Lukumaraton (päivittyvä merkintä)

Kyllähän se nyt vähän niin alkaa olla, ettei kesä ole kesä ilman lukumaratonia. Koska tämän vuoden alku on mennyt lukemisen kannalta vähintäänkin heikosti, ajattelin pyrkiä maratoonaamaan kahdesti, kesäkuussa ja heinäkuussa, saadakseni kirittyä: tällä hetkellä olen vuodelle asettamastani 50 kirjan tavoitteesta lukenut loppuun neljä nimekettä, lastenkirjoja kun en ole tavannut mukaan laskea.

Minä olen aina ollut kilpailuhenkinen otus ja varsin huono häviäjä. Sangen huono yhdistelmä! Aion siis tänä kesänä maratoonata kahdesti saadakseni kirittyä. Kesäkuun maratonille lähden tänään 16.6. klo 15:45, heinäkuussa aloittelen luultavasti jo kuudennen päivän puolella, mutta sitä pohdittakoon likempänä ajankohtaa.

Olen valmistautunut maratonille lukulevolla, nakittamalla lastenhoito- ja kokkailuvastuut puolisolleni ja varaamalla jääkaappiin kofeiinipitoista, kylmää juotavaa. Tällä kertaa erillistä kirjastoreissua ei tarvittu, vaan kaivelin omasta hyllystä vuoroaan odotelleita teoksia ja yhden kirjastokasastakin. Tuskin ihan koko pinoa ehdin tuhota vuorokauden aikana, mutta yrittää ainakin voi!

Maratonia voi seurata tällä kertaa Instagramissa (@hyllytonttu). Päivittelen blogiin satunnaisesti matkan varrelta, mutta FB-päivitykset jätän tällä kertaa tyystin väliin, jotta aikaa jäisi enemmän itse lukemiselle.

lauantai 16.6.
klo 15:45 Lähtölaukaus kajahti! Päätin ottaa alkuun työn alle Mikko Kamulan Ison härän, joka on kärsivällisesti odotellut hyllyssä vuoroaan jo muutaman kuukauden.

klo 20:15 No olipas siinä! Ensimmäinen kirja plakkarissa siis ja pienen tauon paikka.

klo 20:30 Ei parane liian pitkää taukoa pitää! Varaan oikeuden juoda alkoholijuoman, mikäli Reynolds lyö pöytään deus ex machina -tyyppisen loppuratkaisun...

klo 21:58 Kappas! Se kävi sukkelammin kuin odotin! Kokonaissivusaldo nyt 785, aikaa takana karkeasti 6 h 15 min.

klo 22:20 Illan päätteeksi koira-aiheinen iltasatu virallisen valvojapedon protestista huolimatta.

klo 23:10 Tasan 900 sivun kohdalla lienee hyvä mennä nukkumaan. Aamulla joko Gaimanin tai Pettersenin kimppuun. Hyvää yötä!

sunnuntai 17.6.
klo 9:00 Aamumaito kahvilla, Neil Gaimania ja ikuisuuskysymys: sohva vai kiikkustooli? Perinteinen maratonmigreenikin tuli suoritettua yön aikana.

klo 11:10 1193 sivua luettuna ja vielä hiukan yli 4,5 tuntia lukuaikaa jäljellä. Pieni tauko tähän väliin!

klo 11:30 Loppusuora!

klo 13:15 1480 sivua jäänee lopputulokseksi, vaikka aikaa vielä periaatteessa olisikin. Pidän pienen tauon uupuneiden silmäparkojeni vuoksi ja kirjoitan sitten vielä yhteenvedon.

Yhteenvedonomaisesti tarjoilen teille seuraavanlaisia huomioita:

• Tein oman henkilökohtaisen lukuennätykseni, vaikka lukuaikaa jäikin 2,5 tuntia. Edellinen ennätykseni oli 1346 sivua (joista 580 oli sarjakuvia), joten katsoisin ennätyksen ylittyneen kirkkaasti.
• Aiemmin olen lähtenyt jossain vaiheessa maraton-päivää pakoon jälkikasvuani, mutta näemmä joko jälkikasvusto on viisastunut tai kaupunkireissuista on enemmän haittaa kuin hyötyä, mikäli mokoma on sivumäärässä mitattavissa.
• Nautin edelleen suuresti siitä, että saan lukea koko kirjan yhdellä istumalla. Lukuflow'n saavuttaminen vaatii jonkin verran aikaa, ja se tunne, kun uppoutuu ihan joka aivosolullaan kirjan maailmaan... Ah!
• Jälkikasvun välittömässä läheisyydessä maratoonaaminen kunnon lukuflow'n vallassa on vähän vaarallista. Olen luultavasti luvannut lapsille mopoauton, koiranpennun ja yksisarvisen vastatessani kaikkiin esitettyihin kysymyksiin poissaolevasti "joojoo"-lausahduksella.
• Huushollin kissapeto nauttii silmittömästi siitä, kun emäntä möllöttää sohvalla kirja kädessään. Tällöin toinen käsi jää rapsutuskäyttöön, toisin kuin läppärin kanssa möllöttäessä.

Luin siis maratonin aikana seuraavat teokset:
Gaiman, Neil: Norse Mythologies 
Kamula, Mikko: Iso Härkä
Pettersen, Siri: Kupla
Reynolds, Alastair: Slow Bullets
Tolkien, J. R. R.: Roverandom

Viisi teosta ja yhteensä 1480 sivua.

Ei pöllömpi lukumaraton siis, vaikka herkkueväät kauppaan jäivätkin!

Sanderson: Ylenemisen kaivo

Joukko altavastaajahyviksiä punoo monimutkaisen suunnitelman, joka sitten toteutetaan Yhteisen Hyvän vuoksi, omasta elämästä välittämättä. Kun yksiselitteisen paha ja ylivoimaiseksi oletettu jumalhallitsija sitten makaa uskomattomien uhrausten jälkeen hengettömänä tantereella, nuoret rakastavaiset suuteloivat kiihkeähkösti ja lopussa kaikki on hyvin. Näinhän se menee, eikö totta?

Paitsi että eihän se niin mennyt. Yllä on karkeasti yksinkertaistettuna ja tiivistettynä Brandon Sandersonin Viimeisen valtakunnan (Jalava, 2017) juoni. Ylenemisen kaivo( Jalava, 2018) jatkaa luonnollisesti suunnilleen siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Viimeisen valtakunnan sortumisesta ja Lordihallitsijan kuolemasta on vuosi, ja kuninkaaksi valittu Elend Ventura on lievästi sanottuna pulassa. Toki vaakalaudalla on koko hänen valtakuntansa kohtalo, siinä ikään kuin sivussa. Nuori ja uskomattoman voimakas usvasyntyinen Vin on tietenkin hänen rinnallaan, samoin koko edesmenneen Kelsierin kopla. Konflikti johtaa toiseen, punottu suunnitelma kolmanteen, salamurhaajia pulpahtelee esiin kuin sieniä sateella ja kaikki menee muutenkin niin hurjan vauhdilla eteenpäin, ettei lukija juuri malta kirjaa laskea käsistään.

Kelsierin ympärille on rakentunut vähintäänkin messiaaninen kultti, jonka ylösnousemisineen ja pelastumissanomineen tuo mieleeni erään reaalimaailmastakin tutun maailmanuskonnon, jonka päähenkilö nousi kuolleista ja sitä myöten kukisti pahan pelastaen koko ihmiskunnan. (Älkäämme ajautuko teologisiin väittelyihin, vaikka kirjablogistinketale karkeasti yksinkertaistaa ja yleistää.) Vaikka skaa-väestö, ne me tavalliset ihmiset, ovatkin tämän myötä vapaampia ja päässeet jopa Elendin työstämien lakien ansiosta mukaan päättämään yhteiskunnan asioista niin kuin modernissa demokratiassa ikään, ei pahan kukistuminen ole johtanut yleiseen auvoon. Rahasta on pulaa, vihollisarmeija (tai kaksi) kolkuttelee ovilla ja varjoissa vaanii yhä teräsinkvisiittoreita, noita otuksia, jotka karmivat tiensä jopa verrattain kovanahkaisen kirjabloggarin painajaisiin.

Suurin osa kirjasta kuluukin sotavalmisteluissa ja sodanvälttelyponnisteluissa, ihan rehellisessä politiikassa siis. Siinä ikään kuin sivussa Vin tekee taikojaan, taistelee enemmän kuin muut yhteensä, pyörittelee ylivertaisuudestaan huolimatta päässään riittämättömyyden tunteita niissä määrin kuin vain nuoret ihmiset voivat (me vähän vanhemmat emme enää jaksa oikein välittää), parisuhdedraamailee asiaankuuluvasti ja ylipäätään vastaa kirjan emotionaalisesta annista.

Allomantia on jonkinlaisessa tieteellisyydessään yhä vain vaikuttavampi yliluonnollisten voimien ilmiintymistapa, joka raivaa tietään suosikkieni joukkoon. Korkean fantasian kuvastokliseiden vastaisesti allomantia tuntuu luonnolliselta. Siihen ei liity loitsuja tai taikasauvoja eikä Tahtoa ja Sanaa tai muuta sen kummempaa sisäistä metodologiaa (niin kuin esimerkiksi David Eddingsin Belgarionin tarussa, josta jälkimmäisen esimerkin poimin). Ei, allomantia vaatii hyvin konkreettista polttoainetta, suun kautta nautittavan metallirakeen, jossa on (mikäli mahdollista) tismalleen oikea pitoisuus tiettyä metallia riippuen siitä, mihin sillä pyritään vaikuttamaan. Niin, ja tietenkin sen myyttisen myötäsyntyisen ominaisuuden, jonka puuttuminen reaalimaailmasta takaa sen, etteivät fanityttöilevät kirjablogistit nieleskele hammashoitolassa amalgaamipalleroita.

Fantasiakirjallisuuden klassikkokuvastoon kuuluvat myös eunukit, jotka ovat joko liioitellun naismaisia tai jollain tapaa ylivertaisia, koska eivät joudu korvaansa (tai muuta ruumiinosaansa) lihan himojen suuntaan lotkauttamaan. Sandersonin sarjan eunukkihahmo, Säilyttäjä, ts tietopankki Sazed muodostuukin ehkä lempihahmokseni tämän kirjan ja häneen liittyvän juonenkäänteen myötä. Lienee tarpeetonta mainita, miten epätyypillisen tunteelliseksi kirjan päätaistelukohtaus minut sai. Yritän vältellä spoilereita, joten ei siitä sen enempää, mutta miksi, Sanderson, miksi?

Tiedän, että joku nyrpistää nyt nenäänsä, kun puhun kirjallisuudesta ja kohtauksista samassa virkkeessä, mutta Sandersonin kirjoissa on jotain niin elokuvamaista, visuaalista, etten juurikaan yllättyisi, mikäli jossain vaiheessa sarja dramatisoitaisiin isommalle tai pienemmälle näytölle. (Netflix, katson teidän suuntaanne! HBO:lla on jo “Game of Thrones” ja “Handmaid’s Tale”, Amazon työstää huhujen mukaan “Tarua Sormusten Herrasta”. Nyt on fantasiakopin ottamisen paikka.)

Kaikkiaan Brandon Sanderson tarjoilee huippuhienon, joskin järkälemäisen paketin taisteluita, taikuutta ja yllättäviä juonenkäänteitä. Jos olisin millään muotoa asiallinen ja objektiivinen tuomari, saattaisin kommentoida jotain tiivistämisestä (ja siitä jumalattomasta niskajumista, jonka kirjan laukussa raahaaminen aikaansai), mutta koska olen pieni, pyöreä mutuhuttuilija, suitsutan vain onnessani!

Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta, mistä kiitän kauniisti niiausten saattamana.

Tiivistettynä:

Kuka: Sanderson, Brandon

Mitä: Ylenemisen kaivo (Jalava, 2018)

Alkuteos: The Well of Ascension (2007)

Suomentaja: Mika Kivimäki

Tiivistettynä: Sarjan toinen osa lunastaa kaikki odotukset ja vähän enemmänkin. Laatufantasiaa! Kolmas osa ilmestyy loppuvuonna, ja oletan kustantajan raahaavan kirjailijan (esim. Helsingin) kirjamessuille signeeraamaan kirjani. Hih!

Arvostelukappale kustantajalta.

Kunnas & Majaluoma: Albi käy hammaslääkärissä

Lumiukko Albi lienee tuttu useimmissa lapsiperheissä, kiitos Pikku Kakkosen ja siinä pyörineen (pyörivän?) ihastuttavan animaation. Mikko Kunnaksen ja Markus Majaluoman luoma lumiukko lukee lumisessa nojatuolissaan kuvakirjaa, ja sen perusteella piirtää lumeen erilaisia asioita, jotka sitten muuttuvat todellisiksi. Toki tähän liittyy aina mitä mielikuvituksellisimia kommelluksia ja sekaannuksia, jotka saattavat hymähdyttää jopa televisiossa pyöriviä pätkiä puoliunessa seuraavaa äitihenkilöä.

Viime vuoden lopulla julkaistiin Albi käy hammaslääkärissä (Kvaliti, 2017), jonka kotiutin taannoin kirjastosta ihan vain ammatillisesta mielenkiinnosta: kyllähän sitä hammashoitajan täytyy tietää, mitä lapsipotilaat tuoliin kiivetessään ajattelevat. ("Pipsa Possusta" voisin tässä yhteydessä saarnata tovin jos toisenkin, mutta jätetään se toisille kanaville.)

Kirjan juoni on simppeli: Albi nukahtaa nojatuoliinsa, uneksii menevänsä hammaslääkäriin, jossa hammaslääkäri vaihtaa hänen hiilihampaansa valkoisiin helmiin. Kukaan ei kuitenkaan sen jälkeen näe Albin hymyilevän, joten Albi vaihtaa helmet hiiliin torilla, mistä sekä Albi että torikauppias "tulevat hyvin iloisiksi". Herättyään Albi piirtelee jäätikulla lumeen ja rakentaa oman hammaslääkäriaseman, jossa hän suorittaa ystävilleen tarkastuksen ja tekee näille jäästä uudet, hienot, kiiltävän valkoiset hampaat.

Martti suostui kuuntelemaan kirjaa enää pitkin hampain, vaikka televisiosarjaa onkin satunnaisesti katsellut. Kirja on hänen mukaansa "ihan kiva, mutta varmaan enemmän pienemmille tehty". Martti kiinnitti huomiota myös siihen, että joku lapsi voi vaikka pelästyä sitä, että hammaslääkäri ottaa kaikki hampaat pois ja laittaa uudet, jos pelkää jo valmiiksikin hammaslääkärikäyntiä.

Aino luki kirjan itse ja on sittemmin ilmestynyt kuuntelemaan sitä silloinkin, kun sitä Maijalle on luettu. Molemmat tytöt ovat olleet vakaasti sitä mieltä, että kirja on sopiva Maijan ikäisille tai pienemmille -- eli 4-vuotiaille ja sitä nuoremmille. Molemmista kirjassa parasta oli se, kun Albin kavereilla oli lopulta ihan hassut hampaat, ja tyhmintä se, että Albin hammasharja ei ollut oikeasti yhtään hieno, vaikka Albi niin väitti, vaan musta ja "tosi yäk", eikä lumiukkoparka edes hammaslääkäristä saanut uutta, puhdasta mukaan!

Äitilukija piti kovasti kirjan kuvituksista, jotka visuaalisesti muistuttavat vähän muovailuvaha-animaatiota. Yksityiskohtia piisasi, ja joka aukeamalta löytyi Albin lisäksi valas- ja rapukaverit, jotka kyllä olisivat voineet olla vähän paremmissakin piiloissa välillä (huomautti Maija). 

Vaikka kirja sinänsä tasaisen laadukas lastenkirja onkin, myönnän odottaneeni jotain enemmän. Itse hammaslääkärikäynti on vain parin aukeaman mittainen, eikä se ole juuri sovellettavissa tosielämään sen enempää kuin jäästä tai helmistä tehdyt uudet hampaatkaan. Pettymyksen lähtökohtana on tietty vain oma, virheellinen ennakko-oletukseni kirjan sisällöstä, mutta asian tiedostaminen ei sitä juuri helpota. En myöskään koskaan kieltäytyisi valistavasta ja suun terveyttä edistävästä otteesta tällä saralla, mutta kaikkea ei kai voi saada. Riemuitkaamme siis siitä, että hammaslääkäri on (epäkonventionaalisista hoitomenetelmistään huolimatta) kiltti ja ystävällinen ja että kirjassa hammashoito esitetään hauskana asiana (vaikka tällaiset kaltaiseni ryppyotsat eivät sitä hanki ymmärtääkään).

Tiivistettynä:

Kuka: Mikko Kunnas & Markus Majaluoma

Mitä: Albi käy hammaslääkärissä (Kvaliti, 2017)

Tuomio: Kaikin puolin kelpo kuvakirja, jolle löytyy varmasti sija yhdestä jos toisestakin hammashoitolan odotushuoneesta.

Kaunisto: Status

Milja Kauniston Ranskan vallankumousta käsittelevän Purppuragiljotiini-trilogian viimeinen osa ilmestyi tämän vuoden alussa, ja sen sain kaikesta huolimatta jopa luettuakin! Alkunihkeydestään huolimatta sarja tempaisi minut aikanaan mukaansa niin, että villasukat lensivät jalasta, eikä tahti sen kummemmin ole tainnut juuri rauhoittua. Vaikka lukemiselle ei ole alkuvuodesta tuntunut olevan aikaa eikä energiaa, huomasin klikkailevani ja kikkailevani itselleni Statuksen kirjastosta luettavaksi siitäkin huolimatta -- ja vieläpä innoissani! Luku-urakkaan meni pari viikkoa (mikä on jonkinasteinen antisaavutus ihmiselle, joka lukee helposti sata sivua tunnissa), mutta sain kuin sainkin sen suoritettua. Ongelma ei millään muotoa ollut kirjan laadussa (tai sen puutteessa), vaan enemmänkin lukijan korvien välissä.

Tapaan Kaunistosta kirjoittaessani päivitellä, miten hänen kielenkäyttöönsä ei kyllästy, mutta eipä juonessakaan kyllä valittamisen sijaa: vauhtia ja vaarallisia tilanteita, juonittelua ja epätoivon vimmalla toteutettuja tempauksia, naisten vanhimpien valttien valjastamista käyttöön joka suunnalla ja muuta, joka saa lukijan sykkeen nousemaan uusille sataluvuille silkasta jännityksestä. Mariannen ja Isidoren asemat ovat vallankumouksen edetessä kiepsahtaneet päälaelleen ja niinpä vain pyövelin kisällipoika on saanut sukunimen ja pyörii vallankumouksen isojen nimien (Robespierren, muuan korsikalaisen nuorukaisen, jonka nimikirjaimet ovat N.B., ja niin päin pois) seurassa, kun taas aatelisneito kituu vankityrmässä. Molemmat ovat kuitenkin (vaikkakin maallisten, silti selkeästi) korkeampien voimien pelinappuloina ja tiedostavat sen. Asiaankuuluvaa ahdistusta ja angstia Kaunisto käsittelee taiten ja uskottavasti, unohtamatta sitoa trilogian aikana auki jääneitä langanpäitä yhteen siinä ohella, ikään kuin ohimennen.

Ja se kieli sitten! Nyt jo kuudetta kertaa Kauniston kirjoittamaa kirjaa lukiessanikaan en välttynyt ajoittain epäuskoisiltakin puuskahduksilta ja normaalista poikkeavilta hengitysliikkeiltä kirjailijan sanataiteellisen säilän heiluessa. Kuten Kaunistolta jo osasi odottaakin, yksityiskohdissaan mestarillisen kielenkäytön keskiössä olivat kuitenkin ne elämän Suuret Asiat, joiden ympärillä vielä kolmannellakin vuosituhannella arkisia hovitanssejamme tanssahtelemme: sukupuolivietti ja sen toteuttamisen kannalta oleelliset eliöt, ruumiin erinäiset nesteet ja eritteet, kuolema ja siihen liittyvät fysiologiset ilmiöt -- eiväthän ne kahvipöytäkeskusteluiksi kelpaa (paitsi tietyillä aloilla), mutta niiden ympärillä elämä lopulta pyörii. Kaunisto tiedostaa tämän eikä kavahda näidenkään aiheiden äärellä sen enempää kuin vuosisatain takaisten poliitikkojen usein kyseenalaisiakin toimia ruotiessaan.

Vaikka Status on sinänsä erittäin hyvinkin onnistunut teos, joka päättää trilogian taitaen ja tasosta tinkimättä, en voi olla pohtimatta, että teoksena trilogiasta edukseen erottuu lopulta sen keskimmäinen osa, viime vuonna ilmestynyt Corpus. Tämä on sinänsä hämmentävää, että säännönomaisesti trilogioiden keskimmäiset osat ovat olleet sarjan heikoimpia, koska niistä puuttuu selkeä alku ja loppu. Poikkeus vahvistanee säännön tässäkin tapauksessa. Nyt joutuu tämä lukija tosin miettimään jännityksen vallassa, saanko ensi talvenakin luettavakseni Kauniston uutuusteoksen, ja kuinka hieno kansi siinä sitten onkaan.

Ranskan historia on ja on ollut minulle varsin karkeasti tuttu: maailmansodista osaan kertoa enemmän kuin suuresta(kaan) vallankumouksesta, puhumattakaan sitä edeltävästä ajasta! Kauniston trilogian ansiosta minulla on nyt kuitenkin jonkinlainen selkeähkö ja yksityiskohtainenkin kuva, olkoonkin fiktioon nojaava. Se ei ehkä ole kovin vaarallista, jos asian tiedostaa.

Tiivistettynä

Kuka: Kaunisto, Milja

Mitä: Status (Gummerus, 2018)

Kansi: Jenni Noponen (kuvat Getty Images, Superstock, iStock

Tuomio: Kelpo loppusilaus hienolle sarjalle. Jään jännityksellä odottamaan, mihin päin historiaa Kaunisto seuraavaksi sukeltaa.

Purppuragiljotiini:

Luxus

Corpus

Status

Kauniston Olavi Maununpoika -kirjoista olen kirjoittanut vanhan blogini puolella:
Synnintekijä.
Kalmantanssi.
Piispansormus.

Paluu tulevaisuuteen

Joskus sitä on kohdattava silmästä silmään surkea totuus siitä, että kirjablogihommat ovat kuivahtaneet kasaan. Joskus sitä havahtuu siihen, että eletään jo toukokuun puoliväliä, mutta vyön alla on vain muutama luettu kirja ja blogipäivityksiä vielä vähemmän.

Viime syksyn Helsingin kirjamessujen yhteydessä innostuin ajatuksesta perustaa lastenkirjallisuusblogi, johon saisin kivasti linkitettyä erään uranvaihtosuunnitelmankin. Talven ja kevään mittaa kävi kuitenkin selväksi, ettei tuo uranvaihtosuunnitelma ole taloudellisesti kannattava: toki tutkinnon valmistuttua olisi bruttopalkka hieman mukavampi, mutta sitä edeltävät opiskeluvuodet eivät ilman lottovoittoa onnistuisi. Talvi ja kevät olivat myös monella tapaa kuormittavia ja oma terveyteni prakaili kevättalvella sen verran pahasti, että ehdin jo itsekin vähän huolestua. Lukemiselle ei ole ollut aikaa eikä energiaa. 

Tämä ei tarkoita sitä, etten olisi ainakin sitkeästi yrittänyt lukea lapsilleni. Ihan päivittäisiä satuhetkiä meillä ei ole ollut, mutta useampana iltana viikossa kuitenkin. Martti oppi joulun tienoilla lukemaan kunnolla ja Aino seurasi perässä pääsiäisen pyhinä, viikko kuusivuotissyntymäpäivänsä jälkeen, ja varsinkin jälkimmäinen ei enää tahdo kuunnella, kun äiti lukee, koska äiti on liian hidas (!). Martilla on omat vaikeutensa lukemisen kanssa, kiitos kaksi kesää sitten koetun aivosyöpäepisodin, mutta vaikka nopeudessa onkin parantamisen varaa, luetun ymmärtäminen on open mukaan kiitettävällä tasolla.

Mutta niin, kirjablogi.

Perustin kirjablogini vuoden 2012 ensimmäisinä päivinä jäätyäni äitiyslomalle. Siitä tuntuu olevan ikuisuus: olen tammikuun 2012 ja toukokuun 2018 välillä menettänyt yhden vanhemman ja yhden isovanhemman, saanut kaksi ihanaa tytärtä, opiskellut tutkinnon (ja vieläpä sellaisen, jota olin peruskouluajoista asti vannonut vältteleväni!), tehnyt töitä, ollut omaishoitajana ja ties mitä muuta. Jo viime syksynä blogi tuntui vähän pakkopullalta: töissä oli rankkaa ja stressaavaa, kotona oli ruuhkavuosikaaosta viimeisen päälle, eikä blogille tuntunut riittävän aikaa eikä energiaa. Vähäkin lukuinto katosi kuin kirjabloggari Messukeskukseen, kun tajusin joutuvani sitten vielä kirjoittamaan blogitekstin kirjasta. Lastenkirjallisuuden puolelle hyppääminen tuntui loogiselta vaihtoehdolta, virkistävältä ja helpottavaltakin, mutta lienemme kaikki huomanneet, miten siinä sitten kävi...

Helmi-maaliskuun vaihteesta asti olen pyöritellyt päässäni kirjablogihommista tyystin vetäytymistä. En enää tarvitse tätä kanavaa pitääkseni itseäni järjissäni taaperon ja vauvan välillä taiteillessani, ja monella tapaa nykyinen elämäntilanteeni on tuntunut blogaamisen kannalta epäedulliselta. Myönnän, että erinäiset myrskyt kirjablogistanian vesilasissa ovat osaltaan kallistaneet vaakaa tähän suuntaan: harrastus, joka alkuun oli vain kivaa ajankulua, alkoi tuntua liiaksi kieli keskellä suuta taiteilulta, epätoivottujen viittojen jatkuvalta karistamiselta ja muulta ahdistavalta. On vaikea keksiä enää positiivista sanottavaa tästä harrastuksesta.

Lopulta päädyin kuitenkin yrittämään vielä vanhalla kaavalla. Palaan Hyllytontun hyllylle käsittelemään kaikenikäisten kirjallisuutta, enkä ole välittävinänikään kirjablogistaniaan kohdistuvista kököistä, tulivatpa ne sitten ulko- tai sisäpuolelta. Ja mitä niihin uranvaihtohaaveisiin tulee, pidän hiippalakkini oven välissä ja aloitan viikottaisen lastenkirjallisuusaiheisen sarjan, jos sitä sellaiseksi tahtoo sanoa.

Jatkakaamme siis täällä Hyllytontun höpinöiden puolella, jonne siirtelen piakkoin myös ne muutamat Tonttujoukon huomioissa julkaistut merkinnät.

Miksikö juuri nyt ja juuri tänään? Ehkä siksi, että esikoiseni, armoitettu Potter-fanimies (kts. kuvan Hedwig, syntymäpäivälahjus) Martti, täyttää (reilun tunnin kuluttua) kahdeksan kokonaista vuotta. Vaikka kahdeksan vuotta on lopulta vain pitkänpuoleinen silmänräpäys, päivä tuntuu monenlaisessa symboliikassaan enemmän kuin sopivalta rajanvedolta. Onnea Martille vielä virtuaalisestikin ja onnea minulle, joka olen noin hienon ihmisen saanut aikaiseksi! Hih!