Mankell: Rauhaton mies

Kun otetaan huomioon, miten voimakkaasti pidän itseäni lukijana, joka ei erityisemmin pidä dekkareita, luen niitä hirveän paljon minulla on järjettömän voimakas tunneside Henning Mankellin Kurt Wallanderiin. Olenkin pihdannut viimeisen Wallander-kirjan, Rauhattoman miehen, lukemista yli puoli vuosikymmentä ihan vain pitkittääkseni väistämättömästi edessä siintävää loppua. Mankellin siirryttyä taivaallisen kustantajan listoille viime viikolla, koin parhaaksi tavaksi kunnioittaa yhden suosikkikirjailijani muistoa tarttumalla vihdoin kirjaan.

Tätä taustaa vasten oli varsin palkitsevaa lukea Rauhaton mies, jossa Wallander pui, pohtii ja angstaa omaa ikääntymistään ja sitä myötä lähestyvää kuolemaansa urakalla. Arvostin myös suuresti tapaa, jolla Mankell oli viitannut Wallander-sarjan aiempiin osiin ripottelemalla viittauksia ja jopa vierailevia henkilöhahmoja pitkin kirjaa varsin tiheästikin. Varsinkin Riian verikoirista tuttu Baiba Liepa nousee varsin suureen rooliin.

Baiba ei todellakaan jää kirjan ainoaksi naistähdeksi. Meidän kaikkien suuresti halveksuma ex-rouva Wallander on mukana, joskin onnistuu tällä kertaa herättämään pitkälti sääliä, tuota hämmentävää tunnetta, jota en aiemmin häntä kohtaan ole tuntenutkaan. Vasta tässä sarjan viimeisessä kirjassa debyyttinsä tekevä Klara, Wallanderin lapsenlapsi, nousee niin ikään esille. Lisäksi Wallander nuorempi, nimittäin Kurtin Linda-tytär, on suuressa osassa. Hämmästyksekseni huomasin joissain määrin samaistuvani häneen tyttären roolissani ja jäinkin pohtimaan, pitäisikö minun lukea aiemmatkin Wallanderit uudemman kerran nimenomaan isä-tytär-suhdetta silmäillen.

Rauhaton mies on varsin poliittinen luonteeltaan. En kuollaksenikaan muista, olivatko aiemmatkin Wallanderit moisia, mutta luulisin niiden olevan. Itä vastaan länsi -asetelma elää ja voi hyvin, kiitos kylmää sotaa liippaavan aihevalinnan, mikä ehkä tällaista kaltaistani kakaraa, joka vain hämärästi muistaa Neuvostoliiton sortumisen saati mitään aiempaa, hivenen puuduttaa, mutta ei kuitenkaan liiaksi. Sosiaalista kommentaaria piisaa niin vanhus- kuin vammaishuollonkin piireistä, ja yleisesti ikääntymiseen ja kuolemaan palaava tematiikka kutkuttelee lähihoitajaopiskelijalukijaa. Olkoonkin, että tässä kai pitäisi virittäytyä kohtaamaan siellä elämänkaaren vastakkaisessa päässä taapertavia päiväkoti-ikäisiä ensi kuusta lähtien...

Olen lukenut aiemmat Wallanderit ruotsiksi. En edes tiedä, miksi luettavakseni päätyi Den orolige mannenin sijasta Rauhaton mies, mutta en kyllä erityisemmin edes katunut valintaani. Ensinnäkin Päivi Kivelän suomennos on onnistunut ja sujuva, mutta Mankellin tyyli (ja kieli) siintää näkyvissä heti pinnan alla. Toisekseen lukiessani sarjan ensimmäisiä osia opiskelin yhä pohjoismaisia kieliä yliopistolla, joten ruotsini oli varsin paljon parempaa kuin mitä se nyt on.

Myönnän avoimesti, että kirjan avoimehko loppu jätti minut surulliseksi. Ei silti sillä, että olisin halunnut lukea inhorealistista kuvausta Kurtin viimeisistä vuosista ties missä hoitokodeissa kiertäen. Ehkä kyseessä oli pikemminkin se, että kirjan lopun myötä konkretisoitui aivan eri tavalla tämän kaiken lopullisuus. Me kaikki vanhenemme, me kaikki kuolemme, se on ihan itsestään selvää, mutta kun piru vie vielä hyvät kirjasarjatkin joskus loppuvat!

Piruilu sikseen, Rauhaton mies on kaikkien Wallandereiden tapaan jollain tapaa lokakuinen kirja. Vaikka lämpimiä sävyjä piisaakin, jossain kaiken alla vaanii armoton kylmyys, raakuus ja kaiken (tai vuoden) loppuminen. Tällaiset dekkarit ovat minulle juuri sitä parasta lukemista viltin alle käpertyessäni, teekuppi ja sitkeän syysflunssan luottoasusteekseni muuttama nenäliinapaketti käden ulottuvilla.

Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, etten tarttunut kirjaan aiemmin. Jollain tapaa koen saatelleeni Kurt Wallanderin kirjailijan itsensä matkaan. Myönnän silti salapehmona toivovani, ettei Mankell itse suhtautunut lähestyvään kuolemaansa aivan yhtä synkästi kuin Wallander kirjan alkusivuilla esiintyvässä pohdinnassaan, joka olosuhteiden ansiosta onnistui pysäyttämään minut: "Hänellä ei ollut lohdullisia uskonnollisia toiveita siitä, että mustan virran takana olisi jotain odottamassa. Siellä oli vain sama pimeys, josta hän oli kerran tullut."

Tiivistettynä:

Kuka: Mankell, Henning

Mitä: Rauhaton mies (Otava, 2009)

Alkuteos: Den orolige mannen (2009)

Suomennos: Päivi Kivelä

Tuomio: 4/5 – Laatudekkari, joka sopii paitsi syksytunnelmaan myös kirjailijan muiston kunnioittamiseen teemoiltaan ja muutenkin.

Pääbo: Neandertalilainen

Kauan, kauan sitten kaukaisessa, kaukaisessa galaksissa Porissa minä istuin lukion toisella biologian kurssilla kuuntelemassa kaikenlaista yleissivistävää perimästä, DNA:sta, geeneistä ja muusta höpöstä ja olin tylsistyä tolkuttomaksi. Samaisesta kurssista päädyin sittemmin ainoan kerran lukiourani aikana uusimaan koettakin risteyteltyäni ties mitä perhosia ja kukkasia (ehkä keskenään) niin kekseliäästi, että kurssin arvosana ei ollut ihan täysin hyväksytty. Tai siis lainkaan hyväksytty. Uusintaan kiukuissani päntätessäni heitin romukoppaan utuisimmatkin haaveajatukseni sosiaali- ja terveysalalle etsiytymisestä. Niinpä sitä vain noin suunnilleen vuosikymmenen myöhemmin opiskelen juurikin sosiaali- ja terveysalan tutkintoa ja luen neandertalilaisten perimästä – ja molempia vielä vallan vapaaehtoisesti!

Svante Pääbon Neandertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä on hieman hämmentävä kirja. Toisaalta se on Pääbon kertomus uraauurtavasta tutkimuksesta, jonka hienommat nyanssit menivät kovaa ja korkealta yli ymmärrykseni. Totta puhuakseni niin tekivät ne aika karkeatkin nyanssit. Vaikka perimähommien perusteet hallitsenkin ja Pääbo parhaansa tekee käsitteitä selventääkseen, huomasin useampaan kertaan mielenmaisemani valuvan sinne jonnekin edellisessä kappaleessa kuvaillun suunnalle ihan vain siksi, että koin itseni jotenkin tyhmäksi. Ehkä vähän jopa sellaiseksi stereotyyppiseksi neandertalilaiseksi luolamiesnaiseksi, jonka olennaisimmat vahvuudet eivät ole ajattelutyössä.

Neandertalilaisessa kulkevat rinnakkain paitsi tuo Pääbon huipputärkeä ja -mielenkiintoinen (ja -yliymmärryksenkäyvä) tieteellinen työ myös hänen elämäntarinansa. Kirja onkin erinomaisen hieno esimerkki siitä, miten vaativankin työn voi yhdistää elämään, siis siihen työn ulkopuoliseen, vaikka ajoittain yhtälö mahdottomalta vaikuttaakin. Itse koen äärimmäisen vaikeaksi nimetä yksiselitteisesti, vetosiko kirjassa minuun enemmän tieteellinen vai omaelämänkerrallinen puoli, joten vaadin saada vastata: "Sekä että." Pelkkä tieteellinen artikkeli ja toimintatapojen kuvaaminen kävisi nopeasti puuduttavaksi, ellei mukana olisi aimo annos vuorovaikutusta, draamaa, turhautumista, yhteistyökuvioita ja sellainen hienovarainen rakkaustarinakin kolmiodraamoineen kaikkineen. Toisaalta taas ihmissuhdehöpötys ja -hapatus ei todellakaan ollut syy siihen, että tämän kirjan luettavakseni nappasin.

Mikään yleisteos neandertalilaisista serkuistamme Pääbon teos ei kuitenkaan ole. Vaikka kirjassa pohditaan yleisesti neandertalilaisten kieltä ts. valmiuksia puhuttuun kieleen ja yleisesti heidän (potentiaalista) kulttuuriaan, pääosassa on aina tuo kuuluisa kaksoiskierre, jonka nimessä on kolme kirjainta. DNA:n ja genetiikan peruskäsitteet kannattaakin olla ainakin joissain määrin hallussa ennen tähän kirjaan tarttumista. Pelkäsin kirjaa aloitellessani sen sotkevan jokseenkin täysin nykyihmien anatomian ja fysiologian opintoni, mutta eihän noita asioita neandertalilaisten kohdalta käsitelty nimeksikään. Olen samaan aikaan helpottunut ja pettynyt.

Sitä paitsi Pääbo ei kirjoita lainkaan niin kuivasti kuin aiheesta ehkä ennakkoon arvelisi. Mukaan mahtuu hymähdyttäviä heittoja muun muassa siitä, miten apinanpennut eivät apinoi, kun taas ihmislapset apinoivat, ja siitä, miten Pääbo päätyi Playboyhin (haastateltavaksi) tutkimuksensa johdosta. Niin, ja kikattelinhan minä naisille, jotka lähettivät Pääbolle viestejä, joissa kertoivat epäilevänsä miestensä olevan neandertalilaisia... 

Mikäli kaipaa elämäänsä sekä mielenkiintoista omaelämänkertaa että näkökulmaa luonnontieteiden kehittymiseen viimeisten parin-kolmen vuosikymmenen aikana, Neandertalilainen on juuri oikea kirja. Se on sopivan vaikeaselkoinen luodakseen ainakin tälle lukijalle miellyttävän kuvan (illuusion) omasta älykkyydestäni, mutta kuitenkin sopivan kansantajuinen, ettei itkupotkuraivareihin taipuvainen sankarittaremme aivan täysin hermoaan menetä. Veli-Pekka Ketolan suomennos on onnistunut ja sujuva, mistä erityismaininta: alkuteksti ei perinnöllisyyssanastoineen liene helpoimmasta päästä. 

Tiivistettynä:

Kuka: Pääbo, Svante
Mitä: Neandertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä (Art House, 2015)

Alkuteos: Neanderthal Man: In Search of Lost Genomes (2014)

Suomennos: Veli-Pekka Ketola

Tuomio: 3/5 – Kiehtova kirja, jota en olisi uskonut koskaan lukevani saati siitä pitäväni. Joskus on kiva olla väärässä!

Neandertalilaisen kanssa on aikaansa viettänyt myös Kulttuuri kukoistaa -kirjablogin Arja.

Pettersen: Odininlapsi

Siri Pettersenin Odininlapsi on kevyesti yksi ehdottomasti parhaista kuluvana vuonna lukemistani teoksista. Se on aika paljon sanottu vuonna, jona olen jaksanut/ehtinyt/viitsinyt lukea varsin pitkälti vain juurikin hyviä kirjoja. Aika saavutus sinänsä kirjalta, johon en suunnannut ennalta käytännössä minkäänlaisia odotuksia.

Pettersen heittää lukijansa suoraan keskelle tarinaa. Ihastuttavan omaperäinen ratkaisu, joskin tunsin ajoittaista vetoa repiä sen johdosta hiuksiani. Mikä Näkijä? Riitti-häh? Ja keitä nämä heput ylipäätään ovat? Hirka on viisitoistavuotias tyttö, siis ihmistyttö, sellainen tavallinen, hännätön, joka on sylilapsena päätynyt... niin, minne? Yminmaahan, jonka natiiviasukkailla on juurikin ne hännät ja jotka syleilevät maata, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Kirjaa lukemalla löytää toki suuntaa-antavia vastauksia ainakin osaan kysymyksistä, mutta varsin paljon jää vielä avoimeksi. Omalla kohdallani tämä tiedonpuute vain ruokki intoani hotkia kirja niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka käytännössä tuo into tarkoitti niska-hartiaseutuni terveyden uhraamista tunkemalla tiiliskivimäinen eepos jo ennestään täyteen ja painavaan koulureppuun.

Vaikka Odininlapsi vilisee yminmaalaista mytologiaa, ei skandinaavista mytologiaa suuremmin ole mukana, olkoonkin, että kirjan nimi jotain sen suuntaista lupailisi. Ehkä. Saattaahan se olla (ja todennäköisesti onkin niin), että minä en vain asiaa huomannut. Mistään viikinkinfantasiapläjäyksestä ei siis kirjassa ole kyse, kuten häntäpohdinnoistani ehkä joku ehtikin jo hoksata.

Mytologiapuolella taas sain ihan uskomattomasti iloa ammennettua Näkijästä. Uskontojen ja uskon nyansseja tulee käsiteltyä kirjaa lukiessa vähän niin kuin puolivahingossa, ja onhan se nyt sitä paitsi siistiä, kun jumalan (tai Jumalan) konkreettinen muoto on korppi, tuo suomalaisessa mytologiassakin pyhänä pidetty lintu. Käsitteleehän kirja toki muitakin teemoja: ulkopuolisuutta ja erilaisuutta noin nyt ainakin, ripaus feminismiäkin on nähtävissä (sanottakoon Hesarissa sitten mitä hyvänsä) – ja kyllä, se pakollinen rakkausjuonikin on mukana. Sillä saralla matkassa on kyllä omat mätäiset mutkansa, jotka tuovat matkaan juuri sen verran mutkia, ettei meno liian lällyksi mene. Tämän vuoksi suon Pettersenille auliisti anteeksi syleilyn – joka siis ei ole konkreettista halihommaa – vähän turhauttavanpuoleiset seksuaaliset vivahteet. Sitä paitsi taisin vähän (enemmänkin) ihastua Rimeen, niin että mikäs tässä.

Eeva-Liisa Nyqvistin suomennos on erityismaininnan ja kuvainnollisen hattuni noston arvoinen. Toki olen itse niin täpinöissäni kirjasta, että erinomaisen laadukkaasta suomennoksesta huolimatta ajatuskin seuraavan osan odottamisesta ensi vuoden puolelle asti tekee melkein fyysisesti kipeää. Eihän se norjakaan nyt niin vaikeaa lopulta ole, eihän…?

Kuten sanottua, Odininlapsi yllätti positiivisesti ja perusteellisesti. Laatufantasiaa erinomaisesti luotuine maailmoineen, moniulotteisine henkilöhahmoineen, kuuluisi kai sanoa, jos olisi vakavasti otettava kirjabloggari. Minä olen kuitenkin aivan liian pähkinöinä ja innoissani kyetäkseni noin järkevään järkeilyyn. Näin yönä eräänä jo unta, jossa otin otsaani Näkijän merkin tatuoituna, ja se vaikutti vielä hereilläkin ihan hyvältä idealta.

Täytyy siis alkaa kaivaa niitä norjan peruskurssin muistiinpanoja. Mätää on lupailtu ilmestyväksi keväällä 2016 ja Mahtia syksyllä 2016.

Tiivistettynä
Kuka: Pettersen, Siri
Mitä: Odininlapsi (Jalava, 2015)
Alkuteos: Odinsbarn (2013)
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Kansi: Sisko Honkala
Tuomio: 5/5 – Koukuttavaa, kiehtovaa, upeaa fantasiaa. Kertakaikkiaan esimerkillinen lajinsa edustaja.

Havaste: Maan vihat

Alkuvuodesta Paula Havaste onnistui noitumaan minut ihan täysin Tuulen vihoilla, enkä hankkinut innostukseltani malttaa nukkuakaan, kun hoksasin Kerten tarinaa jatkavan Maan vihojen ilmestyneen kirjakauppoihin. Kun sitten vielä sain näppeihini ikioman arvostelukappaleen kirjasta (kaunis kiitos Gummerukselle!), oli peli jotakuinkin pelattu. Vaikka kuinka yritin pakottaa itseni lukemaan kirjaa nauttien, se jotenkin kummasti vain loppui saman päivän aikana.

Tuulen vihojen draamaa tihkuva loppu varjostaa jatko-osaansa, vaikka sitä itsenäisenä moisena markkinoidaankin. Henkilökohtaisesti näen jokseenkin epätodennäköisenä, että olisin saanut Tuulen vihoista juuri mitään irti, mikäli Maan vihat eivät olisi olleet verrattain tuoreessa muistissa. Toki tapahtumia kerrataan vaadittavilta osilta, mutta hahmot olisivat vain jälkimmäisen kirjan jäljiltä jääneet paljon ontommiksi ja yksiulotteisemmiksi. Sitä paitsi Kertte aikuistuu ja kehittyy hahmona hirmuisesti, mikä jäisi kokonaan huomaamatta vain kakkoskirjan pohjalta.

Arimon matkassa Kertte päätyy ensin suureen Turukylään ja sitä kautta vielä meren yli Tokholmin kylään. Tukholma on minulle ehkäpä rakkain kaupunki koko maailmassa (tai ainakin vahvasti kolmen rakkaimman joukossa), ja olikin ehkä pieni shokki huomata, miten vastenmieliseksi Kertte kaupungin kylän koki. Kun se Gamla stan nyt kuitenkin on niin sympaattinen ja muutenkin! Toisaalta metsässä kasvaneen Kerten reaktio on vähintäänkin ymmärrettävä, ja kun kaupan päälle mätkäistään enemmän tai vähemmän suora kielto harjoittaa omaa uskontoaan, ei ihmettelylle juuri sijaa jää. Arimostakin paljastuu kaikenlaisia inhottavuuksia jo ennen kuin matkaan ihan kunnolla päästäänkään. Ei ole helppoa Kertellä, ei. Uudessa kotikylässä odottaa ilkeän noita-akan perikuvalta vaikuttava anoppi, seksuaalisesti ahdisteleva pappismies, ja kun se Prinssi Rohkeakin on mikä on. Itse uuden maan maaperäkin tuntuu sitä paitsi vihaavan meren yli tullutta Kertteä!

Larrin seikkailut pakomatkallaan tuntuivat vähän päälleliimatuilta. Ymmärrän kyllä, että hahmon pitäminen kuvioissa on tärkeää, ja sinänsä Larrin vaiheet kiehtovatkin, mutta kun tökki niin tökki. Tökkimisen suurin syy taisi kuitenkin omalla kohdallani olla se, että olisin halunnut hotkia aina vain lisää tekstiä Kerten kuulumisista, joten kritisointi lienee aika päätöntä.

Maan vihoissa luonnonusko elää ja voi jokseenkin hyvin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, vaikka kristinusko alkaa tilaa vallatakin – kirjan loppua kohden varsin rujostikin. Jään kauhunsekaisella innolla (onpa siinäkin ilmaisu!) odottamaan sitä, konkretisoituuko tämä vastakkainasettelu jollain tapaa Toomaksessa ja Mimerkassa. En tahdo sortua spoilereiden kylvämiseen, mutta joudun ehkä epämääräisehkösti tässä yhteydessä toteamaan, että Toomas-juonikuvio jokseenkin särki sydämeni.

Jäin pohtimaan paitsi Toomaksen ja Mimerkan tulevaisuutta myös Kerten ja Larrin jatkokuvioita. Löytääköhän Kertte takaisin kotiinsa – ja odottaako siellä Mimerkan lisäksi Tuulen vihoista tuttu henkityttö? Toisaalta jäin hieman surkuttelemaan sitä, ettei kirjaan mahtunut mukaan Kerten näkemystä keskiajan ruotsista. Muinaisessa menneisyydessä innostuin varsin pelottavissakin määrin ruotsin kielihistoriasta, mutta saattaahan se olla, etteivät kaikki tätä intohimoani jaa, niin oudolta kuin se näin kuulostaakin.

Spoilerittomuudessaan epämääräiset juonipohdinnat sikseen.

Havaste kirjoittaa hurmaavasti, vangitsevasti ja ylipäätään kaikkien kirjablogistanian ylistävien adverbikliseiden arvoisesti. Faktapohja kirjan taustalla on uskomattoman laaja, ja pitkälti sen ansiostahan miljöö, hahmot ja ylipäätään kaikki niin hyvin toimiikin. Taustalle pakotettava suomenusko pilkahtelee iloisesti esiin kautta linjan ja saatoin hieman hihkua ääneen, kun Kertte löysi Tokholmista pihlajan, puista pyhimmän. Juoni etenee mukavalla poljennolla ja mukana on sopivasti jännitystä, draamailua ja ripaus hömppääkin romantiikkaakin. Kaikkiaan erinomainen romaani siis.

Eevaliina Rusanen toteutti Tuulen vihojenkin upean kannen, eikä Maan vihat kalpene lainkaan sen rinnalla. Ei kyllä kalpene juuri muillakaan saroilla, vaikka kirjat monella tapaa erilaisia ovatkin. En millään malttaisi odottaa sitä, että saan lukea lisää Kerten vaiheista, mutta ei tässä kai muukaan auta.

Tiivistettynä

Kuka: Havaste, Paula

Mitä: Maan vihat (Gummerus, 2015)

Kansi: Eevaliina Rusanen

Tuomio: 5/5 – Takuuvarmasti viihdyttävää ja kiehtovaa tarinaa. Joko se kolmas osa pian ilmestyy?

arvostelukappale 

Rönkä: Eino

Matti Röngän Eino lähti eräällä kirjastoreissulla mukaani vähän sattumalta. Ohuenpuoleinen teos vaikutti sopivalta lukujumin karkoittajalta, ja vaikka olenkin reipas ekaluokkalainen, kannan repussani mieluusti vähän kevyempiä kirjoja. Eino saattaa fyysisesti olla kevyt, mutta sisältö kuuluu sinne painavampaan päähän. Hipaisipa kirja ammattiminäänikin: ainakin lähihoitajaopiskelija kun muistihäiriöistä kiinnostuu ainakin satunnaisesti, vaikken työuraani ainakaan näillä näkymin ajatellut sillä saralla tehdä. (Ensimmäisen opiskelukuukauden aikana heränneistä ajatuksista saisi kirjoitettua useammankin romaanin. Ehkä niitä sitten myöhemmin ja jossain muualla.)

Eino kertoo ei niin kovin yllättäen Einosta. Nimihahmo itse on saanut minäkertojan viitan harteilleen, kun taas pojanpoika Joonas tarkkailee Ukkiaan ulkopuolisemmin silmin. Sukupolvelleen tyypillisesti Eino on pitänyt suunsa supussa tietyistä asioista, hoitanut velvollisuutensa kuten kuuluukin, ja haudannut tietyt ajatukset ja muistot työn alle. Vanhemmiten sairastelut alkavat painaa, ja läheisillekin, jotka tähän asti on pidetty sopivan kaukana, käydä selväksi, että aivoverenkierron häiriöt ovat Einon mieltä vaivaavista asioista vähäisimpiä.

"Usein herään yöllä, hourin että rintaani revitään auki. Siinä on rintamakavereita ja ruskeapuseroinen makealta haiseva neuvostokapteeni ja lottia ja tyttöjä tansseista ja Kerttukin jossain kauempana.
   Sydäntäkö etsitte kun rintaa kaivelette? minä aina kysyn.
   On minulla sydän. Vasemmalla puolella. Sitä yritän niille aina vakuuttaa." (s. 167-8)

Kahden kertojaratkaisun lisäksi kirja etenee kahdella eri aikatasolla. Eino muistelee paljon menneitä, vaikka nykyhetkeäkin mahtuu sekaan, kun taas Joonas yrittää selvittää menneitä tapahtumia nykyhetkestä käsin. Salaisuuksia paljastetaan, niin henkisiä kuin fyysisiäkin haavoja avataan, mutta ihan kaikkea ei Einon mukaan kuulu toisesta ihmisestä tietää, eikä kaikesta halua ja voi muille kertoakaan.

Einon kuvaus sairaudestaan, sen kummemmin spesifioimattomista aivoverenkierron häiriöistä ja sen mukanaan tuomista muistihäiriöistä kutkuttelee paitsi lähihoitajaopiskelijaminääni myös minua kokonaisuutena. Löytyyhän niitä muistihäiriöitä omista vanhemmista sukulaisistakin. Rönkä kuvaa muistihäiriöitä ja muistamattomuutta kipuna, mikä sinänsä vaikuttaa loogiselta. Kirjan Eino itse sanoo:

"En jaksa muistaa. Tai muistan, mutta en tiedä.
   Hämmennys tuntuu kipuna. Särkee. Pakottaa. Niin se on. Kun pakottaa itseään muistamaan ja ajattelemaan, päähän koskee. Sattuu. Osuu. Jomottava paine tuntuu päälaella, ärryttää." (s. 11) 

"Ja miksi en muista? Näitä uusimpia asioita en millään, kirkkaimpana kaikki vanha. Melkein sattuu kun yrittää keskittyä, ajatella, päätellä." (s. 109)

Rönkä kirjoittaa ylipäätään juuri sillä tavalla, joka minuun vetoaa. Virkkeet venyvät pitkiksi, mutta soljuvat kauniisti eteenpäin omalla painollaan. Aihe koskettaa, ja sitä käsitellään kunnioittavasti. Einon äärellä saatoin tirauttaa pienen kyyneleen niin ruuhkabussissa kuin aamukahvin äärelläkin. Kirjan loputtua huomaan ajatukseni palaavan paitsi Einoon myös ihmisyyteen (ja miehisyyteen) yleensä. Niin, ja sotaan, vaikka se kirjassa lähinnä taustapirun roolissa onkin.

Tiivistettynä:
Kuka: Rönkä, Matti

Mitä: Eino (Gummerus, 2015)

Kansi: Jenni Noponen

Tuomio: 4/5 – Koskettava kirja, joka jää ajatuksiin vielä pitkään loppumisensa jälkeenkin.