Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Pidän itseäni kohtuullisen sivistyneenä ihmisenä, mutta joudun (nykyään toistuvasti) myöntämään Lähi-Idän olevan tiedoissani varsin suuri aukko. Tämä pätee myös kirjallisuuteen. Olen näiden lähes neljän kirjablogivuoteni aikana lukenut viisi tai kuusi Lähi-Itään sijoittuvaa kirjaa, joista kaksi ei käsittele kristinuskoa tai sen historiaa. Näistä kahdesta toinen on Malala Yousafzain omaelämänkerta Minä olen Malala ja toinen Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset. Toisin sanottuna olen neljän vuoden aikana lukenut yhden (1) Lähi-Itään sijoittuvan fiktiivisen teoksen. (Ei nyt ehkä takerruta siihen, että Afrikassa, Aasiassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa en ole liikkunut kirjallisesti senkään vertaa. Hys.)  

Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden siis kaksinkertaistaa tuohon kategoriaan luettavien kirjojen määrän blogissani. Kirja nimittäin sijoittuu pitkälti Gazaan, ja antaa ehkä vähän liiankin selkeän kuvan siitä, millaista Israelin palestiinalaisilla kotikulmillaan onkaan. Kyllähän minäkin olen uutisia seurannut ja jonkinlaisen kuvan ja mielipiteen tilanteesta muodostanut, mutta onhan se aina eri asia, kun joutuu saa asettua itse samaan tilanteeseen kirjaa lukiessaan samalla, kun takaraivossa kuuluu kirjailijan ääni kertomassa, että lähes kaikki palestiinalaislapset kärsivät traumaperäisen stressihäiriösta (kuten vaikkapa kirjan Rhet Shel).

Nämä lähtökohdat huomioiden on jonkinasteinen ihme, että tartuin kirjaan odottaen jotain katkerankaunista ja ehkä vähän nostalgioivaakin pläjäystä. Löysin itseni lukemasta brutaalia, ahdistavaa ja ihokarvat pystyyn nostattavaa sukusaagaa, joka korostaa sitä, kuinka kauan kansallisen trauman haavat pysyvät auki: nyt puhutaan siis useista sukupolvista! Siinäkin vaiheessa, kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, kuten kirjan Nurilla, hakee kaikki kansallisesti identiteetistä ja äidinkielestä lähtien vielä paikkaansa sisäpuolella. (Nurilla tosin oli kaikkea muutakin pakkaa sotkemassa, mutta silti.)

Kirjan sijoittaminen ajallisesti on vähän työlästä, sillä se etenee useammalla aikatasolla ja sen henkilöt kulkevat jokseenkin vapaasti näiden aikatasojen välillä. Yliluonnollinen ja magia ovat vahvasti läsnä kirjan naisten arjessa džinneineen kaikkineen hyvinkin konkreettisesti: kaikkien kirjan päähahmojen kantaäiti, umm Mamduh, kun puhuu erään mokoman henkiolennon kanssa, ja Sulayman-džinni seuraakin myös hänen jälkipolviensa mukana, joskaan ei ehkä aivan yhtä suoranaisesti. Jotenkin tämä naisten (kulissien takana) hallitsema kulttuuri, jossa arkimaailma limittyy henkimaailman kanssa näinkin selkeästi, muistuttaa vasta lukemaani Katja Ketun Yöperhosta ja sen kuvaamaa marien luonnonuskoa.

Äitiys, lapset ja ylipäätään suku ovat suuressa osassa Sinistä välillä taivaan ja veden. Eipä sitä kai voisi sukusaagaksi muuten kutsuakaan, heh. Minua jotenkin kosketti kirjassa mainittu palestiinalaiskulttuurin (erityis?)piirre, jossa vanhemmat ensin nimeävät lapsen, minkä jälkeen lapsi nimeää heidät. Lapsen syntymän jälkeen hänen vanhempiinsa viitataan juuri niin, vanhempina: minä ja mieheni olisimme umm Martti ja abu Martti, Martin äiti ja isä. Jotenkin tuo kuvaa ehkä paremmin kuin mitkään sanat, joita aika tasan viisi ja puoli vuotta sitten hapuillen tavoittelin, sitä muutosta, joka vanhemmaksi tuleminen syntyminen ihmiselle on.

Abulhawan hahmokavalkadi löytää onnea ja iloa rankoistakin olosuhteista ja luottavat aina Luojaansa niissä määrin ja sillä intensiteetillä, että tällaisena semisekularisoituneena kristittynä olen vähän suorastaan kateellinenkin. Mutta siitä huolimatta kulttuuri, jossa suorastaan kadehditaan luonnollista kuolemaa, tuntuu jotenkin niin kertakaikkisen väärältä. Eihän se palestiinalaisten oma syy silti ole, että olosuhteet ovat, mitkä ovat. Jollain tapaa Sininen välissä taivaan ja veden antaa aivan eri tavalla syvyyttä tälle nykyiselle ns. pakolaiskriisillemme, vaikka toki eri alueella ja sodissa kulkeekin.

Tiivistettynä
Kuka: Abulhawa, Susan
Mitä: Sininen välissä taivaan ja veden (Like, 2015)
Alkuteos: The Blue Between Sky and Water (2015)
Suomennos: Terhi Kuusisto
Tuomio: 4/5 – Vangitseva ja tunteisiin käyvä sukusaaga, joka palauttaa oikeat mittasuhteet omia murheitaan märehtivälle.
arvostelukappale

Waris & Nykänen: Entropia

Luin karvan verran yli vuosi sitten Helena Wariksen hurjan hienon fantasiakirjan Vuori, joka juuri hiljattain voitti Kuvastaja-palkinnonkin. Kun minulle tarjoutui tilaisuus tarttua Wariksen uusimpaan teokseen, jonka hän on kirjoittanut yhdessä puolisonsa Janne Nykäsen kanssa, en epäillyt kuin pienen silmänräpäyksen, ja senkin vain siksi, että en kyllä itse alkaisi puolisoni kanssa kirjoittaa mitään kauppalistaa monimutkaisempaa, ellei olisi aivan välttämätön pakko. Ja tämä siis kaikella rakkaudella näin neljännen hääpäivämme kunniaksi.

Mutta siis.

Wariksen ja Nykäsen Entropia on enimmäkseen pelottavan uskottava (ja pelottavan lähelle ajallisesti sijoittuva) dystopia, jossa Suomen maaseutu on autioitunut merkittävästi vielä nykyisestäkin. Kun nykytilannekin tuntuu vähän pelottavalta näin liki aitiopaikalta hommaa seuranneen silmissä, Entropia saa kyllä ne pisimmätkin niskakarvat pystyyn. Sähkökatkokset, säännöstely, pakkoevakuoinnit ja musta pörssi kuuluvat vielä maalla asuvien arkeen. Huhutaan maailmaa oikeasti pyörittävästä ja väestönharvennukseen tähtäävästä mystisestä järjestöstä, joka minun salaliittofanikorvaani kutkutteli vähän illuminatimaisena. Pääkaupungissa taas vietetään pintaliitoelämää huipputeknologioineen NSA-henkisistä seurantasiruista lähtien. Hiukan tulee Pedon merkki mieleen, kuulkaapas. Ottaen huomioon, että nykyään kotimaan(kin) uutisia seuratessa tulee vähän maailmanlopun fiiliksiä ja että vuodenaika on mikä on, Entropia on synkkyydessään oikein mainiota luettavaa. Sitä paitsi siellä täällä pilkahtelee enimmäkseen sopivan kuivaa huumoria, jottei kirjan meno vallan mahdottoman masentavaksi mene.

Kirjan kaksi päähenkilöä ovat ärsyttävässä ylimielisyydessään varsin samanhenkisiä, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Marina vaikuttaa alkuun uskomattoman rasittavalta ja naiivilta kanalintuselta, joka todella on nimensä arvoinen marisija, kun taas Jon, tuo oman elämänsä bönde-MacGyver, on niin hämärä otus, etten edes tiedä, mitä sanoa. Koska kohtalon oikun (ja naisapukuskin) yhteen saattama parivaljakko inhoaa toisiaan niin paatoksella, lukija alkaa heti epäillä, että toisiinsa ne ruojat kuitenkin rakastuvat ja pian heiluu perintötäkki Jonin vintillä. Vaikka naisen kanamaisuus ja miehen liioiteltu äijämäisyys (äijyys?) säilyvät loppuun saakka, oppii heistä pitämään, sillä hahmoihin alkaa tarinan edetessä tulla syvyyttä ja heidän tarinansa ja menneisyytensä hitaasti aueta. Sitä paitsi hahmojen tietty epämiellyttävyys ja kertakaikkinen sympatian hylkiminen lisää oikeastaan realismin tuntua. Ärrävikainen prätkäjengiläisterroristi menee kuitenkin ehkä vähän yli.

Alkuun pohdiskelin, etten ihan määrättömästi pitänyt Entropiasta. Kyllähän se nyt hyvä oli, mutta ei ehkä sellaista keskivertokirjaa kummempi. Vai oliko sittenkään? Kirja nimittäin tempasi minut mukaansa niin, että se oli ahmittava yhdessä päivässä yöunien, perheajan ja kouluhommien kustannuksella. Sen hahmot ovat mainioita, ja ylipäätään se on hyvin kirjoitettu. Erityisen virtuaalisen hatunnoston arvoista on se, etten kyllä kuollaksenikaan osaa arvata, mitkä osat ovat Wariksen ja mitkä Nykäsen näppäimistöltä. Tällainen hiljalleen aukeava tarina saa meikälukijan mukaansa aika tasan varmasti, ja Suomeen sijoittuvat dystopiat kutkuttelevat minua aina. Kun vielä huomaan innostuvani suunnattomasti takakannen huomautuksesta siitä, että Jonin ja Marinan tarinalle on suunnitteilla jatkoa, en voi kuin myöntää tappioni ja tunnustaa ihastukseni.

Tiivistettynä
Kuka: Waris, Helena & Nykänen, Janne
Mitä: Entropia (Kustannus Aarni, 2015)
Kansi: Teija Lammi/Grafemi (kuva: Petri Volanen)
Tuomio: 4/5 – Uskottavaa laatudystopiaa koti-Suomesta, joka saa lukijan miettimään nykymenoa kahdesti.
arvostelukappale

Katja Kettu: Yöperhonen

Aika tasan kaksi vuotta sitten odottelin kuopustani hädin tuskin toisella raskauskolmanneksella ja jostain kohtalon (tai kirjastolaitoksen) oikusta satuin tarttumaan Katja Ketun Kätilöön. Olin jo aiemmin lukenut kirjailijan Piippuhylly-novellikokoelman, jonka hahmokaartissa oli paljon kätilöläisiä, ja pitänyt siitä kovin, mutta itse Kätilö... Pidin kirjasta silmittömästi, mutta näin jälkiviisastellen se ei ehkä ollut parasta lukemista moisessa (kirjaimellisesti) herkässä tilassa. 

Kului vuosi ja toinenkin, ja jopa minä havaitsin Kätilöstä tehdyn elokuvaversion ja samoihin aikoihin markkinoille mätkähtäneen Ketun uutukaisen romaanin, Yöperhosen. En ole ihan yksinkertaisesti ehtinyt elokuviin katsastamaan tuota elokuvaa, ja jotenkin Yöperhonenkaan ei oikein houkutellut. Eihän se nyt millään voisi olla puoliksikaan yhtä vavahduttava kuin Kätilö oli? Enhän minä ole raskaanakaan, joten ylipäätään minkään valtakunnan tunneheilahtelut eivät ole kovin todennäköisiä. Helsingin Kirjamessuilla sain tilaisuuden kuulla kirjailijan itsensä puhuvan kirjastaan, ja jotenkin kummasti päädyin sitä sitten itsekin lukemaan jo kotimatkalla junassa. 

Niinhän siinä sitten kävi. Yöperhonen tunki uniin ja loi jonkinlaisen unenomaisen, sellaisen semipainajaismaisen ahdistavanpuoleisen vivahteen moniin hereilläolotunteihinkin. Jälkimmäisistä voisi kyllä ehkä syyttää myös messureissua seurannutta migreenin ja tensiopäänsäryn lehtolasta, joka viipyi riesanani kolmatta vuorokautta, mutta mitä hauskaa siinä muka olisi? Lopulta päädyin lukemaan Ketun kirjoitukset loppuun kokeen lukemisen kustannuksella ihan vain saadakseni vihdoin nukuttua yöni rauhassa, ja menetin muutaman tunnin kultaakin kalliimpaa uniaikaa kirjaa lehteillen. Olihan se tietty huomattavasti mukavampi vaihtoehto kuin painajaisten kynsissä heittelehtiminen, ja sitä paitsi pidin kirjasta lopulta niin naurettavan paljon, etten osaa edes pahoittaa mieltäni. 

Marien luonnonusko näyttelee tärkeää osaa Yöperhosessa: kieuin innosta hoksatessani kaikki ne viittaukset käsitykseen moniosaisesta sielusta, johon kiinnitin huomiota Anna-Leena Siikalan Suomalaista  šamanismia lukiessani. Tosin siinä, missä meikäläisten sielukäsitys oli kaksijakoinen, itsestä ja löylystä koostuva, on marimytologian käsitys tšoneineen ja örteineen hieman eriävä, mutta kuitenkin kovin samanlainen, mikä on tavallaan hirveän ihana todiste kansojemme sukulaisuudesta.

Nyt taisin vähän harhautua itse aiheesta. Ajatuksenani oli nimittäin yrittää tuoda ilmi, miten uskomattoman luonnolliselta kirjan yliluonnolliset elementit tuntuvatkaan. Jotenkin jäin miettimään sitä, miten erilaisilla tavoilla me ihmisotukset käsitämme kukin tykönämme sellaiset käsitteet kuin (yli)luonnollisuus ja todellisuus. Ja onko tämä nyt sitten sitä kuuluisaa maagista realismia? Miten tämä kirja ylipäätään pitäisi luokitella ja lokeroida? 

Yöperhosen loppuratkaisusta voisin kirjoittaa vaikka kilometrin, mutta koska tämä merkintä tuntuu venyvän kuin nälkävuosi, todettakoon lyhyehkösti, että siitä tuli hämärästi mieleen "Titanic". Siis se kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla väsätty elokuva, jossa Leonardo di Caprio ja Claire Danes nököttävät paatin nokassa. Yllätyinhän minä Irgan kohtalosta ja Henrikin murhaajastakin, en minä sillä. Volodjan henkilöllisyyttä arvailin jo varhaisessa vaiheessa, mutta en uskaltanut uskoa intuitiooni. Olkoonkin, että vinkkejä sateli tiuhaan tahtiin aina kuuluisista kaimoista (ex-)vaimon ammattikuntaan saakka. Nyt tosielämän Vovan nimeen törmätessäni alan aina hihitellä partaani kuin mikäkin imbesilli, joka on kuullut mehukkaan juorun. Kai sekin jotain kertoo siitä, miten Kettu saa suorastaan huijattua mukaansa jopa kaltaiseni tunnekylmän ja heittäytymiskyvyttömän lukijan! 

Pakkohan tässäkin blogauksessa on kirjoittaa muutama sana Ketun kehutusta kielenkäytöstä. Tiedän (kaltaisiani) ihmisiä, jotka jumaloivat Ketun tyyliä, mutta jollain tapaa ymmärrän myös niitä, jotka eivät sitä fanita. Varsin persoonallisesti käsittelee kirjailijatar kirjaimiaan siis. Aiemmin Ketun teoksista kirjoittaessani olen toistuvasti viitannut hallusionaationomaiseen tunnelmaan, jonka hän kielenkäytöllään onnistuu luomaan, ja kovasti tekisi mieleni käyttää samaa termiä Yöperhosenkin kohdalla. En kuollaksenikaan muista, oliko tuonpuoleinen (ts. yliluonnollinen) yhtä vahvasti läsnä Kätilössäkin, mutta ainakin Yöperhosessa se tuntui korostavan tuota houremaista vivahdetta entisestäänkin. Murresanat tuottivat tällä kertaa ainakin minulle vaikeuksia ehkä jopa vähän häiritsevissäkin määrin, ja tekstissä vilisi myös varsin paljon venäjänkielisiä (ja ilmeisesti myös marinkielisiäkin?) fraaseja, jotka tapaavat minulta mennä ihan täysin ohi.

Pohdin jo aiemmin tässä raapustuksessani sitä, voiko Yöperhosen luokitella maagisen realismin käsitteen alle. Maagista se ainakin on, ja realististakin. Raadollista, raakaa, raastavaa ja raatelevaa, ihan kuten Ketulta osasin odottaakin. Tällaisina pieninä annoksina silloin tällöin parin vuoden välein tähän ei kyllä pääse kyllästymään, joten en kehtaa valittaa: sen verran tymäkästi kirja minuun iski. 

En malta olla vertailematta Kätilöä ja Yöperhosta toisiinsa. Ovathan sankaritarten lempinimetkin, Villisilmä ja Villilintu, varsin samanlaisia! Molemmat kirjat ovat erilaisia rakkaustarinoita kuin mihin yleensä törmää. Ketun (anti)sankaritarten rakkaus on raakaa, lihallista, kiihkeydessään hulluutta lähestyvää, ei todellakaan mitään janeaustenmaista jaloa, kaunista tunnetta. Villiä on meno siis, jos ovat päähenkilötkin - ainakin niiltä lempinimiltään.

Yöperhonen oli uskomattoman voimakas lukukokemus, joka jätti lukijansa haukkomaan henkeään unenpuutteesta jo valmiiksikin tuupertumisen partaalla. Facebookissa vähän uhkailin hakevani Ketulta vahingonkorvauksia (1,25 kahvipakettia sis. sekä aineelliset että henkiset vahingot) yöunieni pilaamisesta useammalla kuin yhdellä (N > 1) tavalla: ensin valvoin painajaisten takia ja sitten hotkin kirjan loppuun nukkumaanmenoaikani jälkeen. Mutta kuulkaa, en kadu pätkääkään.

Tiivistettynä:
Kuka: Kettu, Katja
Mitä: Yöperhonen (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen; Eemil Karila (maalaus), Katri Lehtola (kuvaus)
Tuomio: 5/5 – Uskomattoman voimakkaasti tunteisiin menevä, useammalla kuin yhdellä tavalla yöunet pilaava teos. Ehdottomasti lukemisen väärtti, joskaan ei kaikkein herkimmille lukijoille suositeltava.
arvostelukappale

Turtschaninoff: Maresi

Minä olen ollut vähän laiska seuraamaan Finlandia Junior -palkittuja kirjoja. Yleensä hädin tuskin rekisteröin voittajan nimen ja saatan pari blogitekstiä lukea, mutta siinäpä se. Viime vuonna muistelen nähneeni ylistävähköjä tekstejä Maria Turtschaninoffin kyseisen palkinnon pokanneesta teoksesta Maresi: Punaisen luostarin kronikoita ja hetken harkitsin kirjan ostamista kummitytölleni joululahjaksi, mutta jotenkin se sitten vain jäi. Taannoisella opintokäynnillä kirjastoon huomasin kirjailijan olevan tulossa vierailulle Tampereen pääkirjasto Metsoon, joten etsin Maresin mukaani vakaana tarkoituksenani tulla kuuntelemaan Turtschaninoffia - tajuamatta lainkaan, että torstaisin puoliltapäivin olen varsin tiukkaan jumissa koulunpenkillä.

Oikeastaan Turtschaninoffin missaaminen harmittaa minua aika paljonkin. Minä nimittäin pidin Maresista hirmuisesti sekä kursivoinnein (viitaten kirjan nimeen) että ilman (viitaten kirjan nimihahmoon). Kirjan maailma vangitsi minut niissä määrin, että bussissa kirjaa lukiessani ajoin pariinkin kertaan ohi pysäkkini, olkoonkin, että kirjailija-jonka-nimi-on-kovin-vaikea-kirjoittaa luo tunnelmaa pitkään ja hartaasti. Kirjan ensimmäisissä kahdessa kolmanneksessa ei tapahdu juuri mitään, mutta edes se ei haitannut minua.

Minä lainasin kirjan ruotsinkielisen version. Voisin nyt ylevästi kertoa tahtoneeni lukea kirjan nimenomaan alkukielisenä, mutta siinä tapauksessa valehtelisin ainakin vähän. Ruotsintaitoni ovat kovin ruosteessa verrattuna siihen, mitä ne joskus olivat, ja lukeminen eteni nytkin tuskaisen hitaasti. Onnekseni selvisin ilman sanakirjaa: se olisi ollut kova kolaus itsetunnolleni! Turtschaninoffin kieli on kaunista ja arkaaisuudessaan jotenkin tyypillisen suomenruotsalaista: suomenruotsihan on yhden sortin isolaattikielenä monella tapaa vanhahtavampaa kuin riikinruotsi. Maresissakin kiinnitin huomiota vanhahtaviin fraaseihin ja ihastuttaviin maskuliini- ja akkusatiivitaivutuksiin. (Nykyruotsissahan maskuliini ja feminiini ovat sulautuneet yhteen, en-suvuksi. Ett-suvun sanat ovat neutreja.) Ihan hirveän helppoa kieli ei siis ole, mutta ei mitenkään mahdotontakaan.

Vaikka alkuvaikutelmani Maresista oli leppoisa, kirjassa on aika rankkojakin teemoja. Jain perhekuviot ovat vähintäänkin painajaismaisia, enkä voi olla huomaamatta kunniamurhakuviossa ja naisten asemassa hänen kotiseudullaan yhteyksiä yhteen reaalimaailmamme suurista uskontokunnista, olipa Jain kulttuuria sitten tarkoitettu analogiaksi eli ei. Maresin kokemukset nälästä ja kylmästä pelottavat ja, noh, kylmäävät, kun miettii suuntaa, johon oma koti-Suomemme on viime vuodet marssinut. Kuoleman läheisyys, erityisesti kuoleman ovi käsitteenä, jäivät alitajuntaani kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun kirjan kannet suljin.

Teologimenneisyyteni ansiosta sain jonkinasteiset kicksit myös Punaisen luostarin teologisista aspekteista. Jumalattaren kolmet kasvot, Jungfrun (suom. Neito), Modern (Äiti) ja Haggan (Akka) edustavat kaikkia elämän aspekteja syntymästä ja synnytyksestä aina kuolemaan. Jokaisella persoonalla on omat erityispiirteensä luojajumal(attar)uudesta lähtien. Kuulostaa etäisesti tutulta, johonkin reaalimaailmankutaleemme suureen uskontokuntaan viittaavalta tämäkin. En kuitenkaan lähtisi lukemaan Maresia minkäänlaisena uskonnollisena kannanottona, se näistä assosiaatioistani huolimatta mainittakoon. Miten väärässä olinkaan kuvitellessani kirjaa kansikuvansa perusteella jotenkin pinnalliseksi nätteyskirjaksi, kuten Martti sitä kutsuisi!

Maresin loppuratkaisu yllätti minut, ja vaikka lukijana kunnioitankin minut hurmanneen hahmon päätöstä, en usko hetkeäkään, että olisin itse päätynyt tekemään yhtä jalon ratkaisun. Onneksi en ole fantasiakirjan päähenkilö! 

Tiivistettynä
Kuka: Turtschaninoff, Maria
Mitä: Maresi: Krönikor från Röda Klostret (2014)

Kansi: Laura Lyytinen

Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno, Finlandia Juniorinsa ansainnut fantasiapläjäys, jota en kuitenkaan ihan kaikein junioreimmille lukijoille uskaltaisi suositella.

Hyllytonttu Tiina goes Helsingin Kirjamessut 2015

Helsingin Kirjamessut loppuivat vasta muutama tunti sitten, mutta omalta osaltani messuilut päättyivät jo eilen. Eipä siinä silti, muutamaa vaille 37 000 käveltyä askelta kahdessa päivässä on kai ihan kelpo saavutus, enkä halua edes vilkaista pankkitilin saldoa... Onhan se sitä kuitenkin kaikesta huolimatta aina kivasti egoa hivelevää kävellä hieno bloggaripassi rinnassa lippujonon ohi. Hih! Kauneimmat kiitokseni Messukeskuksen suuntaan taas kerran tästä mahdollisuudesta siis.

Varoitus! Obs! Luvassa on ällöttävän yksityiskohtainen, kuvia täyteen tupattu selostus kahdesta päivästäni Helsingin Kirjamessuilla. Tekstin aikana yritän vakiinnuttaa käyttöön mm. ilmaisua kirjailijalfie ja lisäksi toistan kuulemiani hävyttömyyksiä.

Minä marssin Messukeskuksen portaat alas perjantaina vähän aamukymmenen jälkeen seikkailtuani urheasti helsinkiläisessä julkisessa liikenteessä. Yllätyin (kuten joka vuosi) paikalla ollutta ihmismäärää, josta suuri osa toki koostui koululaisryhmistä. Vaikka olin tehnyt buukannut perjantain ihan naurettava täyteen (periaatteella "Katson tästä ohjelmasta ensimmäiset 13 minuuttia, varaan 4 minuuttia Messukeskuksen toiselle laidalle juoksemiseen, ja näen sitten jälkimmäiset 13 minuuttia tästä toisesta ohjelmasta."), en lopulta tainnut juuri muuta kuin seisahtaa ohjelmalavojen edessä. Päivä sujahti varsin sujuvasti eri osastoja kiertäen, ja erityisesti antikvariaattipuolella olisin voinut tonkia pidempäänkin.

Ehdin minä sentään pariin Otavan bloggareille järjestämään tilaisuuteen osallistua. Ensimmäisessä niistä palestiinalais-amerikkalainen kirjailija Susan Abulhawa puhui paitsi uudesta kirjastaan, Sininen välissä taivaan ja veden, myös hieman pakolaisten kansallisesta, kulttuurisesta ja kielellisestä identiteetistä, omista kokemuksistaan ja tietty myös hiukan politiikastakin. Omaan mieleeni jäi erityisesti lausahdus: "Literature is bigger than the politics." Tuskin maltan odottaa, että ehdin alkaa Abulhawan kirjaa lukea, sen verran suuren vaikutuksen kirjailija teki.

Jälkimmäisessä tilaisuudessa tapasimme kolme saman kustantamon kotimaista kirjailijaa, jotka esittelivät uusimpia kirjojaan. Niin Antti Tuomaisen Kaivos, Tua Harnon Oranssi maa kuin Pasi Pekkolan Lohikäärmeen väritkin vaikuttavat sen verran mielenkiintoisilta, että täytynee klikkailla itseni kirjaston varausjonoon, kun saan yöpöydällä kiikkuvan kirjapinon edes vähän turvallisemmille korkeuksille (ts. mataluuksille). Sinänsä erilaisille teoksille löytyi lopulta yhteisiäkin tekijöitä sieltä jostain bordellien ja kaivoksien välimaastosta: kulkivathan ne yleensä käsi kädessä. Tästä tilaisuudesta en kykene teille kuvamateriaalia toimittamaan, sillä kamerani kieltäytyi tarkentamasta otoksiaan. Mur.

Kuten päiväohjelmastani voi ehkä päätellä, leijonanosa kotiin kiikuttamistani ostoksista kerääntyi reppuuni perjantain aikana. Pukinkonttiin päätyi jotain pientä sekä omalle jälkikasvulle että kummitytölleni, ja siinä sivussa aika paljon kaikkea itselleni. Yhden kirjan ostin nimellisesti miehelleni, mutta aion kyllä lukea senkin itse jossain vaiheessa. Lisäksi bloggaritilaisuuksien goodie bagit kasvattivat kirjakasaa jonkin verran.

Lauantai alkoi Bonnierin junailemalla kirjabloggareiden messubrunssilla, jossa kahdeksan kotimaista esikoiskirjailijaa esitteli teoksiaan. Kaisa Haatana, Simo Hiltunen, Erkka Mykkänen, Inga Röning, Vuokko Sajaniemi, Roope Sarvilinna, Jussi Seppänen ja Saara Turunen vastailivat urheasti kaiken maailman kysymyksiin. Itse istuin takarivissä kiroamassa keskinäisen YYA-sopimuksemme irtisanonutta kameraa, mikä hieman selittänee brunssikuvien "laatua". Siinä sivussa vannoin, että jos joskus jotain raapustuksiani saan julkaistua, en ikipäivänä suostu moiseen tilaisuuteen tulemaan oikeiden kirjailijoiden keskelle. Erityisesti mieleen jäi Simo Hiltusen kertomus siitä, miten pitkä prosessi kirjan (Lampaan vaatteissa) kirjoittaminen oli ja hänen reaktionsa, kun käsikirjoitus, joka oli siis kolmas tarjottu, vihdoin hyväksyttiin: hän oli ajanut auton tiensivuun, sillä kädet olivat tärisseet niin, ettei ohjaamisesta tullut mitään, ja huutanut, kunnes ääni meni ja sitten vielä hetken. Kaisa Haatanen puolestaan jätti itsestään ja kirjastaan niin positiiviset mielikuvat, että täytyy varmaan hankkia tuo Meikkipussin pohjalta, jota luonnehditaan salaviisaaksi viihderomaaniksi aikuisille naisille, äidille joululahjaksi ja sitten uhrautua itse lukemaan se: minä kun en ole vielä aikuinen, vaikka ikä kohta kolmosella alkaakin.

Brunssilla piipahti myös Katja Kettu, joka ei vastannut lainkaan hänestä median perusteella luomaani kuvaa. Ihana, ihastuttava nainen! Onneksi ei noudattanut opinto-ohjaajansa neuvoa ja ryhtynyt kanavoimaan kirjoitushalujaan sihteerinammattiin. (Tähän laittaisin nauravan hymiön, mikäli moisia blogissa tapaisin käyttää.) Yöperhosta aloittelin eilen junamatkalla, ja yritän nyt ties minkä röllipeikon voimin olla hotkimatta sitä loppuun tältä istumalta ja vaikka blogata välillä. Vaikuttaa vähän siltä, että epäonnistun pyrkimyksissäni perinpohjaisesti.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä brunssilla saimme kuulla Mihail Šiškiniä, joka muun muassa totesi, ettei hän ole kirjailija: hän nyt vain kertoo itsestään ja perheestään ja ratkoo ongelmiaan kirjoittamalla. Vaatimattomuus kaunistaa, sanotaan, mutta joku raja kai siinäkin. Hurmaava herrasmies oli (epä)kirjailija Šiškin, ja hänen uudenkarhea Neidonhiuksensa nököttää niin ikään siellä pelottavan korkeaksi venähtäneen luettavien kirjojen pinon huipun tuntumassa. Palaan kirjoista kirjoittaessani todennäköisesti niin Šiškiniin kuin Kettuun ja muihin mainitsemiini kirjailijoihinkin.

Koska olin perjantain aikana shoppaillut kyllikseni (ts. ylittänyt budjettini), lauantaina ehdin seurata ohjelmaakin. Brunssin jälkeen harhailin hetken ympäriinsä, kunnes asetuin Aleksis Kivi -lavalle seuraamaan Laila Hirvisaaren, Anja Salokanteleen ja Siri Kolun keskustelua Suomen lasten iltasaduista ja ylipäätään siitä, miksi lapsille on tärkeää lukea. Omaa, iltasatujen lukemisen suhteen laiskistunutta itseäni hieman puristi sydämestä, kun Kolu muistutti sen olevan etuoikeus, että saa lukea lapsilleen iltasadun: "ainutlaatuinen mahdollisuus olla yhdessä lapsensa kanssa ja pohtia asioita". Hirvisaari puolestaan sai minusta melkein kirvoitettua kyyneleen muistellessaan lapsuuttaan. Suhtaudun näemmä hyvin tunneperäisesti lapsiin ja kirjoihin noin niin kuin yhteen laitettuina(kin).

Lounastauon jälkeen suuntasin kuuntelemaan, kun Matti Järvinen haastatteli Mika Waltari -lavalla Jussi Katajalaa, Jenna Kostetia ja Katariina Souria yliluonnollisesta dekkarista. Keskustelu oli varsin mielenkiintoista, ja keskustelemaan päässeet kirjailijat olivat varsin erilaisia, mikä oli vain hyvästä. Kostetin Marrasyön klikkailin jo keskustelun aikana kirjaston varauslistalleni. Souri onnistui herättämään kiinnostukseni Musta mandala -trilogiaansa kohtaan, joskin myös sammuttamaan sen saman keskustelun aikana. Ehkäpä jos se sattuu etsimättä kohdalle osumaan...

Waltarilta juoksumarssin Takauma-lavalle kuuntelemaan, kun JP Koskinen ja Kaari Utrio keskustelivat kirjailijan toimeentulosta, siis siitä itse kirjoitustyöstä tulevasta, vuoden aikana. Koskinen oli varustautunut tarkalla kirjanpidolla, josta selvisi, että kirjoitustyöstä tulleet kuukausitulot vaihtelivat vuoden aikana (hieman pyöristäen) 50 ja 5000 euron välillä. Varsin sekopäistä, sano. Erityisesti Utrio kritisoi hieman suomalaisia kirjamarkkinoita syyspainotteisuudestaan ja vertasi siinä samalla Helsingin Kirjamessuja Rion karnevaaleihin. Mielenkiintoinen oli myös Utrion anekdootti, jossa hän kertoi kirjoituskoneiden aikana riittäneen, että käsikirjoitus toimitettiin kustantamoon elokuun puolivälissä: kuukautta myöhemmin kirja oli ulkona. Nykyään, "kun kaikki on sähköistä ja siksi nopeampaa", puoli vuottakaan ei tahdo riittää. Jep!

Pienen kahvitauon jälkeen palasin Takauma-lavalle kuuntelemaan, kun Paula Havaste ja Anneli Kanto keskustelivat historiallisista romaaneista. Alkuun arvoin, josko menisin kuuntelemaan jotain muuta, jonka olen jo unohtanut, mutta onneksi en mennyt! Rouvat kirjailijat pitivät koko paripäiväisen ehdottomasti parhaan viihdepläjäyksen. He keskustelivat historiallisten romaanien kirjoittamisesta niin luonnollisesti ja innoissaan, että välillä tuntui, etteivät he muistaneet lainkaan, että meitä istui puolensataa päätä ihan lähellä kuuntelemassa heidän jutusteluaan. Kanto opetti meitä puhumaan hävyttömyyksiä 1600-luvun tyyliin (vanha kunnon hunsvotti jaksaa naurattaa aina!) ja kertoi 1918 Tampereella käytetyn tuhahdusta: "pier(ais)e ikeniisi". Jälkimmäisen aion elvyttää takaisin käyttöön vaikka väkisin. Havaste puolestaan kertoi kansanuskomuksesta, jossa yskää parannettiin pieraisemalla saunassa omaa kämmentä vasten, viemällä sitten samainen kämmen suulle ja käskemällä yskän syödä paskaa. Oma flunssani ei (ihan) vielä ole siinä vaiheessa, että tätä testaisin, mainittakoon vielä.

Mainion keskustelun jälkeen uskaltauduin tavoistani poiketen kipittää Gummeruksen osastolle vaihtamaan muutaman sanan kirjailijoiden kanssa kiroten samalla sitä, että edellisenä päivänä ostamani Kannon Pyöveli oli jossain narikkaan jättämäni repun uumenissa. Havasteen Taian päivässä ostin lennosta mukaani, ja sainkin siihen signeerauksen (ja ihanan kirjailijan kanssa napsaistua vielä selfienkin – kirjailijalfieksiko sitä voisi kutsua?). Kannon kanssa "jouduin" (huomatkaa suuren suuret sitaatit) tyytymään kuvamateriaaliin. Aivan uskomattoman lämpimiä ja kaikkien kuviteltavissa olevien ylisanojen arvoisia nämä kirjailijat, kuulkaa! Niin, ja kanssani Kerten seikkailuille jatkoa odottaville tiedoksi, että ensi syksynä niitä saattaisi jo olla luvassa. Pieni spoilerikin lipsahti Havasteelta tapahtumapaikkaan liittyen, mutta ei siitä sen enempää...

Summa summarum, parin messupäivän aikana rikkonaisella nilkalla kipittämäni parikymmentä kävelykilometria olivat sen arvoisia. Tällainen pieni, pölhö bloggari etsi kaikkien Isojen Mahtavien Kustantamojen mahdollistamien kirjailijatapaamisten ja muiden jännittävyyksien jäljiltä sopivaa suomennosta englannin termille star-struck. Järkyttävää fanityttöilyä luvassa myös blogin puolella, kunhan saan nuo pari rästiä ensin postattua ja messukirjoja luettua.

Kotiin kannoin seitsemäntoista (17) kirjaa, joista ilahduttavan moneen uskalsin hakea signeerauksetkin. Kolmenkympin kriisini mukanaan tuoma henkisyysteema näkyy ehkä vähän tuossa listalla myöskin: tein Basam Booksilla varsin tehokkaasti ostoksia. Nähtäväksi jää, kuinka moni noista kirjoista blogattavaksi asti päätyy, mutta mistä sitä koskaan tietää.

Abulhawa, Susan: Sininen välissä taivaan ja veden. (Signeerauksella.)

Andersen, Heidi & Stawreberg Anna-Maria: Mindfulness vanhemmille.

Chopra, Deepak & Mlodinow Leonard: Maailmankatsomusten taistelu.

Fielding, Helen: Bridget Jones – Mad about The Boy.

Handford, Martin: Missä Vallu? (Ainolle jouluksi.)

Havaste, Paula: Taika päivässä. (Signeerauksella.)

Hiltunen, Simo: Lampaan vaatteissa. (Signeerauksella.)

Kanto, Anneli: Pyöveli.

Kettu, Katja: Yöperhonen.

Krauss, Lawrence M.: Universumi tyhjyydestä. (Miehelle tuliaisena.)

Mäki, Harri István: Mörkökirja.

Pekkola, Pasi: Unelmansieppaaja.

Rowling, J. K.: Harry Potter ja viisasten kivi. (Kuvitettu versio lapsille joululahjaksi.)

Šiškin, Mihail: Neidonhius. (Signeerauksella.)

Soininvaara, Taavi: Toinen peto.

Takahashi, Yoshihiro: Weed: Taidekirja. (Kummitytölle joululahjaksi.)

Tuomainen, Antti: Synkkä niin kuin sydämeni.

Kirjojen vieressä möllöttävä muumipehmo ei oikeastaan ole messuhankinta, vaan minut sohvalleen yöksi huolineen Maijan kummitädin kuopukselleni lähettämä tuliainen, mutta korvatkoon se kuvasta puuttuvat neljä julistetta ja yhden kangaskassin.

Kaikesta tästä messuhehkutuksestani jää kuitenkin puuttumaan yksi, iso osatekijä: eivät olisi, kuulkaa, kirjamessutkaan melkein mitään ilman sitä sosiaalista aspektia. Erityiskiitokset Marille ja Kialle messuseikkailuseurasta ja Henna Hemulille päivystysseurasta! Muita kirjabloggareita täytyy niin ikään suitsuttaa suunnattomasti, niin hienoa oli saada kasvot ja/tai äänet virtuaalitutuille tyypeille. On hienoa saada olla yksi teistä! Kiitos ja niiaus myös Messukeskuksen ja kustantamojen suuntaan: teidän kanssanne on aina ilo tehdä yhteistyötä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin siis, ensi vuotta odotellessa. Tosin ensi vuonna jätän askelmittarin kotiin, sillä tieto tuo tuskaa, ja alan lenkkeillä valmistautumismielessä jo kesällä. Josko sitä hotelliinkin asti malttaisi ensi vuonna...