Kaunisto: Status

Milja Kauniston Ranskan vallankumousta käsittelevän Purppuragiljotiini-trilogian viimeinen osa ilmestyi tämän vuoden alussa, ja sen sain kaikesta huolimatta jopa luettuakin! Alkunihkeydestään huolimatta sarja tempaisi minut aikanaan mukaansa niin, että villasukat lensivät jalasta, eikä tahti sen kummemmin ole tainnut juuri rauhoittua. Vaikka lukemiselle ei ole alkuvuodesta tuntunut olevan aikaa eikä energiaa, huomasin klikkailevani ja kikkailevani itselleni Statuksen kirjastosta luettavaksi siitäkin huolimatta -- ja vieläpä innoissani! Luku-urakkaan meni pari viikkoa (mikä on jonkinasteinen antisaavutus ihmiselle, joka lukee helposti sata sivua tunnissa), mutta sain kuin sainkin sen suoritettua. Ongelma ei millään muotoa ollut kirjan laadussa (tai sen puutteessa), vaan enemmänkin lukijan korvien välissä.

Tapaan Kaunistosta kirjoittaessani päivitellä, miten hänen kielenkäyttöönsä ei kyllästy, mutta eipä juonessakaan kyllä valittamisen sijaa: vauhtia ja vaarallisia tilanteita, juonittelua ja epätoivon vimmalla toteutettuja tempauksia, naisten vanhimpien valttien valjastamista käyttöön joka suunnalla ja muuta, joka saa lukijan sykkeen nousemaan uusille sataluvuille silkasta jännityksestä. Mariannen ja Isidoren asemat ovat vallankumouksen edetessä kiepsahtaneet päälaelleen ja niinpä vain pyövelin kisällipoika on saanut sukunimen ja pyörii vallankumouksen isojen nimien (Robespierren, muuan korsikalaisen nuorukaisen, jonka nimikirjaimet ovat N.B., ja niin päin pois) seurassa, kun taas aatelisneito kituu vankityrmässä. Molemmat ovat kuitenkin (vaikkakin maallisten, silti selkeästi) korkeampien voimien pelinappuloina ja tiedostavat sen. Asiaankuuluvaa ahdistusta ja angstia Kaunisto käsittelee taiten ja uskottavasti, unohtamatta sitoa trilogian aikana auki jääneitä langanpäitä yhteen siinä ohella, ikään kuin ohimennen.

Ja se kieli sitten! Nyt jo kuudetta kertaa Kauniston kirjoittamaa kirjaa lukiessanikaan en välttynyt ajoittain epäuskoisiltakin puuskahduksilta ja normaalista poikkeavilta hengitysliikkeiltä kirjailijan sanataiteellisen säilän heiluessa. Kuten Kaunistolta jo osasi odottaakin, yksityiskohdissaan mestarillisen kielenkäytön keskiössä olivat kuitenkin ne elämän Suuret Asiat, joiden ympärillä vielä kolmannellakin vuosituhannella arkisia hovitanssejamme tanssahtelemme: sukupuolivietti ja sen toteuttamisen kannalta oleelliset eliöt, ruumiin erinäiset nesteet ja eritteet, kuolema ja siihen liittyvät fysiologiset ilmiöt -- eiväthän ne kahvipöytäkeskusteluiksi kelpaa (paitsi tietyillä aloilla), mutta niiden ympärillä elämä lopulta pyörii. Kaunisto tiedostaa tämän eikä kavahda näidenkään aiheiden äärellä sen enempää kuin vuosisatain takaisten poliitikkojen usein kyseenalaisiakin toimia ruotiessaan.

Vaikka Status on sinänsä erittäin hyvinkin onnistunut teos, joka päättää trilogian taitaen ja tasosta tinkimättä, en voi olla pohtimatta, että teoksena trilogiasta edukseen erottuu lopulta sen keskimmäinen osa, viime vuonna ilmestynyt Corpus. Tämä on sinänsä hämmentävää, että säännönomaisesti trilogioiden keskimmäiset osat ovat olleet sarjan heikoimpia, koska niistä puuttuu selkeä alku ja loppu. Poikkeus vahvistanee säännön tässäkin tapauksessa. Nyt joutuu tämä lukija tosin miettimään jännityksen vallassa, saanko ensi talvenakin luettavakseni Kauniston uutuusteoksen, ja kuinka hieno kansi siinä sitten onkaan.

Ranskan historia on ja on ollut minulle varsin karkeasti tuttu: maailmansodista osaan kertoa enemmän kuin suuresta(kaan) vallankumouksesta, puhumattakaan sitä edeltävästä ajasta! Kauniston trilogian ansiosta minulla on nyt kuitenkin jonkinlainen selkeähkö ja yksityiskohtainenkin kuva, olkoonkin fiktioon nojaava. Se ei ehkä ole kovin vaarallista, jos asian tiedostaa.

Tiivistettynä

Kuka: Kaunisto, Milja

Mitä: Status (Gummerus, 2018)

Kansi: Jenni Noponen (kuvat Getty Images, Superstock, iStock

Tuomio: Kelpo loppusilaus hienolle sarjalle. Jään jännityksellä odottamaan, mihin päin historiaa Kaunisto seuraavaksi sukeltaa.

Purppuragiljotiini:

Luxus

Corpus

Status

Kauniston Olavi Maununpoika -kirjoista olen kirjoittanut vanhan blogini puolella:
Synnintekijä.
Kalmantanssi.
Piispansormus.

Paluu tulevaisuuteen

Joskus sitä on kohdattava silmästä silmään surkea totuus siitä, että kirjablogihommat ovat kuivahtaneet kasaan. Joskus sitä havahtuu siihen, että eletään jo toukokuun puoliväliä, mutta vyön alla on vain muutama luettu kirja ja blogipäivityksiä vielä vähemmän.

Viime syksyn Helsingin kirjamessujen yhteydessä innostuin ajatuksesta perustaa lastenkirjallisuusblogi, johon saisin kivasti linkitettyä erään uranvaihtosuunnitelmankin. Talven ja kevään mittaa kävi kuitenkin selväksi, ettei tuo uranvaihtosuunnitelma ole taloudellisesti kannattava: toki tutkinnon valmistuttua olisi bruttopalkka hieman mukavampi, mutta sitä edeltävät opiskeluvuodet eivät ilman lottovoittoa onnistuisi. Talvi ja kevät olivat myös monella tapaa kuormittavia ja oma terveyteni prakaili kevättalvella sen verran pahasti, että ehdin jo itsekin vähän huolestua. Lukemiselle ei ole ollut aikaa eikä energiaa. 

Tämä ei tarkoita sitä, etten olisi ainakin sitkeästi yrittänyt lukea lapsilleni. Ihan päivittäisiä satuhetkiä meillä ei ole ollut, mutta useampana iltana viikossa kuitenkin. Martti oppi joulun tienoilla lukemaan kunnolla ja Aino seurasi perässä pääsiäisen pyhinä, viikko kuusivuotissyntymäpäivänsä jälkeen, ja varsinkin jälkimmäinen ei enää tahdo kuunnella, kun äiti lukee, koska äiti on liian hidas (!). Martilla on omat vaikeutensa lukemisen kanssa, kiitos kaksi kesää sitten koetun aivosyöpäepisodin, mutta vaikka nopeudessa onkin parantamisen varaa, luetun ymmärtäminen on open mukaan kiitettävällä tasolla.

Mutta niin, kirjablogi.

Perustin kirjablogini vuoden 2012 ensimmäisinä päivinä jäätyäni äitiyslomalle. Siitä tuntuu olevan ikuisuus: olen tammikuun 2012 ja toukokuun 2018 välillä menettänyt yhden vanhemman ja yhden isovanhemman, saanut kaksi ihanaa tytärtä, opiskellut tutkinnon (ja vieläpä sellaisen, jota olin peruskouluajoista asti vannonut vältteleväni!), tehnyt töitä, ollut omaishoitajana ja ties mitä muuta. Jo viime syksynä blogi tuntui vähän pakkopullalta: töissä oli rankkaa ja stressaavaa, kotona oli ruuhkavuosikaaosta viimeisen päälle, eikä blogille tuntunut riittävän aikaa eikä energiaa. Vähäkin lukuinto katosi kuin kirjabloggari Messukeskukseen, kun tajusin joutuvani sitten vielä kirjoittamaan blogitekstin kirjasta. Lastenkirjallisuuden puolelle hyppääminen tuntui loogiselta vaihtoehdolta, virkistävältä ja helpottavaltakin, mutta lienemme kaikki huomanneet, miten siinä sitten kävi...

Helmi-maaliskuun vaihteesta asti olen pyöritellyt päässäni kirjablogihommista tyystin vetäytymistä. En enää tarvitse tätä kanavaa pitääkseni itseäni järjissäni taaperon ja vauvan välillä taiteillessani, ja monella tapaa nykyinen elämäntilanteeni on tuntunut blogaamisen kannalta epäedulliselta. Myönnän, että erinäiset myrskyt kirjablogistanian vesilasissa ovat osaltaan kallistaneet vaakaa tähän suuntaan: harrastus, joka alkuun oli vain kivaa ajankulua, alkoi tuntua liiaksi kieli keskellä suuta taiteilulta, epätoivottujen viittojen jatkuvalta karistamiselta ja muulta ahdistavalta. On vaikea keksiä enää positiivista sanottavaa tästä harrastuksesta.

Lopulta päädyin kuitenkin yrittämään vielä vanhalla kaavalla. Palaan Hyllytontun hyllylle käsittelemään kaikenikäisten kirjallisuutta, enkä ole välittävinänikään kirjablogistaniaan kohdistuvista kököistä, tulivatpa ne sitten ulko- tai sisäpuolelta. Ja mitä niihin uranvaihtohaaveisiin tulee, pidän hiippalakkini oven välissä ja aloitan viikottaisen lastenkirjallisuusaiheisen sarjan, jos sitä sellaiseksi tahtoo sanoa.

Jatkakaamme siis täällä Hyllytontun höpinöiden puolella, jonne siirtelen piakkoin myös ne muutamat Tonttujoukon huomioissa julkaistut merkinnät.

Miksikö juuri nyt ja juuri tänään? Ehkä siksi, että esikoiseni, armoitettu Potter-fanimies (kts. kuvan Hedwig, syntymäpäivälahjus) Martti, täyttää (reilun tunnin kuluttua) kahdeksan kokonaista vuotta. Vaikka kahdeksan vuotta on lopulta vain pitkänpuoleinen silmänräpäys, päivä tuntuu monenlaisessa symboliikassaan enemmän kuin sopivalta rajanvedolta. Onnea Martille vielä virtuaalisestikin ja onnea minulle, joka olen noin hienon ihmisen saanut aikaiseksi! Hih!

Sendak: Hassut hurjat hirviöt

Maurice Sendakin lastenkirjaklassikko Hassut hurjat hirviöt päätyi luettavaksemme yrittäessämme saada Marttia innostumaan koulunsa lukudiplomiprojektista. Vaikka lukudiplomi taitaa jäädä haaveeksi lukuajan puutteen vuoksi (diplomista tiedotettiin vasta kevätlukukauden puolella), olemme silti yrittäneet lueskella ahkerasti. Martin lukunopeus onkin kasvanut huimasti siitä lähtien, kun lukuhomma alkoi joulun aikoihin sujua, mutta paljon on vielä treenattavaa. 

Hassut hurjat hirviöt upposi triooni yllättävänkin hyvin. Olimme lukeneet kirjaa joskus muinaishistoriallisena aikana, jolloin olin vielä kotiäitinä, mutta lapset eivät sitä enää muistaneet. Äidin suureksi iloksi kirja oli niitä nykyään harvinaisen sorttisia, joita pystyy lukemaan koko kolmikolle samaan aikaan ilman, että kukaan tylsistyy tai tyystin putoaa kärryiltä: lasten ikähaarukka on tällä hetkellä hankalahko 4-(melkein )8 vuotta, jonka ääripäitä tuntuu ajoittain yhdistävän vain kertakaikkisen lapsellinen huumorintaju ja erityisesti rakkaus vessavitseihin. (Tähän kohtaa syvä huokaus äidin yleiseltä suunnalta.)

Juuri neljä vuotta täyttänyt Maija piti kirjaa vähän pelottavana ja pohti, ettei hän ainakaan tahdo hirviöiden kuninkaaksi tai edes edes kuningattareksi, vaikka joskus olisikin ollut tuhma kirjan Max-pojan tapaan. Eihän hän osaa purjehtiakaan, raukka, vaan eksyisi matkalla hirviöiden maahan! Sitä paitsi hirviöiden hurja tanssikin olisi varmasti vaikea, eikä Maija hallitsijattarena moista mölyä sietäisi. Lapsille ei saisi kuulemma kirjoittaa kirjoja, joissa on näin hirmuisia juttuja, koska lapset näkevät helposti painajaisia, ja sitä paitsi ne hirviöt eivät lopulta edes olleet pelottavia, vain hirmuisia. Kirja olisi Maijan mielestä ollut selvästi parempi, jos päähenkilö olisi ollut tyttö ja mielellään samanniminen kuin Maija itse, ja jos hirviöt olisivat olleet vaikka yksisarvisia. "Sitten sille olisi pitänyt keksiä kokonaan uusi nimi." Äitihenkilön oli vaikea löytää tähän enää lisättävää. 

Kuuden vuoden rajapyykin hiljan ylittänyt ja itsekin pääsiäisen pyhinä lukemaan oppineen Ainon mielestä Hassut hurjat hirviöt oli hyvä satu siitä, miten lapset voivat kuvitella kaikenlaisia mielikuvitusasioita ja tehdä itsestään vaikka hirviöiden kuninkaan, vaikka sitten vain unessa. Maxin seikkailun täytyy kuulemma olla unta, sillä ensinnäkään hirviöitä ei ole olemassa ja toisekseen Maxin iltaruoka ei enää olisi lämmintä, jos hän olisi purjehtinut "ainakin melkein kaksi vuotta ja ollut siellä hirviöidenkin luona jonkun aikaa". (Tätä tyttöä ei niin vain enää jymäytetäkään, pohti äiti-ihminen.) Katraan keskimmäinen jäi pohtimaan Maxin seikkailua eikä lopulta ollut lainkaan varma, olisiko koti-ikävä oikeasti tarpeaksi hyvä syy palata takaisin kotiin: "Sitten se joutuu kumminkin johonkin eskariin tai päikkyyn, kun hirviöiden kuninkaana se saisi vain tehdä kaikkia hauskoja juttuja kaikki päivät, eikä kukaan komentaisi koskaan." Aino arvosti myös kirjan upeita kuvituksia ja toivoikin hirviötanssista (kts. yllä) taulua huoneensa seinälle. 

Kahdeksanvuotissynttäreitään vartoileva Martti luki kirjan Ihan Kokonaan Itse (isoilla alkukirjaimilla!) yhden illan aikana ja aikoo vakaasti ostaa kirjan omakseen ja lukea sen monta kertaa uudestaan. Sopivan pelottavat hirviöt olivat kuitenkin lopulta aika avuttomia, kun eivät saaneet edes yhtä pikkupoikaa tottelemaan ja jäämään luokseen. Siinä missä Aino mietti itse seikkailua, Martti jäi pohtimaan Maxin motiiveja: Max kuvitteli itsensä hirviöiden saarelle, koska oli varmaan vihainen äidilleen, joka lähetti pojan tämän omaan huoneeseen, mutta miksi hän sitten palasi kotiin? Koti-ikävä oli lopulta Martinkin mielestä painavin syy, mutta lisäksi se, että hirviöt eivät ehkä lopulta rakastaneet Maxia, ellei tämä ollut jotenkin erityisen hirmuinen. Kotona Maxista tykättiin, vaikka hän joskus olisikin kiltti. (Äiti yritti ehdottaa fraaseja kuten "häntä rakastettiin omana itsenään", mutta se ei kuulemma ole ihan sama asia.) Martistakin kirjan kuvat olivat erityisen hienoja, ja kun kerroin hänelle kyseessä olevan lastenkirjallisuuden klassikon, hän ei lainkaan ihmetellyt asiaa: "On ne niin hienoja kuvia, ja niihin on selvästi nähty tosi paljon vaivaa. Hyvä vaan, että ihmiset lukee sitä, vaikka se on aika vanha. Eikä se edes ole mitenkään vanhanaikainen, vaikka uudet lastenkirjat on sellaisia erilaisempia."

Minä itse pidin kirjasta kovin, siksipä sen taisin kirjastosta kotiin kantaakin. Löysin kirjan itse analysoidessani sitä jossain vaiheessa yliopisto-opintojani, ja olin silmittömän mielissäni nähdessäni jälkikasvuni eläytyvän siihen juuri niin antaumuksella, kuin lapsettomana opiskelijana sieluni silmin näinkin. Sendak ei selittele liikoja eikä myöskään edes yritä moralisoida lapsen käytöstä tai vähätellä tämän negatiivisia tunteita. Max käyttäytyy huonosti, joutuu huoneeseensa ilman iltaruokaa, kuvittelee tai uneksii mielettömän hienon seikkailun, jossa hän ei ole vain hirviömäisen tuhma lapsi vaan suorastaan hirviöiden kruunupää, mutta palaa lopulta kotiin, jossa häntä rakastetaan hirviömäisyydestä huolimatta, eikä siinä sitten mitään sen kummempaa.

"Tonttujoukon huomioita" on ollut hävettävän hiljainen koko olemassaolonsa ajan. Voisin toki kirjoittaa tähän kilometrisen nyyhkytarinan työstressistä, muuttostressistä, terveysstressistä, stressistä, joka tulee siitä, että yhtäkkiä hoksaa, ettei juuri sillä ajanhetkellä stressaa mitään ja ties mistä muusta. Sormeni on monesti ollut jo blogin poistonapilla, välillä taas olen pohtinut paluuta menneeseen ja "Hyllytontun höpinöihin". Päivän pidentyessä, ruuhkavuosielämän alkaessa asettua omiin uomiinsa ja stressikäyrän punaisella pysymisen hyväksymisen myötä olen kuitenkin päätynyt siihen, että yritän vielä kerran saada blogihomman taas pyörimään, vaikka sitten harvat hampaani irvessä ja vanhoista kirjoista lasten kommentteja keräten. Uranvaihtosuunnitelmat ja jatko-opintojuonet ovat kevättalven mittaan maturoituneet, vaikkakin ovat samalla menneet kaikella tapaa lapsellisempaan suuntaan. Tämän kevään yhteishaun missasin, mutta ehkäpä sijoitan lomarahani avoimen yliopiston tarjontaan ja kulutan vapaa-aikaani (mitä lie se sitten onkaan) ensi syystalvena itseäni sivistäen. Nähtäväksi jää! Siihen asti voi vaikka kirjablogailla.

(Tämä merkintä on tuotu lyhytikäiseksi jääneestä lastenkirjallisuusblogistani.)

Oikea Joulu™ (Kirjabloggareiden joulukalenterin 17. luukku)

Omista lapsuusjouluistani muistan kiireettömän tunnelman, Joulupukin kuuman linjan, roppakaupalla tuoksuja ja odottamisen. Kahdeksan vuotta sitten, Marttia odottaessani, vietimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa joulua kahdestaan omia perinteitä aloitellen ja molemmat uhosimme sillä kirkasotsaisella ja naiivilla tavalla, joka vain lapsettomilla lapsiperhe-elämästä on, miten meidän joulumme olisivat juuri sellaisia tunnelmallisia, kiireettömiä, kiiltokuvamaisia, ruoantäytteisiä elämyksiä alusta loppuun.

Jokainen varmaan arvaa, miten siinä sitten lopulta kävi.

Joulua haukutaan joskus kulutusjuhlaksi eikä aivan aiheetta. Itse koen sen kuitenkin vielä selkeämmin suoritusjuhlaksi. Täytyy siivota, kuurata ja kiillottaa, ommella, neuloa ja virkata, paketoida, piilottaa ja kuljettaa, kuoria, viipaloida ja muussata, paistaa, keittää ja imeltää, laulaa, lausua ja veisata, kyläillä, vierailla ja sosialisoida. Siinä sivussa lapset imuroivat koulusta, päiväkodista ja harrastuksista kaikki mahdolliset taudit. Kun viimeinenkin antibioottiannos supersitkeän flunssan jälkitautikorvatulehdukseen on nautittu, tulee päiväkodista tuliaisena mahatauti. "Hei! Ryhmässämme on nyt mahatautia, vesirokkoa, sitkeää flunssaa ja täitä. Naapuriryhmässä, jossa vietämme välillä aikaa, on enterorokkoa ja kihomatoja. Kiitos!" No olepa hiton hyvä.

On työstressiä, ei ole aikaa kavereille, lasten harrastusten joulujuhlat ja lopputurnaukset osuvat kaikki samalle iltapäivälle (ja siihen kahden lapsen parhaiden ystävien synttärijuhlat vielä päälle), posti hukkaa esikoisen odotetuimman (ja kalleimman) joululahjan, sukulaiset ihmettelevät Facebookissa katoamistamme maan pinnalta, parisuhde pysyy pystyssä silkalla laiskuudella (kaikki romahtamiseen liittyvät asiat vaativat liikaa paperitöitä), normaalisti ongelmitta sujuneet jouluruokavalmistelut leviävät käsiin (piparitaikina menee pipariksi, pullat palavat uuniin ja laatikot lipsahtavat lattialle metrin matkalla pöydältä uuniin) ja mitähän vielä. Oikea Joulu™ on jossain kamalan kaukana.

Isotädin luona vanhainkodissa vieraillessani törmäsin
tähän tyyppiin, jonka kuvan tahdoin jakaa
kanssanne, vaikka se ei tekstiin varsinaisesti istukaan.

Oikea Joulu™ vaatii paljon ja antaa takaisin parhaimmillaankin jonkin verran. Lasten riemun näkeminen on toki ihanaa sikäli, mikäli tiskivuoren takaa sitä ehtii nähdä. Oikean Joulun™ vaatima rentoutuminenkin on suorittamista: jos joululahjakirjan lukemisesta villasukat jalassa sohvannurkassa ei ole kuvaa Instagramissa, onko sitä tapahtunutkaan?

Oikea Joulu™ ei ole mikään vähäpätöinen asia. Saarioisten äitien sapuskat saattavat vaikkapa vääristää lasteni joulukäsityksiä niin, että heistä aikuisina itkevät terapiassa sitä, miten se äidinpentele ei edes räätikäslooraa itse vääntänyt! (Uskon näemmä vakaasti, että kotiseutuni murteellisen ilmaisun lanttulaatikolle he kuitenkin sisäistävät Tampereellakin, vaikken itsekään sitä käytä, ja että lapset ylipäätään traumatisoituvat ruoasta, jota eivät suostu edes maistamaan.) Maksalaatikko on ehkä ainoa, jonka saa ostaa ilman pelkoa lastensuojeluviranomaisten ilmestymisestä aattoiltana oven taakse joulupukin vanavedessä. (Ja se punanuttukin! Seitsemänkymmentä euroa kahdestakymmenestä minuutista! Pyydän kuitin mokomalta veronkiertäjältä!)

Oikea Joulu™ on jokaisen äidin (ja isänkin) tulikoe. Sillä mitataan vakaumuksen voimakkuus - enkä puhu nyt uskonnollisesta vakaumuksesta, vaan silkasta tahdosta tuottaa jälkikasvustaan kelvollisia suomalaisia, jotka syövät kummallisia (joskin herkullisia) ruokia aikuisena ja lukevat kerran vuodessa ruokarukouksen ja pätkän Raamattua, vaikka eivät ole enää vuosikausiin kuuluneet kirkkoon. (Minä kuulun, rauhoitu, äiti.)

Oikea Joulu™ ei ole oikea joulu. Minulta meni valitettavan kauan ymmärtää mokoma, kaivaa muistikuvistani koko yön kinkkua paistaneen isän silmänalusten tarkka mustan sävy tai aamuyöllä keittiöstä ruoanlaiton kilinöiden ja kolinoiden keskeltä kantautuva lahjapaperin rapina.

Oppiikohan sitä koskaan olemaan itselleen ihan aidosti armollinen? Malttaisiko sitä näin, viikko (!) ennen jouluaattoa, istua pehvalleen alas sohvalle glögilasi toisessa ja joku sopivan helppo kirja toisessa kädessä? Onko mahdollista laittaa joululaulut soimaan ja sammuttaa telkkari ja valot, ihan olla ja rentoutua kesken kaiken suorittamisen, vaikka onkin vasta kolmas adventti?`

Moni ruuhkavuosien tai pikkulapsiajan keskellä räpiköivä äitikollegani on huokaillut kateissa olevan joulumielensä perään. Onko olemassa joulumielialalääkkeitä, joilla kaiken stressin ja suorittamisen keskeltä oppisi ottamaan hengähdystauon - vaikka sitten niiden sohvalle kasaantuneiden, viikkaamista odottavien puhtaiden pyykkien keskellä - ja jollain tapaa saavuttaa edes ripaus lapsuusjoulujen tunnelmasta, odotuksesta ja jännityksestä?

Tämä teksti ei ole millään muotoa perinteinen kirjablogiteksti, mutta koska blogitauko on venähtänyt niin pitkäksi, että jatkaminen on mielettömän vaikeaa, julkaisen sen kuitenkin. Tämä toimikoon myös kirjabloggaajien joulukalenterin 17. luukkuna. 16. luukku löytyy Aarrekirjastosta, ja huominen 18. luukku aukeaa Hemulin kirjahyllyssä.

(Tämä merkintä on tuotu lyhytikäiseksi jääneestä lastenkirjallisuusblogistani.)

Olipa kerran ja oli kolmannenkin...

Minun jokseenkin yhtäjaksoinen kirjablogiurani on pian kestänyt kuusi vuotta. Se on yllättävän pitkä aika minun keskittymiskyvylläni varustetulle ihmiselle, kuulkaa! Blogiharrastus on antanut minulle uskomattoman paljon vuosien varrella: olen tavannut lukemattomia upeita ihmisiä sen kautta, lukenut mielettömiä kirjoja ja saanut pidettyä pääkoppani suunnilleen kasassa hulluimpien vauvavuosien aikana. Blogi on ollut minulle henkireikä, jotain ikiomaa ja ihmeellistä.

Kaikki päättyy kuitenkin aikanaan. Viime aikoina, jo useamman kuukauden ajan, blogi on enemmän tai vähemmän syönyt lukumotivaatiotani: kun vapaa-aika on ruuhkavuosirumban keskellä kortilla, on vaikea saada järjestettyä aikaa sekä kirjoille että niistä bloggaamiselle. Kun jo lähtökohtaisesti tietää, ettei blogitekstin naputtelulle löydy sopivaa koloa ilman raakaa, unirytmiin ja päivärutiineihin kohdistettua väkivaltaa tai lasten- ja kodinhoidollisten nakkien suoranaista laiminlyöntiä, on vaikea tarttua uuteen kirjaan, kun blogivuoroaan odottavien pino on venähtänyt mielettömiin korkeuksiin.

Kyllähän minä mietin huojuvan pinon kippaamista pois työpöydältä ja sitä myötä nollasta aloittamista, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän aloin kokea, että Hyllytontun höpinöiden on aika mennä hyllylle.

Lastenkirjallisuus on ollut blogissani lähes alusta asti jonkinlaisessa roolissa, vähintäänkin nalkuttavana pitäisi ja tarvitsisi -ajatuksena takaraivossani. Martti teki bloggaridebyyttinsä jo ennen kolmatta syntymäpäiväänsä, ja lapsikasvaan kasvaessa sekä määrällisesti että iällisesti, olemme päässeet alati isommalla porukalla keskustelemaan lukemistamme kirjoista. Kun ajatus Hyllytontun hyllylle laittamisesta alkoi itää, putkahti samalla päähäni ajatus erillisestä lastenkirjallisuuteen keskittyvästä blogista. Muutaman viikon ideaa kypsyteltyäni päätin ryhtyä tuumasta toimeen, ja tässä sitä ollaan.

"Tonttujoukon huomioita" jatkaa "Hyllytontun höpinöissä" tutuksi tullutta tapaa blogata lastenkirjoista sekä aikuisen näkökulmasta että lasten omin (joskin vähän nyhdetyin ja/tai johdatelluin, sen myönnän) sanoin. Lapsiraatiin kuuluvat tuttuun tapaan seitsemänvuotias Martti, viisivuotias Aino ja kolmevuotias Maija ja äitiraatiin, noh, minä. Pyrimme lukemaan kattavasti kaikenlaista lastenkirjallisuutta, joskin kielen on oltava tämä enemmän puhuttu kotimainen. Tonttujoukon huomioilla on myös uudenkarhea Facebook-sivu (klik!), mutta Instagram-tili löytyy edelleen @hyllytonttu-kahvalla (klik!) Ensimmäinen lastenkirjallisuusaiheinen merkintä on jo ajastettu huomisaamulle. Sitä odotellessa siis!

Jatkan "aikuisten" kirjallisuuden käsittelyä miniarvioin sekä Instagramissa että Goodreadsissa, ja varaan oikeuden ottaa Hyllytontun höpinät pois hyllyltä, jos siltä tuntuu, joten ihan täysin eroon ette minusta pääse. Sitä odotellessa minut kuitenkin löytää siis

Tonttujoukon huomioista.

Nähdään taas!