä.

Kirjan loppu oli muutenkin niissä määrin vauhdikas pläjäys, että meinasi vallan sekoittaa lasteni iltatoimet. Äidinkutale kun vain istua möllötti naama kirjassa, vaikka olisi pitänyt alkaa puuroa keitellä. Minkäs sille mahtaa? Minä pidän kovin Italiasta, Arianna on ehkä suosikkini naisetsivistä, Angelo on karikatyyrisyydessään ja Batman-tyylisine "Holy mackarel"-huudahduksineen huvittava kevennys, joskin ehkä hippusen epäaito. Juoni soljuu eteenpäin sujuvasti, enkä tällä kertaa kiinnittänyt huomiota kielellisiin hiomattomuuksiinkaan.

Lyhyemmin ilmaistuna voisin kai todeta Tuomittujen olevan kaikin puolin viihdyttävä ja vangitseva dekkari. Tiiliskivimäisestä olomuodostaan huolimatta se on helppolukuinen ja siksi mainio lukujumin karkottaja. Mitä nyt Bartolomeota tekisi mieleni läpsäistä avokämmenellä.

Tiivistettynä:

Kuka: Vala, Vera

Mitä: Tuomitut (Gummerus, 2015)

Kansi: kuvat: iStockphoto

Tuomio: 4/5 – Kaikin puolin mainio dekkari, vauhdikas ja vangitseva.

1. Olkoonkin, ettei kyseessä ollut yllättävä tapaus ja että asianomainen eli viimeiset kuukautensa niin suurissa tuskissa, että hänen lopulta rauhallinen lähtönsä oli pikemminkin helpotus, on se silti aina murheellista.

2. Isoilla alkukirjaimilla, blogg. huom.

Linna: Tuntematon sotilas (Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut)

Klassikkokirjat ovat kirjabloggariminälle vähän hankalaa maastoa. Niitä mokomia on lukematta aimo pino, mutta aika ei hanki millään riittää. Samalla ei oikein kehtaisi julkisesti myöntää, että tämä Tärkeä Kirjakin on muuten minulta vielä lukematta. Onneksi en ole ainoa ongelmasta kärsivä, vaan kanssakirjabloggarit järjestivät hienon tempauksen asian korjaamiseksi. Minun ei tarvinnut kauaa arpoa, millä kirjalla osallistuisin.

Katsokaahan, olen kai vähän kehno suomalainen, joka aikanaan oli lusmu lukiolainen, sillä minun yleissivistyksessäni oli Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kokoinen aukko. Elokuvaakaan en ole tainnut koskaan kokonaan katsoa. Sota-aihe ei jotenkin vain ole napannut. Tai siis nappaa, mutta suomalainen jermumeininki ei ehkä ole sitä suurinta kiinnostuksen alaa, vaikka toki veteraaneja suunnattomasti kunnioitankin. Viimevuotisessa Ihminen sodassa -lukuhaasteessakin keskityin lähinnä tietokirjallisuuteen, koska tuollainen (oletettavasti) objektiivinen lähestymistapa tuntui houkuttelevammalta.

Vuorokauden intensiivisen sotimisen jälkeen sain todeta, että Linnan tiiliskivi on klassikon asemansa todellakin ansainnut. Siinä sivussa jupisin jotain epämääräistä siitä, että typeränä lykkäsin kirjan lukemista näin pitkään, yli vuosikymmenen siitä, kun ensimmäisen kerran näin sen luettavien teosten listalla. Vaikka Täällä Pohjantähden alla on hatarien, vuosikymmenen ikäisten muistikuvieni mukaan minun valekriitikonkirjoissani parempi, ei Tuntematon sotilas todellakaan ole huono kirja. Se on oikeastaan aika julmetun hyvä kirja.

Kirjan henkilökaarti on laaja, mutta ei jää armeijanharmaaksi massaksi. Linna yksilöi sankarinsa ja antisankarinsa ihailtavan selkeästi ja realistisesti. Murrekuvaus on jotain niin uskomatonta, etten lainkaan ihmettele sen nostamista esille (perus)koulujen opetuksessa, ja sen ansiota on leijonanosa paitsi realistisuudesta myös edellä mainitsemastani hahmojen yksilöinnistä. Rokka on legendaarisen suomalaisen korpisoturin stereotyyppi (vai onko legendaarisen suomalaisen korpisoturin stereotyyppi Rokka?), enkä lainkaan ihmettele hahmon eeppistä mainetta. Sen sijaan Koskela tuntuu ennestään tutulta ja kiehtoo hahmoista ehkä eniten: onhan hän yhden sortin perhetuttu. Hän ei toki tunne minua, fiktiivinen (ja vainaa) kun on, mutta minä tunnen hänen perheensä vaiheet vähän liiankin yksityiskohtaisesti.

Linnan sotakuvaus on niin ikään realistista. Päällimmäiseksi mielikuvaksi tälle lukijalle jäi sodan mielettömyys ja hyvien miesten haaskuu. Ja minä kun luulin hypisteleväni sotaa jollain tapaa mystisoivaa ja ihannoivaa teosta! Ihannointi on kaukana Tuntemattomasta sotilaasta, ja mystisointikaan ei kovin hyvin tule esille veren, suolenpätkien ja muun inhorealismin alta.

Linnan kieli on eläväistä ja sujuvaa. Useampaan otteeseen hymähtelin itsekseni tekstin sukkeluuksia, joita esiintyi paitsi miesten repliikeissä myös itse kerronnassa. Yleisessä käytössä olevia fraaseja vilisi kirjassa niissä määrin, että jouduin ihan tosissani pohtimaan, onko niitä toisinnettu kirjaan vai ovatko ne kirjasta (ja elokuvasta!) karanneet suomalaisten suihin.

Kun tämä Tuntemattoman kokoinen aukko yleissivistyksessäni on vihdoin paikattu, lienee pakko katsoa se elokuvakin. Niin, ja Täällä Pohjantähden allakin kestäisi varmasti uuden lukukerran. Oli se Linna kova jätkä.

Tiivistettynä

Kuka: Linna, Väinö

Mitä: Tuntematon sotilas (WSOY, 1954/2010)

Kansi: Martti Mykkänen

Tuomio: 4/5 – Klassikon asemansa ansainnut suomalainen sotakuvaus, joka kosketti sotakirjallisuutta karttavaakin kukkahattutätilukijaa (ts. minua).

P.S. Lisätietoja Klassikkohaasteesta sekä linkkejä osallistujablogeihin Reader, why did I marry him? -blogista.