Alexander: Totuus taivaasta

Ikuisuudelta tuntuva aika sitten olin töissä muuan ihanassa, jo keskuudestamme poistuneessa lelukaupassa. Silloinen kollegani, kovin ihana naishenkilö jota huomaan yhä ajoittain ikävöiväni, kertoi kirjasta, jossa amerikkalainen neurokirurgi kertoo taivaskokemuksestaan, ja suositteli sitä lämpimästi. Painoin suosituksen mieleeni, mutta kaksi pientä lasta ja osa-aikatyö yhdistettynä kuopuksen vaikeanpuoleiseen raskausaikaan saivat kirjasuosituksen painumaan taka-alalle. Kun sitten joskus kuopuksen vauvavuoden loppupuolella törmäsin kirjaan jossain alennuslaarissa, päätin vihdoin täyttää lupaukseni entiselle kollegalleni ja lukea sen.

Luin kirjan viime vuoden lopulla, siinä jokajouluisessa hengellisyyden puuskassani, joka täällä blogissakin on näkynyt kristillisten kirjojen muodossa aina vuodenvaihteen korvilla. Olen kolmen kuukauden ajan pyöritellyt mielessäni kirjaa ja sitä, mitä siitä sanoisin. Yleensä tämä on merkki erityisen syvältä koskettavasta kirjasta, mutta tri Eben Alexanderin tapauksessa... noh, antakaapa, kun kerron.

Aivan ensimmäiseksi ärsyynnyin siitä, että kirjailija, tohtori Eben Alexander, korostaa korostamasta päästyäänkin sitä, että hän on tohtori. Eihän sitä nyt minkä tahansa kaupan kassan tai putkimiehen rajakokemuksia tarvitse ottaa todesta, mutta kun kyseessä on neurokirurgi tohtori Eben Alexander. Voi kuulkaa, kyllä tohtori neurokirurgi tietää ja hienosti jäsentelee ja on luotettava ja silviissiin. Laitetaan varmuuden vuoksi vielä alaotsikkoon jotain, jotta lukija tietää, että nyt on melkeinpä tieteellinen julkaisu hyppysissään.

No joo, sarkasmi sikseen.

Totuus taivaasta: Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus on tavallaan ihan mielenkiintoinen lukukokemus. Uskonasioista riippumatta kuolemanrajakokemukset ovat varsin mielenkiintoisia, ja tohtori Alexander käsittelee tieteellisiä näkemyksiä teorioita niiden synnystä kirjansa loppumetreillä, olkoonkin, että hän kumoaa niiden kaikkien mahdollisuuden omalla kohdallaan. Eikä kirja mikään varsinainen hartauskirja kristillisessä mielessä olekaan, vaikka toisin ehkä ennakkoon odotin. Vaikka tohtori Alexander on itse kristitty, oli hänen kuolemanrajakokemuksessaan minun näkemykseni mukaan jonkin sortin newagemäistä vivahdetta. Sitä ja hapenpuutetta. 

Totuus taivaasta nimeää jonkin sortin pääpiruksi ihmisotusten aivot, jotka estävät ihmisten pääsyn korkeampiin maailmoihin ja ettei tietoisuus oikeastaan majailekaan siellä. Kun tietoisuus syystä tai toisesta pääsee laajenemaan, voi ihminen saavuttaa yhteyden näihin korkeampiin maailmoihin ja niiden asukkaisiin ja - tietenkin - Jumalaan. Ja mikäpä siinä, jos tahtoo ajatella asioita ikään kuin neurologian linssien läpi, joita on sävytetty hiukan new age -henkisyydellä. Minun makuuni tuo kombo ei oikein ole, mutta ajatuksen tasolla ihan mielenkiintoinen juttu.

Yllättävän suuri osa kirjasta nojaa omaelämänkerrallisiin elementteihin, minkä toki jollain tasolla ymmärrän, mutta mikä yhtä kaikki ärsytti minua suuresti. Jos kirjaa myydään kuolemanrajakokemuksena, onko ihan pakko uhrata noin monta sivua siihen, että käydään läpi uudestaan ja uudestaan sitä, että tohtori Alexander pötköttää fyysisesti sairaalasängyllä koomassa sielunsa liihotellessa ihan eri sfääreissä? Ei minustakaan. Lapsuuskuvaukset ja perhesuhdeselvittelyt jollain tasolla ymmärtää, koska niillä on selvä funktio tarinan kannalta.

Oli niin tai näin, Totuus taivaasta on periaatteessa ihan mukava, vaikkakin pitkäpiimäinen ja ajoittain tylsänpuoleinen teos eräästä rajakokemuksesta. Tohtori Alexanderin pääpointti tuntuu olevan Jumalan rakkaus, maailmankaikkeuden hyvyys ja muutenkin kovin positiivinen, eli eipä tästä tohdi ahdistuakaan. Tönkön kielen, jankkaamisen ja tohtorin omistani suuresti eroavien näkemysten vuoksi lukukokemus jäi kuitenkin omalla kohdallani sangen laimeaksi.

Tiivistettynä

Kuka: Alexander, Eben

Mitä: Totuus taivaasta: Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus (WSOY, 2013)

Alkuteos: Proof of Heaven: A Neurosurgeon's Journey into the Afterlife (2012)

Suomennos: Sirkka Aulanko

Tuomio: 2/5 – Hengellise(hkö)ksi kirjallisuudeksi naamioitu omaelämänkerrallinen pläjäys ei vakuuttanut. Ehkä joku saa tästä jotain järjellistä irti, minä vain ärsyynnyin.

Kinnunen: Lopotti

En muista kovinkaan paljoa ajasta, jolloin tartuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen. Itse kirjasta muistan pitäneeni kovin ja juonenkin pystyin suurpiirteisesti palauttamaan mieleeni, mutta valvottu vauvavuosi on selvästi syönyt aivokudostani tältä osa-alueelta. Kun lopulta havahduin Lopottiin, en oikein osannut innostua. Tiesin jo etukäteen, että en ehkä muistaisi tarpeeksi Neljäntienristeyksestä, olkoonkin, että Lopottia on mainostettu itsenäisenä jatko-osana. Toisaalta tiesin jo etukäteen, että pitäisin luultavasti kirjasta joka tapauksessa, ja niinpä järjenvastaisesti taas kerran päätin, etten tahdo hosua sen lukemisen kanssa. En kuitenkaan lopulta malttanut olla lainaamatta kirjaa, kun se niin kauniisti nökötti kirjastossa eräänä iltapäivänä, kun lapsia päiväkodista hakiessani sinne harhauduin.

Lopotti pyörii pitkälti Helenan ja hänen veljenpoikansa Tuomaksen ympärillä. Helenan hahmon muistin jo Neljäntienristeyksestä, Tuomasta en. Eikä sillä lopulta ollut väliäkään: Helena on hädin tuskin sivuhenkilö Neljäntienristeyksessä, Tuomas sitäkin pienemmässä roolissa. En kuitenkaan ehkä uskaltaisi kutsua Lopottia aivan täysin itsenäiseksi jatko-osaksi, olkoonkin, että päähenkilöiden mukana olisi pystynyt jollain tapaa roikkumaan Neljäntienristeystä lukemattakin. Perhedynamiikasta jäisi ihan uskomattoman paljon huomaamatta ilman jonkinasteisia ennakkotietoja. Toisaalta voihan se olla, että kanavoin tähän mielipiteeseeni omaa riemuani tavatessani (kirjan sivuilla mutta kuitenkin) taas Marian, Lahjan, Onnin ja kumppanit, joista lopulta muistin yllättävän paljonkin. Tiedä häntä.

Kinnunen kuljettaa tarinaa eteenpäin rinnakkain, vuoroin Tuomaksen ja vuoroin Helenan silmin, varhaislapsuudesta aina, noh, niin pitkälle kuin kuljettaa, sota-ajasta nykypäivään. Alkuun ratkaisu hieman ärsytti minua ja koin sen häiritseväksi: aina, kun aloin päästä vauhtiin ja mukaan tarinaan, siirryttiinkin toiseen aikaan ja paikkaan. Koko kirjaa tarkastellessa ratkaisu oli tosin toimiva ja näkökulmat täydensivät toisiaan mukavasti, joten en ensin aikonut edes mainita koko aihetta. Ylipäätään Helenan sokeainkoulumuistelot olivat vähintäänkin kiehtovia, samoin Tuomaksen lapsuus ja nuoruus 1980-luvun ajankuvana kutkuttelivat tätä kolmenkympin kriisiä jossain taustalla läpi käyvää lukijaa.

Kinnunen kirjoittaa yhä aina vain upeasti. Kieli on yksinkertaista, välillä melkein korutonta, mutta silti rikasta. Tällainen valovuosien pituisten virkkeiden kirjoittamiseen poskettomasti rakastunut otus kuin allekirjoittanut ei voi kuin ihailla moista taitoa! Kerronnan ohella Kinnunen ehtii viljellä elämän suuria totuuksia rakkaudesta, äitiydestä, tasa-arvosta, uskonnosta ja monesta muusta ajankohtaisesta teemasta ja arvosta. Kaltaiseni kyyninen lukijakin huomasi hapuilevansa nessupakettia aina välillä kirjailijan tehdessä jonkin harvinaisen osuvan huomion - ja niitä Lopotissa piisaa.

Jos jotain pientä negatiivista nyt yritän puoliväkisin keksiä, olisi minun kai mainittava, että olin jollain tasolla vähän pettynyt siihen, miten tässäkin kirjassa homoseksuaalisuus oli niin suurena teemana. Eikös sitä jo Neljäntienristeyksessä käsitelty tarpeeksi? En kuitenkaan kehtaa moisesta valittaa, sillä teema on ajankohtainen ja tärkeä ja sitä paitsi Kinnunen käsittelee sitä hienosti, jotenkin inhimillisen realistisesti.

Lopotti on vaikuttava lukukokemus. Kinnusen upea kielenkäyttö, mukaansatempaava juoni, todentuntuiset ja persoonalliset henkilöhahmot, maisemakuvaus ja sukusaagamainen sointi muodostavat upean kokonaisuuden. Näinköhän Kinnusen kirjasarjasta tulee tämän vuosituhannen Täällä Pohjantähden alla?

Tiivistettynä
Kuka: Kinnunen, Tommi
Mitä: Lopotti (WSOY, 2016)
Kansi: Martti Ruokonen (kuvat Kuusamon valokuvaamon arkisto)
Tuomio: 5/5 – Upea kirja upealta kirjailijalta. Lopotti lunastaa hirmuiset ennakko-odotuksensa ja on kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen tai ehkä jopa vähän enemmänkin.

Lopotti on Tommi Kinnusen toinen sukuromaani. Ensimmäinen on tietenkin huiman hieno Neljäntienristeys, josta olen kirjoitellut vanhan blogini puolella.

Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Reilu vuosi sitten, joskus syksyn synkkyydessä, ihastuin silmittömästi Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan toiseen osaan, Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014). Olin syksyn aikana jollain tapaa rekisteröinyt, että sarjan kolmas osa, Hopeisen hummerihaarukan tapaus, on ilmestynyt, mutta en ollut jaksanut/ehtinyt tehdä minkään sortin toimenpiteitä sen näppeihini saadakseni, kun jo bongasin sen kirjaston Vippi-hyllystä. Vielä samana iltana vetäydyin sohvannurkkaan kirjan ja teekupin kanssa aikeinani hotkaista koko opus kerralla, mutta tällä kertaa jokin ei natsannutkaan.

Viimeksi olin silmittömän riemuissani Flaviasta kaikessa eksentrisyydessään. Vaikka koinkin hahmon jokseenkin mustavalkoiseksi ja muutenkin epäluotettavanpuoleiseksi kaikkien minäkertojien tapaan, oli loppuvaikutelma yhtä kaikki äärimmäisen positiivinen. Hopeisen hummerihaarukan tapauksen parissa huomasin kuitenkin ärsyyntyväni silmittömästi juuri samoista seikoista, jotka edellisessä osassa olivat ihastuttaneet minua. Flavian näsäviisaus ja pikkuvanhuus, eksentrisyys ja myrkkyintoilu, huvittavalla tavalla mukavan puolueellinen kuvaus perhesuhteista ja pikkukylän dynamiikasta - nyt vain haukotutti, eikä edes mitenkään kovin vähän. Kirjan ensimmäisen kolmanneksen läpi kahlaaminen oli silkkaa tuskaa. Jupisin puoliääneen toistokelvottomia manauksia kirjalle, henkilöille ja aivan kaikelle.

En tähän päivään mennessäkään vielä tiedä, miksi reaktioni oli moinen. Ensimmäinen arvaukseni olisi, että olen tullut entistäkin vanhemmaksi ja kyynisemmäksi tosikoksi sitten edellisen tapaamiseni neiti de Lucen kanssa. Toinen arvaukseni olisi kaiketi syyttää kirjojen samankaltaisuutta ja kaavamaisuutta, jonka havaitsin, vaikka lukuajankohtien välillä on kulunut pieni ikuisuus (siltä kulunut vajaa puolitoistavuotinen ainakin minusta tuntuu!). Kolmas arvaukseni olisi jonkinlaisen äidillisen kiukustumisen lisääntyminen ja helikopterivanhemmuusmoodin aktivoituminen psyykkeeni vastauksena lapsitrioni itkettävän pitkille päiväkotipäiville ja muulle mokomalle. Miten ne kylän aikuiset voivat antaa tuollaisen toiminnan jatkua? Poliisitkin!

Todennäköisesti yksikään arvauksistani ei kata täysin koko totuutta, mutta ehkä niitä yhdistelemällä voisi päästä vähän edes jäljille. Se ei kuitenkaan tässä kohtaa ole olennaista.

Vaikka Flavia hiersikin lukijan aivoja, ei Hopeisen hummerihaarukan tapaus ole mikään pöllömpi dekkari, kunhan malttaa heittää liian järkeilyn ja äiteilyn roskakoriin. Brittiläinen, viime vuosisadan puolivälin maalaismiljöö on edelleen yksi heikoista kohdistani, ja sitähän tässä kirjassa piisaa. Itse rikosmysteeritapaus oli vähän turhan sekava minun makuuni (enkä sano tätä vain siksi, ettei minulla ollut hajuakaan syyllisestä ennen kuin vähän ennen paljastusta), mutta toisaalta sekin meni ikään kuin menneen maailman viehätyksen piikkiin. 

Kovin vauhdikkaiden dekkareiden ystäville Bradleyn kirjoja ei kyllä voi suositella. Esiteinisalapoliisin esiteiniangstaaminen vie sivuista mielestäni suuremman osan kuin aiemmin, ja Bradley luo tunnelmaa ja kuvailee maisemia sellaisella paatoksella, että en edes tiedä, miten sitä tässä muka-nasevasti kuvailisin. Ehkäpä suurin ongelma tiivistyikin juuri tässä. Olisin kaivannut jotain nopeatempoisempaa kirjaa, vaikkakin ehkä tiedostamattani, ja sitä Bradley ei todellakaan tarjonnut.

Tiivistettynä
Kuka: Bradley, Alan

Mitä: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)

Alkuteos: A Red Herring Without Mustard (2011)

Suomennos: Maija Heikinheimo

Tuomio: 3/5 – Kelpo dekkari, joskin kalpenee selvästi edeltävän osan rinnalla.

Flavia de Luce -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Piiraan maku makea (Bazar, 2014 – tätä en ole ehtinyt vielä lukea!) ja Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)

P.S. Tietääkö joku/kukaan mitään järjellistä tapaa (ts. tapaa, joka ei vaadi jokaisen merkinnän manuaalista kopioimista ja liittämistä) tuoda merkintöjä Wordpressistä Blogspotiin? Tahtoisin saada kaikki tekstini samaan paikkaan, mutta blogin muuttaminen taas tuntuu vähintäänkin epämukavalta ajatukselta, enkä kuitenkaan millään jaksaisi alkaa manuaalisesti tuoda kaikkia merkintöjä Bloggeriin, laiskimus kun olen...

Itäranta: Teemestarin kirja

Minä olen vanhemmiten käynyt vähän sellaiseksi vastarannan kiiskeksi. Jos jotain kirjaa kovin hehkutetaan, on ensireaktioni yleensä negatiivinen. Koen kirjan lukemisen jollain tapaa turhaksi, jos arvelen jo valmiiksi pitäväni siitä. Vähän hullua sinänsä, en kiellä sitä lainkaan. Emmi Itärannan Teemestarin kirja on malliesimerkki juuri tällaisesta kirjasta. Sitä on kehuttu niin laajalti, että en jotenkin vain jaksanut lukea sitä, vaikka sen jossain välissä ostinkin jo valmiiksi omaan hyllyyni odottamaan. Taannoisella talvilomalla päätin kuitenkin ottaa kirjan työn alle, kun kirjastopinossakaan ei mitään houkuttelevaa jostain kumman syystä ollut, ja arvaahan sen nyt, miten siinä kävi.

Teemestarin kirja kertoo maailmasta, josta on loppumassa (makea) vesi. Varsin pelottava ja realistinen skenaario siis. Kirja käy ahdistavan ajankohtaista dialogia nykyhetken kanssa. Vaikka tarina sijoittuu epämääräisen kaukaiseen tulevaisuuteen, käy se silti vähän liiankin likelle omia kauhukuviani siitä, millaisessa maailmassa lapseni ja heidän lapsensa tulevat elämään. 

Ehdin jo aiemmin ihastua Itärannan kieleen ja kirjoitustyyliin Kudottujen kujien kaupungin parissa. Ehkä jollain tasolla odotin Teemestarin kirjan olevan tyylillisesti jotenkin vähemmän sliipattu, esikoinen kun on, mutta olin kovin väärässä. Jollain tasolla Teemestarin kieli oli jopa upeampaa kuin Kudottujen kujien kaupungin. Hapuillen etsin sanoja, joilla kuvata kirjan aiheuttamaa kieli-gasmia miehelleni (joka oli järjestänyt minulle yllätysreissun aikuisten kesken, raukka, kun minä yritin vain ahmia kirjaa!), mutta päädyin toistamaan virkettä: "Oikeasti, lue se. Se on ihan [sensuroitu] hyvä ja niin nätisti kirjoitettu." En vieläkään osaa kuvailla Itärannan kielen aiheuttamaa reaktiota päänupissani mitenkään kovin objektiivisesti tai edes järjellisesti. Niin, paitsi ehkä sanomalla, että olen silmittömän kateellinen.

Ainoa pienoinen närkästymisen aiheeni oli Teemestarin kirjan ja Kudottujen kujien kaupungin samankaltaisuus monella saralla. Päähenkilöt ja heidän ihmissuhteensa muistuttavat ainakin minun silmääni toisiaan kovin paljon, Samoin kirjojen loppuratkaisuissa oli yhtäläisyyksiä, vaikkeivat ne identtisiä olekaan. Tuntuu vähän tyhmältä nillittää näistä asioista, sillä pidin sekä päähenkilöistä että loppuratkaisuista molemmissa kirjoissa, mutta nillitänpä kuitenkin. Niin, ja onhan vesi teemanakin läsnä molemmissa kirjoissa, vaikkakin ratkaisevan eri tavoilla...

Oli niin tai näin, Teemestarin kirja on helposti yksi vaikuttavimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja ja uskon sen pitävän kutinsa ja paikkansa top 5 -kahinoissa ihan vuoden loppuun saakka, olkoonkin, että alle neljännes vuodesta on mennyt. Itäranta kirjoittaa huippuhienoa, maailmanluokan dystopiaa, joka onnistuu olemaan samaan aikaan viihdyttävää ja kuitenkin kutkuttelemaan sopivasti lukijan aivonystyröitä. Kirjan jättämä ahdistuksensekainen kiihtynyt tunnelma jäi päälle tuntikausiksi kirjan loppumisen jälkeenkin, ja tunkee parin viikon jälkeenkin ajoittain uniini.

Ei siitä paljon paremmaksi voi päästä.

Tiivistettynä
Kuka: Itäranta, Emmi

Mitä: Teemestarin kirja (Teos, 2012)

Kansi: Ville Tiihonen

Tuomio: 5/5 – Kaikilla mittapuilla ahdistavuudessaankin upea teos, joka jää varmasti taistelemaan parhaan tänä vuonna lukemani kirjan tittelistä. Nimeän täten Emmi Itärannan virallisesti yhdeksi suosikkikirjailijoistani.

P.S. Puolisoni ei ole lukenut kirjaa. Vielä. Olen nalkuttanut miehen lukemaan muun muassa Tarun sormusten herrasta, joten tuskin tähänkään montaa viikkoa menee.

Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Perhesurmia on viime vuosina pyörinyt mediassa jos toisessakin niissä määrin, ettei liene ihme löytää niistä kirjoitettuja kirjojakin. Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa on viimesyksyisten Helsingin Kirjamessujen saalistani (omistuskirjoituksella, kuinkas muuten). Synkkä loppusyksy ja alkutalvi saivat jättämään kirjan hyllyyn siihen saakka, että päivät alkoivat taas pimetä ja valkoinen maa osaltaan loi valoisuuden illuusiota, ja hyvä niin! Sen verran synkkä nimittäin on Hiltusen esikoisteos.

Lampaan vaatteissa jättää vähintäänkin ristiriitaisen ensivaikutelman. Kirjan päähenkilö, Lauri Aleksis Kivi, nimittäin vaikuttaa vähän psykopaatilta, sosiopaatilta tai joltain muulta purtilolta, eikä vaikutelma juuri helpota kirjan edetessäkään. Ja kuulkaa, siitä minä pidän! En tiedä, kertooko se jotain omasta henkisestä epätasapainostani vai ehkä vinoutuneista mieltymyksistäni, mutta minä pidän kovin siitä, kun en oikein pidä kirjan päähenkilöstä. Tämä toki pätee vain tietyissä tapauksissa, kun kirja on muuten(kin) kauttaaltaan priimaa laadultaan.

Vähintäänkin häiriintyneeseen päähenkilön tutustumisen sikseen, Lampaan vaatteissa lähtee liikkeelle hiljakseen. Vähä vähältä kierrokset alkavat nousta ja pian muuan anonyymiksi jäävä kirjabloggari sitten olikin siinä tilanteessa, että ei uskaltanut enää siirtyä sohvalta sänkyyn, vaan kirja oli pakko lukea loppuun ja rukoilla onnellista loppua tai vaihtoehtoisesti nukkua yö sohvalla valot päällä. Minä harvoin luen kirjoja, jotka saavat niskakarvani pystyyn pelosta, koska olen tällainen nössö, mutta Lampaan vaatteissa on tunnelmassaan erinomainen esimerkki sopivan jännittävästä ja vähän pelottavastakin teoksesta.

Simo Hiltunen kirjoittaa mukavasti: kielikuvia vilisee ja sanoilla leikitellään niin, että olin tikahtua johonkin onnen, riemun ja kateuden epämääräiseen yhdistelmään. Jännittävä kontrasti toki sinänsä tuo hykerryttävän hauskan kielen ja tämän nimenomaisen aihepiirin yhdistelmä, mutta ei takerruta siihen. Se nimittäin jollain tapaa toimii, vaikka yhdistelmä äkkiseltään kuulostaakin melkeinpä mauttomalta. Sitä paitsi kirjailija piikittelee kautta linjan jokseenkin kaikkea mahdollista ja mahdotontakin, enkä voi olla pohtimatta, pitäisikö kirja tulkita erinomaisen jännityspläjäyksen lisäksi jonkinlaiseksi yhteiskunnalliseksi kannanotoksi.

Kaikkiaan Lampaan vaatteissa on taitavasti kynäilty, erinomaisen hieno jännäkirja, kuten melkein neljävuotias tyttäreni sitä kutsuisi. Vaikka aihepiiri on vähintäänkin ahdistava, Hiltunen onnistuu käsittelemään sitä kunnioittavasti mutta kaunistelematta. Onnistuin aavistelemaan loppuratkaisun jo varsin varhaisessa vaiheessa, joten vähän ehkä liiankin kanssa on siihen suuntaan tekstissä vihjailtu, mutta toisaalta ei se koskaan väärin ole saada lukija tuntemaan itsensä fiksuksi.

Tiivistettynä
Kuka: Hiltunen, Simo
Mitä: Lampaan vaatteissa (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen (kuva: Glenn Nagel)
Tuomio: 5/5 – Ahdistava ja mukaansatempaava teos täynnä kielellistä ilottelua, olkoonkin sävy vähintäänkin synkkä. Hieno jännäkirja!
arvostelukappale