Oikea Joulu™ (Kirjabloggareiden joulukalenterin 17. luukku)

Omista lapsuusjouluistani muistan kiireettömän tunnelman, Joulupukin kuuman linjan, roppakaupalla tuoksuja ja odottamisen. Kahdeksan vuotta sitten, Marttia odottaessani, vietimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa joulua kahdestaan omia perinteitä aloitellen ja molemmat uhosimme sillä kirkasotsaisella ja naiivilla tavalla, joka vain lapsettomilla lapsiperhe-elämästä on, miten meidän joulumme olisivat juuri sellaisia tunnelmallisia, kiireettömiä, kiiltokuvamaisia, ruoantäytteisiä elämyksiä alusta loppuun.

Jokainen varmaan arvaa, miten siinä sitten lopulta kävi.

Joulua haukutaan joskus kulutusjuhlaksi eikä aivan aiheetta. Itse koen sen kuitenkin vielä selkeämmin suoritusjuhlaksi. Täytyy siivota, kuurata ja kiillottaa, ommella, neuloa ja virkata, paketoida, piilottaa ja kuljettaa, kuoria, viipaloida ja muussata, paistaa, keittää ja imeltää, laulaa, lausua ja veisata, kyläillä, vierailla ja sosialisoida. Siinä sivussa lapset imuroivat koulusta, päiväkodista ja harrastuksista kaikki mahdolliset taudit. Kun viimeinenkin antibioottiannos supersitkeän flunssan jälkitautikorvatulehdukseen on nautittu, tulee päiväkodista tuliaisena mahatauti. "Hei! Ryhmässämme on nyt mahatautia, vesirokkoa, sitkeää flunssaa ja täitä. Naapuriryhmässä, jossa vietämme välillä aikaa, on enterorokkoa ja kihomatoja. Kiitos!" No olepa hiton hyvä.

On työstressiä, ei ole aikaa kavereille, lasten harrastusten joulujuhlat ja lopputurnaukset osuvat kaikki samalle iltapäivälle (ja siihen kahden lapsen parhaiden ystävien synttärijuhlat vielä päälle), posti hukkaa esikoisen odotetuimman (ja kalleimman) joululahjan, sukulaiset ihmettelevät Facebookissa katoamistamme maan pinnalta, parisuhde pysyy pystyssä silkalla laiskuudella (kaikki romahtamiseen liittyvät asiat vaativat liikaa paperitöitä), normaalisti ongelmitta sujuneet jouluruokavalmistelut leviävät käsiin (piparitaikina menee pipariksi, pullat palavat uuniin ja laatikot lipsahtavat lattialle metrin matkalla pöydältä uuniin) ja mitähän vielä. Oikea Joulu™ on jossain kamalan kaukana.

Isotädin luona vanhainkodissa vieraillessani törmäsin
tähän tyyppiin, jonka kuvan tahdoin jakaa
kanssanne, vaikka se ei tekstiin varsinaisesti istukaan.

Oikea Joulu™ vaatii paljon ja antaa takaisin parhaimmillaankin jonkin verran. Lasten riemun näkeminen on toki ihanaa sikäli, mikäli tiskivuoren takaa sitä ehtii nähdä. Oikean Joulun™ vaatima rentoutuminenkin on suorittamista: jos joululahjakirjan lukemisesta villasukat jalassa sohvannurkassa ei ole kuvaa Instagramissa, onko sitä tapahtunutkaan?

Oikea Joulu™ ei ole mikään vähäpätöinen asia. Saarioisten äitien sapuskat saattavat vaikkapa vääristää lasteni joulukäsityksiä niin, että heistä aikuisina itkevät terapiassa sitä, miten se äidinpentele ei edes räätikäslooraa itse vääntänyt! (Uskon näemmä vakaasti, että kotiseutuni murteellisen ilmaisun lanttulaatikolle he kuitenkin sisäistävät Tampereellakin, vaikken itsekään sitä käytä, ja että lapset ylipäätään traumatisoituvat ruoasta, jota eivät suostu edes maistamaan.) Maksalaatikko on ehkä ainoa, jonka saa ostaa ilman pelkoa lastensuojeluviranomaisten ilmestymisestä aattoiltana oven taakse joulupukin vanavedessä. (Ja se punanuttukin! Seitsemänkymmentä euroa kahdestakymmenestä minuutista! Pyydän kuitin mokomalta veronkiertäjältä!)

Oikea Joulu™ on jokaisen äidin (ja isänkin) tulikoe. Sillä mitataan vakaumuksen voimakkuus - enkä puhu nyt uskonnollisesta vakaumuksesta, vaan silkasta tahdosta tuottaa jälkikasvustaan kelvollisia suomalaisia, jotka syövät kummallisia (joskin herkullisia) ruokia aikuisena ja lukevat kerran vuodessa ruokarukouksen ja pätkän Raamattua, vaikka eivät ole enää vuosikausiin kuuluneet kirkkoon. (Minä kuulun, rauhoitu, äiti.)

Oikea Joulu™ ei ole oikea joulu. Minulta meni valitettavan kauan ymmärtää mokoma, kaivaa muistikuvistani koko yön kinkkua paistaneen isän silmänalusten tarkka mustan sävy tai aamuyöllä keittiöstä ruoanlaiton kilinöiden ja kolinoiden keskeltä kantautuva lahjapaperin rapina.

Oppiikohan sitä koskaan olemaan itselleen ihan aidosti armollinen? Malttaisiko sitä näin, viikko (!) ennen jouluaattoa, istua pehvalleen alas sohvalle glögilasi toisessa ja joku sopivan helppo kirja toisessa kädessä? Onko mahdollista laittaa joululaulut soimaan ja sammuttaa telkkari ja valot, ihan olla ja rentoutua kesken kaiken suorittamisen, vaikka onkin vasta kolmas adventti?`

Moni ruuhkavuosien tai pikkulapsiajan keskellä räpiköivä äitikollegani on huokaillut kateissa olevan joulumielensä perään. Onko olemassa joulumielialalääkkeitä, joilla kaiken stressin ja suorittamisen keskeltä oppisi ottamaan hengähdystauon - vaikka sitten niiden sohvalle kasaantuneiden, viikkaamista odottavien puhtaiden pyykkien keskellä - ja jollain tapaa saavuttaa edes ripaus lapsuusjoulujen tunnelmasta, odotuksesta ja jännityksestä?

Tämä teksti ei ole millään muotoa perinteinen kirjablogiteksti, mutta koska blogitauko on venähtänyt niin pitkäksi, että jatkaminen on mielettömän vaikeaa, julkaisen sen kuitenkin. Tämä toimikoon myös kirjabloggaajien joulukalenterin 17. luukkuna. 16. luukku löytyy Aarrekirjastosta, ja huominen 18. luukku aukeaa Hemulin kirjahyllyssä.

(Tämä merkintä on tuotu lyhytikäiseksi jääneestä lastenkirjallisuusblogistani.)

Olipa kerran ja oli kolmannenkin...

Minun jokseenkin yhtäjaksoinen kirjablogiurani on pian kestänyt kuusi vuotta. Se on yllättävän pitkä aika minun keskittymiskyvylläni varustetulle ihmiselle, kuulkaa! Blogiharrastus on antanut minulle uskomattoman paljon vuosien varrella: olen tavannut lukemattomia upeita ihmisiä sen kautta, lukenut mielettömiä kirjoja ja saanut pidettyä pääkoppani suunnilleen kasassa hulluimpien vauvavuosien aikana. Blogi on ollut minulle henkireikä, jotain ikiomaa ja ihmeellistä.

Kaikki päättyy kuitenkin aikanaan. Viime aikoina, jo useamman kuukauden ajan, blogi on enemmän tai vähemmän syönyt lukumotivaatiotani: kun vapaa-aika on ruuhkavuosirumban keskellä kortilla, on vaikea saada järjestettyä aikaa sekä kirjoille että niistä bloggaamiselle. Kun jo lähtökohtaisesti tietää, ettei blogitekstin naputtelulle löydy sopivaa koloa ilman raakaa, unirytmiin ja päivärutiineihin kohdistettua väkivaltaa tai lasten- ja kodinhoidollisten nakkien suoranaista laiminlyöntiä, on vaikea tarttua uuteen kirjaan, kun blogivuoroaan odottavien pino on venähtänyt mielettömiin korkeuksiin.

Kyllähän minä mietin huojuvan pinon kippaamista pois työpöydältä ja sitä myötä nollasta aloittamista, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän aloin kokea, että Hyllytontun höpinöiden on aika mennä hyllylle.

Lastenkirjallisuus on ollut blogissani lähes alusta asti jonkinlaisessa roolissa, vähintäänkin nalkuttavana pitäisi ja tarvitsisi -ajatuksena takaraivossani. Martti teki bloggaridebyyttinsä jo ennen kolmatta syntymäpäiväänsä, ja lapsikasvaan kasvaessa sekä määrällisesti että iällisesti, olemme päässeet alati isommalla porukalla keskustelemaan lukemistamme kirjoista. Kun ajatus Hyllytontun hyllylle laittamisesta alkoi itää, putkahti samalla päähäni ajatus erillisestä lastenkirjallisuuteen keskittyvästä blogista. Muutaman viikon ideaa kypsyteltyäni päätin ryhtyä tuumasta toimeen, ja tässä sitä ollaan.

"Tonttujoukon huomioita" jatkaa "Hyllytontun höpinöissä" tutuksi tullutta tapaa blogata lastenkirjoista sekä aikuisen näkökulmasta että lasten omin (joskin vähän nyhdetyin ja/tai johdatelluin, sen myönnän) sanoin. Lapsiraatiin kuuluvat tuttuun tapaan seitsemänvuotias Martti, viisivuotias Aino ja kolmevuotias Maija ja äitiraatiin, noh, minä. Pyrimme lukemaan kattavasti kaikenlaista lastenkirjallisuutta, joskin kielen on oltava tämä enemmän puhuttu kotimainen. Tonttujoukon huomioilla on myös uudenkarhea Facebook-sivu (klik!), mutta Instagram-tili löytyy edelleen @hyllytonttu-kahvalla (klik!) Ensimmäinen lastenkirjallisuusaiheinen merkintä on jo ajastettu huomisaamulle. Sitä odotellessa siis!

Jatkan "aikuisten" kirjallisuuden käsittelyä miniarvioin sekä Instagramissa että Goodreadsissa, ja varaan oikeuden ottaa Hyllytontun höpinät pois hyllyltä, jos siltä tuntuu, joten ihan täysin eroon ette minusta pääse. Sitä odotellessa minut kuitenkin löytää siis

Tonttujoukon huomioista.

Nähdään taas!

Hyllytonttu goes Helsingin Kirjamessut 2017

Helsingin Kirjamessut - huhhuh! Olin taas suunnitellut itselleni minuuttiaikataulun erityisesti perjantaita silmällä pitäen, mutta siinä mielessä perinteisestihän siinä sitten lopulta kävi, että haahuilin kirjaeuforian vallassa ympäri Messukeskusta kuin mikäkin kirjan tuoksusta huumaantunut kirjabloggari. Muutamaa ohjelmaa maltoin kuitenkin istua seuraamaan.

Puoliltapäivin Minna Canth -lavalla Elina Lappalainen ja Saku Heinänen keskustelivat lasten pelaamisesta erityisesti uutuuskirjojensa Nyt pelittää! (Lappalainen) ja Zaida ja taistelupari (Heinänen) kautta. Heinänen kyllä heti kättelyssä myönsi, että hänen kokemuksensa pelimaailmasta ovat 1980- ja 90-luvuilta, mutta hyvin sitäkin sai näemmä sovellettua nykypäivään! Lappalainen pohti, että pelit voivat olla yhdistäväkin tekijä sukupolvien välisessä viestinnässä. Käytän hammashoitajan työssäni itse Pokémon Gota tietyn ikäisten lasten rentouttamiseen ja allekirjoitan tämän pohdinnan täysin. Lappalainen muistutti myös, että pelaaminen on parhaimmillaan yksi luovuuden ja leikin muoto, itsensä toteuttamista samalla tavalla kuin kuvataiteissa tai kirjoittamisessa. Heinänen taas kertoi kirjoittaneensa pelin ikään kuin leikin vastakohdaksi tai -voimaksi, joka täyttää teini-ikää lähestyvälle Zaidalle leikkimiskyvyttömyyden aiheuttamaa tyhjiötä. Heinänen kuitenkin muistuttaa, että pelit eivät ole sysäys tai syy ongelmiin, vaan pelejä voidaan käyttää väärin siinä missä melkein mitä tahansa muutakin. Lappalainen muistutti vuorostaan, että ahdistuneisuuden ja peleihin liittyvien ongelmien välillä on yhteys, mutta ei syy-seuraus-suhdetta. Päinvastoin pelit tarjoavat menestymisen ja onnistumisen tunteita, jolloin niitä on luontevaa käyttää onnistumisen kokemusten, tietynlaisten hyvän olon tunteen pikavoittojen hakemiseen. Kirjailijat keskustelivat myös pelialan tulevaisuudesta (VR-lasit mainittu!) ja tarinan roolista pelissä (tärkeä osa, mutta kuitenkin vain yksi osa). Keskustelu oli siinä mielessä mainio, että pelaamista ei (juuri) lainkaan demonisoitu: olemme huolissamme lasten pelaamisesta, mutta niinhän me olemme kaikesta muustakin lapsiin liittyvästä, kuten Heinänen huomautti: Pitäisikö meidän pikemmin olla huolissamme köyhistä, pienen eläkkeensä raha-automaatteihin syytävistä vanhuksista tai omasta huolestumisestamme?

Iltapäivällä Tottiscenenillä oli tarjolla yksi messujen mielenkiintoisimmista keskusteluista, kun keskusteltiin muumien Möröstä (på svenska). Kyseessä oli mitä ilmeisimmin maailmanhistorian ensimmäinen kerta, kun Möröllä on ikioma keskustelunsa Helsingin Kirjamessuilla, ja väkeä tuo hyytävä hemmo(tar) houkutteli kyllä hirmuiset määrät. Osallistujat muistelivat alkuun vähän ennalta-arvattavasti ensimmäistä kohtaamistaan mörön kanssa, mutta keskustelu muuttui nopeasti mielenkiintoisemmaksi, kun he alkoivat pohtia muun muassa Mörön häntää, jota Nyyti puraisee, ja sitä, paljonko Mörköjä ylipäätään on. “Mårrans visanissahan” Mörkö on mennyt naimisiin! Mörkö tulkittiin ylipäätään Muumimamman peilikuvaksi, vastakohdaksi, jonka kautta Muumipeikko pyristelee vapauteen äitisuhteestaan (“Genom Mårran kan Mumintrollet frigöra sig från Mamman, från sin modersbundenhet.”). Mörköjen määrää koskevassa kysymyksessä päädyttiin siihen, että Jansson käytti Mörköä monilla eri tavoilla, joten tavallaan Mörköjä on useampia, mutta kyseessä on kuitenkin saman, yksittäisen olennon heijastumat. Lopuksi keskustelijat pohtivat, löytyykö Mörölle sukulaisia tai vastaavia otuksia eri kulttuureista, ja muutamia vastaavia, vaikkakaan ei identtisiä löytyikin.

Miia Pöllänen puhui uutuusteoksestaan Bujoilun voimasta Olohuoneessa. Bujoilu eli bullet journal on oman arkeni ja elämäni hallinnan kannalta ehkä paras keksintö ja tärkein työkalu kuunaan, ja vaikka käsite oli ennestään jo tuttu, sain kirjasta ammennettua silti vielä lisää mukavaa hommaan. Vaikka bujo terminä on uusi, on muistikirjoja käytetty samankaltaisilla systeemeillä aina da Vincistä lähtien, totesi Pöllänen. Someaikana käsitys siitä, mikä on jaettavaa ja “hienoa”, on hämärtynyt, ja Pöllänen muistutti toistuvasti siitä, että bujoa pidetään omaa itseä varten, työkaluna, vaikka ei kieltänytkään sitä, etteikö visuaalisuus voisi toisaalta olla myös huikea tsemppari. Allekirjoitan täysin Pölläsen väitteen siitä, että bujo muokkaantuu yllättävän nopeasti harrastuksesta rutiiniksi: itse en enää voi elää ilman mokomaa, vaikka olen toistuvasti yrittänyt! Omien unelmien ottaminen vakavasti paperiaskartelun avulla kuulostaa aika utopistiselta, mutta siitä bujossa lopulta on kyse, kuten Pöllänenkin sanoi.

Messulauantai alkoi jo perinteiseksi muodostuneella WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan bloggariaamiaisella, jonka kirjailijakaartiin olivat tänä vuonna valikoituneet A. W. Yrjänä, Tuomas Kyrö, Heikki Valkama, Joonas Konstig, Marianna Kurtto ja Roope Sarvilinna. Olin varautunut rönsyilemään tuppaaviin aamiaismuistiinpanoihin ilmeisen huvittavin kateellisuutta herättävin välinein (ks. Kirsin twiitti), mutta jäin lopulta kuitenkin miettimään, onko reilun tunnin kestäneen keskustelun referointi blogiin kovin mielekästä. Tiivistäen voisin todeta aamiaisen olevan siinä mielessä onnistunut, että klikkailin jokaisen paikalla olleen kirjailijan uutuusteoksen kirjastovaraukseen.

Noin niin kuin muuten messulauantai meni pitkälti antikvariaattipuolella kanssani vähintään yhtä kirja-addiktoituneen serkkutyttöni (“Pitäisi sanoa kyllä, äiti, että serkkutäti, ette te ole enää mitään tyttöjä”, huomauttaa viisivuotiaani tässä kohden) kanssa shoppaillen. Ehdimme poiketa kuuntelemassa Jaana Kapari-Jattaa, ja iltapäivän myötä kuuntelin pätkän yhtä sun toista keskustelua, mutta särkevät koipeni eivät sallineet kovin pitkää seisoskelua ja istumapaikat olivat aika pahasti kortilla. Niinpä vietin aikaa myös kirjabloggareiden päivystyspisteellä Boknäsin iljettävän ihanilla sohvilla (tämä ei valitettavasti ollut maksettu mainos) ja Putingin pisteeltä löytyneellä bullet journal -työpajalla, josta lisää vielä hetken kuluttua.

Messupäivän kruunasi Teoksen järjestämä iltadrinksutilaisuus samaisen kustantamon syksyn kirjailijoiden kanssa. Juhani Känkänen, Marjo Niemi, Jarkko Volanen, Maria Peura, Heikki Reivilä, Mikko Rimminen ja Juha Nurmi esittelivät kukin omia uunituoreita teoksiaan, ja mahtuipa iltaan myös kaikkea lauluesityksen ja varsin kiihkeän avautumisluennon väliltä. Niin, ja se iltadrinksu, joka tuli kyllä tarpeeseen pitkän, mutta ah-niin-ihanan messupäivän päätteeksi!

Messusunnuntain vietinkin sitten aivan muissa puuhissa. Tai no, rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että juoksin aamulla nopean kierroksen hakemassa viimeiset tuliaiset lapsille: kolmevuotias Maija oli tilannut “ten temmoten uuden kakkakiljan, tiinä on luukkuja”, ja löysin sellaisen lopulta Opilta&Ilolta. (Isommat lapset tilasivat “uuden Puluboi-kirjan” ts. Puluboin ja Ponin komerokirjan, jota en suureksi surukseni löytänyt, ja “uuden Hakkarais-kirjan” ts. Koiramäen Suomen historian.) Mutta noin niin kuin enimmäkseen vietin aikaani Putingin pisteellä vetämässä bullet journal - ja kalenterituunaustyöpajoja, jotka vetivät ihanan paljon väkeä ja puuhaa riitti. Kun juna lopulta puksutti takaisin Tampereelle, oli kyydissä muuan uupunut tontturouva, joka oli vähintäänkin symbolisesti kävellyt kenkänsä puhki.

Messut olivat siis äärimmäisen mainiot ja mukavat, kuten asiaan kuuluu. Ainahan sitä jotain valittamisen aihetta keksisi, kuten vaikkapa messulehdestä puuttuneen kartan (vaikka toisaalta irtonainen kartalipare oli mielettömän kätevä sekin!) ja Kiankin pohtimat lasten alueen puutteet. Kokonaiskuva jää kuitenkin selvästi positiivisen puolelle, sinne kiitettävän tasolle. Kiitos järjestäjille, kustantajille ja bloggarikollegoille! 

Perinteistä kirjaostoskuvaa en voi valitettavasti ottaa, koska joukossa on niin paljon pukinkonttiin sujahtavia nimekkeitä enkä luota hetkeäkään siihen, että tietyt perheenjäsenet eivät kävisi blogissa kurkkaamassa. Hih! Nimikkeiden määrää en kommentoi, mutta arvelin sunnuntaina rautatieasemalle raahustaessani selkäreppuni painon lisääntyneen kymmenkunta kiloa perjantaiaamusta.

Kuten Instagramiin kenkäriepukuvaa jakaessanikin totesin, on Hyllytontun höpinöihin luvassa lähiaikoina Suuria Muutoksia isoilla alkukirjaimilla. Koko ajan hiljentyneen postaustahdin ja lukusuoritusten vähyyden Goodreadsissa on varmaan joku jo huomannutkin, ja vielä tämän viikon aikana olisi tarkoitus pohtia tuota aihetta ja blogin tulevaisuuttakin. Sitä ennen aion kuitenkin käpertyä särkevien jalkaparkojeni (viikonloppuna tuli tarvottua n. 20 000 askelta per messupäivä) kanssa sohvannurkkaan lukemaan messuostoksia. Ainakin sitä kakkakirjaa!

Kanto: Pyöveli

Taannoisella Superlukumaratonilla tartuin ainakin kaksi ja puoli vuotta lukulistallani ja kirjahyllyssäni kummitelleeseen Anneli Kannon Pyöveliin. En osaa oikein edes sanoa, miksi kirja on jäänyt lukematta: historialliset romaanit ovat kyllä makuuni ja Kannon teoksia olen blogissa(kin) ylistänyt ahkerasti, joten sen suhteen ennakkoluuloja ei pitäisi olla. Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian kaksi ensimmäistä osaa olen ahminut, joten pyöveliäkään en ilmeisesti kavahda. Kai kirja vain odotti Sitä Oikeaa Hetkeä, jollainen vajaa kuukausi sitten lopulta koitti.

Romaanin nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Pyöveli ei pyöri vain pyövelin ympärillä, vaan oman tarinansa kertovat myös tuomari ja apteekkarin asemaan kohoava nuori mies. Lopulta toki keskushahmoksi nousee Johann, pyövelin poika, joka muutaman mutkan kautta päätyy isänsä ammattia harjoittamaan itsekin. Vaikka pyöveliä kavahdetaan 1600-luvun Ruotsissa (johon Suomikin siis kuului, kuten kaikki tiedämme, mutta asia täytyy aina näin erikseen jostain syystä mainita), Johann taitaa lopulta olla päähenkilötrion miehistä se kunnollisin. Sinänsä korkeimmassa ja "parhaassa" asemassa vaikuttava kihlakunnantuomari Wisander taas vetää elämän pitkässä tikussa selkeästi lyhimmän tikun, ja lopun henkinen (ja hengellinen) romahdus ovat arvattavissa jo varsin varhaisessa vaiheessa. Huutolaispoika Pieti karkaa paremman elämän toivossa, ja hänen tarinansa onkin ehkä koko kirjan onnellisin, vaikka ei aivan leppoisimmasta päästä sekään.

Asiaankuuluvasti kolmen miehen, pyövelin, tuomarin ja apteekkarin, kohtalot kietoutuvat yhteen, noitavainot lyövät heihin kaikkiin leimansa tavalla tai kolmannella, ja Pyövelin loppua kohden tunnelma on vähintäänkin apokalyptista: Ilmestyskirjakin tuntuu vähemmän ahdistavalta kuin Kannon maalailema kaaos.

Kanto kirjoittaa hahmoistaan uskottavia, olivatpa nämä yhteiskunnan kermaa tai pohjasakkaa - tai jotain siltä väliltä, sillä ääripäät ovat Pyövelissä lopulta varsin lähellä toisiaan. Niinpä se silti taitaa mennä tosielämässäkin, sillä kuoleman edessä me kaikki olemme samanarvoisia.

No joo, eipä nyt ruveta liian syvällisiksi kuitenkaan, vaikka Kanto lukijansa ihmisluonnon suurempien kysymysten ääreen taas kerran saattelee kuin varkain. Hienojen hahmojen, hyvän tarinan ja sujuvan kerronnan yhdistelmä vangitsee lukijan, enkä tälläkään kertaa voi olla ylistämättä Kantoa, josta on kovaa vauhtia muotoutumassa yksi lempikirjailijoistani.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Pyöveli (Gummerus, 2015)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 4/5 - Hieno teos, jonka lukemista aivan aiheetta lykkäsin vuosia.

Daynes et al: Tutki! Kakkaa

Ei liene parempaa tapaa aloittaa lastenkirjallisuutta käsittelevää blogia kuin kakkajutuilla. Tai ehkä olisi, mutta asetetaan rima tätä myötä sopivalle korkeudelle.

Taannoin Helsingin Kirjamessuille suunnatessani tiedustelin tonttujoukolta, millaisia tuliaisia he toivoisivat saavansa, ja kolmevuotias Maija pyysi kakkakirjaa, jossa on luukkuja. Sen tarkempia tuntomerkkejä hänellä ei ollut tarjota, enkä elätellyt kovin suuria toiveita kuvaillun kaltaisen kirjan löytämisestä. Lopulta ehdin koluta Messukeskusta ehkä puolisen tuntia, kun satuin Oppi&Ilon ständille, jossa ihanan asiantunteva myyjä esitteli minulle ensin muita tuotteita ja ihan sattumalta Tutki! Kakkaa -nimisen luukkukirjan. Paljon paremmin ei olisi voinut mennä!

Kuten kaikki leikki-ikäisten, taaperoiden ja kouluikäisten - siis ylipäätään lasten kanssa tekemisissä olleet tietävät, vessajutut ovat ihan mielettömän hauskoja ja mielenkiintoisia. Tunnustan olevani yksi niistä vanhemmista, jotka turhautuneena räkätyksen säestämiin pissa-kakka-pieru-juttuihin yrittävät hillitä niitä mitä epätoivoisimmin keinoin ja lähes poikkeuksetta olemattomin tuloksin. Tutki! Kakkaa ei onneksi ole turhan ryppyotsainen, jotta lapsilta menisi lukemisen ilo, mutta ei lähde liikaa hölmöilemäänkään aiheella, mikä taas on tämän aikuisen mieleen. Lisäksi äitinä arvostan pahvisivuja ja tukevasta kartongista tehtyjä luukkuja, jotka kestävät innokkaan kolmevuotiaan tutkijanalun käsissä ilmeisen hyvin!

Maija, 3,5 vuotta, on kirjan ylin fani huushollissamme ja jää kaipailemaan lisää kakkakirjoja:

"Kaikki ihmiset ja eläimet kakkaa. Paitsi prinsessat ei ehkä oikeasti kakkaa. Kaikkein paras juttu kirjassa on se, että elefantti kakkaa kottikärryt ihan täyteen ja se haisee niiiiin pahalta. Mä osaan mennä kottikärrykävelyä vessaan päiväkodissa ihan itse, kun aikuinen auttaa! Ja sitten se kakka menee pöntöstä pois viemäriin, eikä jää sinne asumaan onneksi. Lapset ei mene viemäriin, koska ne ei mahdu. Eikä vauvat, niillä on vaippa. Muuten ne voisivat pudota viemäriin varmaan ja sitten ne itkisivät kamalasti. Mä olin joskus vauva ja itkin varmaan. Kakkakirja on mun kaikkein rakkain lempparikirja ikinä tänään. Kakkakirjoja pitää kirjoittaa lapsille enemmän, että ne tietää, minkä eläimen kakkaa on maassa ja että toukka voi näyttää kakalta. Myös Puluboi on kakannut, mutta onko Tatun ja Patun kakkakirjaa olemassa? Pitää olla. Kakkakirja on hyvä vain kolmevuotiaille, ei lainkaan viisivuotiaille, koska mä olen kolme vanha ja kohta mä olen neljä, kun tulee synttärit."

Aino, 5,5 vuotta, oli kirjan suhteen vähän ennakkoluuloinen, mutta piti siitä kuitenkin lopulta niin, että suunnittelee jo aiheen tiimoilta yhden tytön ihmiskoetta (jonka ilkiöäiti aikoo kyllä torpata): 

"Minun mielestä kakasta on aika helppo kertoa hassuja juttuja lapsille, koska yleensä ne nauraa jo silloin, kun sanoo minkä tahansa vessasanan. Siksi tämän kirjan olisi pitänyt olla vähän hassumpi. Nyt se on vähän sellainen aikuisten tylsä välillä, vaikka joskus pidetään nenästä kiinni ja joskus lintu kakkaa päähän. Se oli aika hauskaa. Mielenkiintoisinta oli sinivalaan vaaleanpunainen kakka ja hanhen vihreä kakka, koska se on eri väristä kuin ihmisellä, koska ne syö eri ruokia. Jos mä söisin pelkkiä katkarapuja ja planktoneita, mun kakkani olisi pinkkiä. Täytyy ehkä kokeilla. Ja sitten en kyllä enää ikinä tykkää kaneista, koska ne syö kakkaa. Siis oikeesti, yäk! Ihan hyvä kirja se on, ja varmaan tuollaisille Maijan ikäisille ja isommille sitä voi lukea, mutta ei enää koululaisille, niille on ihan omat kirjat."

Ilmeisesti Aino tietää, mistä puhuu, sillä ekaluokkalainen Martti ei kirjasta juuri innostunut. Mitä ilmeisimmin kirjan kohderyhmäksi nimetty 3-6 ikävuoden haarukka pitää kutinsa sangen hyvin. Kakkakirja on kuulemma lapsellinen (!) ja siinä on "lällyt kuvat ja vauvojen sivut". 

"Sitä paitsi kaikki tuollaiset kakkajutut ja muut on ihan päikkyläisten juttuja. Kyllä kaikki nyt tietää, että kaikki kakkaa ja kakka on erilaista ja mihin se menee. Pikku Kakkosessakin on ollut. Hohhoi. Mutta varmaan noille päikkyläisille se on hyvä kirja, mä en vain jaksa."

Äitihenkilö näkee kuitenkin aiheelliseksi huomauttaa, että kyllä herra seitsemänvuotiaskin kirjaa mielellään kuunteli, vaikka nyt eri ääni kellossa onkin. Onhan kirja selvästi vähän pienemmille suunnattu. Marta Alvarez Migúensin kuvitus on sopivan simppeliä ja selkeää, ettei se vie liikaa huomiota, mutta toisaalta kuitenkin tarpeeksi yksityiskohtaista, jotta olennaiset nenännyrpistykset ja muut tarttuvat pienemmänkin lukijan verkkokalvoille.



Ei millään muotoa kakka kirja siis tämä kakkakirja!

Kuka: Katie Daynes (teksti), Marta Alvarez Miguéns (kuvitus), Suzie Harrison (suunnittelu)

Mitä: Tutki! Kakkaa (Oppi&ilo, 2017)

Alkuteos: Very First Questions and Answers: What is poo? (2016)

Suomennos: Tero Valkonen

(Tämä merkintä on tuotu lyhytikäiseksi jääneestä lastenkirjablogistani.)